Chapter 6

Niistä tietköön tiedemiehet! Minä muita laulelen. Ei meit' auta entismuistot ellei aika nykyinen.

Min' oon lapsi tämän ajan. Terve sulle, rautatie! Kulje kohta korven halki, Kajaanihin viesti vie:

Loppui puute Pohjolasta, Sampo saatiin takaisin. Kauan oot sa tyytynytkin muun jo Suomen muruihin.

Valitelkoot vanhat herrat kaupunkia katoovaa, ruikutelkoot rukkamielet linnan muurta harmajaa.

Minä laulan, laulattelen Kajaania tulevaa, tiedon pesää, taidon pesää, jauhon, viljan jakajaa.

Hyvinvointi! kansan onni! Ensin sinä, sitten muu. Missä syödään petäjäistä, siell' ei paljon naura suu.

Meijerit ja kansakoulut! Toinen toistaan tukekoon. Rahvas lukee raamattua. Myöskin muuta lukekoon.

Ei oo pelko, että kansa isäin tavat unhottaa. Jos ne joku unhottaiskin, kyllä Ämmä muistuttaa.

Ämmä tulee korpimailta, korven voima nuorta on. Vuottakaa, kun Kuhmo nousee ynnä poiat Paltamon!

Sotkamoss' on suuret kylät, siellä täyttyy tähkäpää. Kiannalla kilvan vielä pettuleipää pistetään.

Täyttyvä on kerran tähkä koko kauniin Kainuunmaan. Kunpa täyttyis, kohta kaikki korven voima tarvitaan,

tarvitahan päivän työlle vasten valtaa pimeyden. Kenpä tietää, ehkä toistuu tarut ajan entisen?

Kenpä tietää, ehkä kerran Kajaanissa taistellaan, kun jo unta uupunutta nukkuu suuri Suomenmaa?

LAULU VANHOISTA AJOISTA.

Haastavi hongat harmaapäät: Ei ennen tääll' ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät pitkät ja herätty leikkihin jälleen.

Päivät raskaasti raadettiin ja kelpas uni yöllä. Pyhät ne pyhinä pidettiin ja arki alkoi työllä.

Tervaa täällä poltettiin ja pettuleipää syötiin; terva vietiin kaupunkiin ja porvarille myötiin.

Saatiin säkki suoloja ja toinen leivänlisää. Totteli vaimo miestänsä ja poika kuuli isää.

Aivan toinen aika on nyt meillä siitä asti, kun herrat ruukin laittoivat ja mittar' metsät rasti.

Pyhä oli ennen lemmenliitto, vakainen sen vastuu. Kirkkomäellä kaulakkain nyt nämä nuoret astuu.

Tytöt juoksee ruukilla ja pojat myllärillä. (Kolme mamsseli heilakkaa on näätsen miehellä sillä.)

Pojat työnsä unhottaa ja tytöt kunniansa. Viina virtaa tulvanaan ja turmeltuupi kansa.

LAULU VALON SODASSA.

(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat, kerrotaan heidän ennen lähtöään marssineen Ukon puun ympäri laulaen seuraavaa laulua:)

Kuule nyt meitä, ilmojen Ukko, aukaise eestä auringon lukko, päästäös päivä pilvien takaa, kussa se Louhen vankina makaa.

Valoa me vaadimme emmekä muuta, siksi me kierrämme, nyt Ukon puuta, siksi me laulamme laulua sodan, nostamme taivaalle tapparan odan.

Meill' oli päivä: He meiltä sen peitti. Meill' oli kansa: He yöhön sen heitti. Meill' oli vapaus: Nyt meill' on orjuus. Meill' oli onni: Nyt meill' on kurjuus.

Meill' oli lapset siveät ja suorat, nyt meillä pauhaa hurtat ja huorat, kaikki jo katoo: kunnia, kunto, tarmo ja tavat ja oikeudentunto.

Jos nyt et auta, niin hukka jo perii. Kuolla jos pakko on, kuolkaamme veriin! Eespäin veikkoset! Tapparat tanaan! Voimamme laulu ja luottamus sanaan.

Astuvi urhot, ukkonen jyskää. Katso, jo Pohjolan portit ne ryskää, sortuvi, murtuvi, kaikuvi soitto, sankarit laulaa: päivän on voitto.

EERO ERKKO.

Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et sinä sortunut aaltojen alle, vaan vaahdossa seisoit ja kasvoit ja kartuit.

Tuli tyyni,--ja moni, jot' ei murtanut myrsky, nyt sortui tyynessä, veltossa veessä, mut ainapa Erkko ol' joukkonsa eessä, oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.

Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta. Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi? Sa ääneti seisot. On vastaus suotta. Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.

Keväällä 1900.

HELSINKI HELMILÖISSÄ.

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika!

Koko Helsinki on helmilöissä, puistot kaikki kuurakaunehissa, kaasut palaa, sähkölamput loistaa, esplanaadi on kuin taikalinna, peikkoin palatsi ja vuoren hovi, jossa Hiiden neien häitä juodaan.

Mutta kattoin yli sähköverkot mahtavina niinkuin maantiet käyvät, valkoisina, valon rautareitit, sakeoina, sanan ohjoajat, sillat sielujen ja ihmismielten, valistuksen suuret valtaväylät.

Mistä tämä rikkaus ja tenho? Eilen vielä sumu maita peitti, puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten, lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut, sähkölangat, yli kattoin käyvät, venyi velttoina kuin riippumatot rantamilla kesäsiirtoloiden-- mukavuuden, laiskuudenkin langat.

Astun alla jumalaisen holvin, pääni päällä kuurahelmet helkkää, helmet helkkää, runot kauniit kaikuu, tanssii talven immet ihanaiset; käyskelen ja kysyn itseltäni: Mistä tämä rikkaus ja tenho?

Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi, valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen, pysähtyy ja minuun kauvan katsoo. Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti: »Olen talvi, Suomen taikaneiti, tuntenethan minut vanhastaankin, liat peitän, saastat maahan kaivan, sumut kaikki kudon helmivöiksi, joilla koristan ma uraani armaan odottamaan uutta kevättänsä. Kautta oman rintas kammioiden usein unohduksena ma kuljen.»

Vielä kerran mulle viittas tyttö, hälveni kuin uni heräävältä. Yksin seisoin keskell' esplanaadin, öinen Helsinki ol' heräämässä, kahden puolen ihmiskarjat kulki, karjat sekä karjain kaitsijatkin, herrat heilui, vilkkui naiset nuoret, vaan ei valkeat kuin talven immet; silloin multa silmäkulma kostui, sanat nämä nousi huulilleni: Mitä taitaa pimeys tälle maalle? Ampukohot myrkkynuoliansa, nostakohot suosta suuret usmat, peittäköhöt taivaat talmallansa, laskiessaan Suomen laaksoloihin sentään helminä se sataa alas,-- laulun helminä ja hengen töinä.

Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja, kiitos sulle, Suomen suuri talvi.

8/1 1901.

KOSKENLASKIJA.

Niin usein lapsena seisoi hän kotiniemensä kultaisen päässä, näki ohitse venhojen viilettävän niin tyynessä kuin rajusäässä, kalapurret, kaupan purret, purret parkinkiskojien, halkojen hitaiset purret sekä kilvan kirkkovenhot.

Mutta ylpeinä yli muiden loisti tervapurtten laajat purjeet, pullistuen omast' onnestansa, tietäin kantavansa korven voimaa, kantavansa suuriin kaupunkeihin havumetsän haluttua mettä. Siitä mahtavina sadatmarkat sinkoo kauas sinikorpiin Kainuun, sadatmarkat sekä jauhot, suolat, joskus myöskin »vältti», kääntö-aura, talon toimellisen isännälle; emännille sokurit ja kahvit, kihlat lempiville kihlakunnan.

Halu syttyvi poikasen sielussa: Lie jotain mullakin viedä, on tunteita, on haaveita, ja jos tervaa ei, pajunkuorta, niin mieltä nuorta ja mietteitä, joit' ei joka poika tiedä.

Ja niin hän purtensa irroittaa kotilahtensa kultaisen suulta, laskevi keskelle kuohuja ja laulavi laitapuulta, miten meri on suuri ja sininen ja maa niin armas ja kaunoinen ja vieno neitosen varsi, kun hän koivujen solassa käy.

Ilta hiljainen lankeaa. Purje leutona lepattaa, terhen nousevi tuolta, täältä, lahden pohjista, laineen päältä, kutovi verkkonsa yli veen-- poikanen yönä on yksikseen.

Huokaa öiset ulapat. Saapuu sadat unelmat, Vait! Mikä valkoinen välkähtää? Vellamon neitosen kyynärpää, tuolla polvi ja täällä kaula: »Laula poikanen mulle, laula synnyt lempivän sydämen. Saat sinä suukkoni lämpöisen.»

Ja poikanen laulavi lauluaan niin vienon-soipoa, sorjaa, miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan, ne kuolo kuitenkin korjaa, mut tummanpa Tuonelan laineilla siell' lumpehet valkeat päilyy; ken siellä kohtaapi kultansa, sen kukkaset ijäti säilyy.

Varo poikanen! Joki eessä lie! Käy airoillen! Jo virta vie!

Siellä kasvavi korkeat tammipuut, tuvat tummat on tammien alla, ei paistele sinne päivät, ei kuut, ei tähtöset taivahalla, vaan ijäti pirtissä pienessä vain siell' loistavi silmä armaan. Ja keskellä leppien varjoavain ui Tuonelan joutsen harmaa.

Ylös onneton! Vesi kiihtyvi! Kohta koski on! Se surmasi!

Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin: Yö, maailman äiti, sä hellä! Moni poikasi pyrkivi päivähän päin, mut kellä on onnea, kellä?

On hullu ja houkka se lapsonen maan, joka suruja syömeensä sulkee. Ja kauvaksi orhit ne korskahtaa, kun kuoleman valtias kulkee.

Lakkasi laulu poikasen. Heräs hän keskellä kuohujen; koski pauhasi, vaahto pärskyi, mela vapisi, venhe tärskyi, kastuvi poski poikasen-- se on suudelma Vellamon neitosen.

Miettivi poika mielessään: Kuollako vai jäädä elämään? Hiljaa, hiljaa niin sydän lyö. Ehkä tehty jo onkin työ, min sään mulle neuvo Jumalan. Lauloin jo laulun parhaimman.

Mutta niin kauniina aurinko nousee ylitse ylhien kalliorantain, vilkkuvi rannoilla valkeat talot, puuntavi punaisenkirjavat lehmät, joita nyt käyvät lypsämähän neitoset nuoret kuohuvin kiuluin. Hymyy taivas ja hymyy maa-- miksi miekin en hymyileis?

Hymyten poikanen melaan käy ja kosken kuohua kohtaa: En tiedä, viekö se elämään vai Tuonenko tuville johtaa? Sama mulle. Mut laskea laatuisa on näin maailma silmäinsä eessä ja uihan se kuoleman joutsen kai myös näidenkin virtojen veessä.

Ja hän leikkii kuolemalla, hakee parhaat hyökylaineet. Neidot näkee rantamalla, kulkee kautta maiden maineet. Karit uhkaa, aalto alla ahmaa, Luoja johdattaa laulukosken laskijaa; suvanto jo aukeaa,

Siintää eteen järven selkä, niemen päässä talo on. Poika purren kiinnittääpi pajuun rantakallion. Käypi tupaan. Kaikki väki sielt' on kesäkiireillään; talon tyttö kangaspuita punaposkin helskyttää.

Suihkii soma sukkulainen, nousee, laskee polkimet. Sanat sattuu toisihinsa, ailahtaapi aatokset. Ennen kuin sen poika ties ja ennen kuin ties tyttökään, astuu sisään talon väki, tapaa heidät sylikkään.

Siitäkös nyt touhu nousi. Kuka, mistä, kulkija? Isä etsii piiskanvartta, äiti huutaa pappia! Tyttö itkee, rengit nauraa, piiat vilkkuu, virnottaa-- yleisessä hälinässä poika ulos puikahtaa.

Taas hän venheessä vettä viiltää, laskee koskia kuohuvia, mutta hällä nyt mielessänsä ei enää kuoleman kukat päily, vaan elon kukkaset kumpurinnat ja neitosen punaiset posket.

LAULUJA KANTELETTAREN TAPAAN

MIKSI KYSYISIN ENEMPI?

En tiedä, oletko impi pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi päivä.

Ja en tiedä, oletko impi viime tuomion tulemus syömelleni syntiselle, vai tuoja elämän uuden.

Valaisit pimeän yöni, näin ma pitkät pilven rannat-- miksi kysyisin enempi?

KONSTINSA KUMPAISELLAKIN.

Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla:

Ilo miten syntyvi surusta, miehen tarmo taistelosta, hyve ahjosta himojen, henki mustan mullan alta.

Nämä minä neuvoisin sinulle, kun sinä neuvoisit minulle pari kolme konstiasi, joita ihailen ijäti: Hyvä miten palkitaan pahalla, lempi leikinlaskennalla, mitenkä murhataan hymyillen, kuin poloista poljetahan.

Neuvokaamme toisiamme, impi kaunis ja ihana!

UNTA JA TODELLISUUTTA.

Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan sinulle käden nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.

Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?

KATSON, KATSON, KAUNIS TYTTÖ.

Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.

Muistan, koito, muutkin silmät, silmät tummat ja palavat, joihin katsoin, kauvan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.

Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikku lintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.

Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat. Lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän, pökkelön suon selällä, karahkaisen kankahalla.

Tulipa tyttö tähtisilmä, enkeli elämän joulun, ei se parkaissut pahasti eikä luota loitonnunna, tuli luoksi leikkimähän, vienoinen visertämähän, tuli silmin niin sinisin, kävi niin valkoisin kätösin runkohon ruman petäjän, juurihin jumalten hylyn-- soi salossa enkel'laulu, lapsen nauru laaksoloissa.

Ja katso: Ihana ihme! Sylkähti sydän petäjän, kuohahti kuollehet vetoset, puu vihersi, päivä nousi, kevät kaikille hymysi.

Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkiskelen: Herätitkö kuollehista, toitko Tuonelta urohon, uusille sydänsuruille vaiko leivon lauleluille.

Kirkas on sinulla silmä, katse kaunis ja viaton, et sinä suruja tuone, tuonet marjatuokkosia mailta päivän paistamilta, kuu-luojan kumottamilta.

IVA.

Kysyi tyttö poikaselta: »Miksi ivailet alati, lasket lauseita pahoja, jotka pistävät syvälle-- minuakin joskus pistät.»

Vastas poika neitoselle: »Ihana on ivan säilä säihkyväinen, välkkyväinen. Iva on jumalten ase, luotu sankarin sotahan vasten valtoja pimeyden. Sillä puollan parhaintani, hellintäni, hienointani elämän suuressa sodassa-- sillä myös sinua puollan.»

SANA SUOMEN SALOILLE.

Siellä Suomen on saloilla monta, monta nuorta miestä, joilla on sydän palava.

Ja onpa saloilla Suomen monta nuorta neitokaista, joill' on silmä siintäväinen.

Jos joka sydämehen ma voisin mennä nuoren miehen, näin minä sanoisin siellä: »Pala, pala, nuori sydän, katko Kullervon kapalot! Untamot, utalat miehet, mielet maassa vangitsevat suurella suun kovulla, pikkuisilla pyytehillä. Siinä on sisäinen uhka. Toinen uhka ulkonainen.»

Ja jos silmät ma jokaisen voisin nähdä nuoren neien, näin minä sanoisin niille: »Siinnä, siinnä nuori silmä, sinimetsien ylitse, näe, mitä me emme näe keskellä tulisen taiston, kaukolehdon lempeyttä, kaukolaakson kauneutta, ihanuutta iltapilven, aamun armahan tuloa.»

Lennä laulu ja sanele, mitä en itse voi sanoa!

LAULUN LAPSI.

Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori.

Mie itse hyväpä kelle?

Paha oli maailma minulle, pahempi impi ilkkuvainen, pahin syyllinen sydämein.

Mie itse pahapa kelle?

En ole hyvä, en paha, olen lapsi laulavainen, laulun lapsena pysynkin kunis kuoppahan kuperrun. Kaikki on kaunista minulle tämän ilman kannen alla, ilo, murhe, itku, nauru, luonto, maailma, lokakin, rauha suuren rakkauden, vihurit vihan ja lemmen; kaikell' on kajastuksensa Luojan suuresta suvesta, ikuisesta auringosta tähtitarhojen takana.

PYHÄ KEVÄT.

KEVÄTHYMNI.

Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat!

Sydän uuden uskon saa. Maa, mi nukkui hangen alla, herää uuteen elohon,

kautta ilman kannel kaikuu: Vapahtaja noussut on. Herää sydän ihmisenki

iloinensa, suruineen. Astu aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!

VIRTA VENHETTÄ VIE!

Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Lyö kuohut purren puuta ja talkaa Mikä ihminen on? Virvaliekki levoton. Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa. Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen; kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa. Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie? Niin synkehinä synnit ne uhkaa. Hetken hehkuvi mies, sitten tummuvi lies, jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa. Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin ja poika perii kehdossa synnit isänkin ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa. Mihin päättyvi tie?

Virta venhettä vie. Koko maailma mun purressani läilyy. Meri ääretön, o! Etkö joudukin jo, suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy. Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma, ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea. Katso, kuinka kuolon varjot häilyy. Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie? Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään. Meri, taivas ja maa kaikki, kaikk' katoaa-- kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? Mut unessa niin armas on ajatella noin: Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi ja huomentuulet tuntureilta henkää. Vaiko valhetta lie?

Mut noinpa mietin mie: Katso, kerran koko maailma herää. Susi lammast' ei syö, veli ei veljeä lyö eikä miesi tahko tapparan terää. Mut kaikki kauniit aatteet, joit' täällä aatellaan, ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan. Siis ihanteita, ihminen, kerää! Vaiko valhetta lie?

TAIDENIEKAN YÖ.

Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka.

Yön on neitoset tulevat, yön on mustat morsiamet, valkeilla varsoillansa, ruskeilla ruunillansa.

»Kunne neitoset kulette? Minun luokse miks tulette?»

»Tuomme sulle tuomisia meren suurilta seliltä, ilman pitkiltä pihoilta-- joko on ovesi auki?»

»On se auki auringolle, paistoa Jumalan päivän, ei yön yrityksille, Manan neitten maanehille.»

Ilkkuivat Manalan immet, tytöt Tuonen tyrskyttivät: »Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat?

Tiedä, tiedä, taitoniekka: Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten-- ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa.»

Huusi vastaan taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: »Jos menikin muilta usko, minun viel' ei mennyt ole, jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, joll' on sielu silkin hieno, katse kaunoinen sametin. Unista utuisen lemmen luon mä maalle uuden aamun.»

Ilkkuivat Manalan immet, tytöt Tuonen tyrskyttivät. »Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni silkkisielu, sameni sametin välke, kylän ämmien käsissä, naisten kahvinauruloissa. Ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa.»

Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kunis hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen:

»En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän.»

Vyötti varren rautavyöhön, astui ulos talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi.-- Ei ole sitten kuulununna.

VÄLIRAUHA.

Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett' tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas kohta jo kosket pauhaa,

Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon sun kanssasi, sydän kulta. Ole valmis, kun leijona valveutuu! Taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen, ett' tää on vaan väli-aikaa. Sun tänään mä rauhassa levätä suon. Taas huomenna torvet raikaa.

JUMALAN VANKI.

Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun alkuasi enkä aavista sinun loppuasi, mutta kumpikin lie minun sydämessäni.

Voi, pahoin tekee se mies, se mieletön mies, joka juurensa elämään katkoo. Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä, ei ole hällä sijaa siellä eikä täällä, hän äärettömyydessä lentää ja lentää ja aaltoihin vaipuu.

Eikä ole totuus, jumalainen totuus, tehty ihmishartioita varten. Jos kuolevainen jumaliin nousee, niin Jumala ottaa vangiksi hänet ja viepi hältä ymmärryksen valon.

MAININKEJA.

Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan raidat, suvi-illan ihmeet; kysyi vanhemmalta veljeltänsä taivahalta: »Oonko taideniekka?»

Päätään pudistaen veikko virkkoi: »Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»

Muutti meren poika muotoansa, meni sydämensä syövereihin, nosti hyökyaallot ärjymähän, pirstoi purret, mastot maalle heitti; kysyi vanhemmalta veljeltänsä: »Taitanen jo olla taideniekka?»

Päätään pudistaen veikko vastas: »Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»

Lakkas myrskylaulu meren rinnan, souti selkää pitkät, loivat laineet, kajastellen taivaan sinikantta, muistutellen meren pohjatuutta, antain aavistusta myrskylöistä mennehistä. Kysyi meri jälleen: »Onko taiteen tarkoitus siis tämä?»

Nyökkäs päätään vanhempi ja vastas: »Jo nyt riittää. Olet taideniekka.»

SURUT.

Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: »Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet, niin koitamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on.»

Näin minä huusin tappara kädessä, katsoin uhmaten kalliosolaan uotellen kuoleman karjaa. »Pelkäätkö Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?»

Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makasin maassa kamppaillen Luojani kanssa. Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin minut, mierolle möivät, tekivät minusta heikon miehen, polttivat otsaani orjan merkin, jota ei huuhdo vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.

RAKKAUDEN LAULU.

Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen vartta viertää.

Valkeat aatteet mustalla pinnalla. Voi, väririkkautta! Valkea käärme mustalla rinnalla. Kas, sepä rakkautta!

ALKIBIADEEN NÄKY.

Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan.

Theano, temppelin impyinen! Oi, koskaan unhoita sua ma en.

Sa seisoit kirkasna, kuultavana-- ma kuljin maassa niin matalana.

Olin juonut päivät ja itkenyt illoin. Kai Panathenaian ol' juhla silloin.

Oli päivä laskenut laaksoissa, mut vuoret kimmelsi kullassa.

Ja kädessä malja ja seppelpäin ohi Minervan templin me kuljimme näin.

Yks filosofeerasi, toinen lauloi ja kolmansi katu- tyttöä kauloi.

Sa seisoit templisi portahilla-- ma kuljin varjossa viileen illan.

Ja poimut vaattehes valkean loisti ruskossa päivyen laskevan.

Sun nähdessä silloin mun seisahti syön kuin Arkipelaagissa aalto yön.

Ja aallossa taivahat kuvastui ja taivahan tuhannet tähtöset ui.

Mut koska sa silmäsi laskit alas, niin jällehen myrsky mun rintaani palas.

Ja myrsky se raivoo vieläkin. En unhoita impeä temppelin.

HYMNI TULELLE.

Ken tulta on, se tulta palvelkoon. Ken maata on, se maahan maatukoon. Mut kuka tahtoo nousta taivahille, näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua? Ei aivan: Aatos nousee mullasta. On kohtalosi kerran tuhkaks tulla, mut siihen ast' on aikaa palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen? Jumala, henki, tuli ikuinen. On ihmis-onni olla kivihiiltä, maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon, kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon, toteuttaa vuosisatain unelmat, joit' uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin. Siis palakaamme lieskoin leimuvin, tulessa kohotkaamme korkealle! Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

HIUKAN TÄHTITIEDETTÄ.

TÄHTELÄN TANHUAT.

Tähtöset tuikki niin korkealla. Min' olin maassa niin matalalla.

Miksi niin vilkutte tähtöset mulle? »Siksi me tähtöset vilkumme sulle,

että sun sielusi nousisi meihin, että sa astuisit auringon teihin.»

Enkö siis astu ma auringon rataa? »Et sinä astune auringon rataa,

kuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet, kuutamon välkkeitä rintaasi suljet.»

Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin? »Noin sinä pääset Päivölän tupiin,

nouse, ja Tähtelän tanhuita juokse! Siitä käy polku Luojankin luokse.»

POHJANTÄHTI.

Oi, Pohjan tähti, mi meille vilkut, ja piennä pilkut, mi ilkut tähdille kiertäville ja ihmismielille myrskyisille, jotk' ei saa rauhaa, vaan aina pauhaa!

Oi, kuin sua säälin, sa tähti kumma, mi luulet, että on elon summa ain aaltoin keskellä tyyni olla, tyyni olla ja seistä kaukana kalliolla, kun meri pauhaa ja ei saa rauhaa.

Sua kaikki kiertävät taivaan kaaret ja tähtisarjat ja valosaaret, sua kumartaa kuun, päivän kulta ja otava oppinsa ottaa sulta, niin myöskin henki inehmosenki.

Sua sentään säälin ma, tähti parka, mi tiedä et, miten veri karkaa, miten tulet riemun ja tuskan palaa, kun synti hehkuu ja sydän halaa ja aatos pauhaa ja ei saa rauhaa.

Aina langeta, aina nousta, käyttää kuokkaa ja sotajousta, tehdä oikein ja tehdä väärin, rikkoa, kärsiä mielinmäärin-- oi, ihanainen on elo mainen!

AURINGON OPETUS.

Opeta minulle, aurinko, mik' on laulajan oikea onni.

»Tee kuin minä, paista vaan, laulajan onni on antaa.»

Pilvet päiväni peittivät. Kuinka siis kummalla annan?

»Tee kuin minä, paista vaan, väistyvi mustinkin häivä.»

Hanki kattavi kaiken maan. Turhaan uurran ja puurran.

»Tee kuin minä, paista vaan, sulaa hankikin suurin.»