Chapter 4

Pojalle vanhus virkkoi: »Nyt toimes tiedätkin! Syvimmät laulut soimaan, ja täysin sävelin! Repäise voimas, laula maan riemut, tuskat maan, niin eikö järkkyis rinta jääjäykän kuninkaan.»

Jo linnan pylvässaliin käy esiin laulajat; kuningas puolisoineen siell' loistossa istuvat; kuningas hurjan kaunis, kuin talven loimuyö, kuningatar niin kalvas, kuin vienoin kuudanvyö.

Jo vanhus kieliin koski, jo harppu huminoi, ja yhä valtavammin sen ihmesoinnut soi; ään' nuorukaisen helkkyi niin taivaan-heleään, soi ukon laulu säästäin, kuin juhlaurkuin ään'.

Kevät laulussa soi ja lempi ja aika auvojen ja vapaus, miehenarvo ja usko ikuinen, soi laulussa kaikki vienous, mi mielen herkäks saa, soi laulussa kaikki suuruus, mi mielen kohottaa.

Ei hoviseura uljas nyt pysty pilkkahan, soturit ylväät nöyrtyy siin' eessä Jumalan; mut kuningatar heltyy, ja sulokaihoissaan hän laulajille heittää jo ruusun rinnastaan.

»Väkeni narrit hurmas! Tuo hymyy rouvallein!» kuningas ärjyi, ja silmät ne leimus säkenein. Oi, nuorukaisen rintaan hän säilän sinkauttaa, -- mist' uhkui laulut helkkyin, verivirta ruiskuaa!

Kuin myrskyn tieltä seura pois häätyy häipyen, ja poika tyhjiin vertyy jo syliin vanhuksen; hän ruumiin käärii vaippaan, sen ratsun selkään saa ja istumaan sen sitoo ja linnast' taivaltaa.

Luo portin ylhän vielä jää ukko seisomaan, hän käsin tarttuu harppuun, maan-kuuluun, sointuvaan, sen pylvään pieleen pirstaa ja huutaa uhkapäin, -- soi ääni kautta linnan ja puistoin vihreäin:

»Voi teitä, salit ylväät, te muurit mahtavat! Teiss' älköön soitot soiko, tai laulut raikkahat, ei, huokaus vain ja itku ja orjain askeleet, siks kunnes kostonhenget on teidät murtaneet!

»Voi teitä, kevätpuistot, te armaat, ihanat! Te nähkää vainaan kasvot, nää kalmankalpeat: Noin kuolkaa pois, noin kuiviin, te lähteet, vuotakaa, maat, tyhjiks, autioiksi vain jääkää aikain taa!

»Ja voi sua, murhamiesi! Sa kirous laulajain! Veristen voittois maine se turha olkoon vain! Sun nimes jääköön unhoon, yön ikiuumentoon; kuin viime henkäykses, sun muistos haipukoon!»

Noin vanhus vakaa huusi, sen taivas kuullut on: Sa sortuneina muurit näät linnaraunion. Sen menneen loiston tietää vain yksi pylväs suo; pian salaa suistuu yöhön myös viime jäännös tuo.

Miss' ennen puistot versoi, näät aavan nummimaan, puu siimestä ei tarjoo, ei lähde vilppauttaan; kuninkaan nimi lauluiss' ei kuulu kaikuvan, -- häviö, unho! siinä on kirous laulajan.

NIKOLAUS LENAU.

KOLME MUSTALAISTA.

Kolme mustalaista ma näin yönpidoss' ahteen alla, kun pyrin vaivalla eteenpäin hietikkö-kankahalla.

Yksi istui varjossa puun, vingutti viulun-moista; soitteli säihkeessä illansuun kiihkeää lauleloista.

Toinen piippu hampaissaan seurasi sauhua silmin, tyytyväisnä, kuin onnet maan kaikki ois löytänyt ilmin.

Kolmas nukkua maiskottaa, puussa symbaali huiskii. Kieleen tuulonen soinnut saa, mieleen unta ne kuiskii.

Vaatteet heillä on ryysykkäät, kirjavat paikat vilkkuu; mutta vapaina uhmapäät kohtaloitakin ilkkuu.

Kaikissa näin, miten mailmanlois, kun elo yöhön hiipi, sauhutti, nukkui, soitti sen pois, -- kaikkea halveksiipi.

Kauan taakseni vilkaisin mustalaisihin noihin, kulmiin tummanruskeihin, mustiin hiuskiharoihin.

VIIVY MINUSS', SYNKKÄ SILMÄ!

Viivy minuss', synkkä silmä, kiehdä kaikkeen terhenvyö, vakaa, vieno, unelmoiva, tutkimaton, armas yö!

Kätke multa tenhohämyys kaikki muistot maailman tään: yli elämäni tumman yksin hääly yhtenään!

KAISLALAULU.

Yli lammen vetten lietoin vieno kuu luo valoaan, keltaruusut valjut kietoin kaislavyöhön vihantaan.

Kunnaalle on kulku sarvaan, nään sen yöhön vainuvan; sorsan tuolla uivan arvaan, heiluessa kahilan.

Kyynelvedet nousee silmiin; kautta sielun pyhäkön, sulle, armas, värjyy ilmiin yöhön rukous äänetön!

VIRRALLA.

Jos onnes näit jo häipyneen, ja koskaan ei se palaa, niin katso juoksuun virran veen, -- se pois vain vuotaan valaa.

Jos vietiin sulta rakkainkin, ja tuskaan sai sun kaipuu, luo silmäs syvään vesihin, niin unhoon huoles haipuu.

Vain tuijottamaan virtaan jää, siks kunnes mieltäs lientää, ja kautta kyynelvihmeen nää, kuink' aallot pois vain rientää.

Kuin unissas näät väreet veen ja sielus kuvan tuolla: pois unhotukseen tuskineen se valuu ajan vuolla.

HEINRICH HEINE.

KRENATÖÖRIT.

Krenatööriä kaks kävi Ranskaan päin, oli kumpikin Venäjän vanki. Mut Saksaan kun pääsivät tiellään näin, he väsyi ja matkaan ei hanki.

Tuli Ranskasta surkeita viestejä vaan: Peri hukka jo voittajanki, oli lyöty ja pirstattu armeija maan, -- ja keisari, keisari vanki.

Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain, kun murheiset tiedot saavat; ja toinen äänsi: »Oi tuskiain, taas aukeni vanhat haavat!»

Sanat toisen soi: »Taru loppui tää, ja ma voisin kanssas kuolla, mut mulle vaimo ja lapset jää, joit' eivät vieraat huolla.»

»Ma vaimosta viis, ma lapsista viis, voin uhrata rakkaimmanki; jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, oi, keisari, keisari vanki!

»Sua, veikko, nyt mä vannotan: Jos murtaa mun tää vaiva, vie kanssasi ruumiini Ranskahan, sa hautani Ranskaan kaiva.

»Tää kunniaristi rinnallein sa laske arkkuun myötä ja paina pyssy vierehein ja miekka vyölle vyötä.

»Niin makaan vait ja kuuntelen vaan, kuni vartia korvin vaisuin, kunis tykkien jyskettä kuulla saan ja kapsetta ratsujen raisuin.

»Yli hautani keisari ratsastaa, soi säilät, ja huomaan ahdon: Ma haudasta nousen ja puolustaa sua, keisari, keisari, tahdon!»

LORELEI.

En tiedä, kuinkahan lienee, kun murhe mun valtaa näin; sen vanha tarina tiennee, mi ei mene mielestäin.

On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; vain vuoren huippuhun heittyy säde ilta-auringon.

Siell' istui neito nuori tuoll' yllä, kaunis maan, ja kultasäihkeessä suori hän kultakutrejaan.

Hän suori ne kultaisin kammoin, vain laulua laulellen; sen sävel on unhottu ammoin ja on valtavan tenhoinen.

Rein-laivurin nuoren mieltä saa hurjahan kaihoon tuo; hän ei näe kallionkieltä, vain ylös hän silmänsä luo.

Kai pohjahan nielussansa veet venhon ja laivurin vei, ja sen tenholaulullansa on tehnyt Lorelei.

CHILDE HAROLD.

Vankan laivan, mustan aivan, verkkaan purjehtivan näät. Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin ruumiinvartioiden päät.

Kuolinsija! -- Runoilija kalvas siin' on paarillaan; silmä siintää, katseen kiintää vielä taivoon tuikkivaan.

Vetten vyöstä soi kuin yöstä huuto sairaan Vellamon; laitaan purren, hiljaa surren aalto vaipuu kuolohon.

IHANAAN AIKAAN TOUKOKUUN --

Ihanaan aikaan toukokuun, kun puhkes kukkain kuori, mun silloin sydämessäin se heräs, lempi nuori.

Ihanaan aikaan toukokuun, kun lintuin laulut soivat, ma silloin hälle virkoin tän kaihon ja sen hoivat.

REIN-VIRTAAN VÄRÄHDELLEN --

Rein-virtaan värähdellen luo päilyä pintaan veen tuo uljas, pyhä Köllen ikiuljaine doomineen.

Näin doomissa kuvan ylhän, oli kultanahkalla tuo; se kaihoon tieni jylhän viel' lempeän säteen luo.

Kukat, enkelit siinä leijas yli Äiti-Neitsyen; suu, poski ja silmä seijas oli kultani ilmeinen.

TUOLL' YKSIN POHJAN HONKA --

Tuoll' yksin Pohjan honka on kankaalla, nuivapää. Se nukkuu, valkovaippaan sen peittää hanki ja jää.

Se uneksuu palmupuusta, Itämailla mi kaukana on, mi vaiti ja yksin nääntyy ikipaahteessa aavikon.

KUIN KUKKA OLET KAINO.

Kuin kukka olet kaino, niin kuulas, vienoinen; sua katselen, ja kaiho mun hiipii mielehen.

Mun on, kuin rukoilla täytyis mun vait, käsi kutreillas, ett' aina sa oisit, vieno, niin kaino ja kuulakas.

ON TIMANTIT SULLA JA HELMET.

On timantit sulla ja helmet, mitä ihminen pyytää voi, on ihanimmat silmäs, -- mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäis ihanuutta nyt uljas joukko soi ikilaulujen ihmeellisten, -- mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäs ihanaiset ne turmion mulle toi, ja onneni juurin ne raasti, -- mitä vielä sä mielit, oi!

OI, MINNE HE JÄI?

Meressä riimupaaden näät, siell' istun rinnassa kaipuu. Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät, pois aallot ne kuohuen haipuu.

Moni viehkeä laps oli armahain, moni kumppani mieleen muistuu. -- Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain, pois kuohut ne aalloten suistuu.

KYSYMYKSIÄ.

Meren rannalla öisen, usvaisen on nuorukainen-mies, sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, ja synkin mielin hän aalloille puhuu: »Oi, elon arvoitus ilmaiskaa, tuo tuskainen ikiarvoitus, jota monet päät jo on mietiskelleet, hieroglyyfimyssyiset päät, turbaanipäät sekä barettipäät, peruukkipäät ja tuhannet muut kurjat, polttavat ihmispäät. -- Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? Ken asuu tähtien tuolla puolen?»

Veet pauhailee ikipauhinatansa, ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, ja houkka vastausta vartoo.

HOLGER DRACHMANN.

SULEIMA.

(_Kokoelmasta »Runoja Levantista»._)

1.

SOFTA LAULAA.

Olen Stambulin lapsi ja Softa vaan, ylioppilas, tunnettu lauluistaan.

Yli moskean muurin jo aikaa kurkin ja lännen aatevirtoja urkin.

Koraania silti en pilkkaakaan, -- käyn siivosti omaa tietäni vaan.

Oli vuosikymmen jälkensä luonut, ja ma niin olin taattoni perinnön juonut.

Tulin törkyyn ja pölyyn kirjuriks Kaadin, ja hälle mä pöytäkirjoja laadin;

sain ruokaa niin, -- sai koirani niin; kera »Toverin» viisi me huolittiin,

oli tuomiot syiden, vai sykkyräin, -- niin ensi kerran Suleiman näin.

* * * * *

Kuin ilmestystä mä katsoin silmiin, ja laulusuoneni puhkes ilmiin!

Läpi mailman kulttuurin harhailin, idän kirjavan, harmajan lännenkin;

mä kärsin ja tutkin ja mietelmöin, -- epätoivoisna istuin ja otsaani löin.

Niin sydänsoppiin ma katsoin syvään: tulin ihmiseksi ja luotin hyvään!

* * * * *

Suleima! Lempeni annoin sulle! nyt en huolikaan, miten käynee mulle.

Kun Kaadi haukkuu ja lukee lait, mä ylväsnä kultaani vaalin vait.

Mä häihin ja nimittäjäisiin lasten teen lauluja, kirjoitan rahaa vasten.

Saa laulaja laulaa leivästään: Suleiman helmassa palkkani nään!

Olen päivällä viitassa virttyneessä; käyn juhlapukuun, kun yö on eessä!

Ja salaa ma riennän armaani luo: hän nuoruusvikani anteeks suo!

Hän heelmiä tarjoo ja viiniä mulle: oi, siunaus, valkohelmani, sulle!

2.

YÖN HILJAISUUDESSA.

Yön hiljaisuudessa useinkin, kun kirjurin lamppu palaa, mun painaa otsaani polttavaa kaks hentoa kättä salaa.

On silmäni peitetyt, mitään en nää, ma voin vain kuiskehen kuulla: on aivan, kuin runotar laulelon se henkisi vienolla suulla!

Ma ponnistan vastaan, estelen ja jos silmäni vapaiksi luulen: saan silloin tuoksuvan suutelon kahen lämpimän, kostean huulen.

Yön hiljaisuutehen kiitos soi, kun kirjurin lamppu palaa: sun hentoa kättäsi lauleloin mun sieluni siunata halaa!

3.

JOS SAADIA LUKISIN SULLE --

Jos Saadia lukisin sulle, yhä kuulla ja kuulla saisit: -- »Mene ennen kristityn vankeuteen, kuin velkojas tyttären naisit.»

Oi, Saadi, sa laulaja suuri, min nimen he piirsi kultaan: miten avioliittos johtanut lie sinut vaski-aikaan ja multaan!

Suleima! jos isälles velkaa ma oisin, ja mun sa naisit, niin tuskin sa armasta nimeäs yhä kuulla ja kuulla saisit!

Mut -- nyt olen laulaja itse, min nimen he piirsi kultaan: Suleiman vankina unta nään ajan kultaisen väikkyvän tultaan!

4.

KAI HAFIZ GASEELEIN LAULAA.

Kai Hafiz gaseelein laulaa voi suloa impensä armaan, -- kai lauluruhtinaan eessä lien vasta-alkaja varmaan;

kai Hafiz seurassa suurin on uljasten laulajain: hän mereen viinin ja lemmen ihan hukkuvan näyttää ain!

Vain ruusuja, rypäleitä, serenaadeja, kutsuja kemuun: hänen armaansa usein näyttää ihan hukkuvan ruusujen lemuun!

Sä näät, miten aaltoo rinta, miten silmä haikea hymyy, -- mut et, mitä katse salaa, mikä aaltojen kätkössä lymyy!

Kai Hafiz seurassa suurin on uljasten laulajain: mä meressä viinin ja lemmen olen helmenpyytäjä vain.

Suleima! aarteen ma löysin, -- vaikk' alkaja vain lien varmaan, -- se on mielesi herttainen hyvyys, sun sulojes helmi, sa armaan'!

5.

BOSPORI! SUN LAINEES HUOKAA.

Bospori! sun lainees säikkyin huokaa, milloin päivä väikkyin vaipuu helmaas kosteaan! Mut kuu se katsein vienoin nousee, luoden varjot tienoin valoon valmupunervaan.

Valmu-unelmiin jo untuin, laine tuutiutuu tuntuin vienoon värisoinnelmaan! Oi, Suleima! tunnen riemun, joka luokses pois nyt vie mun helmaas vaiti vaipumaan:

kaipuun, joka hehkuin palaa, kaihon, joka nousta halaa riemuun yhä suurempaan, -- ihmeenlaisen suonten kuumeen, untenmailman valmuhuumeen, -- tule laineen tunnelmaan!

6.

TUSKAIN YÖKSI OLI LUOTU --

Tuskain yöksi oli luotu yö, kun kahden oltiin juotu riemut, joita malja suo, -- ja sa kalpenit ja kuiskit: Pois! He vie mun pashan luo!

Silmistäni siteen raastit, -- siniharmain silmin haastit, suontas poltti hehkuvuo, ja jo helmahasi herpos hennot valkokätes nuo.

Viha löi mua, päähän paisuin, puukkoon tartuin kiihkoin raisuin, puoleks lensi tupest' tuo, -- käsin jähmein kahvaa kourin ja ma äänsin: Pashan luo!

Tuska tuima suumme sulkee, kuolinhetket raskaat kulkee, kirpos puukko jalkais luo; sydänvertamme se sentään damasceeni-säilä juo.

Kumpaankin se iski varmaan! kuulin, kuinka povest' armaan verkkaan tihkui haavan vuo! Nyyhkimään kun puhkesimme, verta oli itku tuo.

Tuskain yöksi oli luotu yö, kun kahden oltiin juotu riemut, joita malja suo. Kalpenit, mut murhein äänsin: Oispa kuolo ylkäs tuo!

7.

SUA, TAVERNIN VARTIAA LAISKAA!

Sua, tavernin vartiaa laiskaa, -- ovi auki! auki, hoi! Kuu, kaartaen pilvenkaiskaa, yli moskean katseen loi.

Kas kuuta! se hymyillen nousi, kuin lempeä täynnä se ois... Ei, tänne nuoli ja jousi: alas ammu! ammu se pois!

Mitä riehun ma? Kuu on multa yli moskean koskematon. Suleima, armahin kulta, tänä yönä nyt toisen on!

Ovi tavernin sisään paiskaa! pyhä-temppeli aukeaa: Hei, moskea kuuta raiskaa, ja kumoon ne kellahtaa!

On jänteessä ilkkuni jousi, se lempesi ampuu pois! jos hymyyt, jos kyyneles nousi ... koko mailman se ampua vois!

Joka vartia-koiralle selkään! joka miestä mä karkaan päin! Tulen jumalankieltäjäks, pelkään ... juon itseni järjiltäin.

8.

KAMMOTTAA, KUN MIELEEN JOHTUU --

Kammottaa, kun mieleen johtuu elämän ja kuolon kummat! Etsiessäs kaiken summat, tuskissas sa kiemuroit.

Allah, Allah, kaikki voit! Jumala on meillä ratki, mitä lausut, kirjoitatki, mietit, hourit, ongelmoit!

Maat loit, Allah, taivahatki, elon loit ja kuolon kummat, loit nää epäilykset tummat --: oman itses, Allah, loit!

Mutta mulle hengen soit, elonsa kun hän sai sulta! Tämä elo vietiin multa ... ja sa sentään kaikki voit!

9.

VAIT! SOI SOITOT.

Vait! soi soitot, -- helkkyy huilut harppuin, luutuin säveliin; suuri keltakuu se hymyy kaihoisasti Bosporiin.

Kautta kuudanhymyn liukuu serenaadin venhe tuo; harppuin, huiluin helkkehestä kumpuu vieno itkuvuo.

Hymy kasvoilleni lankee, itku värjyy rinnassain, -- oi, Suleiman sulo äänen tunnen, salaa aavistain.

Kukkastuoksun huumemereen häipyy vieno itkuvuo, pitkin Bosporia poistuu serenaadin venhe tuo.

Suostun kaikkehen, jos kuulla vielä saan tuon säveleen! Elinkauden velkakirjan, -- iät kestävän, -- mä teen!

Orjaks saatte minut myydä, lyökää, ja ma siedän sen, -- jos nyt vain tuntee huumaa kukkastuoksujen!

Soudan vaikka kaleereilla, vaikk' ois venhe pashan tuo: oi, jos vain tän yön mua viehtää huiluin vieno itkuvuo!

Tämän yön, vain tämän tahdon riemuin viettää muistojain: Suleimasta unelmoin ma, hänen ääntään kuullessain!

Haipuu äänet, yö se päättyy, aamukoi luo valoaan, -- kauas aavikkoon ma lähden erakoksi erämaan!

KARL MIKAEL BELLMAN.

AMARYLLIS.

Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno! Tyyni on tieno, vilppainnaan. Pilvet ne palaa, säteet jo salaa hehkuhun valaa hongat haan. Amaryllis, nyt on ilo parhain helmass' Ahdin aamusella varhain; miksi jäitkään maille Unen tarhain uinuvin silmin sä huokailemaan?

Lähdemme kalaan, -- sään sulo tenhoon! -- pois tule venhoon, loppui yö! Armasta noutain, vien sua soutain: säynäs ja toutain loiskuin lyö! Herää, Amaryllis ujo, herää! En voi jättää omaa silmäterää! Laine läikkyy, kulta pitää perää, riemuhun kutsuvi kaislikkovyö.

Uistimet mukaan, onget ja siimat! Vilpoiset viimat leyhähtää. Ethän sä kiellä? Impi, et tiellä, kanssani siellä vaaraa nää! Salmen suuhun pois ma soudan hahden, tai jos lähtään pohjaan pikku lahden, missä teimme lemmenliiton kahden, josta nyt Tirsis se nyrpeäks jää.

Purtehen astu! Laulamme, kulta! Hehkua, tulta lauluss' soi. Myrsky jos pauhaa, rinnallas rauhaa, riemua lauhaa lempes toi. Onnellisna aavan meren vuolla keikkuisin ma tyrskyvyössä tuolla; sylityksin kanssas voisin kuolla. Neitoset veen, mua kuulkaatte, oi!

ESAIAS TEGNÉR.

INGEBORGIN VALITUS.

(_»Fritiofin satu.»_)

Syys on ja yö, myrskyten aallot ne laivaa lyö. Oi, toki keinuisin siellä miekkosen miellä!

Kauan mä näin purjeen, mi lensi jo läntehen päin. Oi, miten uhmisin yötä Fritiofin myötä!

Aallokko sie, niin älä paisu, sa hiljemmin vie! Tuikkios, tähtönen taivaan retkellä laivaan!

Keväällä kait Saapuvi hän, mut jo armas on vait, ei tule laaksossa vastaan laulaissa rastaan;

multahan maan raukka on riutunut rakkauttaan, tai sydän vertyvi heikon uhrina veikon.

Haukka, sa jäät herratta nyt, mut sa lempeni näät! Itse, kun hän meni loitos, huolehdin hoitos.

Loimehen luon näin sinut kintaalle urhoni tuon: silkki on siipi, kuin tulta kyntten on kulta!

-- Siivet sä sait, Freija, ja ilmojen halki sa hait pohjat ja etelät varmaan jäljessä armaan. --

Haukka, jos suot siipesi mulle, ei kannata nuot, Yhdet on siivet, jotk' kantaa, kuolo ne antaa.

Olallein näin istu sa, silmäten aavoille päin. Oi, miten mielemme halaa, eipä hän palaa!

Hautani luo saapuvi hän, ja sa muista nyt tuo: Kuiskihan terveiset kuolleen Fritiofin huoleen!

RUOTSIN AKATEMIAN

viisikymmenvuotis-muistojuhlassa.

Kuninkaanlinnan luo ma jäämään satuin, kun päivän kiihko näkyi untuneen; näin torit tyhjinä ja laidat katuin, ja kuu loi hohdon Kustaan patsaaseen. Nuo kasvot lempeät ne ilmeen näytti, kuin äsken ukkonen ois jyrissyt; näin sankarin, mut sulot mielen täytti, hän laakereikseen kukkasia käytti, ja kotka äsken, oli satakieli nyt.

On taiturilla taika vallassansa! Noin henki valmis taistoon, lauluunkin! Tuo kuva kertoo ilmi tarinansa, tuo gustaviaadi, tehty pronssihin. Niin, noin näit hänen taistelusta saavan, noin katsoi myös, kun rauhaan, taiteisiin loi sielunsa ja sulki riitain haavan, näet suuret henget muovaa ajan kaavan, ja Kustaan ajassa näät Kustaan piirteet niin.

Ma lasna näin nuo päivänpaistevaiheet, tuon ajan muistan: oi, niin rakkaat on sen uljaat toiveet ja sen laulunaiheet ja vilkkaus, mikä puhkes elohon! Näit kevään, kun jo lämpis kirren pinta, ja siinsi taivas, jäänsä järvet loi: nyt versoo lehdot tainta vihanninta, ja posket hehkuu, sykkii ihmisrinta, on kaikki intoa, ja lintuin laulut soi.

Nuo vanhat karoliinit hauta peitti, jäi kylter-urhoin kiistapäivät taa, jotk' kaikki koitti, kaikki kesken heitti, kun kuningasta ei, -- ei kunniaa! Ei heikkoon Pohja suostu, herraan yksin, mi tuntee voimans', -- siinä loisti hän, ja vapaat miehet seisoi järjestyksin ja valta, kuuliaisuus ystävyksin, ja riemuittiin, kun tiettiin *hänen* löytyvän.

Hän purppurassa istui, hurmaajamme, ja valtikallaan tenhos: yhtenään nyt uudet riennot kasvoi kansanamme ja uudet kukat rautaperällään. Jäi unelmat, jotk' urhotöistä soivat, ja laakson rauhass' sääntyi maineen lait; siell' laakerit ja tammet vihannoivat, ja viisaat tietoon hyvät tavat toivat, -- sa voima, katkoit partas, äly, vallan sait!

Nyt Ruotsin maine urat uutten teiden maill' aatteen aukaisee: Linné se noin käy liehuessa kukkaseppeleiden, kuin kukka kaino, armas, korutoin. Melanderhjelm nyt laskut selviks suori kuun kiekkohon ja kiertoon planeetin, mut Scheele liedess' aineen voimat kuori, kun mailman muodon piirtää Bergman nuori, ja aikakirjain tuomariks käy Lagerbring.

Ja rantamilla, missä siinnoss saloin kuningaskaupunki ja Mälar on, kuink' elo hehkui alla pohjanpaloin, kuink' kaikui laulu kautta saariston! Ja kieli soinnukas, min säveleessä on Pohjan syvyys, lounaan helkkinää, laps unhoon jäänyt, esiin astui seessä, ja kuvaansa se katsoi lähteen veessä ja hämmästyi jo ihanuuttaan ylevää.

Nyt Gyllenborg se lauloi, henki vakaa, vaikk' kävi härmään joskus siivet tuon. Oi, karit kohtaa meitä tavantakaa, ja vilu hyytää voi myös runon vuon. Mut viuhui uljaan jousi, siuhuin kulki vasama varma, kiitäin määrähän, ja kaihot, joita ihmissydän sulki, ne *Ihmiselon kurjuus* itki julki: soi siinä syvä huokaus sukukunnan tän.

Sivulla uinui Creutz, ja laulain kiinsi hän ruusut oattomat kiehkuraan; yli *Atiin* ja *Camillan* taivas siinsi, ja leijui leyhkät aamukaste-maan. On laulu unta nuoruuslemmen armaan, jot' innoin kukin kerran uneksui, vaikk' ei niin taivaan-ihanasti varmaan; on laulu sykkäys kevätleivon parmaan, niin vienon viaton, -- ja siksi hän unhottui.

Hei, Pohjan Dionysos! -- tehkää tilaa! soi laulu liehuin hänen huuliltaan, Kuink' ilakoi hän, kuinka leikkii, pilaa hän kera nymfein viheriän haan. Oi, ei hän riemua nää haarikoiden, tai idyllein, joit' ympärilleen luo; ei, -- toista etsii hurmos silmäin noiden, ja huomaa kaihonpiirteet ohimoiden: on pohjoismaista ruusunpuna-murhe tuo.

Puut eläintarhan, suojan saakoon kuva suurimman laulajan, min Pohja loi! Ei aikaa, jolloin hän ois unhottuva, ei maata, missä moinen laulu soi! Se pyhän-viettohon käy arkiolla, on taiteikas, mut pakkoa ei näy; se kesken huumeen hiltynyt voi olla, on jumalainen tanssi Parnassolla, kun faunit, nymfit, sulottaret kisaan käy.

Mut Lidner lauloi: »Haudan portit aukee, saranat kirskuu, tulee tuomio; yölampun valo himmenee ja raukee, lyö tornin kello kahtatoista jo.» Sa riuduit, -- tähkäpää ei käynyt jyvään, -- sävelmä rikas sulta särkyi, oi! Sun henkes tomuun vaipui liian syvään; kuink' itkit valittain, mut uskoin hyvään, jokaisen kurjan tuskaa: omas siinä soi!

Mut niinkuin maalla tyyni kesäilta, kun kasteen helmeilyä kukat juo, ja vieno rusko, hohtain taivahilta, jo rusositeet lännen pilviin luo: niityllä nuoret kaikki karkeloivat, jää ukot kylään neuvottelemaan, käy kautta laihon kultalaineet loivat, ja heinä tuoksuu, lintuin laulut soivat, ja suvirauhan autuus laskee yli maan:

niin laulussasi, Oxenstjerna, hymyy Italian taivas yli Pohjolan. Runottaressas lounaan lämpö lymyy, ja väriloistos myös on lounahan. Niin hohtaa *Päivän hetket* kirkkain valoin, niin *Leikkuussa* käy sirpit helskyen; -- ja *Toivo*, unten ihme, lohtu jaloin, se runoiltiinko maassa synkkäin saloin? Sit' usein ihmehdin, mut myöskin iloitsen!

Ja Kellgren, hän mi »sulon ihanteesta tuo meille kuvan taivaan-puhtoisen»! Mit' enää muut lois ilmi kanteleesta, kun valoon tuli *Uusi luominen*? Niin kirkkain tulvin hopeoitaan valaa sun sävelvuos ja helkkyy soinnahtain! Oi, korviini, kun sydän kaihoo salaa, tuon laulun perussävel aina palaa hämärin muistoin kaukaa lapsuusajoiltain.

Mut mit' on sanasointu, kirkas kieli ja pelkät väikkeet sini-ilmojen? Myös muuhun kiintyy runoniekan mieli: jos kauneuteen, niin myöskin järkehen! Kun Kellgren iski, johtain nerollansa lain, totuuden ja älyn taistelut, kuink' ivailut ja vakaat sanat kanssa soi kautta maan, ja kaikki innoissansa ilmehti, kuink' ei ennen tuota havainnut.

Nyt Rooman runoniekat Pohjolaamme toi Adlerbeth, -- mies Rooman tarmoltaan, ei yksin kieleltään, -- ja riemuks maamme ne nähdä saatiin uudess' asussaan. Ja Rosenstein, niin ylhä aatoksiltaan, niin vakaa, -- vanne laulukiehkuran, vaikk' itse laulaja ei ammatiltaan, -- jokainen meistä muistaa elon iltaan tuon isällisen mielen, kirkkaan puhtahan!

Ja sä, mi sarjan päätit neroin noiden ja elit kauan heitä kaivaten, mi runoos kätkit oat ruusustoiden, mies aatteen, leikin, Kustaan läheinen, mi taidepiireiss' istuit ruhtinana, sa vanhus, kuulu älyn taistoistas, nerona ensi, ellet laulajana, sa, jolle jalous oli tunnussana, sokea Leopold, tietäjä Tiresias!