Chapter 2

Kas, riemuisasti pikku lasta sen juhlasoitto tervehtii, kun elontietään alkain vasta, hän kehdossansa uneksii; niin synkeät kuin kirkkaat päivät ne vielä aikain kohtuun jäivät; nyt äidinrinnan hellä lempi on lapsen armas aamuhempi. -- Mut vuodet vierii nopeaan! Pois poika viskaa tyttöin vauvan ja syöksyy eloon huimimpaan, hän kiertää maailmaa kanssa sauvan, on outo kotiin tullessaan. Nyt armain ilmein, viehäkkeessään, kuin taivaan-kuvan ihanan. ja rusoposkin kainoin, eessään hän näkee immen seisovan. Hän punehtuu, kun neidon kohtaa, ja hymy hänet hehkuun luo; kauniimmat ruusut, jotka hohtaa, hän lemmitylleen rintaan tuo. Oi, sulo toiveet, kaihot vienot ens lemmen kulta-aikojen! Ne aukee silmiin, taivaan-tienot, jää sydän hurmaan autuuden; oi, kestäis aina tämä taika, tää armas nuoruuslemmen aika!

Torvet hohkaa putkijohteen! Pistän puikon metalliin; jos se nyt saa lasihohteen, valutyö voi alkaa niin. Pojat, sukkelaan kokein tutkimaan, miten hauras norjaan juontui, kuinka seoksemme luontui?

Näet missä vahva hentoon ryhtyy, miss' ankaruus ja lempeys yhtyy, Saat hyvän soinnun syntymään. Niin tutki, kun teet liittovalas, taipuuko mieleen mielialas! Katumus syöpyy pettyvään. Myrtti kaino kiehkuroiden väikkyy päässä morsion, kirkonkellot kutsuu soiden vihkijuhlan loistohon. Oi, tän juhlan riemuun kätkee nuoruusajan toukokuu! Seppel kuihtuu, huntu ratkee, armaat unet unhottuu. Pois kiihko jo jää, mut lempi on luottava; kukan painuvi pää, se on heelmää tuottava. Käy toimihin mies, elon taistohon töytää, hän työalan löytää; hän rehkii ja raataa, alas estehet kaataa, hän puuhaa ja puhkuu, hän onnea uhkuu. Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa, ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa. Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu. Kodin ohjat on vaimon, on emännän aimon, ja lasten äidin; hän on holhooja perheen ja estäjä erheen. Hän tyttöjä neuvoo ja poikia ohjaa; hän liikkuu ja häärää ja askaret määrää, tuo voittoakin käsin järjestävin. Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää, hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää, ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa viti-villaa ja puhtainta palttinaa, luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon ja on valvoja talon.

Isä kartanoportailtaan ilomielin maitansa katsoo, arvaa uljasta onneaan, kuulee kilkkuvat karjankellot, näkee niityt ja notkuvat pellot, aitat täydet ja ahdetut luuhat, näkee riihellä puintipuuhat. Kerskuin hän naurahtaa: vahva kuin vankka maa ja iskuilta kohtalon turvattu talo on! Mut onni, mi hymyy viittoili, ei solmijaks ole liittoin, ja äkkiä turma saa.

Valantaan nyt käydä saamme, murtopinnan tiiviiks nään. Hurskain mielin huokaiskaamme nyt, kun sulut päästetään. Tulppa auki lyö! Herran huomaan työ! Syöksyy kantakaareen kaavan kuuma virta lailla laavan.

On tuli onneks ihmisen, kun vaalit sitä valliten, ja mitä luo se muovaillen, saa aikaan taivaanvoima sen; mut voima tuo on hirmuinen, kun kahlehensa katkaisten jo omaa tietään kulkemaan käy luonnontytär irrallaan. Voi sua, jos se hurjin paloin, kasvain, vyöryin valtoinaan, kautta kaupunkein ja taloin raivoo, riehuu vimmoissaan! Ihmisneron luoma jaloin sortuu roihuun kamalaan! Pilvi musta maahan sataa virvoitusta; leimaus silloin jyrähtäin iskee päin. Kuulkaa häivytystä, hoi! Kellot soi! Illan suu ruskottuu; niin ei hohda päivän koi! Tupruu sauhu! Valtaa kauhu kaupungin. -- Tuli puhkee paloon roimaan, yli kattoin karkeloimaan liekit lentää, päästen voimaan. Roviona roihu riehuu, räystäät ryskää, kuumuus kiehuu, pylväät suistuu, palkit murtuu, Lapset parkuu, äidit turtuu, koirat vinkuu, huudot rinkuu. Kesken kauhuin käydään työhön, päivän kirkkaus hohtaa yöhön; kautta ketjuin, käsin vankoin jonot sankoin kiirein kulkee; vuolahasti vesi suihkuu kattoon asti. Saapuu myrsky, raivoisasti yhtyin liekkein pauhinaan. Hei, ne sinkuu liehuissaan varastoiden kuiviin orsiin, tarttuu pehkuihin ja korsiin, kuivat sälyt kaikki löytää, ja nyt telmii, kuin ne maan raastaa tahtois juuriltaan; kohti taivaankantta töytää hurjapäät! Turhaks näät taistos luonnonvoimaa vastaan, väistää voit sa ainoastaan, alistut, kun hukkuu työs.

Tyhjiks jäi paikat palon; myrskyyn lentää tuhka talon. Kaaret törröttää ja mustat torvi-tynkät; katsoo taivaan pilvet synkät huoneisiin.

Sortui lies! Raunioihin kylmiin noihin vielä kerran katsoo mies. -- Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan. Vaikk' kohtas isku kohtalon, jäi vielä sulo lohtu toki: kun rakkaitaan hän koota koki, kas, tallellahan kaikki on!

Alas virtas! -- vaski riittää, -- kaava tuli täytehen! Tokko tekijöitään kiittää työ, kun tuomme esiin sen? Ehkei luontunut? Jos lie haljennut? Oi, kenties, kun toivo hymyy, edessä jo turma lymyy.

Maan poveen, kätköön pyhän mullan, uskomme työmme tuottehen; niin maamies kylvää siemenen ja luottaa nousuun viljakullan, kun aika tulee täytehen. Myös kallihimmat siemenetki peitämme murhein poveen maan ja toivomme, ett' tulee hetki, kun käy ne eloon ihanaan.

Tornista kirkon verkkaan vain soi kuolinkellot, kumahtain. Surusoitto seuraa haudan pieleen, matkalaista saattain viime tielleen.

Oi, jo puolisosi rakkaan, oi, jo uhrautuvan äidin tumma Tuonen ruhtinas tempas, mies, sun rinnoiltas, luota lasten hentoisten, joita kantoi hellien, joita hellään vaali innoin, imettäin ne äidinrinnoin. Oi, nyt perheen siteet sulta laukes, iäks katketen; kodin onni, äiti kulta muutti maille varjojen; poiss' on kodin hellä käsi, silmä, joka valvoi öin; orpoja ja itseäsi vieras hoitaa lemmetöin.

Kunnes kello jäähtyy siinä, raskas työ nyt seiskohon. Pojat, joit'ei mikään kiinnä, vapaat niinkuin linnut on. Tähtein tuikintaan ollaan jouten vaan, kunnes iltakuoro haipuu; mestari vain huoliin vaipuu.

Metsätöiltään miesi palaa reippain mielin illan suussa, kodin lämpimille halaa. Lampaat määkyin kotiin kulkee, ammuu karja kiiltokarva, käyräsarvi; kellot kilkkaa, kun ne tulee perävilkkaa. Lyhdekuormaa ruuna kiskoo; kiertäin vyhteen, poika viskoo yli lyhteen kukkasvyön. Tanssihin käy nuori kansa jälkeen työn. Tiet ja torit tyhjenevät; hauskan lieden luokse kertyy perhekunnat; kirskuin kiinni portit kaupungin jo pannaan. Hämy synkkä maahan lankee; vaan ei pelkoon meitä saata varjot yön; rauhanmies voi tyynnä maata: -- laki valvoo, poistain pahantyön.

Kallis oikeus, kaikkein suoja, taivaantytär, onnen tuoja, kevein pakoin sidot vapaan; perustan loit kaupungeille, johdit yhteistoimen teille metsäläiset ihmistapaan, yhteen liitit höllät ohjat, annoit siveystajun pohjat, kallihimman tunteen toit, lemmen isänmaahan loit!

Sadat käsivarret käkee yhteistyöhön rattoisaan; liikkeist' innokkaista näkee voiman, tahdon tarmokkaan. Mestari ja sälli kanssa tietää vapaan työnsä lait; kukin mies on paikallansa, herjaaja se olkoon vait. Työssä sun on kunnias! Vaivannähnyt palkan kantaa: Arvon saakoon ruhtinas, meille arvon työmme antaa.

Rakas rauha, sulo sopu, jäämään jääkää kaupunkiimme hiljaiseen! Älköön koskaan päivä nousko, jolloin sodan julmat joukot tyyntä laaksoamme raastaa, jolloin taivas, jota vieno rusko illoin seijastaa, kaupunkein ja kyläin hurjaa palon lieskaa heijastaa!

Muotin nyt me murtaa voimme, rikki sen jo lyödä saa; kohtasilmin ihannoimme kuvaa sopusuhtaisaa. Käykää vasaraan, kuori pois nyt vaan! Olet kellon ilmiin saava vain jos pirstaks menee kaava.

Vain mestari se viisain toimin voi kaavan murtaa aikanaan; mut voi, jos vaski omin voimin käy hehkuvuona virtaamaan! Se sokein vimmoin, räjähdyttäin, lyö säpäleiksi kehystät, kuin hornan-liekein kaikki syttäin, sen tuholaineet vierivät. Kun voimat raat saa riehakoida ei muodostelmaa luoda voida; kun kansat raivoo valloillaan, ei onni pääse taimimaan.

Voi maata, missä paloaineen näät kyliin kurjiin kertyneen, ja rahvas, ryöstäin linnat maineen, käy itse käsin oikeuteen! Kapina tarttuu kellon kieleen, sen kupu ulvoin ämyää! vihitty rauhaa soimaan mieleen nyt väkivaltaan yllyttää.

Vapaus, veljeys! huuto raikuu; jo rauhanmies käy miekkahan, ja torit täyttyy, kadut kaikuu, näät murhajoukkoin riehuvan. Hyeenain lailla, kilvan kiistäin, siin' irnuu vaimot ilkkusuin, kuin pedon hampain irti riistäin sydämet äsken surmattuin. Ei mikään ole pyhää, taukoo jo tunteet, joita kainous toi, ja hurjuus kaikki sulut laukoo, ja ilkivalta mellakoi. Herännyt leijona on kiivas, on julma hammas tiikerin, mut ihminen, min raivous riivas, on hirmuisista hirmuisin. Niin on! -- ei taivaansoihtu valon oo käsiin umpisokeiden! He sit' ei nää, he syttää palon, maat, kaupungit vain tuhoten.

Riemuun vaihtui huolten taakka! Kas! kuin kirkas täysikuu kello ehjä kehään saakka kotelostaan paljastuu. Kuvun laitoineen vienoon väikkeeseen ilta luo ja kilpileiman, nimen taideniekan reiman.

Hei, joukkohon! Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa! nyt kellon vihkiäiset alkaa. *Concordia* sen nimi on. Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan. Ja tehtävään se käyköön, oi, johonka mestari sen loi: Pian maisen elon yläpuolla se heiluu siinnoss' ilmojen, jyrinän naapurina tuolla on välimailla tähtien. Soi kehottain sen ääni silloin, kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo, jotk' kiittää Luojaa aamuin, illoin ja vuoden vaihteet tietoon tuo. Iäiset vakavuudet selkoon se saattakohon soitollaan, ja joka hetki, heiluissaan, sen kieli aikaa kosketelkoon. Se elon vaiheet tuokoon julki vaikk' itse on se tunnoton, ja heille, jotka kuoloon kulki, se viime rauhaa soikohon. Ja kuten kaiku kohta-ikään soi loppuun, kun se korvaan saa, se kumutkoon: ei kestä mikään, maan päällä kaikki katoaa!

Köysin vahvoin nostakaahan ylös kello kuopastaan! Pääsköön sointuin ikimaahan, taivaan sineen kohoomaan. Kaikki kiskokaa! Hei, se heilahtaa! Riemua se tuokoon lauhaa, ensi ääni soikoon *rauhaa*.

KAIHO.

Laakso tää on ahdas, pieni, usvat kolkot painostaa. Pois jos johtaa voisin tieni, minne mieli kaihoaa! Kunnaat kukkii lounaan mailla, ikikevään siellä nään: Saisin liitää linnun lailla yli vuorten etelään!

Sulosoinnut, täyttäin tienot, taivaanrauhaa rintaan luo; yli kenttäin leyhkät lienot tuoksuin balsamia tuo. Kultaheelmäin loistoon kiehtää tummat viidat lehviään; mieltä kirjokukat viehtää, joit' ei talvi riistäkään.

Mitkä ihmeet silmää kohtaa säihkeess' ikiauringon! Miten vuoret väikkyin hohtaa, miten lauha ilma on! -- Oi, mua estää virran hyrskyt, jotka pauhaa kuohupäin; välillämme kohoo tyrskyt, sydänparkaa säikyttäin.

Venho vaappuu, tullen tuolta, soutajaa en nähdä voi. Purteen hyppää ilman huolta! Henget sitä haltioi. Usko, tohdi, -- sillä, tiedä, onni ei tuo takeitaan; sinut ihme vain voi viedä ihanuuteen ihmemaan.

ALPPIMETSÄSTÄJÄ.

Sääli toki kauris rukkaa! Kauris on niin suloinen, syö ja nyhtää nurmen nukkaa, puron luona leikkien. »Äiti, äiti, miehen teille ajoon tahdon tuntureille!»

Voisit ennen karjaa kaita, hauska torveen toitottaa! Kellot kilkkuu pitkin maita, metsä huohuu, humajaa. »Äiti, äiti, miehen teille pilviin tahdon tuntureille!»

Miks et kukistas sa huoli? Vienosti ne hymyää. Vuorten viluun kukat kuoli, kolkot huiput peittää jää! »Kirjokukat, tiedänhän ne, äiti, äiti, en jää tänne!»

Läksi poika ajoon riistan, pois hän syöksyy veikaten, hurmoksissa hurjan kiistan häälyy yli kuilujen. Kilpaan käyden tuulen kanssa, kauris karkaa makuultansa.

Kaljun rinteen kallioita kapuaa se kepeään, pelkäämättä onkaloita siukuu yli iljenjään. Mutta hurjapää ei huoli, seuraa kädess' surmanuoli.

Nyt se vuoren huippuun häätyy, viime kielekkeelle jää; kuilun partaalle se päätyy, pakoon pääsyä ei nää. Eessä surma, syvyys huima, takaa tulee urho tuima.

Tuskan silmin vaiti rukka kovaa miestä rukoilee; turhaan, jo sen perii hukka, hän jo tähtää, -- Hipaisee? -- Vaipuu jousi! -- Rotkelmastaan Vuoren-Ukko tulee vastaan.

Hätääntyneen Halliparta surman suusta pelastaa. »Turmantuoja, teilläs karta Lumilinnaa rauhaisaa! Ihmisten on maassa majat; mitä meidän karjaa ajat?»

ROBERT BURNS.

HYVÄSTI, YLÄMAA.

Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan, Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan. Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö, koti kunnon, miss' asuu tarmo ja työ! Jos missä on tieni ja matkani pää, Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.

Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat, ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat! Te hyvästi, metsät ja aarniopuut, ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut! Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan, Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.

HYVÄSTI, MAINE SKOTLANNIN!

Hyvästi, maine Skottlannin ja vanha voimas tunto! Hyvästi skottein nimikin ja miehen mieli ja kunto! Miss' soluu Tweed ja mereen saa, miss' Sark käy Solwayta kohti, nyt Englannill' on rajamaa, -- rutiruojat ne maatamme johti!

Mitä taistot kaikki ei tehneet kai, ei väkivalta ja kettuus, nyt lahjusrahat aikaan sai ja harvain kurjien pettuus. Jäi Englannin miekka pilkaks vaan, ja uljuus meissä hohti; mut vieras kulta lannisti maan, -- rutiruojat ne maatamme johti!

Oi, miks sain nähdä päivät nää, kun maan he möi ja osti! Jos kuollut ma oisin, harmaapää, kun Bruce ja Wallace kosti! Mut uhkapäin mä huudan näin, -- ja ken sit' eittää tohti --: maan petos löi ja kultaan möi, -- rutiruojat ne maatamme johti!

JOS MIKÄ LIE!

Ken rehti-miesnä köyhyyttään on häpeissään ja mitä lie, se raukka, jääköön nöyrtymään! Ei, pystyyn pää, jos mikä lie! Jos mikä lie ja mikä lie, lie halpa työs, tai mitä lie! Vain kullan leima sääty on, mies kultaa on, jos mikä lie.

Viis siitä, syökö kontistaan, on sarkainen, vai mikä lie! On houkka houkka loistossaan, mut mies on mies, jos miten lie! Jos mikä lie ja mikä lie, jos kiilloton ja mikä lie, niin suora mies, vaikk' köyhäkin, on kuningas, jos mikä lie.

Kas pöyhkää, röyhkää nulikkaa, -- ties, loordiko, vai mikä lie! -- jos sadatkin tuo pelkoon saa, hän nahjus on, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, jos helyt, tähdet mitä lie, mies itsenäinen näkee nuo ja naurahtaa, jos mikä lie.

Kuningas viittaa: valmis on parooni, kreivi, -- mikä lie! -- mut kunnonmiehen tekohon ei pysty hän, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, Jos nimein sointu mikä lie, niin kykys, tarmos tunto tyyn' on ylempää, jos mikä lie.

Niin käyvän, oi, sa ihannoi, -- ja käykin niin, jos mikä lie, -- ett' tunnontyös ja kuntos myös vie valtaan sun, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, viel' aika saa, jos mikä lie, kun mies ja mies ne kautta maan on veljiä, jos mikä lie!

EI KETÄÄN.

On mulla vaimo, lies, en jakoon päästä ketään; mua ei hae lautamies, enk' käräjiin vie ketään.

Lie penni joutaviin, mut siit' en kiitä ketään; jos takuuseen en kelpaa, niin en lainoin kiusaa ketään.

Ma herrasmies en lie, mut pokkuroi en ketään; on miekka, lempo vie! -- en liki laske ketään.

Vain vapaa, iloinen, en koskaan sure ketään! Jos ei mua kysy ken, mä myös en kysy ketään.

MUN KULTANI ON RUUSUNEN.

Mun kultani on ruusunen, on rusoruusu haan, Mun kultani kuin sävel on, mi uhkuu sointujaan.

Niin kaunis kuin sa, tyttö, oot, niin syvän lemmen luot; sua lemmin, kulta, kunnes pois ne virtaa meren vuot.

Niin, kunnes meri virtaa pois, ja sulaa vuorten jää: Sua lemmin vielä, armahin, kun suljen silmät nää.

Hyvästi, ikilemmittyin! Hyvästi hetkeks vaan! Taas luokses tulen lemmittyin, vaikk' äärest' ääreen maan.

BALLOCHMYLEN MAAT.

Käy Catrine-metsä kellervään, syys-hohdon nurmet, kentät saa; ei laula leivo niityillään, jo luonto hiljaa uinahtaa. Syys-teiltä Meerin laulu raikas se helkkyi, täyttäin lehdot, haat, ja kaukometsä vastaan kaikas: »Hyvästi, Ballochmylen maat!»

Taas kukat takaa talven jään ne kentät, laaksot kirjavoi; käy linnut esiin kätköistään, ja ilmaan riemulaulut soi. Mut pois jää multa laulupuistot ja sulo siimeet kukikkaat; hyvästi, Ayr, ja armaat muistot, hyvästi, Ballochmylen maat!

MEERILLE TAIVAASSA.

Sa viime tähti, kalvas koi, mi hymyin vilkut aamuin ain, nyt sätees taas sen päivän toi, mi Meerin riisti rinnoiltain. Oi, Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?

Kuink' unhottaisin päivän tuon ja Ayrin armaat siimehet, kun liiton teimme luona vuon: oi, eronhetket kaihoiset! Ei ikiaikain kulkuhun nuo riemuin muistot häivy pois, sun kuvas, viime suukkos sun! -- Ken viimeiseks sen luullut ois?

Ayr solui, hiekkaan loiskahtain, sen kätki viidat metsämaan, ja koivut, kukat pihlajain loi sulo seutuun tuoksujaan. Liversi linnut, lempi soi, jäi kielot riemuin vuoteekses; -- oi, liian joutuin lännen koi toi hetket illan mielehes!

Nuo maisemat ma aina nään, visusti vaalin muiston tuon! Oi, mieleen yhä syvempään se uurtuu vain, kuin uoma vuon! Sä Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?

VILJANLEIKKUUSSA.

Roobin leikkas ruista, ma rinnan nyhdin, riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.

Mä lähdin kauppalaan, vein kankurille työtä: Isänsä töllillä On Roobin, -- lähti myötä!

Ei ollut milläänkään, -- voi, mitä luulla mahtoi? Jo keksi kepposet, kun talontytärt' tahtoi!

Niin vannoi: »Pöydässäin sua talvest' alkain ruokin!» Hui! tyhjän isäntä ja huippakenkä tuokin!

Roobin leikkas ruista, ma rinnan nyhdin, riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.

TULLUT LÄPI VILJAN.

Viljast' tullut, pikku rukka, läpi viljamaan; on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.

Jenni, hän on ruiskukka, kastuu ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.

Jos sun, kukka, kohtas Jukka, viljaan hiipien! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, -- liekö nähnyt ken?

Jos sun kukka, kohtas Jukka tullen läpi haan! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, -- käynkö kertomaan?

Jenni, hän on ruiskukka, kastuu ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.

MYLLÄRIN MISKA.

Hui, hai, Myllärin Miska, jauhomekko-mies! Pussiin markkoja pyytää, penneiks jäävän ties. Niin oli jauhossa mies, jauhossa lakki ja niska, jauhoinen oli suu, jolla suuteli Miska.

Hei, sitä Myllärin Miskaa, säkkein jauhajaa! Siinä se virkamies on, kokoo tavaraa; laariin jauhoja saa, markkoja arkkuun viskaa. Sattuis, vaikka liivini sais Myllärin Jauho-Miska.

JO TAATTO KIELSI, ÄITI KIELSI.

Jo taatto kielsi, äiti kielsi, ei kieltoa kuullut hän; ei tyttö kuullut, ei liemen luullut niin karvaaks kääntyvän. Ja poika-huippari Jumping John, hän petti kaunoisen. -- Oi, poika-huippari Jumping-John, kun petti kaunoisen!

Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas ja rahojakin yli sa'an: lisäks impi kaino ja torpan aino, sulo, viehkeä katseeltaan! Mut poika-huippari Jumping John, hän petti kaunoisen. -- Oi, poika-huippari Jumping John, kun petti kaunoisen!

VEKKULI-VILLE.

Sa hurja Vekkuli-Ville! -- Hän markkinoille saa; hän aikoo viulunsa myydä ja ostaa rihkamaa. Mut kun tuli luopua siitä, suli silmät kyyneliin. Sa hurja Vekkuli-Ville, no, terve näkemiin!

Hei, Ville, myy sie viulus, ei sillä sielua lie! Hei, Ville, myy sie viulus, ja osta viinaa sie! -- »Jos myin oman rakkaan viulun, mua hurjaks he luulla vois: Niin monta riemun päivää me yhdessä soitimme pois.»

Mut kun tulin Puolitiehen, kävin kievariss' äkkipäin, ja hurjan Vekkuli-Villen jalat ristissä pöydällä näin: hän kumppaniseurass' istui, suli kaikki hurmoksiin. Sa hurja Vekkuli-Ville, no, terve näkemiin!

THOMAS MOORE.

NUORI LAULAJA.

Läks nuori laulaja taistohon, soma kuolla, kun nuolet tuiskii! Isän miekka ankara vyöllä on, ja olalla harppu huiskii. -- »Vaikk' kaikki sun pettäis, laulun maa», huus uhmaten urho oiva, »tää miekka sun oikeuttas puolustaa, tää harppu on riemukses soiva!»

Ja laulaja kaatui, -- mut lannistaa ei ylvästä henkeä voida. Hän harppunsa särki, -- ei enää saa sen haastavat kielet soida: »Sua koskaan vieras ei sorrakaan, sa lemmen ja miehuuden kaiku! Oli laulusi vapaita varten vaan, ja ne orjain kesken ei raiku!»

ILTAKUORO.

Iltakuoron sävel liitää, soiden hiljaa yli veen; kohti, yhä kohti kiitää, kaikuin takaa taipaleen: Jubilate, Amen! Pois jo taas, jo pois se liitää, häipyin humuun hiljaiseen: Jubilate, Amen!

Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin, sävel rantaan raukeaa; vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin, kesken pauhun soinnun saa: Jubilate, Amen! Taas jo, vetten lailla viihtyin, sävel rantaan raukeaa: Jubilate, Amen!

KAIKKI KIRKKAHIN --

Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin sa ihaninnaan haipuu. Kuin tähti lennossaan, kuin kukka tehden terää, niin toiveet katoo, kuihtuu vaan ja hukkuu, kun ne herää. Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin se ihaninnaan haipuu!

Ken siis unelmois, kun uni kesken kätkee? Kenpä luottaa vois siteihin, jotka ratkee? Ei, paras silloin tuo, kun sokeaksi heittyy: jää näkemättä valovuo, mi sentään yöhön peittyy! Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin se ihaninnaan haipuu!

OI, USEIN HÄMYSS' YÖN --

Oi, usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, niin säihkeess' sädevyön käy entispäivät ilmiin: pojan ihanteet, hymy, kyynelveet ja lemmenmuistot armaat; sulo silmät nään, luo hautain jään, miss' uinuu kylmät parmaat! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.

Kun muistan ystävät ja ilot huimapäiden, jotk' kuoloon häipyivät, kuin lehdet valtaan säiden, mun on, kuin sen, mi viipyen jäi juhlasaliin vielä: valo hämärtäy, kukat kelmeiks käy, ja yksin hän on siellä! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.

LORD BYRON.

KREIKALLE 1819.

(_Don Juanin 3:nnesta laulusta._)

Te Kreikan maat ja Kreikan veet, miss' Sapphon laulu hehkuun nousi, miss' sukes uljaat ihanteet, ja Foibos kiiti, Delos sousi, te maat, miss' aurinko on vaan ja kesätaivas ennallaan!

Ei Teon huilun helkkinää, ei Kion sotaharpun kieltä nyt raiu kotirannat nää; vain vierasten ne viehtää mieltä, ja kohti länttä kajahtaa pois kauas »Onnen saarten» taa.

Maraton, vesiin kuvastuin, on vielä alla vuoren harmaan; oi, hetken siellä uneksuin taas vapaaks muka Kreikan armaan: Kun Persialaisten haudan näin, en luullut orjaks itseäin.

Siell' istui luona Salamiin maanvaltias, miss' aaltoo raumat; hän laivat luki tuhansiin, vei kansoin taistoon sotalaumat: ne kaikki tarkastukseen tuo, -- kun joutui yö, miss' oli nuo?

Miss' ovat nuo? Ja minne, oi, jäit, maani? Rannat, vetten pinnat nyt voittolauluja ei soi, -- ei syki enää sankarrinnat! Ja itse lyyra, pyhä, sun, se vaipunut on käteen mun.

On jotain toki seutuvin, miss' asuu orjat pontta vailla, jo hävyntunto jonkunkin, mun polttaa posket lieskan lailla, näet laulajall' on puna vaan ja kyynel kohtalolle maan!

Vain häpeäänkö jäämme niin ja itkuun? -- Isät vuoti verta. Maa, nosta eloon, aseisiin nuo Spartan urhot vielä kerta! Kolmestasa'asta kolme suo: Thermopylain he uuden luo!

On vainaat vait? -- Ei herää ken! -- Oi, ei, -- soi ääni kumpuin yöstä, kuin kosken pauhu kaukainen: »Elävät, nouskaa orjantyöstä! Vain yks jos nousee, tulemme!» Mut elävät, -- on vaiti he.

Ei, turhaan! -- Malja tuotakoon: Sä läiky, Samosviini vainen! Rypäle verta vuotakoon, ja käynöön taistot turkkilainen. Hän tietää antaa iskujaan, me maljoin ottelemme vaan.

Pyrrhiche-tanssin tahti soi, -- mut Pyrrhon falangi ei loista! Kaks muinaisleikkiä, mut oi, jäi unhoon miehekkäämpi noista! On kirjaimistos entinen, -- vai orjille toi Kadmos sen?

Ei, samolaista pikariin! Se rypäle se sulon antoi Anakreonin säveliin: Tyrannin iestä hänkin kantoi, -- Polykrateen, -- mut käskijän ties edes Helleeniksi hän!

Kas, Kersoneson vallanmies ol' uljain vapauden pylväs. -- Tyranni? -- niin: Miltiades! Taas mies jos syntyis yhtä ylväs, mi despoottina lujempaan kiristäis yhdyssiteet maan!

Ei, samolaista pikariin! Jäi Pargan vuorihin ja Suulin viel' uljas heimo kätköksiin; ne muinais-doorilaisiks kuulin: Sielt' esiin taimi nouskohon, mi Herakleidein kantaa on!

Äl' luota Frankkein apuhun, on valtain tarjouksissa pettuus. Ei, oma olkoon miekkas sun! Pian kilpes Latiinien kettuus ja Turkin hurjuus riistäis pois, vaikk' kuinka leveä se ois.