Part 10

Manin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. "Tehän olette aivan järjiltänne", huohotti hän. "Ystävämme peräytyvät parhaillaan vuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan hotelliinne."

Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyvänsävyisen amerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli todellakin menettänyt kokonaan malttinsa.

"Mutta minä menen sittenkin", huusi hän. "Kuban kaikki kirotut espanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin kauan odottanut ja nyt yritän, vaikka --"

"Olette totisesti hullu!" julisti rohdoskauppias. "Tahdotte siis aivan tahallanne tapattaa itsenne?" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja riuhtaisihe irti.

"Hyvä on sitten", huudahti Manin, "mutta ajatteletteko lainkaan meitä, jotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette pakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo päästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte houkutellut heidät viekkaasti ansaan?"

Nuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme lientyi vähitellen.

"Ei!" jatkoi Manin. "Teidän täytyy odottaa, kunnes --" Hän vaikeni äkisti ja astui myymäläpöytänsä taakse, sillä eräs espanjalaisen upseerin univormuun puettu mies oli tullut kuistille.

Tulija, joka oli hienon ja valppaan näköinen nuori mies, meni suoraan O'Reillyn luo ja sanoi katseltuaan ympärilleen niin kovalla äänellä, että molemmat kuulivat:

"_Señor_, olette vaarassa. Teidät vangitaan ensi yönä, ja minä pyydän teitä huolehtimaan, ettei hallussanne ole silloin mitään vaarallista tahi luvatonta."

O'Reillyn kasvoilla kuvastui mitä vilpittömin hämmästys. "Vangitaan? Ja minkätähden? Miksi --"

Vieras kohautti hartioitaan. "En tiedä. Toverinne, sanomalehtimies, vangitaan samalla, joten teidän pitäisi varoittaa häntä. Mutta olkaa varovainen sitä tehdessänne, sillä häntä vartioidaan tarkasti ja hänen jokainen sanansakin kuullaan."

"Miksi ilmoitatte tämän minulle -- te? Oliko -- oliko tämä ehkä jokin juoni saada tarpeellista tukea epäluuloillenne?" kysyi O'Reilly. Manin katseli heitä huolestuneesti, ja hänen kielellään pyöri sama kysymys.

"Ei!" Upseeri pudisti päätään. "Olen ystävä -- kubalainen tästä univormusta huolimatta. Jos toistatte sanani kuulustelussa, niin minut ammutaan tunnin kuluttua. Minä pyydän" -- hänen äänessään oli rukoileva sointu -- "olkaa varovainen ja ottakaa varoitukseni huomioon. Minä en tiedä, oliko teillä mitään tekemistä äskeisen kahakan kanssa, mutta vähän aikaa sitten tuli linnakkeesta sana, että kapinalliset olivat lähellä. Toivottavasti kaikki meni onnellisesti. Muistakaa nyt -- ensi yönä!" Upseeri poistui kumartaen.

Manin huokaisi helpotuksesta. "_Caramba_! Kylläpä minä säikähdin. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. No, mitä minä sanoin?"

"Tuo mies on meidän vakoojiamme!"

"Epäilemättä. Meillä on paljon kannattajia. Nyt näette, mitä olisi tapahtunut, jos olisitte yrittänyt lähteä. Valmistautukaa nyt pahimman varalle."

Noin puolta tuntia myöhemmin O'Reilly näki ratsuväkiosaston palaavan, ja miehet nauroivat ja huutelivat joitakin ivallisia huomautuksia kahakasta katukäytävillä kulkevalle yleisölle. Pari haavoittunutta oli joukossa. He olivat kalpeat ja pysyivät satulassa vain toveriensa tukemina, mutta yleisön huomio ei ollut heihin kiintynyt. Kaikki katselivat joukon takana köydessä venyvää veristä ryysyläjää, joka oli ollut vielä äsken taistelukuntoinen mies. Köysi nytki säälimättömästi hervottomia jäseniä, ja mudan mustaamat kasvot tuijottivat sokeasti ylöspäin.

O'Reilly tuijotti kadulle kauhun lamauttamana. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää ja päästäkseen näkemästä tuota kauheata näkyä hän hoippui huoneeseensa mielessään kaamea kysymys, oliko hän mahtanut aiheuttaa tuon miespoloisen kuoleman. Nyt ei Puerto Principen kaduilla hurrattu sotilaiden ratsastaessa ohitse. Yleisö kääntyi katsomaan joukon jälkeen ja jäi tuijottamaan kauhun valtaamana köydessä venyvään ruumiiseen. Keskustelu vaikeni ja hiljaisuudessa kuultiin vain aseiden kalahtelua ja loittonevan ratsujoukon kavioiden kopinaa, jota espanjalaisten sotilaiden raa'at huudahdukset säestivät.

Jostakin syystä ei Leslie Branchia löytynyt nyt mistään; hänen ovensa oli lukittu eikä kukaan ollut nähnyt häntä, joten O'Reilly ei voinut varoittaa häntä ennen iltaa, jolloin Branch ilmestyi aivan äkkiarvaamatta juuri kun Johnnie istahti illallispöytään.

"Missä perhanassa olet ollut?" kysyi O'Reilly äkäisesti.

"Olinpahan vain viikkopakinaani kirjoittamassa. Kerroin aamullisesta 'taistelusta', mutta kun en voinut työskennellä huoneessani, niin --"

"Istu nyt ja älä hypähdä ylös kun kuulet mitä on tapahtunut. Meidät nitistetään ensi yönä."

"Miksi yöllä?"

"En tiedä. Ehkäpä se on sopivin aika sotilaallisille toimenpiteille."

"Mistä meitä syytetään?"

"Arvelen, etteivät espanjalaiset viranomaiset voi ylimalkaan sietää meitä. Onko sinulla mitään luvatonta huostassasi?"

"Ei -- ei suinkaan. Paitsi henkilötodistuksiani ei minulla ole muita papereita kuin -- kuin suosituskirjeeni kenraali Maximo Gomezille."

O'Reilly menetti äkkiä vähäisenkin ruokahalunsa. "'_Ei muita papereita kuin kirje kenraali Gomezille!_'" toisti hän hillitysti. "Hyvä Jumala, Branch! Sinut ammutaan varmasti huomenna aamun sarastaessa."

Branch rykäisi kuivasti. "Niinkö luulet? Arvelet ehkä, että olisi viisainta hävittää tuo kirje?"

"Tee se mahdollisimman pian. Missä säilytät kirjettä?"

"Huoneessani."

"Hm! Siinä tapauksessa on tehtävä sangen vaikea, enkä voi taata onnistutko lainkaan." O'Reillyn aivot toimivat tarmokkaasti. "Mikäli olen ymmärtänyt puheistasi vartioidaan sinua huoneessasikin."

"Tuhat tulimmaista, totta kait!"

"Etkö voisi käyttää jotakin toista kirousta?" sanoi O'Reilly ärtyisesti. "Mielestäni on 'tuhat tulimmaista' aina ollut mitättömän laimea ja kaikkea vaikutusta vailla."

"Viereiseen huoneeseen tuli aamulla uusi asukas. Kuulin sieltä liikettä ja olen varma, että se roisto on tehnyt väliseinään tirkistysreiän." Branch oli nähtävästi hyvin hermostunut.

"No, aivan varmasti. Minulla on samanlainen naapuri; tuo tuolla, joka parhaillaan katselee meitä."

Leslie loi kiukkuisen katseen mieheen, jota hänen ystävänsä oli tarkoittanut. "Oikea vakoilijan naama, eikö niin? Mutta sanopas, mitä minä teen tuolle kirjeelle?"

"Sitä juuri mietiskelen", vastasi Johnnie. Hetkisen kuluttua ystävykset nousivat ja poistuivat huoneesta Johnnien yhä miettiessä pulmaa.

Tultuaan Branchin asuntoon O'Reilly tutki huoneen niin tarkoin kuin hän suinkin tohti. He olivat molemmat jännityksessä, sillä heidän mielestään oli aivan varmaa, että vihamieliset silmät vartioivat heitä koko ajan, mutta siitä huolimatta he olivat huolettoman näköiset ja juttelivat iloisesti. Tuon suosituskirjeen polttaminenhan näytti olevan maailman helpoin asia, mutta he käsittivät täysin, että tilanne kävisi monin verroin vaikeammaksi, jos heidän epäluuloissaan olisi perää ja teko huomattaisiin. He eivät voisi selittää sitä niin tyydyttävästi, että kuulustelijat tyytyisivät. Tuon salaperäisen paperin hävittäminen, ja varsinkin kun tuo hävittäminen tapahtui niin myöhään illalla, tuntuisi jo mahdollisimman omituiselta, jopa niin epäilyttävältä, että se voisi tuhota heidät perinpohjin. Saarelta hänet ainakin karkoitettaisiin, siitä oli O'Reilly varma, sillä hän tiesi, että viranomaiset etsivät vain jotakin syytä päästäkseen hänestä eroon. Hänen kynsiään vallan kihelmöi polttaa kirje poroksi lampun liekissä. Vankeus ja melkeinpä mikä muu rangaistus hyvänsä olivat hänen mielestään siedettävämmät kuin karkoitus. Silloin hänen täytyisi alkaa alusta jälleen.

Puhuessaan hän silmäili koko ajan ympärilleen, ja lopulta hän oli keksivinään keinon. Ollakseen varma, ettei hänen sanojaan ymmärrettäisi, hän kysyi toveriltaan:

"Mitä vieraita kieliä osaat?"

"Espanjaa ja 'risakieltä'."

O'Reillyä nauratti tilanteesta huolimatta ja turvautuen "risakieleen", joka syntyy kun sanojen tavut muutetaan määrätyn järjestelmän mukaan, ja jota jokainen amerikkalainen koulupoika osaa, hän kiinnitti kumppaninsa huomion huoneen tiilikattoon.

Branch oli teräväjärkinen mies ja hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Talo oli yksikerroksinen ja katto oli tehty parin jalan pituisista tavallisista Kuban kattotiilistä. Tiilet oli ladottu peräkkäin säännöllisiin riveihin harjalta räystäälle saakka niin, että kuperat puolet olivat alaspäin, ja kahden tämmöisen tiilirivin välinen sauma peitettiin kolmannella rivillä, johon tiilet ladottiin kupera puoli ylöspäin. Monet tiilet olivat vääristyneet poltettaessa, niin etteivät liitokset olleet tiiviit, joten katossa oli runsaasti kirjeelle sopivia piilopaikkoja. Salakieltään käyttäen O'Reilly käski kumppaninsa avata pöytälaatikon, jossa tuo kovanonnen kirje oli, niin että tämä löytäisi paperin heti pimeässäkin. Branch teki, kuten häntä oli pyydetty.

He puhelivat vielä hetkisen ja nousivat sitten poistuakseen. O'Reilly viivähti oven edessä, jossa oli aivan hänen päänsä yläpuolella melkoinen lovi tiilien välissä, ja Branch puhalsi lampun sammuksiin. Sitten kuului paperin kahahdus ja seuraavassa silmänräpäyksessä Branch oli O'Reillyn vieressä, joka kumartui samassa ja nosti hänet sääristä katon rajaan. Parin sekunnin kuluttua O'Reilly tunsi heikon puserruksen olkapäissään, jolloin hän laski taakkansa äänettömästi maahan, ja molemmat lähtivät huoneesta.

Kun he olivat päässeet turvallisesti kadulle, alkoi Branch tunnustella päälakeaan, ja lausui huolestuneesti: "Tuhat tulimmaista, kuinka vahva olet! Ei paljon puuttunut, ettet puskenut päätäni katon läpi. Mutta luulenpa papereiden olevan hyvässä tallessa."

"_Papereiden_?"

"Niinpä niin. Kätkin henkilötodistuksetkin, sillä nämä halvatun don Juanit näkyvät vihaavan amerikkalaisia. Olen nyt englantilainen ja sinun olisi parasta seurata esimerkkiä. Olen -- tuota noin -- Pawtucketin kreivin poika -- nuorin poika, ja sinä voisit sanoa, että Irlannin herttua-vainaja oli setäsi, tahi jotakin sinnepäin."

XI.

KENRAALIN KÄSI.

O'Reilly vangittiin puoliyön aikaan. Kun perusteellinen ruumiintarkastus oli toimitettu ja kaikki hänen tavaransa tutkittu perinpohjin, lähdettiin päävahtiin, jossa Leslie Branch jo oli.

Sairas sanomalehtimies näytti pidemmältä, laihemmalta ja verettömämmältä kuin milloinkaan ennen, ja hänen toivottoman synkät kasvonsa soveltuivat tilanteeseen ihailtavan hyvin.

"Halloo, kreivi! Mitä kuuluu?" huudahti Johnnie ohimennen.

"Hyvääpä tietenkin!"

Eräs upseeri käski heidän pitää suunsa kiinni.

Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluttua vangit vietiin suureen huoneeseen, jossa espanjalaisen varusväen koko esikunta näytti olevan koolla. Univormujen kokoelma oli todellakin vaikuttava, ja julmia kasvoja oli pitkä rivi. Molemmat amerikkalaiset otettiin vastaan kiukkuisin ja vihaisin silmäyksin.

Vangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten heitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön, mutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen. Hän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina koettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos hän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään eikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä kapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.

Mutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään vaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna, jolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea katse, nojautui eteenpäin sanoen:

"Teillä on siis huono terveys, Señor?"

"Kovin huono. Minua vaivaa ankara kolotus."

"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja sateessa", hymähti kenraali.

"Aivan niin, herra kenraali."

"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen kulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko oikeassa?"

"Kyllä."

Kenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä. "Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpimitaten. Voitteko vaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata sellaisen matkan?"

Leslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly kohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. "Hyvä kenraali", sanoi hän, "ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö? No, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö niin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri ollenkaan tässä ilmanalassa, ja sentähden olen täällä."

Kenraali valikoi pöydällä olevien esineiden joukosta keskikokoisen pistoolinammuksen, jota hän näytti O'Reillylle kysyen:

"Mitäs tästä sanotte?"

"Mitä tarkoitatte? En ymmärrä kysymystänne."

"Tämä löytyi matkalaukkunne vaatelokerosta." O'Reilly rypisti ensin kulmiaan, mutta samassa hänen rohkeat kasvonsa kirkastuivat. "Se on varmaankin unohtunut laukkuuni, kun lähdin Matanzasta kolme kuukautta sitten."

"Mitä? Matanzastako!" huudahti eräs eversti kiihkeästi. "Mitä teillä oli Matanzassa tekemistä?"

Kieroilu oli nyt tarpeetonta, ja Johnnie selosti tarkkaan olonsa Matanzassa Carterin tuontiyhtiön edustajana, mainitsi nimiä, osoitteita ja tekemiään kauppasopimuksia ja pyysi läsnäolijoita tiedustelemaan Matanzasta, oliko hän puhunut totta vai ei.

Muutamiin kuulijoihin puhe epäilemättä vaikutti, mutta hänen nykyisten puuhiensa viattomuutta ei kukaan uskonut; näyttipä aivan siltä, että tuon julman everstin mielestä oli syytetyn aikaisempi oleskelu Kubassa mitä luotettavin todistus tämän kuulumisesta kapinallisten järjestöön. Johnnie arvasi, että hänen epäiltiin olevan niitä amerikkalaisia insinöörejä, joita huhu kertoi vihollisen palkanneen armeijaansa räjähdysaineiden käyttöä ohjaamaan. Häntä koetettiin kiertää mahdollisimman viekkaasti laadituilla kysymyksillä ja monimutkaisia teknillisiä lauseparsia käyttäen, niin että hän vahingossa sanoisi jotakin, joka ilmaisisi hänen oikean ammattinsa ja vahvistaisi häneen kohdistuneet epäluulot. Hänen kätensäkin tutkittiin erittäin huolellisesti, oliko niissä muutamia varmoja tunnusmerkkejä tahi kemiallisten aineiden käsittelyn jättämiä jälkiä, ja vihdoin päätti tuo kiihkoisa eversti lopullisesti musertaa O'Reillyn ottamalla pöydältä pienen nikkelöidyn esineen, jota hän heilutteli riemuiten tämän silmäin edessä.

"Tämä ilveily saa nyt loppua!" jyrisi hän. "Mikä vehje tämä on, häh?"

"Nenäruisku, mikäli minä tiedän. En ole ikinä semmoista tarvinnut."

"Se on minun", sanoi Leslie Branch, mutta eversti ei ollut kuulevinaan.

"Ahaa! Selittäkääs, miten sitä käytetään."

Johnnie teki niin, mutta hänen selityksensä ei saavuttanut vähintäkään luottamusta everstin ivallisista hymähdyksistä ja paljonpuhuvista eleistä päättäen. "Siinä kuulette!" huudahti tämä kääntyen esimieheensä. "Mies valehtelee, niin että nokka heiluu."

Toiset upseerit tarkastelivat uteliaasti tuota harvinaista esinettä ja kuiskailivat keskenään ja uskalsipa eräs varovasti koetella sen kärkeäkin.

"Mikä tuo esine sitten oikein on?" kysyi kenraali. Nyt oli everstin suuri hetki tullut. "Sanon sen heti", alkoi hän vilkaisten syrjäkareittain O'Reillyyn. "Tiedän yhtä ja toista mekaniikan alalta ja sentähden en uskonut siteeksikään tuon lurjuksen julkeita valheita. Tämä" -- hän loi tovereihinsa leimuavan katseen -- "tämä esine on minun tietääkseni koje, jolla ruiskutetaan räjähdyselohopeaa dynamiittipanoksiin." Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Upseerit tuijottivat tuohon pikkuiseen ruiskuun hämmästyksestä sanattomina.

"Kuinka sitä käytetään?" äännähti eräs.

"Laite on noita nerokkaita amerikkalaisia keksintöjä, mutta en ole sattunut vielä semmoista näkemään. Hyvän järkeni avulla vain ymmärsin tähän kätketyn ajatuksen. Onhan selvää, että tämä kärki pistetään dynamiittiin, näin, ja painetaan mäntää --" Kenraali Antunalta pääsi huikea hätähuuto, ja läiskäyttäen kädet silmilleen hän nousi horjuen tuolistaan. Tehdäkseen selityksensä mahdollisimman havainnolliseksi oli eversti painanut mäntää sillä seurauksella, että ruiskun sisältö sattui suoraan hänen hartaasti kuuntelevan päällikkönsä tarkkaavaisiin kasvoihin.

"Silmäni! _Dios mio_! Olen menettänyt näköni ainiaaksi!" huusi onneton kenraali hänen alaistensa tuijottaessa häneen kauhun valtaamina. Onnettomuuden aiheuttaja kalpeni liidunvalkeaksi ja lysähti tuoliinsa kuin halvauksen saanut.

"Lääkäri, sukkelaan!" karjui joku. "Jumalani, miten ajattelemattomasti tehty."

"Tämä -- tämä on hirmuista", änkytti toinen. "Se -- se räjähtää pian."

Kaikki syöksähtivät kauemmaksi pöydän luota, mutta Leslie Branch nauroi, niin että hän aivan tärisi. Hänen laiha ruumiinsa nytkähteli kuin suonenvedossa, kalpeat kasvot olivat punehtuneet ja sinertäviltä huulilta kuului sarja hermostuneita hykäyksiä, jotka päättyivät käheään ja vinkuvaan köhimiseen. O'Reilly ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen nauravan.

"Sano -- sano niille, että ruiskussa oli vain suolavettä", sai Leslie vihdoin vaivoin sanotuksi.

Kun tämä tervetullut huomautus oli käännetty ja kenraali huomannut sen todeksi, pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, jota seurasi arka silmäys everstiin. Tämä oli sangen murheellinen ja saatettuaan itsensä ja päällikkönsä naurunalaisiksi hän kätki nyt häpeänsä ottamalla kasvoilleen ilmeen, jossa synkkä ja loukattu arvokkuus kuvastui. Oli kuitenkin ilmeistä, että hän piti vieläkin näitä amerikkalaisia sangen vaarallisina henkilöinä ja oli epäluuloisempi kuin konsanaan.

Tämä välikohtaus keskeytti O'Reillyn kuulustelun ainakin hetkeksi, ja huomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti toivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse julkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi upseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei häntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti täydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa Englannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä yhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa vaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu heti, vaan vangit vietiin huoneesta ja käskettiin odottamaan.

Vihdoin sai O'Reilly käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan yksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.

"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet", aloitti kenraali.

"Olenko siis vapaa?"

"Olette."

"Minä kiitän."

Kenraalin silmät välähtivät. "En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että olette dynamiittimiehiä", lausui hän. "Ei, minulla on omat epäluuloni, joita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan."

"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?" Johnnien mielenkiinto oli todellakin herännyt.

"Herra O'Reilly", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, "uskon teidän olevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä. Olette kirjailija."

O'Reilly hymyili. "Ovatko kirjailijat niin vaarallista väkeä?"

"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset tunnustamaan Kuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa kiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja kaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset valheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme päättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio sietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä milloinkaan huvikseen, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet verenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan, ja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on tukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri vaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä moninverroin hirmuisempi. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan, kun sanon, että olette paljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne voi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita kuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen kumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme Nuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä saareltamme."

"Ja minun sallitte jäädä?" Johnnie oli todellakin hämmästynyt.

"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta" -- puhujan silmät välähtivät omituisesti -- "näin kahden kesken puhuen tahtoisin mielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies -- sitä ei taida kieltää -- ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti tutustua teihin lähemmin. Juuri sentähden olen kovin pahoillani, kun minun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kubaan -- täällä olonne kävisi sangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa, ettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon selvempi. Kysyn sentähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää, että olen arvannut salaisuutenne?"

O'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä hänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta hän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: "Jos myöntäisin, niin valehtelisin, herra kenraali."

Kenraali Antuna huokaisi. "Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain ikävyyksiä meille molemmille."

"Olen siis aina vaarassa tulla uudelleen vangituksi."

"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän parastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat hyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida välttää. Ajatelkaapa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi parhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte Kubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen liikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt on asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita, joista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden innostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä ampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan käsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään aamusta iltaan ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi osuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran päällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun ajattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne."

"Huolenpitonne on vallan liikuttava", sanoi O'Reilly kumartaen ivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan, vaan jatkoi viekasteluaan:

"Ajatelkaahan miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina päivänä löydettäisiin hengettömänä." Puhujan äänessä kuvastui syvä tuska. "Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?"

"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka", vastasi O'Reilly kuivasti.