Chapter 5

Tein hautalaulus, -- sulle laulun uuden virittää kerran muiston tyttäret, näet polkeeton on kieli vastaisuuden, ja ansiot saa viimein seppelet. Jäit viitaks kahden laulukauden rajan, tukien toista, toista varoittain, mut taistos maltti voitti taitteess' ajan, ja vihdoin päivä usvat heitti hajan ja vaipui suurenneena hehkuun purppurain.

On vaiti vanhat lyyrat kultakielet, sai soinnut moitteen, tai jäi unhoksiin. Sen jälkeen moniin ääniin kiintyi mielet, ja Kustaan laulusuuntaa tuomittiin. Tuo muutoksia käänteet ajan kerhoin, ja monin muodoin nero esiin saa, antiikin ilmeikkäänä, juhlaverhoin, kähärät päässä, siivin kirjoperhoin, nyt *yks* sen henki on: se pyydä oivaltaa!

Yli Kustaan päiväin ihmeloisto hohti, haaveinen, vieras, turha, -- vaikka vaan! -- mut kevät toi ne, ja ken väittää tohti, miss' ilman noita olisimmekaan? Kaikk' kulttuuri se kautta kansain juontui, vain raakuus kotoa on peräisin; mut tieto taimi, kielen hölmä kuontui, ja lausu sääntyi, ihmiselo luontui, ja Kustaan aika siks on kansallinenkin.

Te ylhät varjot, lauluisät jalot, tuon haudoillenne tänään kiehkuran. Pian peräkkäin jo näämme taivaantalot ja käymme tähditettyyn seurahan. Sielt' alas katsoin, riemuita me saamme, kun syntyy Pohjass' suurta, ylevää, ja siellä tähtisoittoon laulakaamme vain vuorosäkein onneks synnyinmaamme, mi meidät unhotti, mut rakkaaks meille jää.

JUHANA LUDVIG RUNEBERG.

VIAPORI.

(_Suomennos- ja sovittelukoe._)

Me jäimme illan hämyssä luo lieden roihuvan, iäkäs ukko Stool ja mä, taas vanhaan tapahan. Pois puhde häipyi joutaviin, niin Viapori mainittiin.

Sen nimen vain ma mainitsin, mut tuli toiset lait: »Sa luotolinnan Ehrnsvärdin näit aaltoin vyössä kait? näit Pohjan Gibraltarin tän?» Noin synkin äänin lausui hän.

»Graniitiss' silmät tarkastaa se äärtä ulappain; sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules vain!' Ei iskuun tyydy miekka tää, se musertaa, kun välkähtää.

»Äl' lähde liki uhmien, kun tuiskii sodan säät, kun merten kuningattaren jo vimmastuneen näät: tuhansin kidoin kuolemaa sen tulikirnut kiljahtaa.

»Maan joukot pohjan äärihin ne työntyi taantuen, mut toivo hehkui vieläkin ja into urhojen: Ei hätää, -- turma torjutaan, kun Viapori meill' on vaan!

»Ei silmää, jok' ei salamois, kun kuului nimi tää, pois haihtui nurku, huoli pois ja puute, pakkassää. Taas Suomen karhu rynnäköi, ravisti kämmentään ja löi.

»Oi, usein urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan, yön hangell' istuissaan; kun kylmi, lämmintä se loi, se kodin, kaikki hälle soi.

»Mut etelästä hiipien, käy huhu kuiskimaan, häväistys meidän aseitten, maanpetos mainitaan; mies mieheen, kautta seutuin, sen loi luotaan ylenkatsoen.

»Iäti päivä muistetaan, mi todeks saattoi tään, kun iski tieto tullessaan kuin jysäys ukkossään: maan viime toivo mennyt on, on Suomi Sveanlinnaton.

»Sen tyrskyihinkö nielaissut on syvyys pohjaton, salama taivaan murskannut sen kantakallion? He viime mieheen kaatui kait? Kysyttiin, -- vastaajat on vait.

»Mut moni jäyhä rinta nyt pakahtui huokaamaan, ja silmä, harvoin vettynyt, se valui virtanaan. Sä paarillaan jo Suomen näit, luo haudan itkemään sä jäit.

»Oi aikaa! Hän, mi syykseen ties nää virrat kyynelten, jaloimman kerran sama mies sai sankarseppelen: hän muinoin Ruotsin laivaston vei Ruotsinsalmen voittohon.

»Mut nostanut jos loistoon ois hän maailmat miekallaan, vaikk' auringot se varjoon lois, hänt' ylenkatsotaan. Se palkka kavaltajall' on Ehrnsvärdin hautakallion.

»Sua runous viehtää, nuori mies, ja muistot muinaiset, mun jutelmistain kukaties sa kerran laulelet; työ musta silloin julki tuo, mut miehen nimi yöhön luo.

»Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturi on suvuton, vaill' isää, poikaa, juurta on.

»'Kavala kalpa Suomenmaan', sa kurjan silmiin lyö, ja 'ruoja, herja, patto' vaan ja kirous, kuolon yö! Hän noin on mainittava vain, niin säästyy korvat kuulijain.

»Hae kaikki haudan synkeys, maan tuskat esiin luo, sepitä niistä nimitys ja hälle anna tuo: teet sillä turmaa vähemmän, kuin Viaporiin nähden hän.»

SOTILASPOIKA.

(_Suomennos- ja sovittelukoe._)

Mun isän', nuori sotilas, niin sankarillinen, hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen. Hän tietään kulki kunniaan ja kestää, seisten paikallaan, voi kylmää, nälkää, haavojaan, sen taisi taatto, sen.

Näin lasna, kun hän lähti pois, kun sotaan käsky soi; kuink' astui uljain ryhdin hän, en unhottaa ma voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään: ma aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.

Kun pohjan teiltä joukot pois taas kääntyi, kuulla sain kuink' iskettäissä yhteen hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; oi, onni ois, ma aattelin, jos mukaan pääsis vain!

Ja talvi loppui, lähti jäät, maat väikkyi, vihannoi, niin kuulin: »Sota taatolles jo sorjan kuolon soi». Ma tunsin olon oudommaks, niin tuskan, riemun kaihoisaks; yön itki äiti, itki kaks, jo tuoni rauhan toi.

Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kalvenneen sodassa kerrotaan! Jäi vaari Kustaan sotaan, hän, Utilla kesken rymäkän, ja kaatui Lappeell' isä tän, mies Kaarle kuninkaan.

Niin heidän kävi, vertaan näin sai vuotaa kaikki nää; mut moinen elo uljas on ja uljas kuolo tää. Ken vaivoin hoippuis vanhuuttaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, se oisi ylpeää!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, mult' isän kuolo kodon vei ja turvan, vaalijan. Mut huoli pois vain haipukoon, saan mittaa vielä vartaloon; ma uljas sotapoika oon, en sorru hukkahan.

Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan, käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan. Miss' surmantuli tuimin lie, mua sinne viittaa vaarain tie, myös mun se sinne halu vie teit' isäin astumaan!

JOUTSEN.

Tuo joutsen ruskost' ilmojen jo vaipui pintaan veen ja tyynnä souti, laulellen siin' iltaan suviseen.

Suloa Suomen laulu soi, sen ilmain ilontaa, kuink' unens' siellä päivän koi yökaudet unhottaa.

Kuin koivut, lepät tuuheat luo syvät siimehet, kuin kullass' säihkyy lahdelmat ja veet on vilpoiset.

Kuink' armasta on, ihanaa siell' luona lemmikin, kuink' uskolliset kaihoaa taas sinne takaisin.

Soi kautta salmein sävel tuo, sen laulu korutoin, ja saapuin puolisonsa luo, se hiljaa joikui noin:

»Vaikk' ei käy elonunelmas taa vuosisatojen, sa Suomess' olit onnekas, sait laulaa kevääss' sen.

VIKTOR RYDBERG.

KELLOT.

Miss' ajanmeren kuohut käy hyrskien pois, on kuulas sädetorni, kuin kristallinen ois. Alas juuriansa tunkee päin syvyyksiä tää, joit' aavistus ei arvaa, ei mikään, mikään silmä nää.

Ylös muurinsa nostaa se tähtitaivoon päin pois loitos yli taivasten tähdettömäin, yli kaikkein avaruutten se kupunsa loi, ja -- aatostasi huimaa: sen huippuun ei se liitää voi.

Kaks kelloa kaaress' on uljaan kuvun tuon, -- valon aamukoissa toisen loi hehku sädevuon, ja tuulahdus aatteen se heilumaan saa tän, sen kultakieli hiljaa soi tahtiin maailman sykinnän.

Se soittavi niin hiljaa ja kehoittaen, alas piiristä piiriin soi värjyin ääni sen, ja haipuu sävel puhdas, kun saavutti se maan, jo kaihoon jaloin sieluin ja iltaruskon purppuraan.

Se unelmoimaan suurta sua kehottavi, oi, ja taistoon ihanteista sen vakaa ääni soi, ja kun hehkuun laskee päivä, jo mielehes se taas tuo loitot totuusmaailmat ja aavistetut kauneusmaas.

Se soi ikävöiden, ett' aika sarastais, kun vihkiä maan kansat se veljesliittoon sais, kun tuskat saavat lohdun, ja viihtyy surut syyn, ja raskaat päät ne lepoon jo painuu rintaan lemmittyyn!

Se soi ikävöiden, ett' aika tuo jo ois, kun kansain vapauslauluun jo yhtyä se vois, yli maailman soittaa viestin tuon autuahan: Kas, taivas tuli maahan! Löys ihmiskunta Jumalan!

Taas toisen valinkaavaan se hyytänsä loi ikisynkkyys, jota kaaos yön pimennoista toi. Sen raskas kiel' ei liiku, -- vait, mykkä se on vain, ja kupu sen kuin holvi on öisten terhentaivahain.

Mut parvekkeella tornin yösynkkä peikko on, hän jäykkä on kuin patsas ja liikkumaton, vait kellon nuoraa kuorii ja katsoo uhkapäin ajan aallokkomerta, mi alla hyökyy hyrskähtäin.

Se velloo väliin väikkyin, ei väliin päivää näy, mut aavain koko piiri jos yöhön kerran käy, ja tyrskyihin murtuu jo viime laulu noin, mi tietäjätä tuuti ja unelmat toi aamukoin,

jos ihmiskuntaa painaa ikisynkän hädän yö, jos vapauslaulun kultaan ja leipään se myö, jos jäähtyy sydän nuori ja tuskattomaks jää, hyvän ihanteet kun kaikki jo maailmasta häivähtää,

niin silloin tarttuu lujaan hän kellon nuoraan vaan, ja hurjasti, peikko, käy soittelemaan, ja öinen kello kauhea jo heilahtelee, ja jo särkyy koko mailma ja juurtaan myöten raukenee.

TONTTU.

Pakkasyö on, ja leiskuen pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää harmaana uksen suuhun, vanhaan tapaansa tirkistää kohti taivasta kuuhun; katsoo metsää, min hongat on tuulensuojana kartanon, miettivi suuntaan sataan ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta -- tätä ymmärtää ei voi, »ei, tää pulma on vasta;» -- heittää tapaansa järkevään taas jo pois nämä vaivat pään, lähtee toimiin ja työhön, lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain, lukkoja koittaa nytkyin, -- lehmät ne lehdoista näkee vain unta kahleissa kytkyin; suitset ja siimat ei selkään soi ruunan, mi myöskin unelmoi: torkkuen vasten seinää, haassa se puree heinää. --

Lammasten luo käy karsinaan, makuulla tapaa ne ukko; kanat jo katsoo, pienallaan istuu ylinnä kukko; kopissa Vahti hyvin voi, herää ja häntää liehakoi, tonttu harmajanuttu Vahdille kyllä on tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan, siellä on isäntäväki, tontulle arvoa antavan näiden jo aikaa näki; varpain hiipivi lasten luo, nähdäkseen sulot pienet nuo, ken sitä kummeksis juuri: hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän puhki polvien monten nukkuvan lasna; mut mistähän tie oli avutonten? Polvet polvien tietämiin nousi, vanheni, läks, -- mihin niin? Ongelma, josta halaa selkoa, noin taas palaa!

Latoon, parvelle pyrkii vaan, siellä hän pitää majaa: pääskyn naapuri suovallaan on liki räystään rajaa; vaikka pääsky nyt poissa on, keväällä tuoksuun tuomiston kyllä se saapuu varmaan seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa monta muistoa tieltä, ei toki tunne ongelmaa, näin joka kiusaa mieltä. Seinän raosta loistaa kuu, ukon partahan kumottuu, liikkuu parta ja hulmaa, tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa, koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa. Tonttu puoleksi unissaan ajan virtaa on kuulevinaan, tuumii, minne se vienee, missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen aamuhun unta kiskoo. Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

AALLOTAR TYTÖLLE.

Armas lapsi, lasket leikein poves aaltooni, kuin veikein sorjin valkolilja hohtais pinnall' laineen vilpoisen! Sulle ihmiselos retket tuo niin vaiherikkaat hetket, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. Multa tietämättä jäivät ihmisriemuin, tuskain päivät: vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen. Neidoks kasvat, lemmen sytät, sykit, hehkut, sykähdytät, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Armas tyttö, lapsuusaikas vilpas on kuin vesi raikas, lumme sorjin oot, mi keinui pinnall' laineen vilpoisen! Kohta uinut, vaivut untuin unelmihin outoin tuntuin, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. Kohta polvistuin, sa ainut, päässä morsiusseppel painut viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen. Kohta vasten rintojansa painaa äiti aarrettansa, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness solisten.

Ihmiselon salat summat, toivon, lemmen, kuolon kummat syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen! Syysyö saapuu, kuluu kevät, -- salat sulle selvenevät, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen, Oi, ei tieni koskaan tulle määrään, mi on suotu sulle, kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden, kuoloon sammut, hetkeks haivut, lailla iltaruskon vaivut, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

GUSTAF FRÖDING.

HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA VEXIÖN PIISPA.

He piispankesteissä paistia syö nyt, lasin laitahan piispa on kahvelin lyönyt, hän maljansa täyttää ja katsehen niin salavihkaisen ystävä saa, Heurlin. Papinrouvat on vaiti, ei muista he ruokaa, ja rovastit arvoisat nöyrästi huokaa puol'kylläisin vatsoin, ja synkkinä näät niin pastorein kuin apupappien päät. Syvän hartauden pilvet ne salissa kulki, taas puheita piispan kun kuullahan julki, joiss' uskoa aina hän vertailuin, kuvin mielevin kaunisti, sointuvin suin.

Mut Foibos Apollon hän vaunuissa ajain valoloistossa käy yli Pohjan rajain, ja Olympon väikettä säteiden vuo yli piispan otsan ja kutrien valaa, ja kuin kreikkalaisilmeen siinä ne salaa jo piispan hienoihin piirteihin luo. Hän nousee, ja silmissä välähdys vilkkaa, ei hohda ne uskoa, uhmaa vaan, -- pila huulilla piispan on Attikan pilkkaa, ja on Ateenast' aattehet suorastaan.

Niin huimasti kariitit paljaina kiitää jo huulilta piispan, niin huimasti liitää ne anakreonttista tahtiaan, niin ylhänä totuuden Kleio ja seessä käy kuoroa johtaen siskojen eessä, niin valtava Eros on voimassaan! Soi puheessa vapaus, uljuus mi viehtää voi sankaritöihin, ja kauneus, mi kiehtää sädehohteensa väikettä kaikkehen; miten Jumala riemun ja laulun ja soiton on silmissä urhon, kun voitti hän voiton, on jäsenten hemmessä impyen; miten yhtyyden henki se kaikkeuden täyttää, hän aineessa asuu ja itsensä näyttää; miten elon ja onnen ja voittojen maan sai suojaansa suuri ja mahtava Paan. On siinä kuin laulua auvojen kuoroin, ja käy kuni plektronin iskut vuoroin, kun Foibos Apollonin soitto soi; on ilmassa helke, on töminä maassa, kentaurit tannerta polkevat haassa, ja menaadit puistossa karkeloi.

Väki faunein ja nymfein, mi metsässä lymyy, jo saapuu ja ikkunat täyttää ja hymyy tätä pappissäätyä arvoisaa. Ja jo piispa on vaiti, ja rovastit havaa ja ymmällä istuu, ja rouvat ne avaa suut auki ja katsoo ja tuijottaa.

Mut jo salissa kuiske se kulkevi salaa: »Herra piispa hän liiaksi maistella halaa, jos jatkuvi tää, hänen aivonsa palaa!» Läpi kaupungin käy tämä skandaali julkein, koko Smoolannin murheenlaaksossa kulkein.

SISÄLLYS.

Siv. Quintus Horatius Flaccus. 1. Neitojen ja nuorukaisten kuorolle .............. 7 2. Liciniukselle .................................. 10 3. Grosphukselle ................................. 12 4. Pyrrhalle ...................................... 15 5. Thaliarchus nuorukaiselle ...................... 17 6. Bandusian lähteelle ............................ 19 7. Torquatukselle ................................. 21

Heprealaisia lauluja. Psalttarin 137:s virsi ............................ 23 Sulamith .......................................... 25

Mahabharata. Nala ja Damajanti ................................. 28

Muhammed Shemseddin Hafiz. 1. Kauneus ........................................ 31 2. Sanasiippa ..................................... 32 3. Mik' on onni? .................................. 33 4. Hyvät-työt ..................................... 35

Vincenzo da Filicaja. Italia ............................................ 37

Wolfgang von Goethe. Mignon ............................................ 38 Keijuinkuningas ................................... 40 Thulen kuningas ................................... 42 Ruusu metsätiellä ................................. 44 Kylälehmuksen alla (suom. Kaarlo Koskimies--V. Juva) 46 Sumusarjat ........................................ 48 Matkamiehen yölauluja, 1 ja 2 ..................... 51 Prometheus ........................................ 52

Friedrich von Schiller. Kello-laulu ....................................... 55 Kaiho ............................................. 74 Alppimetsästäjä ................................... 76

Robert Burns. Hyvästi, Ylämaa! .................................. 79 Hyvästi, maine Skottlannin! ....................... 81 Jos mikä lie! ..................................... 83 Ei ketään ......................................... 85 Mun kultani on ruusunen ........................... 86 Ballochmylen maat ................................. 87 Meerille taivaassa ................................ 88 Viljanleikkuussa ................................. 90 Tullut läpi viljan ................................ 92 Myllärin Miska .................................... 94 Jo taatto kielsi, äiti kielsi ..................... 95 Vekkuli-Ville ..................................... 96

Thomas Moore. Nuori laulaja ..................................... 98 Utakuoro .......................................... 100 Kaikki kirkkahin -- ............................... 101 Oi, usein hämyss' yön -- .......................... 103

Lord Byron. Kreikalle 1819 .................................... 105 Hyvää yötä! ....................................... 110 Sanotaan, toivoss' onni on......................... 114

Kokoelmasta »Heprealaisia Säveliä»: 1. Hän ihanana hiipii luo ......................... 115 2. Rinteillä Juudan ............................... 117 3. Heit' itke! .................................... 119 4. Taa Jordanin ................................... 120 5. Mua synkkyys vaivaa ............................ 121 6. Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet ........... 122 7. Päivänä, jolloin Titus hävitti Jerusalemin ..... 123 8. Baabelin virroilla ............................. 125 9. »Kaikki on turhuutta, sanoo saarnaaja» ......... 127

Edgar Allan Poe. Korppi ............................................ 129

Pierre-Jean de Béranger. Pääskyset ......................................... 136 Oi, taivas, kuin on herttainen! ................... 138 Yveto'n kuningas ................................. 140

Mikael Vörösmarty. Julistus .......................................... 143

Mihail Jurjevitsh Lermontov. Kasakan kehtolaulu ............................... 147

Adelbert von Chamisso. Rajuilma .......................................... 150 En tajua tuota, en usko ........................... 152

Ludwig Uhland. Kappeli ........................................... 153 Bertrand de Born .................................. 154 Laulajan kirous ................................... 158

Nikolaus Lenau. Kolme mustalaista ................................. 162 Viivy minuss', synkkä silmä! ...................... 164 Kaislalaulu ....................................... 165 Virralla ......................................... 166

Heinrich Heine. Krenatöörit ....................................... 167 Lorelei ........................................... 170 Childe Harold ..................................... 172 Ihanaan aikaan toukokuun -- ....................... 173 Rein-virtaan värähdellen -- ....................... 174 Tuoll' yksin Pohjan honka -- ...................... 175 Kuin kukka olet kaino ............................ 176 On timantit sulla ja helmet........................ 177 Oi, minne he jäi? ................................. 178 Kysymyksiä ........................................ 179

Holger Drachmann. Kokoelmasta »Runoja Levantista»: 1. Softa laulaa ................................... 180 2. Yön hiljaisuudessa ............................. 183 3. Jos Saadia lukisin sulle -- .................... 185 4. Kai Hafiz gaseelein laulaa ..................... 187 5. Bospori! sun lainees huokaa .................... 189 6. Tuskain yöksi oli luotu -- ..................... 191 7. Sua, Tavernin vartiaa laiskaa! ................. 193 8. Kammottaa, kun mieleen johtuu -- ............... 195 9. Vait! soi soitot ............................... 197

Karl Mikael Bellmann. Amaryllis ......................................... 199

Esaias Tegnér. Ingeborgin valitus ................................ 202 Ruotsin akatemian viiskymmenvuotis-muistojuhlassa . 205

Juhana Ludvig Runeberg. Viapori ........................................... 214 Sotilaspoika ...................................... 222 Joutsen ........................................... 223

Viktor Rydberg. Kellot ............................................ 225 Tonttu ............................................ 228 Aallotar tytölle .................................. 232

Gustaf Fröding. Hänen korkea-arvoisuutensa Vexiön piispa .......... 234

Selityksiä ja henkilötietoja.

/Quintus Horatius Flaccus./ Roomalainen lyyrikko, 65--8 e. Kr.; hilpeän tyytyväisyyden ja elämänilon laulaja. Mukailee useimmiten kreikkalaista runoutta. Horatius on omintakeisin eräissä omaa aikakauttaan kuvaavissa oodeissa, sekä satiireissaan, joissa hän osoittaa melkoista maailman ja elämän tuntemusta.

1. Omistettu sekakuorolle, joka oli laulava Horatiuksen Rooman vuosisataisjuhlaa varten sepittämän juhlarunon. -- Damokles hovimiehen pään yli ripusti kuningas Dionysios vanh. Sisiliassa juhla-aterian aikana jouhen päässä riippuvan miekan. -- *Arkturus* tähden lasku ja *Kauriin* nousu lokakuulla tiesi syysmyrskyjen aikaa. Horatiuksen maatila ja huvila oli *Sabinum*-vuoriston rinteillä.

2. *Licinius*, Horatiuksen suosijan ja ystävän, Moecenaan lanko.

3. *Grosphus*, roomalainen ritari, jolla oli laajoja maatiloja Sisiliassa. -- *Tithonius* oli tarun mukaan saanut ikuisen elämän lahjan, ilman ikuista nuoruutta.

5. *Soracte*, vuori pohjoiseen Roomasta.

6. *Bandusian lähde*, runoilijan synnyinseuduilla lähellä Venusiaa. Sabinum-laaksossa, lähellä huvilaansa olevalle lähteelle oli Horatius antanut saman nimen. -- *Sirius*, koirantähti.

7. *Aineias*, troijalainen urho, taruston mukaan Juliaanisen keisari-suvun kantaisä. *Tullus* ja *Ancus*, Rooman muinaisia kuninkaita. -- *Minos*, Kreetan kuningas, kuoltuaan tuomari Manalassa. *Hippolytus*, Theseuksen poika, Diana jumalattaren lemmikki. *Theseus*, ateenalainen kansallissankari. *Pirithous* vangittiin, yrittäessään ryöstää Manalan jumalan puolison.

/Heprealaisia lauluja./ *Psalttarin 137:s virsi*, alkukielen rytmillisen tekstin mukaan sovittelemalla suomennettu. -- *Sulamith*, alkukielen yhteen kuuluvat säkeet yhdistetty; sovittelemalla suomennettu, vaarinottamalla alkukielen rytmileikkauksia.

/Nala ja Damajanti./ Kohtaus Nalan ja Damajantin runoelmasta, joka liittyy muinaisintialaiseen *Mahabharatan* eepokseen. Eepos esittää Arjalaisen heimon sankariaikaa ja valloituskautta Ganges-virran alueella noin 1400--1300 e. Kr.

/Muhammed Shemseddin Hafiz./ Persialainen runoilija, maailman suuria lyyrikoita, kuoli Schiraassa 1389 j. Kr. Runoilijan omaan nimeen, *Muhammed*, liittyvät arvonimet *Shemseddin* (»uskon aurinko») ja *Hafiz* (»vahvamuistoinen»), koskapa hän osasi ulkoa koko Koraanin. Hafiz oli alkujaan dogmaattisella kannalla, uskon intoilija, erakko ja pyhimys, mutta teki varttuneella iällä täydellisen mielipiteiden muutoksen ja alkoi nyt lauluissaan taistella munkkien tekopyhyyttä ja papiston uskonnollista saivartelua vastaan. Hän julisti panteistisen maailmankatsomuksen, puolustaen maallisen elämän kauneuden ihailua ja yltiöpäistä elämäniloa. Hafiz nyt laulaa Schiraan ruusuista, rypäleistä, satakielistä ja kaunottarista.

3. *Schah Mansur* kuuluu Mussafferidein hallitsijasukuun, jotka olivat Persian kuninkaina ennen Tamerlanin valloitusretkeä. Schah Mansurin iloisessa hovissa Hafiz eli Schiraassa, Persian silloisessa kesä-pääkaupungissa.

/Vincenzo da Filicaja./ Italialainen runoilija, 1642--1707, tunnettu miehekkäistä valtiollisista ja isänmaallisista runoistaan.