Chapter 5

Tulipa tyttö tummatukka impynen ihanasilmä, tumman suortuvan sukija, kautokengän keikuttaja, vilkkui sinne, vilkkui tänne, ilkkui luontonsa ilosta, kun oli luotu luomuullaski, Luojansa lepäämistöiksi, pesty peipoksi pihoille; maille marjan kukkaseksi.

Ei ole enempi mulla tarvis mennä metsäteille saloja samotakseni, kuusikoita kuullakseni: kussa kurja kulkenenkin, vaivainen vaeltelenkin, kuulen honkien huminan, sinipiian pillin äänen, keijut vierellä venyvät, haja-kassat karkeloivat.

3.

ET SINÄ IVANNUT, IMPI.

Et sinä ivannut, impi, pilkannut pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin poloinen poika; minun omat miel'kuvani ne minua pilkkasivat, omat herjat haaveheni ne minua herjasivat, oman onneni kajastus se minulta mielen murti.

Nokkela on onnen neiti, impynen ilohaluinen: veikistellen, keikistellen tuolla se vastahan tulevi, soitellen somerta rannan, metsätietä tepsutellen; kättä antoi, alas katsoi, posket vienosti punersi, sanat suussa sammalteli, ääni verhottu värisi, kuin lipinä lehdon tuulen tai loiske etäisen aallon.

Laulaja todeksi luuli, käsi tyhjeä tapasi,-- kaukana salon sisässä läikkyi nauru neien nuoren.

4.

01 UNI, JUMALTEN LAHJA!

Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa, luo uron unettomaisen, tykö miehen mielipuolen! Tule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kuku rauha kulmilleni, onni otsalle kukerra, sipaise simasulalla ripsen alta, rinnan päältä! Tyynnytä verien tyrskyt, sammuta sytö sydämen, sido suonet suihkamasta, valtimot valittamasta, laskimot lorittamasta, otsasuonet ourumasta! Luo suvinen, suuri taivas iloita inehmon mielen, ajatusten ailakoida; veä päälle päivän kaari, kaarelle korea impi, kuontalo kätehen neien, kultavillat kuontalohon; neiti kullat ketreäisi, huolisi hopeiset hunnut, minun polon pääaloille, uron uinuvan ylitse, ettei pistäis sääsken piikit eikä yölliset itikat.

KUVIA JA KANGASTUKSIA.

SE HERRA, JOTA MA PALVELEN--

Se Herra, jota ma palvelen, se ei ole Herra teidän, ei tunne se kirkkoja, munkkeja, ei kuule se messuja heidän. Se Herra se asuvi korvessa ja hän on korven Herra! Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin, kun metsiä hiihdin kerran.

Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks ja yksin jo olevas luulet ja olevan herra jo metsän ja maan-- niin kaukaa sa kohinan kuulet ja humisten taipuvi metsän puut ja kalliot haljeten huhuu. Oi, lankea maahan sa polvilles! Se on Herrasi ääni, mi puhuu.

Hän tuli ja nosti mun jalkeillen mua katsoen silmästä silmään: »Sinä siiskö se kaipaat metsähän? Sun mieleskö korven on ilmaan? Hyvä! Korpi on astua annettu ja suksi on hiihtää suotu, mut muistaos ihminen metsässäi, sa että vaan olet luotu.

Ota viita, viljele, kesytä maa, ota vesi ja verkkosi heitä, pane paulat, aseta ansapuut ja sangat sammalin peitä, mut lähde laululla metsähän, elä veikaten vettä souda, vaan hyviä virsiä hyreksien sinä eräsi viidasta nouda!

Näät mun on meri ja mun on maa ja mun on metsän valta. Ja vaikka sa kylästä väistyitkin, et väisty mun voimani alta. Mut että sä ihminen tietäisit, mitä metsien Herra vaatii, niin kuuntele korvin avoin nyt, kun sulle hän lakinsa laatii:

Ei riitä ne ripit, ei mittapuut, kun ahmaa aalto syvä. Ja vasta kun paha sa olla voit, niin voit sinä olla hyvä. Ole hyvä kuin laps, ole syvä kuin mies, ole voimakas niinkuin vuori, min povessa palkeet ja vasarat käy, mut päällä on kivinen kuori.

Pidä pääsi pystyssä, metsämies, sinä maailman silmäterä! Mut jos sinä korpehen kaadutkin, elä kantoja syyksesi kerää. Kukin päähänsä silmää kaksi sai, kukin oman on onnensa seppä. _Sitä_ onneas et sinä antaa saa, jos kuivuis kuu ja leppä.

Pyri aina sa ylemmä, joutsimies, kuin siipesi täysin kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa. Ken täällä ei kurota kuusehen, ei kapsahda katajaankaan. Ken täällä ei tavota taivaihin, ei pääse se päälle maankaan.

Näe unia suuria, unten mies! Uni puoli on todellisuutta. Uni kulkevi edellä kyntäjän ja viittovi uraa uutta, Vain yksi valta on metsässä: On mies ja miehen usko! Sitä kuulevi pedot ja metsän puut ja aika ja aamurusko.

Mut yksi on herra herrallakin, jota pääse et palvelemasta. Näät siinä, miss' alkavi velvollisuus, siin alkavi elämä vasta. Ja sen on meri ja sen on maa ja sen on metsän valta ja vaikka sa kylästä väistytkin, et väisty sen voiman alta.

Ja vaikka sa korpea hiihtäisit kuin hirvi ja jalopeura, se Herra sun kulkevi kupeellas, se kantapäilläsi seuraa, se kurkistaa joka kuusesta ja pensaista, puista se puhuu, ja ympäri nuotios yöllisen käy ääni mi käskee ja huhuu.

Ja vaikka sa vuorille kiipeisit kuin kotka, mi saalista noutaa, se pilvenä piirtävi vierelläs, se sotkana järvet soutaa, se kasvaa ja paisuu ja karttuu vaan, sadan virstan on saappahat hällä, ja vuortenkin huipuilta huutavi se ukkosen jylinällä:

»Ja vaikka sun ois koko mahti maan, veen kunnia, vuorten kulta, niin sentään ma ropohon viimeiseen olen veroni vaativa sulta. Minä taivahan rantoja taivallan, käyn otavan olkapäitä. Ja jos sinä tahdot korpehen, niin laulele lakeja näitä!»

Näin puhui mun Herrani korvessa mua katsoen silmästä silmään. Minä pelkäsin, katsoin ja kauhistuin, mut miel' oli korven ilmaan. Ja sitten hän nyökkäsi, kättä löi ja se oli miehen käsi! »Ja jos sinä tahtoni täytät tään niin olen minä ystäväsi.»

Pois kulki mun Herrani korvessa. Taas kaikki, kaikk' oli hiljaa. Mut uudet tuulet mun sydämmessäin ne tuutivat uutta viljaa. Ja taasen ma tartuin sauvahain ja sukseni sujutin jälleen. Mut usein, niin usein korvessain olen saanut ma huoata tälleen:

»Oi, ethän sa kasvojas käännä pois, sinä Herra, ystävä, veikko, jos olikin suuri sun korpesi ja hiihtäjä jos oli heikko. Sinä käskithän ylemmä lentämään kuin siivet heikot kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa.»

ORVON LAULU.

En apua saanut, en apua saanut, kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin, kun kuljin ma kerjäten mieron teillä ja anelin rakkautta kyyneleillä, en apua saanut ja yö oli ainoa ystäväin.

En apua saanut, en apua saanut, kun taistelin, eksyin ja epäilin, kun epäilin muita ja itseäni ja sylkytin sairasta sydäntäni, en apua saanut ja yksin ma kuljin ja kamppailin.

En apua saanut, en apua saanut, en olisi paljoa pyytänyt, vain vähäsen lämpöä ympäriltä, vain hiukan hienoutta ystäviltä,-- kun oisin saanut, niin ehkä paljon ois paremmin nyt.

En apua saanut, en apua saanut, nyt sitä en pyydä, en kaipaakaan. Minä elelen kaukana korvessani ja kehrään öisiä aatteitani ja mitä ma mietin, sen tietävi huojuvat hongat vaan,

Jos voisin laulaa kuin lintu laulaa, tai lailla honkien huojuvain kun metsän äänillä puhua voisin, kun purona pulppuisin, käkenä soisin, niin näinpä, näinpä sois laulu hiihtäjän ladulta ain:

»Oi, elkää ihmiset ilotella, jos orpo tiellänne lankeaa, ei ole orvolla äidin kättä, vaan yksin hoippuen, ystävättä, hän etsii, eksyy ja yksin syynsä hän sovittaa!»

En apua saanut, en apua saanut, mut näin jos kuiskisi kuusipuut ja käsi kun poskelle kohois kellä ja miettimään kävis mieli hellä, niin ehkä, ehkä, mit' en ma saanut, sen saisi muut.

ILTATUNNELMA.

Mun päiväni ammoin mennyt on, yhä mailla on illan rusko. Mit' tää on? Miks ei joudu jo yö, kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö ja kuollut on kunto ja usko?

Kas, taivahat kuinka ne loimottaa! Joko tullut on tuomion päivä? Tää heijastus silmäni huikaisee. Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen, missä ympär' on huuru ja häivä!

Olin minäkin nuori ja onnellinen. Näin unta ma kesästä kerta. Kas, hämärän neittä ma lempiä sain, ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain-- te nähkää hangilla verta.

Veri punanen ratkesi rinnastain. Veit paljon sa tyttöni multa. Ja vereni nuori ja lämpöinen se kirjoja kirjoitti hangillen: sinä siunattu, kiitetty, kulta!

Runoruusut rintani raadellun te rastitte hiihtäjän matkaa yli vuorien, yli laaksojen, ohi murheen ja onnelan ovien-- Mihin? Tee ei miel' juuri jatkaa.

On päivä jo ammoin laskenut, yhä poissa on hiihtäjän rauha, käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu. Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu ja laskeu yöhyt lauha?

OI, VARJELE HERRA MUN JÄRKEÄIN.

Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut älä anna mun näin elävänä hautahan syöstä. Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on. Herra, varjele järkeni valo!

Minä kuulen ääniä kummia, joit' eivät toiset kuule. Ja vaikka ma syntiä paljon tein, mua paatuneeks älä luule. Ei aina ole huono, ken täällä lankeaa, voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa. Herra, varjele järkeni valo!

Elä usko, mit' ihmiset sanovat, elä kysele heiltä mua, mut kysy mun kuolleelta äidiltäin, joka lienevi lähellä sua. Mua ihmiset ei nähneet, ne näki mun varjoni vain, minä itse kaukana kuljin ja kaukaa viestit sain. Herra, varjele järkeni valo!

Sain viestit mailta vierailta, joit' eivät toiset tunne. Minä nään vain sumua silmissäin, ma vaikka katson kunne. En eroita ma muuta kuin kasvot äityein. Oi, äiti, äiti, äiti, oi ota mun sydämein! Herra, varjele järkeni valo!

Minä olin hänen kultasilmänsä ja hän mua hemmotteli. Hän rukoili mun puolestain niin kauvan kuin hän eli. Oi, ethän, ethän, äiti, mua heitä vieläkään. Kun sua vaan ma muistan, niin itken yhtenään. Herra, varjele järkeni valo!

Kas itku syömen puhdistaa Oi, kiitos, kiitos Herran, viel' että voin ma itkeä-- kai anteeks annat kerran. Oi, Herra, Herra, Herra, ota multa kaikki muu, ota leipä, laulun lahja, tai sulje mullalla suu, mutta varjele järkeni valo!

HYVÄ ON HIIHTÄJÄN HIIHDELLÄ.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu-- mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu, tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään-- mut parempi hiihdellä yksinään, tiens' itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen,-- mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss'-- mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.

KUOLEMAN RENKINÄ.

Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin.

»Tule mies rengiksi!» kuolema huusi-- »Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi.»

Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan. Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.

Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa-- viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

Ystävä on kaukana ja sydämmeni jäässä-- Herra, koska seison ma sarkani päässä?

RAUHATTOMAN RUKOUS.

Minä tääll' olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka. Minä kuljen ja katson kummastuin joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta, min ympäri aallot pauhaa; me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa. Tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista pettää. Mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä?

Mikä laps se on matkalle lähtenyt, joka joutunut tääll' ei harhaan? Mikä hyvä se täällä on hyötynyt, joka kuollut ei liian varhaan? Kun ystävän parhaan sa kohtasit, jo aika on hyvästi heittää. Ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta peittää.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi, syntyös sydämihin, oi, syntyös syömehen jokaiseen, joka tutkivi: mistä? mihin? Oi, syntyös rauha mun rintaani kuin syntyi seimehen lapsi, sinä rauhani nuori ja naurusuu, sinä kukkani kultahapsi.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan sua turhan tietoni aatteet, kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppuravaatteet, Mun henkeni tietäjät harmaapäät erämaita ne etsien käypi, mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö yhä hämärtäypi.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin. En nuor' ole koskaan ollut. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut. Olen väsynyt lauluni valheeseen. Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen.

MUA PELOTTAA.

Mua pelottaa, mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

En tunne ma muita, en itseäin. Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin? Toki jossakin muualla parempi ois? Kun huoata vois tai nukkua, nukkua nuorena pois!

Oi, vieraita oomme me ihmiset kuin eri tähdillä syntynehet, kuka kotoisin kuuhuen helmasta on, kuka auringon, kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan, minä hankia hiihdän ja harhailen vaan, minä sydäntä etsin, mi sykähtäis, joka luokseni jäis, yö vaikka mun ympäri hämärtäis.

Minä etsin suojoa itseltäin ja omilta hulluilta mietteiltäin; mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet, mut enin mun syömeni syvyydet.

JA VUODET NE KÄY YHÄ VAIKEAMMIKS.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks, ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa. Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus! Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin, ne tuovat uusia vieraitakin, jotka nimeltä tunnen ma juuri. Se murhe, mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks, kun tänään suurempi tuli-- koska tulee se suurin, se suurin?

Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin?

Sun edessäs tahdon ma polvistua, mut silmihin katsoa tahdon ma sua ja sanoa: Henkeni annan! mut mieltäni nuorta en milloinkaan. Se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.

SYDÄMENI TALVI.

Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä iloitaan, talvella paljon on yötä.

Talvella talossa kiirettä ei, talvell' on pitkät puhteet, talvella hiljaa haastellaan, lauluja vanhoja lauletaan, kuulu ei isännän nuhteet.

Huurtehessa on honkapuut, hyyteessä ikkunalaudat. Ihmiset takkahan tuijottaa, hiljaa hiiliä liikuttaa-- liikkuvi muistojen haudat.

Talvella murheita muisteta ei, talvella paljon on lunta, muistoja kauniita katsellaan, riemuja vanhoja riemuitaan, nähdähän kesästä unta.

Varpuset jäätyvät oksillaan, paksu on hanki maassa, ihmiset kulkee ja askaroi-- mielessä lintujen laulut soi, kellojen kilke haassa.

Sisällä siintävi taivas sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi leivot ja linnut muut-- ulkona huojuvat honkapuut, ulvovat metsien pedot.

Kuollut on usko ja rakkaus, jäässä on ruusurukat. Mutta kun illalla ikkunaan loistavi kuu tahi tähti vaan, kauniit on hallankin kukat.

Suru on siltoja siskojen, sääli on hallan kukka. Talvella toistansa säälitään, itseään sekä ystäviään: Ystävä, ystävä rukka!

Voi sinun hullua sydäntäs, voi sinun hullua päätäs, tiedä en, kump' oli hullumpi, hullut ne vaan oli kummatki, tarvis ol' talven jäätäs.

Tahdoitko toivoja toteuttaa, näitkö sä onnesta unta? Hangessa toivojen hauta lie. Kaikilla meillä on yksi tie. Talvella paljon on lunta.

LAULU ONNESTA.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön, kell' aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

ZISKA.

Miks tullut et Ziska, punahuulinen, valkeaniska? Niin kaunis, kaunis ol' yö. Minä lauluja lauloin ja odottelin sua. Mulle olitko sa vihainen vai pelkäsitkö mua? Mun rintani lyö ja lyö.

Kuu kulki ja huhui, puut kuiski ja puhui: Missä viipyvi Ziskasi sun? Ei tullut mun Ziskani, tuli huoli, mure. Ja jos et tullut tänään, niin huomenna tule! Ole jällehen Ziskani mun.

INKA-MUORI.

Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein, muoriseni, miekkosein?-- Tuonne, tuonne venho se nousi.

Inka itki rannalla, heliällä hiekalla. Kenpä punapurressa sousi?-- Sinne läksi tyttärein, armahani, ainoisein.-- Lainehet laski ja nousi.

Minne läksi tyttösi, kunne pursi purjehti?-- Vierahan vilun valkamille. Ruttotauti taaton vei, leipä loppui, nälkä ei.-- Mille työlle läksi hän, mille?

Köyhä meni rikkaalle, vaappuvalle, vanhalle.-- Inka-muori itkien nousi, varjos vielä kädellään, katsoi kautta saaren pään: sinne, sinne venho se sousi.

HAUTALAULU.

Levoton on virta ja vierivä laine, meri yksin suuri ja meri ihanainen. Nuku virta helmassa meren.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti. Onnellinen on se, ken laaksohon ehti. Nuku lehti helmassa laakson.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti. Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti. Nuku tähti helmassa päivän.

MIRJAMIN LAULU.

Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan, mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä on Mirjamin kukka?

Päivä painui jo vuorten taa, kuun on helmissä metsä, maa, helyjä välkkyvi heinät, oljet,-- missä on Mirjamin soljet?

Missä viivyt sa sulhoni, kussa valkea orhisi, joudu jo luokseni angervoisen-- vaiko jo löysit toisen?

SONETTEJA.

1.

YÖ.

Yö saapuu. Päivä on poissa. Hämy silmiä hämmentää. Jo kaukana korven soissa tulet virvojen viriää.

Ypö yksin istun ma koissa, ei armasta, ystävää. Mut oudoissa unelmoissa mun henkeni heläjää.

Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy? Kuka huntua huiskuttaa? Kuva valkea vierii ja väikkyy,

tutut piirtehet pilkoittaa. Mun aatteeni seisoo ja säikkyy. Sumu silmiä sumentaa.

2.

OLIN NUORI.

Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin unelmihin.

Opin taas kevätlaulujen nuotin, jonk' kerran jo unhoitin, näin kesästä unta ja uotin-- niin syksyhyn heräsin.

Oi, silmät tummat, en teitä toki koskaan ma syytä, en! Te itkitte kyyneleitä

niin kauniisti säälien, kun henkeni helpeheitä suu surmasi punainen.

3.

HUOKAUS.

Olen kävellyt päiviä öitä kuin hullu ja itkenyt sielun pilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja kitkenyt.

Olen kutonut kummia vöitä, hiushienoja helkyttänyt utuhaaveita, unten töitä-- maassa kiini ma matelen nyt.

Oi, ajat te armahimmat, kun niskan nyykähys yks tai kengän keikahus vimmat

sai syömehen sytytetyks ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyks!

4.

ILLALLA.

Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata pois turhasta maailmasta.

Sulle tahtoisin keväästä laulella ja kertoa taivahasta, yön tähdistä, päivän paisteesta ja kaaresta korkeasta.

Minä tahtoisin, että sa kaipaisit mun kanssani korkealle! Ja että sä uhrata tahtoisit

mun kanssani taivahalle elos nuoren kukkaset kaunihit, et turhalle maailmalle.

5.

SUA LEMMIN.

Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa unelmoi, sinä hengelläs hellisit noita!

Mut ethän niitä sä tuntea voi. Ne lie vaan haaveita, joita sinne muinoin mun sieluni kaipuu loi-- oi, aikoja ihanoita!

Sua lemmin. Sa minua lempinyt et. Mitä tahtomme taisi sille? Mitä taidamme ihmiset poloiset

elon lankojen kehrääjille? Me voimme vain olla iloiset ja itkeä unelmille.

6.

EN JAKSA HYMYILLÄ.

Olen koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin ma keväitä, kun syystuulet tutjutti mua.

Olen laulellut silloin ma lemmestä ja muistellut tyttöni sua. Nyt kevääni kantelo kaunis sä, nyt joudat sa unhottua.

Nyt enää mä hymyillä jaksa en. Pää painuvi vasten kättä. Minä halajan metsien povehen.

Nyt itkeä tahdon ma kaiken sen, mitä jäänyt on itkemättä multa vuosina vaivojen menneiden.

7.

KALLIOLLA.

Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin-- ja mun oli hyvä olla.

Sua syrjästä katselin kauvan näin: Tuul' leikki sun palmikolla. Mut vihdoin käännyit sä minuun päin niin vienolla katsannolla.

Oi, silmä suuri ja suruinen, miten saatoit sa olla niin julma! Mut noin sua aina ma muistelen,

sinä tyttönen mustakulma: Silmä ylitse aaltojen siintävien ja tuulessa tukan huima.

PYHÄ KEVÄT

(1901)

_»Astu aatos, lennä, liidä, kirkastuksen korkeuteen!»_

MAA JA KANSA.

ALEKSIS KIVI.

Lausuttu Kaunokirjailijaliiton Kivi-iltamassa 23 p. maalisk. 1901.

Syntyi lapsi syksyllä-- tuulet niin vinhasti vinkui-- tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.

Syksyn lapsilla kiire on-- päre pihdissä sammuu-- aatos lentävi, aivot takoo, veri paksuna päähän sakoo, ovella Sylvester uottaa.

[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokakuuta.]

»Vuota vielä, oi vanha vuos!»-- tuulet niin vinhasti vinkuu-- »jouda en viel' sua seuraamaan!» Vanhus ovella nyökkää vaan: »Saat elää syksystä jouluun.»

»Viivy, viivy, oi vanha vuos!»-- päre pihdissä sammuu-- »niin täysi, niin täysi on sydämein, sen tahtoisin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuoloon!»

Hetket rientävi, kello lyö-- tuulet niin vinhasti vinkuu-- »Onko, onko jo keski-yö?» »Päätä, lapsi, nyt päivätyö, jo aamun tähtöset tuikkii.»

»Vielä hetki, oi vanha vuos!»-- päre pihdissä sammuu, kannel heikosti helähtää, kääntyvi ovella harmaapää-- loppui laulajan vuosi.

»Minne viet mua, vanha vuos?»-- tuulet niin lauhasti tuoksuu-- »minä niin pelkään ja vapisen». »Rauhoitu, rakas lapsonen, ovella taivaan jo ollaan.»

Astuvi sisähän vanha vuos-- taivaan kynttilät loistaa-- saattavi laulajan Luojan luo: »Tässä poian ma pienen tuon, jok' eli vain syksystä jouluun.»

Virkkavi Herra Jumala-- tuulet niin lauhasti tuoksuu-- »Etkö kesää sä nähnytkään?» »Näin vaan syksyn ja talven sään», laulaja vavisten vastaa.

Kyyneltyy silmä Jumalan-- taivaan kynttilät loistaa-- »Siis suvi sull' olkohon ikuinen! Mut virka, poikanen poloinen, ken olet ja mistä sa tulet?»

»Laulaja olen ma laadultain»-- tuulet niin lauhasti tuoksuu-- »tulen tähtösestä ma pienestä, min nimi on Maa».--»Mihin kuolit sä?» »Kurjuuteen kuolin ja nälkään.»

Vihastuu Herra Jumala-- taivaan kynttilät sammuu-- »Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!» »Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun, et sille saa sinä kostaa.

Mut hiukan hillitse viimojas, ne liian vinhasti vinkuu mun uraani armahan aukeoilla. Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!»-- Näin laulaja tuskassa huutaa.

Hymyilee hyvä Jumala-- taivaan kynttilät loistaa-- »Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!»

MÖKKILÄINEN JA HÄNEN POIKANSA.

»Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.»

On sääli heitä herättää, ois hyvä maata heidän, mut säälittää myös kaunis sää ja pien' on mökki meidän.

Ken nuorna tottui nukkumaan, ei vanhanakaan herää. Vain työttömyys se ruostuttaa, ei kyntö auran terää.

Ja näin ma heitä rohkaisen, kun väsyvät he milloin: tuo aika uuden huomenen ja parempi on silloin.

Ja usein huomen valkeaa ja työ on yhtä kovaa. Ma silloin koetan lohduttaa: Nyt saatte hetken lomaa.

Ja tyytyväisnä työhönsä he nousee nukkumasta. Oi, heitä siunaa, Herra sä, oi, siunaa mökin lasta!

GRANIITTI.

Hakataan, hakataan Suomen vuorta harmajaa.

Peikot pienet nakuttaa: kirpoo tulikipunat, kivilaatat lohkeevat, lastatahan laivoihin, viedään suuriin kylihin, pannaan muistopatsaiksi, palatseiksi, linnoiksi, kuninkaille, keisareille, vierahille jumaloille, joille vuori harmaja vain on lasten tarina.

Hakataan, hakataan. Pojat, pienet varokaa! Lasten tarut uudistuu, kuori kylmä ohentuu, vuoren sydän tulta on, nousta voipi raivohon, kulon suuren kulkemaan päästää pitkin maailmaa, polttaa kaikki poroksi palatsit ja linnatki keisarten ja kuninkain, vierahien jumalain.

Vuoressa on tulta myös. Nähkää kipunoita yöss'!

TERVEHDYS KAJAANIN KAUPUNGIN 50-VUOTISJUHLAAN

6 p. maalisk. 1901.

Ämmän kuohut, Koivukoski, Pöllyvaara, Kyynärpää! Kaikki tunnen, kaikki tiedän, kaikki mieleen lennähtää.

Täällä tehtiin Kalevala, täällä sodan soihtu nous kauvan vielä, vaikka vaipui muualla jo miekka, jous.

Ehkä myöskin tunnet nimen: Juhana Messenius, josta niin on kaunihisti tarinoinut Topelius.

Ja jos vielä etäisempään aikaan, aatos, meitä viet, kohtaa meitä kainulaiset, karjalaisten kauppatiet.