Chapter 7

"Teidän sukua minun tulee ikuisesti kiittää", sanoi kahdeksan lapsen isä, "älkää hyljätkö sitä pientä palkintoa, minkä voin tehdä hyväntekijäni tyttärelle. Unhottaisinko minä milloinkaan, mitenkä hyvä olitte minua kohtaan orpona ollessani."

Jumalan suomasta ja kiitollisen Makkosen toimesta pääsi leski hädästänsä ei vaan tällä erää, mutta monta muutakin. Sillä niin kauvan kuin lapset olivat pienet, toi mies joka vuosi leskelle maa-tuotteitansa ja vielä lisäksi oli se niin hellätuntoinen, että aina sanoi maksavansa vanhoja velkoja.

24.

Komennon voima.

Eräs entinen Kajaanin komppanian upseeri, joka sotapalveluksesta oli eron ottanut, oli nyt tuomarin apulainen. Kauniina kesäaamuna istui hän kirjottaen käräjäsalissa, jonka ovi oli auki. Hänellä oli tärkeä työ käsillä ja siis hyvin kiire. Samassa tuli sisään maamies, joka ennen oli sotamiehenä palvellut hänen komppaniassansa. Sen oli kainalossa suuri kääry papereja. Mies tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä vanhan rakastetun kapteeninsa ja häntä puhutella. Mutta toista ei suinkaan ilottanut, varsinkin kuin aikansa kiirehtivä arveli miehen suotta ruvenneen riitaiseksi.

"Tervetultu vanha sotakumppanini", sanoi kirjoittava kapteeni, "vieläkö muistat vanhoja sotatemppuja?"

"Tottapa niinkin, armollinen kapteeni!" Sitä mies ei ollut unohtanut; se oli liian hyvin istutettuna hänen sielussansa ja ruumiissansa.

Koetteeksi korotti kapteeni äänensä komentamaan niinkun muinoinkin ja huusi: "suoristakaa!"

Silmänräpäyksessä seisoi mies suorana kuin pölkky, riippuvin käsin.

"Käännös oikealle!" huusi kapteeni.

Mies kääntihe melkosen sukkelaan.

"Kivääri olalle!" Komenti kapteeni vielä.

Mies nosti olallensa paperikäärämänsä, jonka todellisesti oli tuonut ruvetaksen käräjöimään.

"Marsch!" huusi kapteeni.

Suorana astui mies avoimesta ovesta ulos pihalle ja maantielle lukein niinkuin ennenkin yks', kaks', yks', kaks'.

Me emme tiedä, miten kauas meni vanha sotamies. Ehkä marssii hän vielä, mutta katteini istui naurahtaen kirjotuspöytänsä ääressä ja lopetti työnsä. Miestä ei kuulunut takaisin yhtä vähän kuin aivotusta riidasta tuli mitään.

25.

Kauppa-oikeuden juhlat.

"Mitenkä nyt vietämme juhlan saadusta kauppa-oikeudesta?" kysyi pormestari raatihuoneessa kokoontuneelta porvaristolta. "Pidämmekö suuren paalin?"

Neuvokset miettimään. Vihdoin lausui niistä yksi: "sittehän olisi tanssittavakin."

"Kaiketikin", vastasi usiampi.

"Mutta koko läänissä emme saa soittoa kokoon."

"Ompa täällä Collinin viulu", sanoi joukosta yksi.

"Ja Blomin huilu", sanoi toinen.

"Mutta pidettäisiinkö suuri paali niin pienellä soitolla?" sanoi pormestari.

"Tuottakaamme lähimäinen rykymentin musiikki", sanoi eräs paksu herra, joka mielellään tanssi.

"Lähin on tästä 37 peninkulmaa Vaasassa", sanoi pormestari, "ja pidot ovat kolmen päivän perästä; paitsi sitä tulisi se liian kalliiksi."

"Tanssipaalia emme voi pitää, syystä ettei meillä ole sopivaa tilaa", sanoi vakaasti pormestari.

"Entä jos pitäisimme suuret päivälliset herroille", esitteli muuan kauppias.

"Mutta rouvat tahtovat olla muassa, sen on mun eukkoni sanonut, muuten en minä ota siihen osaa", sanoi eräs suutari tyytymättömänä.

"Jos teidän matami ei tulekaan sinne, niin tulee sinne kaikki teidän tekemät saappaat ja kengät", sanoi nappimaakari, sillä osottaaksen halveksimistansa suutarin rouvaa kohtaan.

Äkäisesti vastasi suutari: "huonosti olisi asiat jos teidän napit ei olisi muassa."

"Vaiti, herrat!" käski pormestari; "Päätetäänkö siis pitää herroille päivälliset?"

"Ei, ei, rouvat on otettavat mukaan sillä mun vaimoni sanoi ....."

"Vaiti, suutari, käy lestisi luokse, sinun ei täällä ole mitään tekemistä", kuului joukosta miehen ääni ja äkäisenä meni suutari matkaansa vaimonsa suureksi harmiksi.

Eräs vaskiseppä, jonka poika kävi isossa koulussa ja jolla oli kaunis laulu-ääni, esitteli olevan halvimman ja parhaimman, että koulupojat kirkon tornista laulaisivat ilolauluja.

"No tottahan musiiki tornista olisi kuuluvampi kuin Vaasasta", keskeytti leikkipuheinen neuvos.

Pormestari sanoi: "tässä on nyt kysymys, pidetäänkö päivälliset vai ei. Juhlat ja asia koskevat kauppaa tekevää porvaristoa lähimmin; ne sanokoot suoraan mielipiteensä."

"Minä vaadin päivällistä", huusi eräs eileisestä asti humalainen kauppias. "Maljoja juodaan ja kanuunilla ammutaan." Tähän suostuivat useimmat.

"No Vaasassa kai sitten ammutaan", sanoi neuvoksista se, jolla aina oli vastaansanomista, "sillä lähemmältä ei ole kanuunaa."

Yleisellä naurulla päättyi kokous ilman minkäänlaista päätöstä. Mutta pormestari kutsui kaupungin etevimmät luoksensa ja siellä juotiin maljoja kauppa-oikeuksista, vaikkei ollut kanuunia eikä soitantoa.

26.

Mitenkä kadonnut hopea-lusikka löydettiin.

Varhain kesän alussa matkusti kauppamies Juha Possenius omalla aluksella Oulusta Tukholmaan. Sellaista matkaa ei siihen aikaan tehty niin joutuisasti kuin nyt, sillä vastatuulella mentiin lähimäiseen satamaan, niin että käytiin melkein joka kaupungissa kuin tien varrella oli. Monasti odotettiin viikottain myötätuulta.

Posseniuksen laiva oli jo kauan ollut poissa, mitään tietoa siitä saamatta.

Kotona oleva rouvansa ja lapsensa olivat levottomat, mutta tavallinen lohdutuksensa oli, että laiva kaiketikkin oli jossain satamassa.

Eräänä päivänä osti Posseniuksen rouva suuren lohen. Hämmästykseksensä löydettiin sen mahasta hopea-lusikka merkitty Posseniuksen nimellä, joka oli otettu mukaan matkalle.

Perheensä luuli hänen epäilemättä kuolleeksi, sillä laivan luultiin joutuneen haaksirikkoon ja koko väen hukkuneen.

Mutta suuri oli kaikkein ihme ja ilo, kuin laiva parin päivän kuluttua tuli Oulun satamaan. Se oli tullut niin pikaisesti, että tieto sen lähdöstä postissa ei vielä ollut joutunut.

Possenius kyllä oli lusikkaansa kaivannut, mutta ei tietänyt, miten se tulomatkalla oli kadonnut. Hän toki arveli sen pesoveden muassa heitetyksi mereen. Lohi oli siis ollut laivaa paljon joutuisampi.

27.

Kenraali Carpelan ja Oulun koulu-nuoriso.

Oulun läänin maaherrana olemme jo näissä muistelmissa maininneet Carpelania. Missä joku hyvä avu tai ansio oli, olkoon halvimmassakin, sen osasi hän löytää ja hän kehoitti ahkeruutta ja tehollisuutta siinäkin, missä työntekijältä puuttui luonnonlahjoja hänen vaivaloisessa kutsumuksessansa.

Varsinkin isällistä huolta piti hän koulu-nuorison opista ja edistymisestä eikä milloinkaan ollut poissa loppu-tutkinnoista.

Lucian päivänä Joulun edellä oli nuorison suurin juhla, sillä silloin paloi avarassa koulu-huoneessa sadottain talikynttilöitä, joista moni antajallensa oli arvosampi kuin toiselle vahakynttilä, sillä köyhimmänkin lapsen omaiset saivat sinne viedä kynttilänsä. Yhtä mieluisasti kuin varalliset poikainsa ahkeruuden kehoitukseksi antoivat usiampia nauloja kynttilöitä, yhtä mieluisasti istui köyhän äiti Pari vuorokautta pimeässä pientensä kanssa, saadaksensa vaan lahjoittaa muutaman hetken valoa ja iloa sille, jonka äidin sydän arveli tulevan heidän turvaksensa.

Yksi vanhimmista pojista oli *custos* (vartia). Hän johti toisten poikien toimia, jotka nyt muurahaisten tavalla kaikin toimin työskentelivät juhlapäiväksi saadaksensa koulun oikein siistiksi. Moni heistä ei unta silmiinsä saanut edellisenä yönä ja monasti kotolaiset samati poikain ahkerain hyörimisten ja toimeilemisten tähden, ettei vaan mitään unohtuisi. Pohjalaisen vilkas, levoton, toimellinen ja kärsimätön luonto näkyi sellaisissa tiloissa jo lapsissakin. Jo kello kolmen neljän aikoina aamulla olivat lapset puhtaina juhla-puvussansa liikkeellä. Sitte kiiruhtivat saatuaan juuston leipää tai vähän rahaa taskuunsa ulos koulua kohden. Ilosta ja pakkasesta väristen juoksivat he koulu-huoneen ympäri kello viiteen asti, jolloin ovet avattiin.

Kello kuusi oli koko koulu valistettu. Puu-kaaria asetettiin ikkunoihin ja ne kynttilöitä täyteen. Niitä pantiin myöskin puu-ruunuihin ja yleensä minne vaan kynttilän sopi asettaa. Seinän rakoihin pistettyihin päretikkuinkin asetettiin kynttilöitä samoin kuin niihin reikiin, joita pojat olivat kaivaneet seiniin ja penkkiin.

Koulun porstuassa istui eukko Skönborg tavallisella paikallansa torttu-korinensa yhäti kertoen: "ettekö osta torttuja? -- Hyviä torttuja, kaksi äyriä kappale."

Koko perheensä kanssa oli kenraali Carpelan tällaisissa tiloissa aina muassa. Rouvastansa voi sanoa mitä sanottiin toisesta samanarvoisesta samalla paikalla, että mielen aateli, jonka hän omisti, on arvosampi syntymä-aatelia. Hyvyytensä tähden oli hän yleisesti arvossa pidetty ja rakastettu. Ollen köyhäin ystävä, ei hän milloinkaan sulkenut sydäntänsä tarvitsevan pyynnölle ja apu tuli, jos se vaan hänen voimissaan oli. Vuonna 1799, jolloin kenraali muutti Göteborgin maaherraksi, seurasi häntä sinne kaipauksen ja kiitollisuuden kyyneleitä ja tuhansia siunauksia.

Kuin maaherran rouva tyttärinensä olivat loppu-tutkinnoissa, niin pitivät kaupungin toisetkin rouvat velvollisuutenansa sinne mennä, vaikka vastahakoisesti niin varhain nousivat.

Tutkinnon päätettyä piti kenraali kehottavan puheen koulu-nuorisolle. Vanhin poikansa, parooni Wilhelm, vaikka vielä nuori, piti siellä kerran latinankielisen puheen.

Kaikkein toimitusten loputtua ja kuin pojat ahkeruuden ja ansion mukaan olivat luokkihinsa siirretyt, kutsui maaherra ahkerimmat luoksensa päivällisille. Tällainen kunnia oli pojille suuri kehotus, niin että monikertaisella ahkeruudella seuraavana lukukautena sitä taas tavottivat.

Yleiseksi iloksi pidettiin näissä tiloissa myöskin tanssit, jotka olivat ihan omituiset, arvattavasti paavilaisuuden ajoista muisti. Kaikki pojat olivat siinä osalliset ja sen harjotukseen meni paljon aikaa ja vaivaa. Tanssiessa käytettiin hienoja vanteita, joita laulun mukaan muutettiin eri tapasiin käännöksiin ja pyöriin. Milloin tanssittiin pyörissä, milloin taas yhdistettiin vanteet ruunuiksi, milloin hyppivät notkeat pojat niitten yli kaariksi asetettuina. Tätä tehdessä laulettiin latinaisia lauluja, jotka sisältönsä suhteen enimmäksi olivat joulu-lauluja ja neitsyt Marian kunniaksi.

Näytteeksi panemme tähän palasen sellaisesta:

Ecce novum gaudium Ecce novum mirum; Virgo parit filium, Quæ non novit virum. Quæ non novit virum, Sed ut pyrus pyrum, Gleba fert papyrum, Florens lilium. Ecce qvod natura Mutat sua jura. Virgo parit pura Dei filium.

28.

Rovastin rouvan pula.

Rovasti Idmannin rouva seisoi Iin pitäjän pappilan isoilla rapuilla. Hän piti toista kättänsä silmiensä edessä auringon varjona, toisessa oli vesipullo. Hän tarvitsi apua, mutta oli pulassa. Miehensä ja apulainen olivat menneet lähimäiseen kestikievariin kuningas Adolf Fredrikkiä vastaan, joka v. 1752 matkusti Pohjanmaan lävitse. Kaikki väki oli myöskin sinne juossut, niin että hän oli yksinään kotona vaatetettuna parhaimmassa juhla-puvussaan.

Yht'äkkiä naurahti eukko mielihyvissään, kuin näki muhkean ratsastajan täyttä laukkaa tulevan pihalle. Hän tervehti ystävällisesti eukkoa, joka kävi vierasta vastaan kumartaen joka askel. Hypättyänsä hevosen seljästä ja tervehdittyään, käski rouva hänen olla tervetullut ja kysäsi, joko kuningas pian tulisi.

Sievästi vastasi tuntematon, että Hänen Majesteettinsä arvattavasti tunnin kuluttua olisi täällä.

Rouva vaalistui ja sanoi vapisten ei suinkaan pelkäävänsä rakastettua armollista kuningasta, mutta kuitenkin sanoi nyt olevansa sekä ujon että epätietoisen, mitenkä oikein vastaanottaisi herran voidellun. "Teille, joka olette niin hyvän näköinen, soisin saavani ilmoittaa huoleni. Minä en tiedä, mitä kuningas hyveksii, en tunne hovitapoja enkä paljoa muuta, jota vaaditaan emännältä, joka kuningasta odottaa vieraaksi. Kyllä minä olen siivonnut, leiponut ja paistanut parhaan voimani mukaan ja isä sekä maisteri kiittävät olutta ja tyttäreni Briita-Liisa paistia, mutta mitä tietävät he enemmän kuin minäkään. Enkö saisi vaivata teitä antamaan minulle neuvoja sekä katsomaan, onko kaikki niinkuin olla pitää kuninkaan mielen mukaan, jonka te kaiketikin hyvin tunnette, kumminkin paremmin kuin kukaan meistä."

"Aivan mieluisasti", vastasi vieras; "ja mikä kuninkaalle kelpaa, sen tiedän yhtä hyvin kuin omankin suuni vaatimukset."

Käsi kädessä käytiin sitten ensin ruokasaliin katsomaan, oliko pöytä asetettu miten piti. Sitten kyökkiin maistamaan soppaa ja tupaan katsomaan paistia ja muita.

Vieras oli vakuuttanut, että kuningas tulisi tyytymään kaikkiin laitoksiin, josta rouva oli ilomielinen. Mutta vielä pyysi hän rukoillen seuraajaansa tulemaan kellariin koettelemaan, mitä olutta vielä otettaisiin kuninkaan pöytään, sillä hän oli tehnyt usiampaa lajia. Tähänkin suostui vieras naurahtaen.

Täältä tultua kiitti ja kumarsi rouva seuraajaansa, mutta samassa näkyi pöly maantieltä. Nytpä rouva taas vaalistui ja ajatellessaan tyhjää vesilasia lausui: "ei pisaraakaan raikasta vettä eikä ketään, jota auttaisi sitä minun ottamaan!" Tämän sanottua kiiruhti kaivolle, jonne vieras seurasi häntä ja yhdistetyin voimin koetettiin saada vettä ylös, mutta sill'aikaa ajoi kuninkaan seura vaunuinensa pihalle. Herra siunatkoon, huusi rouva pelästyksissään, päästäen vesiastian kaivoon.

Seuraajansa meni nyt tulijain joukkoon, jättäen rouvan, joka pistäysi kyökkiin, jossa piiat ja tyttärensä jo olivat täydessä ruuanlaitos-toimissa.

Kuin ruuat olivat sisäänkannetut ja herrat koossa, tuli vieras kyökkiin, sanoen rouvalle, että Hänen Majesteettinsa tahtoi häntä pöytään.

Eukko kyllä esteli, mutta vieras sanoi hänen ei mitenkä voivan kieltää vastaanottamasta sellaista kuninkaallista armoa.

Itkusilmin sanoi hän siihen: "olkoon sitte Jumalan nimessä menneeksi, jos vaan saan istua teidän rinnalla pöydässä. Sitte koetan olla rohkea."

Ystävällisesti suostuttiin tähän pyyntöön ja sykkivin sydämin sekä epävakaisilla askeleilla astui nyt rouva saliin, jossa kuningas oli, ihan kuin peljäten lattian vaipuvan. Häntä lohdutti se seikka, että sai vasemmalle puolellensa oman ukkonsa, joka koko päivän oli poissa ollut ja se, että häntä paljon ei oltu huomavinakaan.

Vähittäin tuli hän rohkeammaksi ja kysäsi vihdoin mieheltänsä, kuka näistä herroista olisi kuningas.

Mutta sitä ei tietänyt rovasti itsekään, vaikka oli kuninkaalle pitänyt sekä latinan- että ruotsin-kielisen puheen.

Saman kysymyksen teki hän oikianpuoliselle naapurillensakin. Tämä sanoi naurahtaen, että kuningas pitäisi ulko-näyltänsä olla kaikkein helposti tunnettava.

"Sitäpä en, peijakas vie, voikaan sanoa; minun silmissä ovat kaikki nämät herrat kuningasten näkösiä."

Niin otti naapuri taskustansa kalliilla kivillä koristetun kulta-toosan, jonka kannella oli kuva, lausuen: "katsokaa tarkasti, kenenkä muotoinen tämä on, se on kuningas."

Kauan katseli rouva vuorottain ensin omaa miestänsä ja kuvaa sitten kaikkia pöydässä istuvia herroja ja vihdoin toosan antajaa. Kuin nyt selvästi tunsi sen, joka häntä oli seurannut neuvonantajana kyökissä, kellarissa ja aitassa, niin pari minuuttia katsoa töllistäen häntä, huudahti: "kuningas!" ja oli hämmästyksestä lähes pyörtyä. Mutta pian tointui hän taas ja lankesi samassa kuninkaan jalkain juureen, pyytäen armoa. Kuningas nosti hänet ylös, kiittäen häntä siitä ilosta, jota ruhtinaat harvoin saavat, että tuntemattomana kuulla olevansa alamaisiltansa rakastettu.

Kalliin kulta-toosan kuvinensa lahjotti hän rouvalle muistoksi. Se käy vielä perintönä Idmannin suvussa.

29.

Pidot kuninkaan kunniaksi.

Kuin Adolf Fredrik tuli Ouluun, laittoivat kaupunkilaiset suuret pidot. Yksi toimittajista oli Mikael Wacklin. Tämä oli kauppias ja muutamia vuosia naimisissa.

Hän oli saanut huolellisen kasvatuksen, ollut ulkomaan matkoilla ja muutamat ajat oleskellut Pariisissa. Eräs tapaus hänen nuoruutensa ajoista on kerrottava tässä ennenkun sanomme miten kävi paalissa.

Kotimatkalla ulkomailta oli isä yhden laivansa kanssa Tukholmassa häntä vastassa. Valmiit pois lähtemään tahtoi ukko vielä kerran käydä näytelmiin ja otti sinne pojan mukaansa. Tämä tahtoi isällensä näyttää yhtä taitoa jonka matkoillansa oli saanut, mutta jota isä ei vielä tietänyt. Ensimäisen näytelmä-kappaleen loputtua katosi Mikko isänsä seurasta, mutta kuin esirippu nousi, ilmestyi hän Parisiksi vaatetettuna yksityistanssissa näytelmäkentälle. Katselijain suosio oli yleinen ja kiitoksen osoitukset samoin, niin että isäkin mielihyvissänsä taputteli käsiänsä. Mutta ihan odottamatta sai kuulla, kuka tanssia oli ja tunsikin nyt poikansa. Vihassa lähti ukko heti paikalla majataloonsa, jossa keppi kourassa odotti tanssijan kotio. Tämä mitään pahaa aavistamatta, tuli iloisena laulaen kotio ja astui kamariin isänsä luokse. Mutta nytpä sai Mikko hyppiä toista tanssia isän kepin nuottien mukaan, sillä ukko arveli koko nimensä häväistyksi pojan julkisen tanssimisen tähden. Rangaistuksen jälkeen ajoi hän poikansa heti laivalle, josta ei saanut maalle tulla, vaikka vielä kaksi viikkoa täytyi myötätuulta odottaa. Oulussa oli hän kaupungin sivistynein porvari ja niin tavoin sopivin kuninkaan paalin toimittajaksi. Hänen vaimonsa oli niissä emännän siainen. Ne pidettiin kauppias Holländerin salissa, joka oli kaupungin suurin.

Pitoin koristukseksi koottiin, mitä parainta ja kalleinta oli. Sali oli kaunistettu parhaimmalla tavalla; naispuolet puvuissansa samoin. Minkäänlaista siihen aikaan käytettyä tanssitapaa ei unohdettu.

Kuin Wacklini isäntänä esitettiin kuninkaalle, muisti hän nimen ja kysyi, oliko hän se, joka moniaita vuosia takaperin Tukholman näytelmissä oli tanssinut. Wacklin sanoi se olevansa, ja kuningas pyysi häntä vielä kerran tanssimaan. Vaikka nyt jo oli ruumiiltaan lihava, raskas ja paksu, niin ei kuitenkaan tohdittu estellä. Hän ei sitten ollut tanssinut, pitäen mielessään isän kurituksen. Nyt oli tekeminen kuninkaan mieliksi. Hän tanssi vieläkin sievästi ja kevyesti, niin että korkea vieras ihastuneena monta kertaa huusi: "vielä, vielä", siksi että tanssija tunnottomana lankesi lattialle.

Yleiseksi peljästykseksi täytyi hänen kantaa ulos salista. Muutaman tunnin perästä kuoli hän veren ojentamiseen. Saatuansa sen kuulla nähtiin kyynel helläsydämisen kuninkaankin silmässä.

Näin surullisesti päättyivät pidot. Wacklini jätti lesken ja pienen pojan suremaan isän onnetonta tanssitaitoa.

30.

Kustaa-Aatolvin käynti.

V. 1802 matkusti Kustaa-Aatolvi drotninkinsa Fredrika Dorothea Wilhelminan kanssa Suomessa. Korkeat vieraat tulivat eräänä pilvisenä iltana Ouluun. Maaherra Edelsvärd oli kuninkaallisia vastaan ottamassa. Koko kaupungin väestö oli liikkeellä. Virkamiehet, maistraati ja porvaristo odottivat usiampia tuntia vieraita Limingan tulli-portilla.

Vihdoin tuli ratsastava käskyläinen ja sen perästä toinen virkasauvoinensa. Nämät ilmoittivat korkeain matkailijain jo pian tulevan.

Nytpä aaltoili väkijoukko niinkuin meri huokealla tuulella. Siinä tungettiin, kurkistettiin ylös ilmaan, nyittiin, siunattiin, kirottiin ja litistiin. Väkevämmät imivät ilmaa keuhkohinsa että väkevästi jaksasivat huutaa hurraa, kuin tuli kuninkaalliset vaunut näkyviin. Asianomaiset olivat määränneet, että sitä hurraa piti kestämän Limingan-tullista kaupungin lävitse aina mylly-tulliin asti ja vielä vähän enemmänkin, siksi että kuninkaalliset seuroinensa tulisivat maaherrataloon Rännisaarelle.

Maistraati ja porvaristo olivat puetetut Kustaavin-aikaisiin vaatteihin, soukat silkkikapat ja pienet miekat sivulla. Näitten johtajana oli pormestari, sittemmin lakmanni Lilljedal.

Mutta kaikista silmäänpistävin oli vara-pormestari ja raatimies Timbom väkevän kurkkunsa ja palavan virkaintonsa tähden.

Kuin kyytihevoset riisuttiin ja maistraati porvariston kanssa kävivät paikallensa, oli pormestarimme ilosta ja kunniasta oikein hurja. Milloin veti hän siloista, milloin taas veti vaunuja eteenpäin huutaen täyttä kurkkua ja suu auki: "hurraa, hurraa!" Vaivattuna lihavuudeltansa hän sekä punotti että hikoili, kunnes vihdoin huokuen ja höyryten kaatui kuraan vaunujen alle. Tämän onnettomuuden ei antanut estää iloansa, jota kesti määrän päähän asti, vaikka suuhunsa saama kura esti parin minuutin ajan häntä huutamasta. Mutta pian soi äänensä taas yhtä kirkkaasti.

Kuninkaalliset olevat jo yöpaikallansa toivoen äänettömyyttä ja lepoa, mutta Timbom yksin seisoi vielä pihalla tuon tuostakin päästellen riemuhuutoja. Yhtäkkiä tuli yksi hovipalvelija, laski kätensä hänen suullensa sanoen: vaiti. Pormestarin kun oli nieleminen jo kurkusta tunkevat äänet, oli tukehtua äkkinäisestä pysähdyksestä. Kumartaen ja harmissaan, mutta voitosta epätietonen lähti hän pois. Hiljaisesti hiipien kävi pormestari kotiin rouvansa luokse. Hän kyllä tiesi itseänsä odotettavan. Peljäten huutohimonsa vast'uudesta puhkeavan, piti hän kättänsä vielä suunsa edessä.

Eukkonsa oli jo hyvän ajan kurkistellen ikkunasta odottanut miestänsä. Jos julkisesti olisi kaipauksensa osottanut, pelkäsi miehensä tulevan itserakkaaksi. Sentähden oli hänelle satoja kertoja muistuttanut samaa hyvää neuvoa, jonka aina antoi kaikille nais-ystävillensä, että miestä pitää kurittaa, muuten se kurittaa vaimoansa. Tätä ohjetta seuraten ja ettei miehensä suinkaan huomaisi, miten iloinen hän oli sen kotiotulosta, lausui hän tavallisella tytymättömällä kilisevällä äänellänsä: "hyi Timbom! pysy poissa; minä luulen että olet humalassa." (Hän tiesi miehensä ei milloinkaan olleen juopuneen.)

"En humalassa, mutta pölyssä ja kurassa, ja paitsi sitä on minulla julma nälkä." Nämät sanat sulattivat rouvan hellän sydämen niin, että paikalla käski Tiinan harjaaman pormestaria ja sill'aikaa toimitti hän omin käsin ruokaa. Syödessä varotti hän miestänsä, ei millonkaan oleman poissa myöhään, sillä hän jo luuli hänelle jotain tapahtuneen tai kuninkaan hänen ottaneen. Hän sanoi seitsemän kertaa lähettäneensä Tiinan Ränniä kohden häntä hakemaan. Itse oli hän "Sokurin" kanssa monta kertaa käynyt kirkolle asti häntä vastaan, mutta turhaan. Sitten oli hän ikkunasta pitänyt vahtia eikä vieläkään sanonut ymmärtävänsä, mitenkä hän oli päässyt kamariin asti ilman hänen huomaamattansa. Mutta eukkopa ei tietänyt ukon oikotietä kyökin ikkunan lävitse, yhtä vähän kuin monta muuta salatietä, joita ukko toisinansa huviksensa käyskeli.

Nyt pormestari vuorostansa kertoi Tiinalle ja rouvallensa, miten armollisesti kuningas suurilla silmillänsä oli häntä katsonut ja miten ihana drotninki ystävällisesti oli hänelle päätä nyökäyttänyt ja miten iloiset olivat hoviryökinät olleet kuin vaan vähäsen saivat häntä nähdä y. m.

Näistä sekä iloinen että murheellinen, lausui pormestarinna: "Jumalan kiitos, että taas olet kotona!"

Mutta vahvasti päätti hän ei enää päästää Abeliansa hoviryökynäin katseltavaksi. Ja siinä asiassa piti eukko puheensa.

31.

Kuninkaallinen pari.

Ihminen rakastaa usein sitä, mikä on eritapainen kuin hän itse on. Tämä muistui mieleen sille, joka näki tämän kuninkaallisen parin. Nuoruuden vilkkaus, tunnollisuus, sielun voima ja hyvät avut loistivat nuoren drotningin suloisista silmistä, kuin taas nuori kuningas näytti kovalta, miehuulliselta, tylyltä ja melkein vanhuuden vakaiselta. Porvariston hevosten sinisinä vaunuja vetäessä näytti hänen muotonsa sanovan: koska juhdaksi olette ruvenneet, niin tehkää velvollisuutenne. Mutta drotningin lempeässä silmässä kiilsi kyynel valjuna istuessaan jyrkkämielisen puolisonsa vieressä ystävällisesti tervehtien iloitsevaa joukkoa.

Kuninkaallisten kunniaksi toimitti porvaristo päivällisen ja suuren paalin. Ne pidettiin kauppamies Spårmannin suuressa salissa.

Kaupungin tavallista hiljaisuutta tällä aikaa keskeyttivät riemuitsevan kansan ilohuudot joka kerta kuin korkiat matkalaiset jossakin liikkuivat. Ja vaikea oli ymmärtää, mistä tulivat ne väkijoukot, jotka nyt virtailivat Oulun kaduilla, jonka väestön luku vaan oli kolme tuhatta.