Chapter 6

Tiina-täti oli monta vuotta toimittanut isänsä postimestarin viran, sillä se oli sairaudelta siitä estetty. Tämän toimen piti helpompana kuin pitsimyssyjen rakentamisen. Näitä tehdessään hän monasti vihamielissä jupisi miehen ja vaimon kohtalon jakamisen vääryyttä. "Vaimolta, joka on heikompi, vaaditaan monta vertaa enempi kuin pahalaisilta miehiltä", pakisi hän. "Niinpä niinkin", arveli hän tuimasti käyden edestakaisin, "monta vertaa enemmän kuin miehiltä, joitten ei ole paljon tekemistä ennenkuin palkkioksi saavat ylistystä, rikkautta, arvonimiä ja virkoja. Mutta mitä kehoitusta saa nainen, olisiko vaikka täydellisinkin! Ei mitään, huusi hän julmasti vihaisena. Mutta kuitenkin pitää hänen olla sekä räätärin, leipojan ja keittäjän, sahdin panijan ja lahtarin, makiaisten leipojan, kahvin keittäjän, värjärin, sukan kutojan, kynttiläin kastajan, puutarhurin, voudin, yövahdin ja pikkukaupungeissa puotipalvelijan. Sitä paitsi pitää hänen olla äiti ja emäntä, lasten hoitaja ja opettaja, kyökkipiika, sairasten hoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää vastaan ottaa ja yksin kantaa kaikki talon harmit ja olla iloinen, vaikka mieluisammin tahtoisi itkeä. Hänen pitää aamulla olla ensimäisen nousemassa ja illalla viimeisen maata menemässä ja mieheltänsä rukoilla rahaa suuren taloutensa tarpeeksi; ken tiesi itkeäkin ennenkuin hirviää niitä pyytää, ja tarhasta huolta pitää paremmin kuin itse tarhapiian. Mutta kaikkein pahin kaikista on, että hänen on tekeminen hävyttömäin palkollisten ja pahantapaisten lasten kanssa, joita yksinään ei joudu kasvattamaan."

"Mutta mitä tekee mies?" Eukon into lisääntyi oikeen peljättäväksi, eikä nyt olisi ollut miehen hyvä häntä lähestyä. "Hän kirjottelee hetken ajan kirjoihinsa, käyskentelee ja tupakoitsee siksi että saa tulla valmistettuun pöytään, jossa tekee kaikenlaisia muistutuksia. Sitte juo hän kahvia, käy päivällislevollensa ja sitte käyskentelemään siksi että toti lasi muistuttaa illan tulleeksi. Sitten tulee iltaruoka, jonka aikana moittii naisia ja etsii heidän virheitänsä itsellensä kehotukseksi ja sitten ansioinsa palkkioksi levolle."

Näin sadatteli eukko miehiä, kuin samassa eräs vanha merikatteini Possenius, kasvinkumppalinsa ja nuoruutensa ystävä, tuli eukkoa tervehtimään. Kukostuksensa päivinä oli hän moniaassa tanssissa samalta ukolta suvainnut likistyksen tapaisen.

Yskästen kysäsi ukko, miten sisar oli jaksanut hänen meriä purjehtiessaan. Hymyellen näytti ukko katselevan nuoruutensa tanssikumppalia.

Punastuen melkein kuin viistoista vuotinen tyttö, pyysi hän ystäväänsä istumaan, kumartaen niin sievästi että meidän aikaiset tytöt tuskin niin osaisivatkaan.

Nuoruuden ystävät istuivat keskustelemaan kuluneista ajoista ja sen aikaisesta nuorisosta, sekä mitenkä silloin oli nykyistä parempi. Siirtyneinä nuoruutensa aikoihin eivät vanhukset huomanneet ajan kulua, ennenkuin ilta-rummun räminä muistutti Posseniusta huoaten kääntymään tyhjään kotiinsa.

Kumarrellen seurasi Tiina-täti häntä porttiin asti, jonka sitte sulki, käyden suojaansa takaisin. Iloisena ja tytyväisenä siitä, että Possenius ei ollut häntä unhottanut, ylisti hän nuoruutensa aikuisia miehiä, jolloin olivat mitenkä vieläkin, arveli eukko, oikein hyvät. Siihen aikaan olivat vaimot vielä onnellisia, tuumaili vanha piika itsekseen.

Eräänä päivänä odottivat koululapset suurta huvia, sillä he tiesivät Tiina-tädin aina pitävän lupauksensa, varsinkin milloin oli uhannut heitä rangaista. Eräs pieni paroni Silfverhjelm oli monta päivää ollut laiska, ja niin tavoin koetellut eukon kärsivällisyyttä, niin että se, antaessaan hälle kotiläksyn sanoi: "Kuulkaapa lapset! Jos Aatolvi huomenna virheettömästi osaa lukunsa, niin lupaan ensin hypätä tervatynnyriin ja sitte höyhentynnyriin, niin varma olen siitä, ettei se tule osaaman."

Iloisina erisivät lapset, saatuansa Aatolvin lupauksen, että hyvin oppisi luettavansa.

Kotio tultua kummasteli äitinsä, että poika heti ja ahkeraan puuttui lukemaan. Aamulla varhain oli hän jo noussut lukemaan ja iloisena meni hän kouluun kerrottuansa vanhemmillensa odotetun ilon.

Kumppanit kuulustelivat porttisolassa hänen lukunsa ja riemuksensa havaitsivat hänen osaavan iki-hyvin. Ensimäiseksi kävi hän esiin pitkän lukunsa kanssa, jonka selvästi osasi. Tiina-tädin posket punottivat epäilyksestä, mitenkä ajattelemattomasta lupauksesta pääsisi. Sitte sai pikku parooni paljon ylistyksiä taidostansa, joka oli hyvän muistinsa todiste. Sitte sanoi tahtovansa nyt, samoin kuin ainakin pitää lupauksensa, jos vaan Aatolvin luonto sallisi hänen itse nauraa ja antaa toisten tehdä pilkkaa vanhasta opettajattarestansa, joka hänen hyväksensä oli tehnyt tällaisen ajattelemattoman lupauksen.

Mutta eukko kuin otti asian näin vakavalta puolelta, niin lasten muoto yhtäkkiä kävi totiseksi ja he luopuivat vapaehtoisesti odotetusta huvista, jonka olisivat saaneet opettajansa kustannuksella.

Kyynel silmin vastasi pieni parooni: ei suinkaan Tiina-tädin minun tähteni ole tarvis senlaista tehdä. Tästä alkaen rupeen oikein ahkeraksi. Liikutettuna likisti vanhus kiitollisen lapsen syliinsä.

Vastoin naisten tapaa, oli Tiina-täti hyvin halukas tietämään valtio-uutisia. Hän käski lasten pitää korvansa auki, milloin kotona kuulivat herrain niitä keskustelevan, että muka hänkin saisi kuulla maailman menoista.

Mutta pian huomattiin, kenen asioita lapset ajoivat. Sentähden pilan vuoksi annettiin lasten toisinaan viedä Tiina-tädille varsin eriskummasia uutisia, joita lapset sanoivat kuulleensa "papalta itseltä."

Muitten muassa kertoi eräs pieni tyttö kerran, viimes yönä tulleen tiedon, että jäämeren kansasto oli alkanut kapinan ja väkirynnäköllä ottanut itse pohjan navan ja että voittava joukko nyt olisi tulemaisillaan Ouluun, jossa olivat uhanneet kuolijaksi ampua kaikki vanhat piiat ja mamselit.

"Sinä haastelet tuhmia ja panet sekasotkua", sanoi Tiina-täti lapselle, joka odotti kiitoksia tai makiaista suuresta uutisestansa ja hyvästä muistostansa. Mutta kuitenkin rupesi tädin korvia kuumottamaan. Itseksensä ajatteli hän: joku perä siinä toki lienee; mun on meneminen ottamaan asiasta selvon. "Te pääsette vapaaksi lapset", kuului ihanan soiton tavalla heidän pienissä korvissansa ja yhtä sukkelaan kuin eukko oli saanut sinisen kapottinsa, olivat lapsetkin kadulla ja pian jokainen omassa kodissaan, voileivät kädessä.

Tiina-täti kiiruhti likimäisen naapurin luo, saadaksensa todenperäisen selvon tästä tärkeästä uutisesta.

Mutta isäntä oli tämän uutisen levittäjäin kanssa liitossa, niin että se vaan vakuutti asian, joten se eukon silmissä tuli vieläkin toden mukaisemmaksi. Eukko juoksi heti kotiinsa, tuntein mahaansa kivistelevän.

Pelosta väristen kokosi nyt pienen hopea-varastonsa, jonka muka tahtoi ryöstöstä varjella, sitoen sen ja mitä hänellä muuta oli kalliimpaa myttyyn, jonka kätki lastuihin puuvajansa perään.

Tämän tehtyä kiiruhti sisarellensa ilmoittamaan lähestyvää vaaraa.

Tämä oivalsi heti herrojen kurit, lohdutti peljästynyttä sisartansa, joka muka ei ollut joutunut asiaa tarkemmin miettimään. Mutta nyt kuin näki itsestänsä tehdyn julkista pilkkaa, päätti hän ei enää uskoa lasten valtiollisia ilmoituksia eikä niitä enää sietääkkään.

Koko puoleen vuoteen ei Tiina-täti käynyt siinä talossa, jossa hän niin oli petetty, eikä ehkä milloinkaan olisi sinne mennyt, niin oli kumminkin uhannut, jos ei olisi yhtä paljon rakastanut emäntää, kuin hänen hyviä torttujansakin. Nämä viettelivät hänen eräänä helluntaina vastaan ottamaan päivällis-kutsumuksen sinne. Nähdessään iloisen emännän ja muhkeat tortut, hajosi kaikki katkerat muistot eukon mielestä.

Mutta kiusa-puheinen isäntä otti jutuksi päivän saarnan ja sanoi kansan vältelleen että opetuslapset olivat juopuneet paloviinasta, eikä makiasta viinasta. Sellainen erhetys säpitti eukkoa niin, että löi nyrkkinsä pöytään ja niin tavoin kaasi kaikki viini-lasit, jotka siis eukon kanssa todistivat kysymyksen olleen vallasta, eikä paloviinasta. Tästä harmista sai eukko taas maha-taudin niin että hänen täytyi kiiruhtaa kotio, torttuja maistamatta.

Tiina-täti oli ahkera ja tarkka, mutta ei saita. Hän sanoi että köyhiä ja kerjäläisiä ei olisikaan jos vaan kaikki tahtoisivat työtä tehdä eikä laiskotella. Kehittääksensä sellaisia ahkeruuteen antoi hän runsaita manauksia, mutta rahaa ei hänen milloinkaan nähty antavan. Mutta hänen sydämensä kunniaksi tiedämme sanoa, että moni kykenemätön ja köyhä ja monta orpolasta saivat Tiina-tädiltä runsaampia lahjoja kuin olisi luultukaan. Mutta hän ei sietänyt kenenkään määräävän kelle ja mitenkä paljo hänen olisi annettava. Ymmärrettävä on siis äkkipikaisen eukon mielipaha, kuin kerran määrättiin hän kaupungin köyhille maksamaan 2 riksiä. Eukko ei kauan miettinyt. Yht'äkkiä sai suuren kaula-huivinsa ja oli melkein sukka-jaloin juosta kevätlumeen, jos ei olisi kompastunut vanhoin kenkiinsä ja niin lähti ruti kiukkusena erään kaupungin-hallituksen jäsenen luokse valittamaan tuota hänen mielestänsä sopimatonta maksua.

Mutta täällä ei muutosta ollut saatavana, niin että eukko pahoilla mielin ja väsyneenä märin silmin ja märin jaloin tuli kotiinsa. Sitte hän sairastui. Kahden viikon kuluttua oli päättänyt toimellisen elämänsä.

Monta oli hänellä virhettä ja omituisuutta, mutta monta avuakin. Hän oli jumalinen, järjestystä rakastava, toimellinen ja työskentelevä kansalainen. Hän oli rehellinen, yksinkertainen, totuutta rakastava ja luotettava ystävä. Äkkipikainen, mutta ei paha, ei hän milloinkaan puuttunut toisten asioihin. Kuollessansa oli hän lähes 80 vuotinen.

Muuta muistopatsasta ei hän saanut kuin sen, minkä oli rakentanut parhaimpain oppilastensa sydämiin.

22.

Tullimiehen Kalakukko.

Ennen aikaan oli tapana Suomessakin kaupungin tullien luona tarkkaan syynätä ja tiedustella tulijain kuormat ja tavarat. Sen teki tavallisesti ne jolta "syökäreiksi" sanottiin, mutta usein tullimies itsekin, joka siihen aikaan ei saattanut odottaa suuria lahjoja maita valtakuntia matkustaneilta asioitsioilta. Sitä kovempi oltiin siis maamiesten kanssa, jotka tulli-asetuksia eivät tunteneet, jos heillä ei ollut jotain pientä lahjaa tarjottavana. Ne maamiehet, jotka olivat kyllin tuhmat antamaan näitten itsensä pelottaa, saivat näille jakaa, jos ei muuta, niin matka-eväänsä.

Eräs maamies, viisaampi toisia, jotka olivat antaneet tullimiesten itsensä ryöstää, oli valmis lähtemään talvimatkallensa kaupunkiin, myytäväksi viemään voita, talia, kalaa ja lintuja.

Syvissä tuumissa käyskeli mies pirttinsä lattialla, kunnes yhtäkkiä kääntyi eukkonsa puoleen lausuen: "Maija kultaseni! paneppa tulta uuniin ja tee sitten kukkotaikina parhaimmista jauhoista, mitä sulla on kotona. Sen minä itse leivon ja paistan lahjaksi ahnaalle Prytzille, joka on tullimies Kajaanin tullissa. Viimein hän otti parhaimman evääni; nyt tahdon antaa hänelle suuren kukon. Tee taikina mahdollisimman kauniiksi."

"Mieluisasti saat multa aineet, kuin vaan sanot mitä kalaa tahdot siihen."

"Kalan aijon pyytää kuivalla maalla", vastasi mies liukkasti naurahtaen.

Uunin ja taikinan valmistuttua kaasi mies itse taikinan leipoma-pöydälle. Eukkonsa kummastukseksi ja kauhuksi väänsi hän sitte vanhalta kissalta niskat nurin ja leipoi sen nahkoinensa kannuinensa kukkoon. Sitte paistettiin se uunissa oikein hyvän näköiseksi. Valmiina haisi se hyvältä ja oli muhkea.

Varovasti pantiin kukko sitten rekeen ja konnanjuoninen maamies istui iloisena ajamaan kaupunkia kohden. Hän sovitti matkansa niin, että hämärässä tuli tulliin.

Siellä ei sattunut tullimiehiä olemaan esillä. Hän siis itse kantoi lahjansa tullitupaan, nöyrästi pyytäen että hän laskettaisiin sillä hän muka pelkäsi että majataloin portit suljettaisiin.

Hyvästä lahjasta iloisena laski tullimies hänen heti. Ajaen mitään kiirettä osottamatta lähti maamies matkaansa, mutta tultuaan pois silmännäöstä, sai hevonen juosta minkä voi majataloon, jossa kertoi isännälle, mitä oli tehnyt. Tämä kätki hänen jos hakioita olisi tullut, sillä häntäkin huvitti tämä kuje koska kaikki toivoivat jotaan rangaistusta ahnaille tullimiehille.

Ilomielin laski tullimies komean kukkonsa keskelle tullituvan pöytää nälkäisten kumppaniensa nenän eteen. Niitten tuli sylki suuhun kuin kadehtien katselivat maukasta kukkoa.

Tästä pehmeni tullimiehen sydän anteliaisuuteen, niin että hän hyvillä mielin lausui: "minusta todellakin on saamani lahja ulottuva meille kaikille." Niin otti terävän puukon, leikkasi itsellensä ensin suuren vönkäleen ja sitten kappaleen kummallekin kumppanillensa.

Makiaan suuhunsa söivät nyt kaikki herkkua ja tullimies lausui ilkkuen: "todellakin on tämä kukko tavallisia maamiesten antamia parempi, sillä tässä tuntuu olevan sekä lintua että kalaa, vaikka linnusta ei liene höyhenet oikein tyyni nyhdetyt." (Siinä oli vanha lihava kotokissa, joka siis oli sekä rasvanen että maukas.)

Tullimies itse oli sattunut osaksensa saaman toisen etukäpäliin; paras ystävänsä pään ja niskan ja kolmas takapuolen ja hännän.

"Minulla on oikein sudenmoinen nälkä", sanoi tämä ikäänkuin puolustaen paljoa syömistänsä, kunnes samassa jotakin terävää iski ikeneensä ja hampaansa ympärille. Töin tuskin saatiin se irti; niin pahasti oli se kiinni iskeentynyt. Hän tuumaili sen olevan linnun kynnen, mutta siksi se oli liian hieno. Nyt rupesivat kaikin kolmen tyynemmin tarkastelemaan kukko-osiansa. Se ehdittiin tarkemmin kuin milloinkaan maamiesten kuormat jo kontit.

Mutta mikä oli heidän kauhunsa tunteissaan kukon sisällyksen. Kiukusta kihisten, lähtivät kaiken kolmen hakemaan miestä, joka oli kukon antanut, mutta sinä päivänä, samoin kuin edellisinäkin, oli monta sataa maamiestä tullut, niin että mahdoton oli löytää todellista, varsinkin kuin hänen nimensä ja kotipaikkansa olivat tietämättömät.

Tämän perästä syynättiin Kajaanin tullissa helpommin niin että kukko-herkusta oli herroille voittoa mutta talonpojille vieläkin enemmän.

23.

Makkonen.

Tämä oli rehellinen, toimellinen ja hyvin jaksava talollinen Siikajoen pitäjän Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon varaston haltia ja koko pitäjän asiamies milloin joku tärkeä kysymys oli esillä. Makkonen oli köyhille, erittäin hyvä, samoin myös arvostettava vaimonsa. Itse kymmenen lapsen äiti, armahti hän varsinkin orpolapsia. Hän oli työskentelevä ja järjestystä rakastava vaimo, joka varhain totutti lapsensa Jumalan pelkoon ja ahkeruuteen. Väsymättömän isänsä seurassa nähtiin pojat metsässä ja pellolla jokainen voimiansa myöten auttavan häntä; tytöt jakoivat äitinsä vaivoja tarhassa ja aitassa, pellolla ja niityllä. Paitsi sitä oli Makkosen emäntä kaikissa talonpoikais-juhlissa ruuan laittajana ja koko paikkakunnan emäntäin neuvonantaja.

Makkonen eli onnellisena ja tytyväisenä perheensä keskellä ja kiitollisella hartaudella nosti hän silmänsä kaiken hyvän lahjan antajan luokse nähdessään vaivainsa palkan, täysinäiset tähät kesätuulessa aaltoilevan. Myöskin oli hän harrasmielinen mies. Liikuttava oli nähdä ukko Makkosen sunnuntai-iltasina monilukuisen perheensä joukossa havutetussa tuvassa paljastetuin päin pitävän ilta-rukouksia. Omituisen surullisella äänellä lauloi koko väki virren. Sitte luettiin luku raamatusta ja muutamia ilta-rukouksia, veisattiin taas ja perheenisäntä päätti hartauden siunauksella. Ja pyhässä hiljaisuudessa levitti yö leponsa siunatun joukon yli.

Mutta tähänkin rauhan asuntoon löysivät murheet ja huoli. Sitä kohtasi kuoleman raskain lyömä.

Tarttuva tauti oli liikkumassa ja Makkonen oli ensimäisiä, joka vaimoinensa lapsinensa kävi sairaita auttamassa. Pian makasi tämä jalo perheenisä paarilla. Puolisonsa ja kolme vanhempaa lastansa seurasivat häntä parin päivän kuluessa.

Vainajain ympärillä itki seitsemän orpoa, joista vanhin oli kaksitoistavuotinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset eivät muuta voineet kuin kyynelin valittaa näin sydäntä särkevää tapausta, sillä heiltä itseltä puuttui neuvoa ja turvaa, joita juuri Makkoselta ja hänen huoneessansa olivat tottuneet saamaan. Mutta kuitenki toimittivat he vainajat kunniallisesti hautaan.

Hautaus-päivänä oli seurakunnan arvostettu kirkkoherra talossa, jossa kokoontuneilta kysyi, kuka ottaisi hoitaaksensa lapset, heidän kodin ja talouden. Kaikki olivat liikutetut, mutta asia oli vaikia ja sieti tuumailla.

Mutta ennenkuin kukaan vielä oli vastannut, tuli talon Pekka-niminen renki, joka ennen oli ollut siisti ja puhdas, nokisena ja ryvöttynä uunin päältä, jossa kolme vuorokautta oli maannut itkien ja syömättä. Itkusta turvottuneita silmiänsä ei voinut nostaa päivää kohden ja kovalla kädellänsä pyhkäsi kyyneleet, jotka väkisin tunkeutuivat eikä hetken aikaan sanaakaan saanut lausuneeksi. Ainoastaan "voi, voi", röhisi rasittuneesta rinnastansa nähdessään seitsemän orpoa murhevaatteissaan. Mutta vihdoin nosti hän vainajan vanhimman pojan syliinsä. Melkein huutaen, että saisi äänensä selväksi, sanoi hän: "kas tässä on isäntäni; häntä tahdon palvella, vaikka palkattomasti, jos hän vaan lupaa ruveta yhtä rehelliseksi ja kunnolliseksi kuin isänsäkin oli sekä pitää huolen pienistä siskoistansa. Kaikki he ovat mulle rakkaat nämä hyväntekiäni lapset."

Äänin itkien lupasi kiitollinen poika sen, ja myöskin että kaikissa seuraisi vanhan koetellun Pekan neuvoja. Talon toiset palvelijat sanoivat tahtovansa noudattaa Pekan esimerkkiä.

Kirkkoherran sydäntä ilahutti nähdessään tämmöisen jalomielisyyden köyhiltä palkollisilta. Itse tarjousi hän pienten turvattomain neuvonantajaksi heittäin heidän kohtalon kaikkivallan huoleen.

Äitin siaiseksi lapsille ja emännäksi valittiin vanha hyväntapainen sukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat ja nähtiin että vastoin luuloa talo vielä oli suuressa velassa, vaikka kaikki korkorahat, ruununverot ja osa ostosummasta olivat maksetut.

Kuultuaan tämän, tuli tuo kaksitoista-vuotinen isäntä yhtäkkiä miehuulliseksi. Vakavalla äänellä sanoi hän tahtovansa yksin maksaa isä-vainajansa velan eikä tahtovansa siskojen sitä jakavan, sillä hän toivoi Jumalalta voimaa.

"Pidä lupauksesi poikani ja tapahtukoon sinulle niinkuin uskot", sanoi kirkkoherra.

Syvissä mielin kävi kirkkoherra talosta, jossa oli löytänyt niin vahvan uskon, niin jaloja ajatuksia ja niin paljon hyviä avuja, joitten nimeäkään nämä yksinkertaiset ihmiset eivät tunteneet.

Seuraavana päivänä tuumaili nuori isäntä Pekan kanssa mitä olisi myytävä, että saataisiin hautausta varten otettu velka maksetuksi.

Pekka sanoi siihen vaan tarvittavan saada pari tynnyriä tervaa myydyksi, mutta sittepä oli isännän itsen välttämättömästi kaupunkiin matkustaminen, sillä Pekan ja toisen rengin täytyi pysyä kotona muissa raskaammissa töissä.

Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Kolme tervatynnyriä pantiin hevosen perään sillä tavoin, että ne itse pyörinä, ilman ajokalua pyörivät vetäjän perässä. Tällä tapaa Suomen maamiehet tavallisesti kulettavat maata myöten vietävää tervaansa. Pari naapurimiestä myöskin matkusti kaupunkiin, niin että nuorella Matti Makkosella oli matkaseuraa.

Parin vuorokauden kuluttua tultiin Ouluun. Silloin oli pimiä syysilta. Matkakumppanit kääntyivät jokainen majataloansa kohdin ja heittivät Matin yksinään kadulle. Poika-poloinen ei yksinään minnekään osannut ja isänsä Matkatalon nimen oli hän unohtanut.

Pimeys lisääntyi aina. Lisäksi rupesi satamaan lumiräntää eikä yhtään ihmistä näkynyt kadulla. Siinä nyt seisoi poika-rukka läpimärkänä sateesta ja värisevänä vilusta. Hän ajoi muutaman askeleen väsynyttä hevostansa ja seisahtui taas. Kynttilät sammuivat ikkunoista eikä hän vielä tietänyt missä saisi yösijaa. Myöskin pelkäsi hän yövartiain tulevan viemään hänen arestiin, jolla matkakumppaninsa olivat häntä peljättänyt. Poika-poloinen oli ihan neuvoton. Mutta juuri samassa sattui hän muistamaan Jumalaa ja kotona olevia pieniä rakkaita siskojaan, jotka rauhallisesti lämpösessä makasivat. Tämä häntä vähä lohdutti ja kuivasi hänen kyyneleensä. Rohkeammin ajoi hän kirkkokatua myöten, mutta sekin päättyi rantaan eikä vielä näkynyt tulta eikä ihmisiäkään. Pari tähteä, jotka pilkottivat pimeässä muistuttain taivasta ja sitä lohdutusta mikä sieltä tulee, niitäkään ei hän huomannut.

Mutta poika-poloisen tila tuli yhä kurjemmaksi. Valuvin kyynelin ja helisevin hampain päätti hän vihdoin kolkuttaa yhden apteekin ovea, josta vielä näki tulen pilkottavan.

Ovi avattiin ja liikutettuna pojan hädästä, annettiin hänen ajaa kuormansa pihalle. Herra johdatti sitten pojan lämpöseen suojaan, ensin annettuansa hänelle lasin punssia lämmitykseksi. Kiitollinen lapsi nukkui pian.

Kuin itse talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa, tarjousi itse ostamaan tervan ja antamaan pojalle majatalon. Apteekin isännällä, näet, oli kauppaoikeudet, syystä että oli nainut rikkaan kauppiaan lesken ja myöskin että oli ensimäisen apteekin toimittanut Ouluun. Talon tytöt olivat pojalle antaneet viiniä ja makiaista ja mieluisasti olisi tähän jäänyt, mutta sanoi isänsä jääneen entiseen majataloon 14 riksiä velkaa, jotka ensin olisivat maksettavat, vaikka isänsä kyllä oli aikonut siitä muuttaa, sillä hänelle oli siellä monasti tehty vääryyttä.

"Jos tahdot, sanoi apteekin herra, niin saat minulta ne rahat. Ne saat vastedes maksaa, myöskin maksan talon-velkasi samoilla ehdoilla."

Mutta nytpä oli Matti iloinen. "Eläissäni en unhota teidän hyvyyttänne", lausui hän kyynelsilmin puristaen tuon hyvän herran kättä. Vakavasti lausui poika tämän lupauksen, jonka rehellisesti pitikin.

Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimäisen kaupunkimatkan jälkeen istui köyhä leski halvassa mökissään Kajaanin tullin luona Oulussa; kolme valjua ja näljästynyttä lasta istui hänen ympärillänsä. Hän oli heille jakanut viimeisen leipänsä ja käskenyt heidän mennä maata, etteivät enää pyytäisi ruokaa, jota hänellä ei ollutkaan. Tottuneet kuuliaisuuteen ja kärsimiseen, tekivät lapset niin. Lukivat iltarukouksensa ja tahtoivat nukkua, mutta näljän vaivat karkoittivat lapsuuden makean unen heidän silmistänsä.

Äiti luuli heidän jo nukkuvan, kuiskasi siis vanhalle Reetalle, joka nyt palkattomana ja pitäen oman ruokansa, jonka kehräämällä ansaitsi, palveli leskeä ja hoiti pieniä -- tälle kuiskasi äiti, pitää siitä huolta että nuorin kuusivuotinen tyttönsä ei ottaisi ainoaa jäljellä olevaa leivän kappaletta, joka oli säästettävä kaikille aamiaiseksi, jos ehkä nyt ei saisi rahaa työstä, jota meni kotio viemään.

Mutta tyttöpä ei nukkunutkaan vaan oli kuullut kaikki. Hän myöskin tiesi veljeinsä ei nukkuvan ja aina valmis heitä ilottamaan juoksi kaapin luokse ja sitten ulos pihalle. Reeta luuli hänen nyt vieneen leipäkappaleen ja juoksi voimiansa myöten näpistelijän perässä, vaikka leiniset jalkansa olivat kyllä kankeat. Tyttö huusi veljiänsä avuksi, mutta nähdessään eukon kömpelömäisen juoksun, ne eivät naurulta päässeet paikastakaan. Tehden satoja mutkia vältti tyttö joka kerta tuon kömpelön eukon. Mutta vihdoin antautui tyttö vangiksi, näyttäen tyhjät kätensä. Hän ei leipää ollut koskenutkaan, tahtoi vaan huvittaa veljiänsä ja toimittaa eukolle terveellistä liikuntoa. Vaikka väsynyt ja hengästynyt, nauroi tämä tytön juonta.

Ken köyhyyden kurjuutta ei ole koetellut, se ei voi aavistaakaan niitä tunteita, joita liikkuu tarvitsevan sydämmessä käydessään lastensa puolesta rikkaalta apua anomassa. Leski sai vastaukseksi: "tulkaa huomenna jälleen, niin saatte työstänne maksun." Neuvottomana tuli hän takaisin eikä koko yönä tullut unta hänen silmiinsä. Hartaan rukouksen perästä rupesi auringon nostessa taas työhönsä.

Yht'äkkiä kuuli kärryin jyrinän. Katsoessaan ulos näki hän maamiehen ajaneeksi pihalle ja nostelevan säkkiä rapuille sekä tahtoen kenenkään näkemättä mennä pois. Leski tunsi miehen olevan Makkosen. Ujona ja punastuen pyysi mies anteeksi että muka vasta nyt voisi maksaa vanhan velkansa.

Kumpikin oli kyyneleihin liikutettu. "Sinä Matti, et minulle ole mitään velkaa", sanoi leski. "Minkä isälleni olit velkaa, se oli perillisille maksettu."