Chapter 5

Rakastajat aluksi tyytyivätkin tähän, mutta kuin mies pari vuotta myöhemmin sai kappalaisen paikan ja paitsi sitä paljosta työstä oli tullut kivuloiseksi, puolustivat kaikki hovineuvoksen ystävät näitä nuoria niin, että hän vihdoin suostui heidän naimiseensa. Kahta vuotta myöhemmin jätti pappi rakastetun vaimonsa leskeksi. Hänelle jäi pieni poika, joka ei vielä osannut mainita isän nimeä, mutta peri kaikki sen hyvät avut, jotka äiti oli istuttanut lapsen sydämmeen.

Vihdoin myi hovineuvos ruukinsa ja tiluksensa sille vävyllensä, joka niitä jo kauvan oli hoitanut. Itse muutti hän suuren rikkautensa kanssa Ruotsiin. Siellä eli hän tavoiltansa yhtä kummallisena kuin nuorempanakin. Tukholmassa osti hän suuren kivimuurin, mutta asui melkein aina vuorotuissa asunnoissa, joita hänellä oli useampia yhtaikaa ja riiteli aina isäntäväkensä kanssa.

Yhteen aikaan asui hän erään sivistyneen ja hyväntapaisen leskirouvan luona, jolla oli ihana tytär. Hovineuvos rupesi tätä kosioimaan, mutta ukko sai heti paikalla rukkaset. Se sapetti häntä niin, että eräänä päivänä huoneessansa rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Piika kiiruhti ylös ja hovineuvos sanoi olevansa kuolemaisillaan ja kovimmissa tunnon vaivoissa. Hän pyysi pappia ja lääkäriä. Ilman sitä pyysi hän kokoomaan väkeä, miten paljo mahdollista kuulemaan tärkeää salaisuutta, jonka tahtoi ilmoittaa ennen kuolemaansa. "Joutukaa, joutukaa", huusi hän surkialla äänellä; "parin minuutin kuluttua olen minä kuollut. Käskekää emännän tyttärinensä myöskin tulla."

Nämä ja talon kaikki hyyriväki kiiruhtivat kuolevan luokse, joka tuskin enää näytti hengittävän Papin ja lääkärin myöskin paikalle jouduttua sanoi sairas: "koska tässä nyt on näin paljo todistajia koossa, niin heidän läsnäollessa juhlallisesti ilmotan, että emäntäni ja hänen tyttärensä ovat pahanpäiväiset votakat, jotka mielellään olisivat minun kuoliaksi kiukuttaneet, jos se olisi menestynyt! Nyt joka mies ulos mun huoneestani, sillä muuta mulla ei ole sanomista!"

Tämän sanottua hypätä sinkautti hän vuoteelta niin ryntävästi että kaikki hämmästyksissä juoksivat ovesta ulos. Hovineuvos pukeusi turkkiinsa vaikka oli sydänkesä, sulki kammarinsa, pisti avaimen taskuunsa ja todistajansa keskitse meni hän suoraan näytelmää katsomaan.

Yli 70 vuoden vanhana kuoli hovineuvos viimenkin todellisesti. Lapsensa kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. Siellä saivat tietää hänen myyneen kivimuurinsa ja muuttaneen kaiken kiinteimen rahaksi. Suuri rautainen rahakirstu suljettu ja lattiaan kiinitetty oli hänen huoneessansa. Siinä oli käräjäpaperit kaikista oikeuden käynneistänsä poikansa ja vävyinsä kanssa, mutta ei äyriäkään rahaa ja niitä ei vieläkään ole löydetty.

Yli 30 vuoden hänen kuolemansa jälkeen oli ruotsalaisissa sanomalehdissä luettavana, että hovineuvoksen perillisten oli saatava summa jostakusta pankista. Asiaa tiedusteltua, oli siellä vaan pari sataa riksiä. Niin hän vielä kuolemansa jälkeenkin vietteli ja harmitti omaisiansa.

16.

Kova Ukkosenilma.

Elokuun 1 p. vuonna 1793 oli rasittavan lämpönen. Synkeitä ukonpilviä kokoontui taivasranteelle ja raju-ilma oli odotettava, jota välttäen tavallista varemmin kiiruhdettiin levolle. Mutta ukon tulia leimusi niin kauheasti kaikilta puolin jo ennen jyrinän kuuluman, että niitten valo valaisi pimeän taivaan ja värisevän maan yhtä selvästi kuin aurinko, vaikka erityisellä kauhulla. Hirvittävät tulipilvet ajoivat toinen toisiaan ja väliaikoina oli pilkko-pimeä. Silloin korotti luonnon herra väkevän äänensä pilvistä. Jäykkäluontoisimmatkin kävivät pelkuriksi nähdessään sellaisen tulen ja kuullessaan ukon väkevimmät pamaukset. Ainoastaan pienet lapset nukkuivat viattomuudessaan sinä kauhiana yönä, joka teki kaikki, jotka sen näkivät, ukkoista pelkääviksi.

Jyry kasvoi; nuoret ja vanhat naiset parkuivat, itkivät ja rukoilivat Jumalalta säästämistä. Kauhun ollessa korkeimmillaan, oli taivas täynnä tulta ja valkeaa ja samassa kuului kauhistava järäys ikään kun koko maa olisi revennyt. Tuomiopäivän luultiin tulleen. Pamauksen perästä satoi kiviä koko kaupungin yli. Suuria kiviä putosi kattojen ja lattian läpi monta kyynärää syvälle maahan. Kaikki ikkunat särkyivät. Kirkon ovet aukenivat, ruunut putosivat; ihmiskäden kajoomatta soivat kellot kolkosti. Huikea tuuli humisi ikkunain lävitse ja porutti urkuja.

Tuhansittain ihmisiä kiiruhti osittain alastomana kirkkoon. He eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut tai mitä heidän oli peljättävä, mutta kaikki pyrkivät Jumalan huoneesen ikäänkuin siellä saamaan turvaa. Liikuttava oli nähdä ja kuulla näiden valjuin, pelästyneiden olentoin hartautta ja palavia rukouksia temppelin hävityksen kauhistuksen keskellä ukonnuolten valossa ja jyryn vähentyessä, sillä raju-ilma oli loppumaisissaan.

Luonto rupesi tyventymään ja ihmisten mielet samoin, sillä taivas selkeni, tulet sammuivat ja jyry vaikeni. Pappi astui alttarille. Hartaasti ylisti hän Jumalan suurta voimaa ja kiitti äsken päästyn vaaran pelastuksesta. Ja harvoin lienee hartaampia kiitoksia noussut ihmissydämistä, kuin näitten monta hetkeä kuoleman kauhun kanssa taistelleitten ihmisten sydämistä.

Sitte käytiin tiedustelemaan viimeisen kummallisen seikan laitaa. Silloinpa havattiin ukkosen iskeneen vanhan linnan raunioissa olevaan ruutikellarin. Siitä viskaantui kiviä ympärinsä. Niitten joukossa oli niin suuria, että 10 miestä ei voinut niitä liikuttaa paikasta. Yhtäkään ihmishenkeä ei mennyt eikä ainoatakaan tullut vahingoitetuksi. Vaikka yhdessäkin kohdassa suuri kivi oli pudonnut erään köyhän miehen asunnon katon lävitse ihan lähelle makaavan lapsen kehtoa lattian lävitse maahan, niin ei lapselle mitään vahinkoa tullut.

Pienessä puuhuoneessa Linnan saarella asui mies vaimoinensa, jotka sattuivat olemaan poissa. Heidän asunto kukistui; sen sisällä ei ollut muuta kuin lintu häkissään ja kissa. Kumpikin löydettiin elävänä ja vahingoittamatta raunioin alta. Kissa, joka ennen aina oli lintua tavottanut, istui nyt rauhallisena ihan kuin vartiana rypistyneen häkin luona, josta lintu viserti kiitoslauluansa ja kissa köyristi mielihyvässä selkäänsä. Siitä asti ei Linna-luodolla ole ketään asunut.

17.

Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja.

Maaherra, kenraali Carpelan istui eräänä rasittavan lämpöisenä kesäpäivänä virka-huoneessansa raskaasta ilmasta ja paljosta työstä suuttuneena. Ympärillänsä istui kirjottavia herroja, kaikki ääneti, arvossa pitäen maaherran pahaa mieltä ja rypistynyttä nenää, jota vaan kärpäset eivät muistaneet välttää. Vaiti-olemista keskeytti ainoastaan kynien raapina ja kenraalin silloin tällöin lausuma "tuhannen tulimaista", jota harmissaan käytti tottuneesta tavasta sotamies-ajoistansa. Pieninkin vastoin käyminen sapitti ä'ästä kenraalia, joka aamusta alkaen oli odottanut tärkeää virka-kirjaa, joka koski asioita vieläki tärkeimpiä.

Kenraalin kärsimys oli loppua, kuin aisakellon helinä kuului ulkoa ja samassa tuli pölyttynyt kirjantuoja antaen odotetun kirjan maaherran omiin käsiin.

Äkisti avasi tämä kirjan, mutta vähän ajan katseltuansa sen sisällystä huusi hän taas "tuhansia tulimaisia. Onko mies hurja? Hullu hän se on! Tälläinen kirja! tällaista lörpötystä minulle." Sitte purskahti hän ääneensä nauruun, niin että läsnä-olijat kummastelivat tuota odottamatonta iloa maaherralta. Hän katseli vieläkin kirjaa mutta vihdoin lausui: hullumpaa sekasotkua en milloinkaan ole nähnyt! en tiedä mitä tehdä, tulisiko nauraa vai itkeä. Lukekaa itse, sanoi hän, antaen kirjan lääninsihteeri Holmbergille. Päällekirjotus oli: Vapasukuiselle maaherralle ja tähtimiehelle kenraal-majuri herra parooni I. F. Carpelanille. Sisällys oli seuraava:

"Minun kuolemaan asti rakastettu morsiameni Maijastiina!

Erityisen lähettilään muassa, jonka ruunun kustannuksella lähetän maaherran tykö, laitan tämän sinulle, oma kultani, sanoakseni että rakkautemme taivas nyt rupeaa selkeämään, sillä minä olen voittanut kenraalin suosion tarkalla hänen käskyinsä täyttämällä, jonka aina pidän kalliina velvollisuutenani. Sen kyllä saat nähdä, jahka tulet minun eukokseni. Tiedäthän sinä kenraalin olevan itse pirun sitä kohtaan, joka ruokottomasti täyttää tehtävänsä. Nyt olen kirjottanut hänelle, pyytäen vallesmannin paikkaa Pudasjärvellä, ja jos sen saan, niin sittepä me ensi pyhänä kuulutetaan ja kahta viikkoa myöhemmin vihitään. Niin armas Maijastiinani, siunaa meidät pappi ja me kenraalia kaikesta siitä onnesta, jonka sinä, oma lintuni, armas kyhkyseni, olet minulle tuottava.

Sinua Pudasjärveltä kuolemaan asti rakastava ystäväsi

Tuomas Ransuusi."

Paljon aikaa ei kulunut, kunnes kenraali sai oikean virka-kirjan, jonka päällekirjoitus oli ollut hänen emännöitsiällensä. Maijastiina oli saanut kunnian jauhosilla käsillänsä avata tuon tärkeän kirjan ja lukea sulhasensa nöyrän pyynnön vallesmannin virasta Pudasjärvellä. Tällaisesta hyvästä uutisesta iloisena, juoksi hän kolme kertaa kyökkipöydän ympäri, mutta hänen täytyi vielä toimitella yhtä toista ennen kun tuli mieleensä huutaa palvelijata viemään kirjaa kansseliin, sillä hän heti oivalsi erhetyksen päällekirjoituksessa.

Palvelija pian tavattiin ja sen käski Maijastiina leimauksena juosta kansseliin. Vastaan otettuansa paperin, luki hän sen ulkopuolla sanat: "parhaimpaa suklaata." Hämmästyksestä päästi Maijastiina niin kimeän äänen, että palvelija pudotti koko suklaan mäkeen. Erhetyksestä oli näet kirjan siasta tullut suklaa-kääry käsiinsä. Nytpä juosten sitä hakemaan, mutta suureksi ihmeeksensä ei onnetonta pakettia missään löytynyt.

Maijastiina huusi, haki, kiroili ja siunasi vuorottain, niin että koko palkkaväki kokoontui yhteen. Hän sanoi etsivänsä kuninkaallista raporttia, jonka hän oli saanut, joka muka olisi tärkein koko sodan aikana. Padat ja pannut viskeltiin sinne tänne, pihdit lensivät piisistä pöydälle, vasikan paisti viskattiin pois tieltä ja vihdoin rupesi hän kauhalla kalastamaan paperia soppapadasta. Pahempaa sekasotkua säännöllisessä kyökissä tuskin voi nähdä.

Palkkaväki näki kaiken tämän suurin silmin ja suu auki, luullen tytön tulleen hulluksi, sillä se yhä huusi kuninkaallista raporttia, joka ihan nenänsä edestä ja omista käsistänsä oli hukkunut ja jonka arveli itse pirun vieneen.

"Minä onneton", vaikeroi hän avaten ryytikaapin, ja kas sielläpä olikin hakemansa paperi suklaa-paperien seurassa veljellisessä ystävyydessä.

Maijastiina juhlallisesti vakuutti sitä ei sinne panneensa, ja kuka sen teki, sitä miettiköön jälkimaailma tai Maijastiinan perilliset, jos tahtovat; mutta päällekirjotusten erhetys ja sen seuraus on tullut meidän tiedoksi.

Saatuaan odotetun oikian kirjan, oli maaherra niin tyytyväinen, että hän nauroi koko erhetykselle ja antoi hakijalle, jonka kunnon ja rehellisyyden tunsi, pyydetyn vallesmannin paikan, vaikka muuten oli aikonut sen ihan toiselle.

Tämä onnellinen erhetys oli syntynyt siitä että kirjotusmies, joka nämät lähetti, oli istunut avoimen ikkunan luona ja oli äänin lausunut, käydessään lakkaa ja kynttilää hakemaan: oikean puolinen on kenraalille, vasemman puolinen morsiamelleni. Eräs koiran-silmä hänen kumppaneistansa muutti kirjain paikan, josta syntyi kerrottu erehdys, mutta myöskin perusti nuoren miehen onnen, sellaisen, jota parempaa ei ollut toivonutkaan.

18.

Kosto.

Omituinen on se kosto-oikeus, mikä monessa kohden maailmassa tavataan. Sen jäljet varsinkin huomataan perhe-elämässä.

Kivi-Taneli oli arvossa pidetty ja varakas kauppias. Tämän liika-nimen oli saanut siitä, että aina voimallisesti ja nerollisesti johdatti raskaimpia töitä, niinkuin pellon raivaamista ja kiven murtamista, joita tarvitsi monen pytinkinsä perusteeksi.

Vaikka ei niin sivistynyt ja sievä kuin veljensä hovineuvos, sai hän vaikk'ei itse enää ollut nuori, erään rikkaan, ihanan ja nuoren tytön vaimoksensa. Se oli rikas, ei vaan rahoista, sillä hänen paras tavaransa, jota sivistyneempi mies, kuin Kivi-Taneli oli, olisi pitänyt arvossa, oli hänen rikas sielunsa ja tunnollinen sydämmensä. Mutta Kivi-Taneli ei ymmärtänyt kumpaakaan. Hän kohteli häntä kovuudella, kielsi häneltä kaikki huvitukset ja vielä päälliseksi tahtoi riistää rakkauden siteet hänen vanhempainsa ja sisartensa välillä. Hänen puhdas mielensä tahtoi nähdä ympäristönsäkin puhtaana, mutta miehensä tahtoi päinvastoin. Opettaaksensa häntä oleman kuuliaisen ja alamaisen oli hän kieltänyt kaiken maalaamisen ja pesemisen huoneessansa. Mutta kerran kuin oli koko päivän maalla, antoi rouva siivoa kaikki huoneet ja pestä oman kamarinsa. Kotio tultuaan huomasi mies heti tehdyksi vastoin hänen tahtoansa, jonka vuoksi meni ulos, toi suuren tervapytyn ja maalasi tervalla rouvan valkiaksi pestyn kamarin lattian. Tälläinen käytös runteli rouvan muutenkin heikon terveyden. Pitkällisestä murheesta ja mielipahasta oli jo ennenkin keuhko-tautinen. Sydämensä särkyi ja neljä pientä lastansa jäivät äidittömiksi ja kovan isän kasvatettaviksi.

Ei kauan hänen ensimäisen rouvansa kuoleman jälkeen kuultiin kaikkein ihmeeksi, että rikas Kivi-Taneli kuulutettiin yhden oman piikansa kanssa. Yleisesti säälittiin pieniä lapsia, jotka nyt saivat äitipuolen, jolta ei mitään hyvää ollut odotettavana.

Kivi-Tanelin toinen rouva oli kaunis vaalean verevä, väkevä nainen. Ensin oli se ollut tarha-, sitten sisä-piikana ja oli siisti sekä järjestystä rakastava. Emännäksi päästyään rupesi hän hellästi hoitamaan lapsia ja kovuudella ojentamaan miestänsä. Hän, joka ennen oli rääkännyt entistä hellää vaimoansa, sai nyt tanssia toisen rouvansa nuottien mukaan. Mutta ennenkuin sai vanhan jäykän miehen taivutetuksi, täytyi hänen monta kertaa sitä ennen sille näyttää käsivoimansa. Jos kiivaat ja vakavat sanat eivät auttaneet, niin oli hänellä lonkassa valmiina tukeva keppi, jota käytti niin voimakkaasti ja viisaasti, että ukko pian kävi nöyräksi kuin lammas. Tästä, joka pidettiin oikeana kostona, käytettiin sanantapaa: "tuli karttu koiran viereen."

Palkkaväeltänsä vaati Kivi-Tanelin rouva enemmän kuin moni muu. Entistä säätyänsä ei häveten, sanoi tuo ymmärtävä emäntä: "minä olen itse ollut palkollinen; tiedän siis tarkoin, mitä saatan väeltäni vaatia ja mitä piika saa toimeen, kuin vaan tahtoo." Paitsi sitä palkitsi hän heitä ansionsa mukaan, niin että kunnolliset palkolliset palvelivat häntä kauan ja mieluisasti otettiin Kivi-Tanelilla palvelleita, sillä ne olivat aina hyviä.

Kivi-Tanelin kuoltua otti hänen leskensä erään nuoren arvostetun kauppiaan, jonka kanssa eli kauan onnellisessa naimisessa, koko kaupungilta arvossa pidettynä ja kunnioitettuna. Seuraelämässäkin oli hänen huoneensa etevimpiä, ja hän kuoli rakastettuna ja kaivattuna mieheltänsä ja pojiltansa.

19.

Kivi-Taneli Lesken pelto.

Jäännöksenä entisistä varakkaammista ajoista oli pieni pelto erään lesken ainoa tavara. Siitä sai hän ja kolme tytärtänsä leipänsä, niin että kuin lisäksi tuli kättensä ahkera työ, niin eivät tarvinneet tulla toisten ihmisten rasitukseksi. Kynnönaika oli tullut ja leski oli huolessa, miten saisi peltonsa kynnetyksi. Parhaampana työaikana oli kaikki maanviljelijät juhtinensa omissa töissään niin että runsastakin päivä-palkkaa vastaan oli vaikea saada niitä; köyhän lesken vielä sitäkin vaikeampi.

Leskellä tuskin oli yönlepoa murheesta, miten ajallansa saisi peltonsa kynnetyksi, sillä aika kului eikä vielä neuvoa tietänyt. Joka päivä kävi leski raskasmielisenä puolen peninkulman matkan syvässä hiekassa pellollensa. Nöyrästi kysyi hän kaikilta työmiehiltä, jotka tunsi eli joita tapasi, eivätkö joutaisi hänen työhönsä, mutta sai ihan kieltäviä vastauksia.

Eräänä aamuna kohta auringon nouseman jälkeen kävi leski taas rakkaalle pellollensa, josta hänellä nyt oli niin paljon huolta. Koko luonto iloitsi rauhassa aamuauringon säteitä vastaan. Lintuparvet ylistivät luojaansa ja kesän alkua, joka oli niin ihana. Ympärillänsä kaikki iloitsi, mutta lesken sydän oli murheellinen. Raskaaksi tuntui hänestä ei saada syksyllä mitään leikata. Hän arveli ehkä ensikerran eläissänsä joutuvansa leivän puutteesen. Tätä ajatellessaan vuoti katkeria kyyneleitä hänen valjuja poskiansa myöten. Ne, jotka samanlaisia tunteita eivät ole koettaneet, voivat tuskin käsittää, mitä vaivoja asui hänen ahdistetussa rinnassansa.

Lähimäisellä pellolla näki samassa miehen kyntävän. Hän kävi sen luokse ja kysyi tervehdettyänsä, eikö mies maksusta kyntäisi likimäistäkin peltoa.

"Mieluisasti tekisin sen mummo-kulta, jos eivät usiammat Kivi-Tanelin pellot vielä olisi kyntämättä, vaikka aika jo kiirehtii."

"Kyllä minä odotan", sanoi leski iloisena, "kuin vaan autatte minun hädästäni. Rikas Kivi-Taneli itse kyllä maksaa teidän vaivanne, mutta köyhän lesken puolesta Jumala lisää siunausta."

"Saadaanpa nähdä mitä voin tehdä", sanoi mies, nyökäyttäen päätänsä ja ajoi taas uuden vaon.

Iloisena palasi leski kotiinsa, hartaudella laulaen aamuvirttä Jumalalle ylistykseksi.

Ensi kerran moneen viikkoon nukkui leski yönsä rauhallisesti.

Niin tottunut oli leski käymään tuon pitkän matkan pellollensa, ettei hän sitä ensinkään lukenut väsyttäväksi. Jo parin päivän kuluttua kävi hän taas sinne. Mutta suuri oli ihmettelemisensä nähdessään pellon olevan kynnetyn sekä valmiiksi kylvetynkin.

Kiitollisena ja ihmetellen kävi hän kotiinsa useamman päivän odottaen työmiehen tulevan palkkaansa noutaman. Vähä suutuksissaan oli siitä, että pelto ilman hänen luvatta oli kylvetty. Mutta kuin turhaan oli odottanut miestä eikä sen nimeäkään tietänyt, rupesi hän kyselemään kaikilta ihmisiltä, joita peltomatkoillansa tapasi, eikö kukaan ollut nähnyt, kuka hänen peltonsa valmisti.

Vihdoin sai eräältä naapuri-akalta kuulla, että rikas Kivi-Taneli itse oli pellon sekä kyntänyt että kylvänyt.

Hengästyneenä tuli leski kotio, pukeentui parhaamman asuunsa ja niin Kivi-Tanelin luokse kiittelemään ja kumartelemaan. Hän aikoi myöskin pitää korean puheen ja niin tavoin anteeksi pyytää erhetystänsä.

Mutta kuultuaan, mitä asia koski, keskeytti hänen Kivi-Taneli lausuen: "sepä ihan pilaa" ja jätti lesken, kolmannen kumarruksen vielä ollessa ihan keskieräisen.

20.

Uusi lenninki.

"Katsoppa, Timbom, miten uusi lenninkini passaa", sanoi pormestarinna. Hän jo kyllä kymmenen kertaa oli sitä sovitellut suuren peilin edessä koreassa kamarissaan. "Onko se kasvoani ja vartaloani mukaan, Timbom?"

Ukko hyvissä mielin hänelle osotetusta luottamuksesta ja siitä, että hänen mieltänsä kysyttiin, tahtoi eukostansa vähä pilaa tehdä. Makeasti nauraen vastasi hän: "jopa luulen kultaseni, että olet vähän viista-selkäinen."

Kiukkuisella silmäniskulla lausui rouva: "Nosta nyt se juoru!" Sitte käydä tapsutti koreasta kamaristaan, lyöden paukauksella oven kiini.

Nytpä hyvin viisaan ei ollut hyvä olla, eikä ollut aikaa odotella pilansa seurausta. Sukkelaan sai hän hatun ja kepin sekä lähti pikasesti ulos välttääksensä myrskyä kotona. Mutta onnettomuuden lisäksi tapasi portissa leski-pormestarinna Degermannin, joka kumarrellen tervehteli ukkoa, niin että tämä oli kuin kuumilla kivillä, peljäten puolisonsa äänen häntä takaisin kutsuvan, ennenkuin joutuisi pois. Tuskassansa rohkeni pormestari keskeyttää kaikki koreat puheet lauseella: "antakaa anteeksi, mulla on pieni asia toimitettavana, mutta tulen heti takaisin." Ja niin menikin pois.

Nenä tavallista pitempänä, astui pormestarinna virka-sisarensa luokse, joka juuri sattui olemaan sillä tuulella, ettei vieraasta olisi huolinut. Ikkunasta kurkistaen Timbomin perään, näki vieraan tulevan, jonka vuoksi kävi istumaan saliin suureen topattuun sohvaan.

Tulia kumarteli syvään ja sievästi virka-sisarellensa, joka kaupan tekijäisiksi sai nekin kumarrukset, joita portissa ei joutunut pormestarille antamaan, vaikka ne olivat hänelle aijotut.

Soreimmilla sanoilla ilmotti ilonsa siitä, että näki sisaren jo ylhäällä viimeisen pahoin jaksamisen jälkeen.

Mutta tämä vielä suuttunut miehensä loukkaavasta lauseesta, vastasi äkäisesti: "no eikö muka saisi istua omassa tuolissaan."

Tällaisesta kohtelemisesta epätietoisena, mitenkä olisi tehtävä, arveli jo lähteä pois, mutta päätti vielä tehdä yhden kokeen, saadakseen ystävänsä pahan mielen karkotetuksi. "Kas, mitenkä kaunis ja nätti lenninki sulla on; onhan se ihan kuin valettu sinulle, joka olet suora ja hyvästi kasvanut."

Samoin kuin kahvi selkiää poron laskettua, niin selkeni pormestarinnan mieli, kuin rouva Degerman tietämättänsä todisti Timbomin olleen väärässä. "Älä nyt mene pois", sanoi hän, "juo ensin kahvea meillä; vaikka mulla ei ole kermaa muuta kuin pisara ja sekin hapannutta, niin tiedän ett'et sitä paheksi." Ja niin pieni kirkas kahvipannu pöydälle. Vieraan kauhistukseksi pani emäntä lemmityn kissansa vadin vieraan eteen syytellen sitä, että kupit olivat vinnillä ja että kissa oli niin puhdas-luontoinen että se aina nuoli vatinsa yhtä puhtaaksi kuin olisi se pesty.

Urhollisesti päätti leskirouva tytyä kissan vatiin, kiitteli vieläkin uutta lenninkia ja joi sitte kaksi kuppia, vaikka kummallakin kertaa sai muistutuksen säästäen ottaa kermaa, että Timbomillekin jäisi, jolle myöskin aikoi antaa pisaran. Sitte keskustelivat eukot naapuri-rouvainsa tuhlaamisesta ja huonosta taloudesta, nykyaikaisen nuorison tunnottomuudesta ja siitä ylellisyydestä ja turhuudesta, joka kaikin kohdin rupesi näkymään.

Vihdoin pyysi pormestarinna vierasta kauniilla äänellänsä laulamaan kauniin laulun. Muutaman kerran yskittyänsä rupesi vieras laulamaan laulua, joka oli rouvasta niin suloista ja ihanaa, että pudotti runsaita kyyneliä ja teki hänet niin hellämieliseksi että, kuin miehensä samassa tuli sisään, lankesi hän hänen kaulaansa pyytäen anteeksi sitä että suuttui hänen leikistänsä.

"Soma ääni on sisarella", sanoi iloinen aviomies laulajalle. "Kenellä senlainen kieli on ja sitä oikein käyttää, se saisi kivetkin tanssimaan."

21.

Tiina-täti.

Eräs vanha arvossa pidetty lasten opettajatar Oulussa oli saanut tämän nimen ensin lapsilta ja sitten koko kaupungilta. Yli seitsemän kymmenen vuoden vanha, oli akka etunojoinen ja köyrä, mutta oli nuoruudessansa ollut hoikka ja pitkä, pulskavartaloinen ja käytöksiltänsä soma. Hänen suuret siniset silmänsä eivät milloinkaan olleet löytäneet miestä, jonka eduksi olisi vapautensa menettänyt, sillä Tiina-täti oli kaupungin viidestä kymmenestä vanhasta piiasta yksi. Tämä valittu joukko oli aina sotinut Naimaikeen rasitusta vastaan, johon heitä aivan vähän lienee kehotettukaan.

Tiina-täti oli nerokas ja kovin säännöllinen nainen myöskin puhetavassansa. Hän aina lausui sanat samoin kuin ne kirjoitetaankin eikä lyhennettynä ja katkastuna, joka juuri tekee vieraan-kielen oppimisen niin vaikeaksi. Tiina-tädin lausetapa oli ihan säännöllinen ja suurin murheensa oli, ettei oppilaihinsa saanut samanlaisiksi, vaikka kyllä sai heidät hyvin lukemaan ja soreasti kirjoittamaan. Myöskin oli hän, miten itse sanoi, heidän kalloonsa saanut aapisen, pitkän kirjan, raamatun historian, Europan pääkaupungit Djurbergin mukaan, sekä muutamia Gellertin satuja. Jos lapset erhettyivät tai vastasivat väärin, niin tuli eukko oikein huimaksi ja jos silloin ei auttanut viivaimella pöytään lyöminen, niin hän itkevän lapsen kanssa kyllä kymmenen kertaa juoksi samassa talossa asuvan sisarensa, erään nöyrämielisen kirkkoherran lesken luokse, jossa luku oli kerrottava ja jota kehotti lasta torumaan. Lempeämielinen sisar siihen tavallisesti sanoi: "tee se itse sisareni; sen sinä osaat niin hyvin." Tästä aivan vähän kehotettuna kääntyi Tiina-täti kotiinsa, vast'uudesta koettelemaan keinojansa. Mutta jo viiden minuutin kuluttua oli hän lapsen kanssa siellä takaisin, siksi että joko luku oli mielessä tai kouluhetki loppui.