Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

Satanen muistelmia Pohjanmaalta.

Kirjoittanut Saara Wacklin.

Suomentanut J. Aulén.

Ensimäinen osa.

Ensimmäisen kerran julkaissut G. W. Edlund 1872.

1.

Oulu puoli sataa vuotta takaperin[1].

[1] Alkuperäinen kirja tuli ulos v. 1844, josta vuodesta meidän päiviin asti kulunut aika siis on lisättävä ylläsanottuun ajan-määrään. Suom. muist.

Jo viisikymmentä vuotta takaperin oli Oulu niin kasvanut, että se oli Pohjanmaan etevin, ja Turun, sen aikaisen pääkaupungin perästä, Suomen suurin kaupunki. Väestön luku oli yli kolmen tuhannen, ja siihen katsoen oli kaupungin ala, joten tavallista on pohjoisimmissa maissa, sangen avara. Myöskin kaupungin kauppa, jonka esineenä oli Pohjois-Suomen äärettömäin metsien tuotteet, oli mahtava. Kauppiailla oli suuria laivoja ja moni kauppias oli itse meri-katteinina koonnut osittain varoja, osittain sellaista kykyä ja kuntoa, jota kauppiaan on tarvis. Oulu oli todellinen kauppakaupunki ja kaupasta elivät sen enimmät asukkaat. Kaupungin avara merien kulku tuotti sinne vierasten maitten ylöllisyyttä ja turhuutta, jotka tapain yksinkertaisuuden suhteen olivat hyvin silmäänpistävät.

Parikymmentä vuotta takaperin oli tulipalo hävittänyt melkein koko kaupungin, niin että sen entinen muoto jo on melkein unohtunut. Pulska ja nuorempi on se nyt vast'uudesta rakennettuna, mutta sen muinaisuudellakin on muistille suloja, ei yksinään kodissa, mutta myöskin kaupungin soreassa ympäristössä.

Paikan, jossa useimmat näistä "sadasta muistelmasta" ovat tapahtuneet, kaunistaa koski, joka raivona kuohuu monen pensailla ja ruohostolla verhotetun luodon välitse, vanhan linnan rauniot saarella, keskellä virtaa, jonka haarat sen sulkevat; pellot, niityt ja metsä sekä vihdoin Pohjanlahti kaupungin edustalla olevine saaristoinensa, jonka välillä satamalla välkkyvät aallot tuuvittelevat suuria laivoja tavaroinensa.

Mutta ensiksi katselkaamme itseä kaupunkia. Se oli rakennettu niemekkeelle virran ja Kempeleen-lahden välillä. Siinä oli monioita kumpuja; myöskin muutamilla virran saarilla oli asukkaita. Kaupungin lävitse juoksi Juurus-oja mereen. Rakennukset olivat puusta, paitsi hovineuvos Nylanderin ison Torikadun varrella oleva kartano ja eräs navetta kauppias Wacklinin talossa. Kaksinkertaisia pytinkiä oli tuskin kahta toistakymmentä vaikka pihat kyllä olivat avarat ja monellakin oli ryytimaansa, joista kyökkiin saatiin niitä ruokakasvuja, jotka lyhyen kesän kululla joutuivat kypsymään.

Mutta omenapuita ei ollut ainoatakaan; kirsimarjat eivät kypsyneet; ainoa karvokas-pensas tuotti kypsymättömiä röhkäleitä: tuomi ja pihlaja olivat hedelmäpuut; vaaramia ja viinamarjoja saatiin kunnollisia. Huonomaineiset lienevät kyllä pihlajamarjat etelässä, ollen muka karvaita ja mehuttomia, mutta hallan panemina ovat ne pohjoisissa sekä virvoittavat että maukkaat. Samoin tuomenmarjatkin, joita myöskin syödään ja joista tehdään hyvin kunnollista viiniä. Mutta lavealla matkailevat laivat toivat ei vaan omenia ja puuperunia, mutta myöskin runsaasti lämpimäin ilmapiirin hedelmiä.

Kaupungin monista mäkilöistä oli korkein ja jyrkin Pokkisenmäki, josta katsojalla oli kaunis näköala. Lähimpänä oli pienempi koski, suuren kosken haara. Vastapäätä oli Linnansaari raunioinensa. Sen yli näkyi Maaherranluoto, Raattiluoto ja Kuusisaari. Vähän vasemmalle viimeiksi sanotun luodon kohdalla oli Pikisaari. Salmen toisella puolella luotojen väliin tunkihen matala Hietasaaren niemeke, jonka hiekassa moniaat pensaat rehottelivat oksinensa ja muutama puukin oli sinne valinnut olopaikkansa.

Hietasaaren kupeella oli satama, jonka melkein ainaisena koristuksena oli useampia suuria laivoja. Vielä etempänä vasemmalla Linnansaaresta ja aivan sen lähellä olivat molemmat Kiikeliluodot makasiineinensä ja rantapuotinensa. Näitten rinnalla oli Hahtiperä, jossa myöskin oli makasiineja. Hahtiperä oli melkein etukaupungin tapainen, vaikka siellä sisään tulevain ja ulosvietäväin tavarain joukossa ei ketään asunut. Siellä oli puinen kakslakinen "pakkhuusi" rantalaiturinensa. Hahtiperän ja Pikisaaren väliltä näkyi Kempeleenlahti ja Saloluoto ynnä sen vanha kirkko. Etäinpänä silmänkantaman päässä näkyi Marjaniemen majakka selvällä ilmalla. Oikealla näkyi koski ihan sen perättymä paikalla lohipatojen luona, jotka nekin tuottivat kaupungille tuloja. Näkyalan tämän puolisena rajana oli metsäisiä selännettä.

Mäkitörmällä oli raastupa torninensa ja kelloinensa, keltaiseksi maalattu, nurkat siniset. Sen yhdellä puolla laski Torin-, toisella Kallisenmäki. Viimeksi sanottu laski aina virtaan asti. Se ei ollut niin jyrkkä kuin Pokkisenmäki. Oikealla Plaattaluodon vastassa oli pieni katu, jonka varrella seisoi moniaita, Saksalaisten entisinä aikoina rakentamia kauppapuoteja, joissa muinoin tekivät kauppaa. Näitten puotien rakennus-tapa oli kummallisen matala ja niitten ikkunat sentähden myöskin matalat ja leveät. Tämän mäen juurelta oli tehty porras Plaattasaarelle. Eräänä talvena tässä tapahtui harvoin kuultu tapaus, jonka toisella erää ai'omme kertoa. Koulunuorison oli tapana tässä mäkeä laskea. Eräänä laskiais-tiistaina, jolloin leikki oli juuri parhaillansa, tuli poikien joukkoon suurikasvuinen juopunut nainen. Se oli kyllin hurja haastamaan riitaa reippaan poikajoukon kanssa, mutta hän kun oli humalassa, ei muistanutkaan mäen olevan liukkaan. Pojat päättivät karkoittaa häiritsijän ja rupesivat kiivaasti lumipalloja loiskimaan. Puolustus-vehkeisään lankesi eukko ja alkoi luistaa mäkeä myöten. Sepä seikka oli käytettävä. Hurraa huutaen ryntäsivät urhoollisimmat pojat esille, lisäten vauhtia jäälle asti. Polisin väliin-tulo päätti leikin.

Metelimäellä oli uusi kouluhuone kelloinensa, laiskojen kauhu, ahkerain lemmitty. Vanha koulu pärekattoinensa, mataloine ikkunoinensa oli rappiolle joutunut ja siis tarkoitukseensa kelvoton. Se oli siinä kohdalla, missä kauppaneuvos Franzenin talo nyt seisoo, vastapäätä kellostapulia. Tässä pidettiin kirkonmenoja uutta kivikirkkoa rakentaessa. Myöhemmin sitä myös käytettiin näytelmähuoneeksi.

Juurusojan eli kaupungin joen yli oli kaksi siltaa kiviarkkujen päällä, toinen Tori-, toinen Kirkkokadulle. Paitsi näitä oli kaksi kapeata porrassiltaa ojan yli. Keväällä paisui se, samoinkun virtakin äyrästensä yli.

Kuparimäellä oli kakslakinen vaivaishuone vallassäätyjen köyhiä varten. Sen ympärillä oli vähäpätöisiä mökkilöitä. Kaupungin neljä tullia olivat Mylly-, Meri-, Kajaanin- ja Limingan tulli, joista viimeiksi sanotun portti oli siniseksi maalattu, korkea ja veistinkuvilla koristettu.

Kultaseppä Collinin talossa Metelinmäellä oli huoneita, joitten hirret olivat kasvaneet samalla paikalla, jossa sittemmin pytinki seisoi. Samoin raatimies Siniuksen talossa, sillä kohdalla, jossa tätä nykyä pappila on. Yhden salin seinät samassa pytingissä olivat koristetut maalauksilla ja maisemakuvilla, jotka sanottiin olevan jonkun mainion mestarin tekemät. Katon keskellä oli kuvattu sorea kukkais-seppele, jota pienet lentävät enkelit kannattivat. Monen muun suojan seinissä ja ovissa oli maalauksia, joista moni mainion Granberg-nimisen kuvailijan tekemä.

2.

Kirkko ja Messeniuksen hauta.

Kaupungin rakennuksista suurin ja pulskin oli uusi harmaasta kivestä rakettu ristikirkko. Kuningattaren kunniaksi oli sen nimi Sofia Magdalena. Sitä voisi sanoa ihanaksi juuri sentähden, että siinä oli niin vähä koristusta. Sen yksinkertaisuus ja jalo rakennustapa viehättivät mieltä. Ulkopuolelta oli kirkko vastattu ja vaalean-keltainen; perustuksen ympärillä punainen vanne. Katto oli saman karvainen ja sen nojalla seisovilla hoikilla tikapuilla koetteli kaupungin nuoriso käsivarttensa jäntevyyttä. Kolmen korkean kaarioven lävitse jokaisen ristin päässä tultiin kirkon sisään. Neljänen ristin perukassa oli kuori ja sametilla ja valkosella peitteellä verhotettu alttari kirjatellinensä, tyynyinensä, ja pari suuria metallisia haarakynttilän-pitimiä. Ylinnä oli alttaritaulu, kuvaileva ristiinnaulittua Kristusta ja se oli erään kaupunkilaisen, kauppamies Henrik Wacklinin maalaama.

Sakastin oven yli riippui Messeniuksen kuva, kirja kädessä. Milloin niin tarvittiin, valaisi yhdeksän valmista kynttiläkruunua paitsi jalkoja ja telliä, kirkon. Valkoisen saarnastuolin ainoat koristukset olivat tiimalasi ja haarukas-jalka. Mutta harvat saarnastuolit jakoivat niin kalliita maan ja taivaan lahjoja kuin ne, joita moni mainio saarnaaja tästä kylvi. Milloinkaan ei unohdu niitten saarnojen muisto, joita pitivät rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin rovasti Limingalla, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin kappalainen Revolahdella ja vihdoin Thun'in pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Kaarle Elfving, myöhemmin kappalainen Oulussa ja vihdoin Lohtajan rovasti. Kaksi penkkiä kirkon keskellä läänin maaherraa ja hänen perhettänsä varten, oli punaisella veralla peitetty. Alttaria vastapäätä ison sisään-käytävän yli, oli soreat urut, valkoseksi maalatut, samoinkuin koko kirkko. Saman oven ulkopuolella oli Messeniuksen hautakivi, mutta sen toimitti eräs seurakuntalainen siirretyksi kirkon sisään. Se oli kirkon merkillisin muinaismuisto.

Matala kiviaita oli hautuumaan ja kadun rajana ja sen sisässä temppeli. Vanhoilla haudoilla kasvoi runsaasti koiruohoa ja harakannunnuja. Vapaana seisoi yhdessä kulmassa korkea kellostapuli ja siinä pari niin helevää kelloa, että pitkältä matkailijat usein ihmettelivät niitten juhlallista kaikua.

Varoitukseksi ja kauhuksi seisoi punainen sammaltunut jalkapuu kirkon ovella, mutta seurakunnan kunniaksi oli se vuosikausia ollut viratoinna.

Varahaudaksi sanottiin ison käytävän oven luona maahan kaivettua, irtaimilla laudoilla peitettyä hautaa. Siihen haudattiin toisinaan muutamia köyhempien ruumiita. Köyhän kirstua seurasi silloin saattoväki laulaen surullista virttä, jonka pappi, lukkari, omaiset ja ystävät, joita ehkä oli runsaammin kuin rikkaan haudalla, jo etäällä olivat alkaneet. Usein oli sellaisissa tiloissa väenkokous suuri, hartaus Jumalan vapaan taivaan alla rehellinen ja liikuttavat ne huokaukset, joita lähti surun runtelemista sydämistä. Sillä rehelliset kaipauksen kyynelet usein olivat sekotetut ilokyyneleillä rakastetun pääsystä parempaan mailmaan; Suomen varallisemmatkin pitävät nim. kuoleman suurena onnena. Murheesta nääntynyt äitinsydän pidättää lapsensa kuoltua surunsa, kiittäen Jumalaa, joka pelasti sen elämän vastuksista. Lohdutukseksensa muistelee suomalainen äiti vanhaa sananlaskua: "joka olis kuollut kolmi-yönä, kadonnut kapalolasna!"

Kirkon kertomuksen lisäksi panemme tähän lyhyesti kertoen Messeniuksen elämäkerran. Se on otettu erään maamiehen G. H. Mellinin teoksesta: "Ruotsin mainiot miehet".

Juhana Messeniuksen isä, joka mestattiin kapina-vehkeistä isänmaata kohtaan, oli mylläri lähellä Vadstenan kaupunkia. Kymmenvuotisena tuli poika kouluun, jossa osotti erinomaisen hyvän oppinsa. Kuusi vuotta myöhemmin veivät jesuitat hänen salaisesti Braunsbergin laitokseen, jossa häntä kasvatettiin paavilaisuuden asian-ajajaksi Ruotsissa. Ylistys-lauseella läpikävi hän opiston ja oleskeli myöhemmin Tanskan ja Krakovan hovissa, kävi Ruomissa ja sai keisarilta Pragissa "keisarillisen runoniekan" nimen muutamasta tekemästänsä latinankielisestä runosta. Avattuansa oppilaitoksen Danzigissä, tuli hän siellä tuntemaan Sigismundin kanslerin, Arnold Grothufin tyttären Lucian, jonka otti vaimoksensa ja joka paljon vaikutti hänen elämäänsä ja kohtoihinsa. Se oli itsepintainen ja äkäinen akka, jota kuningas Kustaa Adolf sanoi Messeniuksen "rikka-ruohoksi". Luultavasti jesuittain toimesta, päätti Messenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut tilat olivat poisotetut ja annetut toiselle. Lucia matkusti ensin ja toimitti miehellensä kirjallisen luvan saada tulla perässä. Kirjoittamansa kirjat laittoivat hänelle heti kuninkaan ja ylimysten suosion. Laintiedetten rohvessorina Upsalassa hän voitti opetuksensa kunnolla nuorison rakkauden. Kahdeksan tuntia päivässä jakoi hän oppia ja kuitenkin oli hänellä aikaa tehdä koko joukon tieteellisiä teoksia. Mutta kunniahimonsa saatti hänet riitaan kumppaniensa, varsinkin ahkeran ja oppineen Juhana Rudbeckin kanssa. Messeniuksella oli oppilaina joukko nuoria vapasukuisia, hänen puoltansa pitäviä, syystä että hän etunenässä antoi heidän oppia aseitten käyttämistä, tanssia ja ratsastusta. Nuorukaisten harjoitettua mieli-valtaa, puolusti hän niitä konsistorissa, niin että opistokaupunki oli täynnä levottomuutta ja verisiä melskeitä. Kerrankin syntyi konsistorissa niin kiivas sanelu, että Messenius, ensin päästettyänsä katkerimpia häväistyssanoja, lähetti noutamaan miekkaansa, vaatien Rudbeckiä kahden-taisteluun. Tästä saatuaan tiedon ja arvaten syyn, lähetti Lucian sanan Messeniuksen puolustajille, jotka sai kehotetuksi ryntäämään konsistorin. Itse tunkeusi hän myöskin sinne ja haukkui konsistorin jäsenet pahanpäiväsiksi. Tämä häpiällinen seikka kävi hallitukselle kovin harmiksi ja Aksel Oxenstjerna matkusti Upsalaan asiasta selvon ottamaan, jonka jälkeen Messenius kutsuttiin Stockholmaan valtiokirjaston hoitajaksi ja hovioikeuden jäseneksi. Mutta täälläkin toimitti hän häväistyksiä ja mielipahaa. Vuonna 1616 löydettiin toimia Sigismundin ja paavilais-lahvon eduksi. Messeniuksen todistettiin olevan niissä osallisen ja että hän ulkomaalaisten petturien kanssa oli pitänyt kirjevaihtoa. Häntä syytettiin ja hän sai kuoleman tuomion, joka kuitenkin hänen opillisen ansionsa tähden helpoitettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Kajaanin linnassa pohjanmaan erämaassa pahasti rääkättiin Messeniusta, samoinkuin hänen vaimoansakin, joka nyt osotti suurinta kärsivällisyyttä, ja osanottamista miehellensä hänen onnettomuudessansa. Vaikka muuten kyllä kiusattuna, sai hän kuitenkin pitää kirjoja ja kirjotuskalut. Täällä ollessansa kirjoitti hän ensimäisen arvollisen Ruotsin historian. Itse sanoi hän kovan vankeutensa olevan Jumalan rangaistuksen synneistänsä tai sallimuksen että Ruotsin valtakunnan historia kerrankin tulisi kirjoitetuksi. Tämän kanssa työskeleminen ja siitä odottama kunnia oli se, joka virkistytti hänen voimiansa, kärsiessänsä sellaista kohtelemista, jota ei senaikaisten tapain raakuuskaan voi peittää. Sitä kesti 19 ajastaikaa. Vasta Kustaa Adolfin kuoltua muutettiin hän Oulun linnaan ja siellä häntä pidettiin paremmin. Työnsä palkkioksi pyysi hän saada vapautensa ja hallitus lähetti tiedustelemaan hänen teoksensa sisällystä, mutta hänpä kuoli juuri kuin tästä kävi kirjevaihto. Käsikirjoituksen otti Lucia ja meni sen kanssa pois valtakunnasta. Töin-tuskin saatiin hän siitä luopuneeksi. Mutta painosta se tuli vasta v. 1700. Messeniuksen muista teoksista, joita lienee lukuansa 58, ovat hänen näytelmänsä, joita Ruotsissa luettiin ja suosittiin, parhaimmin tutut.

3.

Pikisaari.

Mainitessamme Pokkisenmäkeä, sanoimme jo tämän luodon aseman. Siinä oli meritulli, johon huudettiin kaikki veneet, jotka aikoivat sivutse purjehtia. Syynin käytyä ja tullin maksettua saivat vapaasti mennä. Talvitie kävi Pikisaaren yli.

Tällä saarella oli ja on vieläkin kaupungin laivavarvi. Joka vuosi lykätään monta täällä rakettua laivaa vesille. Sellainen vesille laskeminen on todellakin juhlallinen. Kuin työmiehet kolmannen kerran nuijilla ovat kiilaamalla irroittaneet laivan teloistansa, alkaa se jalosti juosta rutisevilta kannattimiltansa. Pidättimet, jotka nyt ovat aivan heikot, lankevat räiskynällä alas, ja yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksee tuo sorea kummitus, ihmiskäden jalo työ, tyyneen veteen. Ja se siitä ikään kuin mielipahoissa, työntää, meren tapasena vaahtoen uutta laivaa vastaan, viskoen raivona aaltoja rannalle. Mutta aivankuin tuntein oman arvonsa, seisahtuu tuo honkainen kummitus pian läikkyvään veteen; lippu kastetaan aalloissa ja kannelta julistetaan huutamalla laivan nimi. Hurraa huutaen heilutetaan tuhansia hattuja ilmassa ja lähellä olevat laivat juhlapuvussa liehuvine lippuinensa toivottavat tervetuloa uudelle toverille. Itse aallotkin tyyntyvät pian, ikäskuin tullutta vierasta suositella.

Hätien ja ilomielin kokoovat köyhät akat ja lapset sen suovan, jolla laivantehtaat ovat voidellut, että laiva liukkaammin juoksisi vesille.

Mutta vieläkin suurempi on työmiesten ilo. Koko talven työ on nyt onnellisesti päätetty ja paitsi sitä alkaa nyt pidot, jotka laivan omistajat aina kustantavat. Niitä sanotaan "lykkäjäisiksi" ja kaikki, jotka laivan rakentamisesta ovat vaivaa nähneet, saavat nyt mieltä mukaan juoda olutta ja viinaa, syödä läskirokkaa y. m. Kestiä pidetään vuorokausi, monelta menee viikkokin ennenkuin pääsee lykkäjäis-pohmelosta.

Pikisaarella oli suuri, raatimies Wacklinin omistava pikiruukki. Myöskin oli siinä joukko työväen asuntoja.

4.

Löytty.

Limingan tulliportin ulkopuolella oli nurmi, jota sanottiin Löytyksi. Tässä muutamina vuosina harjoitettiin Kajaanin komppaniaa päällikköin tuhansia tulimmaista kirotessa ennen kun jäykkä ja vankka kajaanilainen muuttui notkeaksi ja vilkkaaksi. Mutta tämän tehtyä kävikin koko sotapalvelus aivan kuin itsestänsä. Suomen sotilas on joka aika ansainnut hyvän maineen, missä tarvittiin vakuutta, voimaa, urhollisuutta ja kestävyyttä. Pahin koetuksensa on hänellä ollut sotamenojen oppiminen.

Alipäällikköinä kokousaikoina oli useasti majuri B...., kiivas herra, mutta arvossa pidetty upsieri; katteini F., ontuva ja riutunut, tukka koristettu, virkanuttu kulunut ja "tuhansia tulimaista" yltäkyllin suussa; ja vihdoin luutnantti E--, jonka ruoka oli siirappi ja rinkilät, joka pakeni naisia, mutta ei vihollista, oli aina soreassa puvussa ja tukkansa niin sievästi pantuna että vaan lauvantai-vastasena yönä tohti käydä maata, sillä joka lauvantai rakennettiin hänen tukkansa sunnuntaiksi. Muut yöt nukkui hän istuen tanakkana tuolilla, ettei sotkeisi hiuskiehkuroita korvillansa, eikä kähäröitä niskallansa. Tätä olisi ehkä voinut sanoa virkainnoksi, mutta eipä siitä edes ritariston-tähteäkään annettu. Aina hän asui yksin maalla sivistyneiden ihmisten seurasta erillään. Saatuansa suuren perinnön kehoitti se lempeäluontoisen mutta köyhän upsierin-lesken pitämään huolta tästä nuoltusta eräkkäästä, ja vihdoin kaikkein ihmeeksi käymään tämän naisten vihaajan kanssa naimisiin. Vaan pian palasi von E-- entiseen vanhanpojan-elämäänsä ja yksinäisyyteen. Mutta rouvallensa osotti hän aina suurinta kohteliaisuutta ja kävi pari kertaa kuukaudessa hänen luonansa naapuristossa tekemässä velvollisen "visiitin". Nämä olivat aina sangen lyhyet ja tehtiin huolellisimmassa puvussa, sellaisessa, joka tavallinen oli Kustavi III:nen aikakautena. Testamenttaamalla heitti hän koko suuren jäännöksensä hänelle perinnöksi.

Kevät houkutteli koko kaupungin nuorison Löytylle. Täällä koulupojat löivät pallia opettajainsa kanssa, jotka monasti seurasivat oppaaltansa tänne.

Joka kinkeripäivä leikkivät täällä lapset närhystellen rinkilää tai muuta makuista, ahkeruuden palkkioksi kotoa annettua. Myöskin oli Löytty nuorten tyttöjen ainoa kesähuvi. Tytöt, joita harvoin laskettiin äitin silmistä ikävöivät kevättä saadaksensa Löytyllä ikäkumppaliensa kanssa juosta lesken-leikkiä. Sattuipa toisinaan siellä tapamaan lemmittynsäkin, sillä nuorisolla ei siihen aikaan ollut niin monenlaatusta tilaa toinen toistansa tavata kuin nykyisenä, paljoa vilkkaampana aikana.

5.

Talonpojan poika Iisalmesta.

Wacklinin sukua oli ensimäinen Oulussa Mikko niminen. Hän oli varakkaan talonpojan poika Valkolan talosta Iisalmen pitäjän Pielaveden kylästä.

Pojalla ei ensinkään ollut halua maanmiehen töihin. Eräänä päivänä sanoi siis isällensä "tahtovansa tulla herraksi". Hän oli silloin 16 vuotinen nuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, nenä korkea, vilkkaat siniset silmät, otsa sileä ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla. Ymmärtäväinen isä, joka kyllä huomasi pojan raskaalle työlle aivan heikoksi, ei ruvennut estelemään hänen aikomustansa, vaan antoi hänen mennä Ouluun koettamaan onneansa. Vaikka isän oli kyllä vaikeaa luopua rakkaasta "kuopuksestansa", joka oli maksanut äitin hengen ja joka siitä alkaen oli ollut lähin isän sydäntä, antoi hän kuitenkin suostumuksensa.

Liikutettua mutta ääneti luki ukko pojan perinnön kiiltävissä hopia-riksissä uuteen selässä kannettavaan tuohi-konttiin. Nuorukaisen pukuna oli ahdas valkonen sarkatakki, poimukas sivulla ja liepeessä, ulottuva pohkeesen asti. Kaksi punaista villanauhaa oli neulottu selkäsaumojen yli. Syrjät pienet ja pallistetut punaisilla nahvoilla, edessä pienet kulkusen tapaset hopia-napit. Lumivalkea paidan-kaulus oli laskettu mustan silkkihuivin yli, edestä umpisolmussa. Sen alta kiilsi suuri hopia solki. Vyötäisen ympäri punainen vyö, niin että sen päät ryhmynä riippuivat molemmin puolin. Kirjava liivi, polvihousut keltaisesta säämiskästä, sidotut punaisilla tupsu-nauhoilla, harmaat villasukat ja pystykärkiset pieksut. Punaiset villapaulat puolisääreen käärrityt, joitten tupsut riippuivat jalan ulkopuolla; keltainen kähärätukka jaettu keskeltä otsaa ja päässä sini-samettinen kuusikaistainen patalakki. Sormessa hopiainen kantasormus, villa-lapaset ja niitten päällä vasikan-nahkaset rukkaset kädessä.

Näin varustettuna seisoi nuori matkamies valmiina isänsä edessä, sydän täynnä eri-tunteita: iloa siitä, että kaupunkiinpääsy-toivonsa kävi toteen, murheesta, täytyä heittää kaikki, mikä hänellä oli rakkaimpaa maan päällä. Silmät täynnä kyyneleitä seurasi hän isänsä liikunnoita, mutta kuin tämä myöskin kyynel-silmin, lausuen: "Jumalan kanssa", likisti hellämielisen pojan väkeviin käsiinsä, niin pojan silmistä virtana valui kuumia kyyneliä. Mutta ei ainoatakaan sanaa, vaan kuuluvan käden lyönnin antoi hän ukon isällisten varoitusten vastaukseksi ja kiiruhti äänin itkien jalkasin Oulua kohden. Hän ei hirvinnyt luoda silmiänsä kertaakaan takaisin rakastettua syntymäkotiansa kohden, peljäten kohtaavansa isän hellän katsannon, joka ehkä ainaseksi vetäisi hänen sinne takaisin.

Huolimatta syysillan pimeydestä, kääntyi matkamiehemme sivutielle ja oli pian hautuu-maalla. Paljastetuin päin lähestyi hän siellä äiti-vainajansa hautaa, jolle ristissä käsin lankesi polvillensa ja hartaassa rukouksessa Jumalan tykö anoi siunausta syntymäkodilleen ja omille tuntemattomille kohtaloilleen. Vihdoin lausui hän: "Äiti, äiti! koska mailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkoon nyt taivaasta silmäsi minua matkallani!" Vahvistettuna tästä, kiiruhti nuorukainen iloisempana määränsä perille.

Kymmenen vuorokauden kuluttua tuli hän terveenä ja iloisena Ouluun. Siellä haki hän heti isänsä majatalon, sen jossa ukko kaupungissa kauppamatkoillansa piti asuntoa. Sen löydettyään kävi hän perheenhuoneesen heittämään majakakun ja kalakukon, jotka on tapana antaa lahjaksi sille kauppiaalle jossa matkamies majataloa pitää.

Tupa oli sen ajan tavan mukaan, hyvin avara, kolmella leveällä ikkunalla kolmessa jaksossa, puuluukut katua kohden, ruu'ut pienet, kortin kokoset, lyijyllä kiinnitetyt, paksut orret katossa, valkostetut seinät, permanto hiekotettu ja suuren avoimen uunin ympärillä havuja. Korkea, maalattu puukaappi seisoi yhdessä kulmassa ja siinä maitopyttyjä laesta permantoon asti. Sen vieressä suuri kannellinen korvo naappuinensa täynnä piimää. Pitkä maalaamaton, pesty puupöytä ja samallainen penkki anastivat yhden seinustan. Ikkunain välissä suuri tamminen saranapöytä. Samallainen veistämä-kuvilla koristettu vaatekaappi seisoi mataloilla pallojaloilla toisella seinällä. Talon tyttäriä varten oli kangastellit toisella puolla sen vastapäätä. Yhdessä kulmassa oli seinäkello kaappineen ruusulliseksi maalattu ja joka kellon lyömä aukeni luukku, josta kurkisti käki kukkumalla kertoen kellon lyömät. Muutama puutuoli, ruoka- ja avain-kaappi ja puolen tusinaa rukkia oli vielä huoneessa nähtävänä, eikä muuta mitään.