Chapter 3

Ja silloin, ma vannon, ett' auta ei sua daamin muoto, ei miini, vaan tanssien lähtevi Ellen Key ja tahdon on silmät kiini.

45.

KUN MUISTELEN--

Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsellut taivahan tähtiä, jotka vilkkuvat vieretyksin, niin tyttöni, oi, tyttöni, sua lähelle tulla mun täytyvi ja katsoa kauvan, kauvan.

Kun muistelen, kuinka monta taivalta olen kulkenut korpimailla, olen istunut alla kuusien ja istunut iloja vailla, niin tyttöni, oi, tyttöni, sua suudella kauvan mun täytyvi ja itkeä, itkeä hiljaa.

Kun muistelen, kuin monta aatosta olen aatellut pahaa siellä, jotk' oisi yhdessä vältetty ja voitettu yksimiellä, niin tyttöni, oi, tyttöni, mua lempiä paljon sun täytyvi ja lempiä kauvan, kauvan.

46.

HERODIAAN TYTÄR.

Ja jos minä oisin Herodes ja jos sinä tanssisit mulle, niin luulenpa, että ma antaisin oman päänikin palkaksi sulle.

Mut ethän sa päätäni pyytäiskään, sinä pyytäisit sydäntäni-- oi, ota se tyttöni armainen, jos tanssit mun edessäni!

Oi, tanssios tyttö mun eelläni ain elon tiellä ja huntua heitä, niin riemuten rinnoin ma hurmeisin olen astuva elämän teitä!

47.

JES SIUNATKOON!

Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! Miten silmänsä säihky on sammumaton, miten kaulansa valkea, kaareva on, ja alla sen kaarevan kaulan povi aaltoo armahinen.

Ja hänt' olen onneton vältellyt, mua hullua, hupsua voi! Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt, hänet unhottaneenikin luulin jo nyt-- jes siunatkoon, miten sieväks hänet sentään Luojansa loi!

Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun, kun jällehen nähdä sun sain. Sun oon minä onnessa, murheessa sun ja saat sinä leikkiä lemmellä mun, kun saan minä leikkien kiertää yht' tummaa kutrias vain!

48.

JÄÄHYVÄISTEN JÄLKEEN.

Oi, miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei-- mut kuinka jos kurja ma lienenkin, sua kielen kiroa ei.

Sano mulle, miks sua vihaa en, ahonkukkani armahainen? Mut' siksikö minä sua vihaisin, kun kaunis sa olit ja--nainen!

Miten voisin ma herjata hellintäin, suven pääskylle pahaa suoda? Miten saattaisin mustakulmallein minä murheen pilviä tuoda?

Hän oli vain lintu, mi istumaan lens mökkini ikkunalle, hän kukkanen oli, joka tuoksahti ahon yöllisen astujalle.

Hän lauloi illan, hän lauloi kaks, hän tuoksui yöllisen hetken-- ja siitäkö nyt häntä vihaisin minä loppuhun eloni retken?

Ja siitäkö nyt häntä soimaisin, kun hetken hän kuormaani kantoi?-- Ei, kaikki jos multa hän ottikin, niin kaikki hän myös mulle antoi.

Hän lauloi mun mökkini laajemmaks, toi onnen mun ortteni alle, hän antoi aartehet köyhälle ja toivehet toivottomalle.

Hän sytytti suuria aatteita, hän ventoja vesiä näytti, ja keskellä yön sekä pimeyden hän salaman soihtua käytti.

Hän terästi tahtohon tarmoa, hän liehtoi lauluhun tulta-- mut kaikki jos mulle hän antoikin, niin kaikki hän ottikin multa.

49.

PORRASPUULLA.

Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. »Pois tieltä, tyttönen vienosuu, kas, kiire on kiiruhtajalla!»

Mut tyttösen silmät ne suurentuu kuin katsois ne kummastumalla: »Tule poika, jos ei sua peloita muu, mut virta on vierivä alla.»

Me seisomme portaalla vastakkain. Mun täytyvi tästä yli! On saatana itse mun takanain

ja taantumista ma hylin. Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain ja auki on aallon syli.

50.

Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan ja etsiä toden lähteen. Nyt etsin mä vaan sinun silmiäs ja katson kahtehen tähteen.

Vait, kuuletko, valkeat totuudet kuin kyyhkyset alas leijaa, kun näin minä istun sun vierelläs ja suutelen sua--heleijaa!

51.

VÄÄRINYMMÄRRYS.

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu, mua ett' ihan peloittaapi, ja mitä taas tullevi tapoihin, sun vertaas etsiä saapi.

Saa etsiä kuudesta kylästä, yli kymmenen kihlakunnan, ja jos sua löytävät viisaampaa, niin löytävät lesken ja nunnan.

Mitä maailmasta me huolimme! Emme siihen kuulu me enää! Siis heitä se viisautes helkkariin ja näytä pitkää nenää!

Hän otti mun neuvoni onkehen ja hän tahtoni tarkoin täytti: Hän kerran keikahti kannoillaan ja--mulle hän nenää näytti.

52.

LAULAJAPOIKA.

Ja minä se olen se laulajapoika ja mull' on laulun ääni. Kekrinä kullan ma kihlasin ja kevähäll' on hääni.

Ja minä se olen se laulajapoika ja kaiutan kangasmaita. On aikani nuorena iloita ja vanhana olla saita.

Ne käskevät mun muka säästelemään, ne neuvovat nöyrää mieltä, mut tuhlata tahdon ma tunteitani ja soitella sotien kieltä.

Minä tahdon nauttia nuoruuttain ja ahmia kynsin ja hampain, minä annan kerjätä köyhempäin ja säästellä rikkahampain.

Minä tahdon maljani tyhjentää, kun ensi leivoset laulaa, kun koivut on hiirenkorvallaan ja vuorilla virrat pauhaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa, kun ensi joutsen soutaa, kun kukka on puussa ja kukka on maassa ja lehdot leikkihin joutaa.

Näin nuorena jos minä köyhdynkin ja mökki on särpimettä, on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä.

53.

KAARIN.

Kas, lempi se on kuin kukkanen ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii ja painaa ja liimaa sen ja saa soman »eksemplaarin».

Ja lempi se on kuin lintunen, min rinnassa haava on syvä; mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen tai saa sulan hattuhun hyvän.

Häll' onkin jo kaunis museo niin nuoreksi kokoilijaksi. Taas eilen ma näin, miten vietihin sinne koppelonpoikaa kaksi.

54.

JUHANNUS.

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.

55.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.

Voi kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi, kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!

Ja kannel se helkkää vieläkin. Mut kuihtuneet ovat kukkaset, syys tullut on maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössä murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.

56.

KESÄ.

Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput nuoret kyynelihin.

Nyt aukee ne kaikki, kaikki! Maa kukkii ja rehoittaa, maakerrat kertojen päällä päivän paistetta uhoaa.

Nyt kukkii ne kaikki, kaikki, kesät entiset kilpaa vaan: tuolla yks terälehtiä tekee, täällä toinen jo marjojaan.

Tule, tyttöni laulujen lehtoon! Alla virpien vilpasta on. Siellä tiedän mä pehmeän turpeen ja mairehen marikon.

Syö, tyttöni, poimi, poimi! Kesän aika niin kerkeä on. Mut elä myös suutu, jos suuhus satut saamaankin raakilon.

Meill' on niin kiire, niin kiire! Emme ehdi me vuottamaan. Maa kukkivi vuodesta vuoteen, meillä yksi on vuosi vaan.

Ja yksi on vuodessa kesä. Ikä ihmisen lyhkänen on: päivä yks kun lehteä tekee, jo toinen on marjaton.

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi »impressaario» vaan, niin onnesi varma oisi!

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sinä vuoroin otat ja annat, sinä milloin heität mun helvettiin tai milloin taivahan kannat.

Sinä tanssailet tapojen langalla ja houkuttain sinä horjut, mut juuri kun toivon sun putoovas, sinä punastut vaan sekä torjut.

58.

Älä usko tyttö mun laulujain, ne eivät totta puhu! Mut usko, mit ihmiset sanovat ja mitä huutaa huhu.

Ne kertovat jotakin toista kuin sulolaulut ja laulajan aatteet, ne pesevät pois sävelpuuderin ja näyttävät värjätyt vaatteet.

Mut yksi on väri, mi seisovi, jota pestä ei tuhansin merin: Mitä koskaan on kaunista kirjoitettu, jota kirjoitettu ei verin?

59.

YKSIN.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi, joll' on vaan yksi aatos ja yksi sävel, mi soi.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin on ihminen, joll' on vaan yksi onni ja yksi unelma sen.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi, joll' on vaan yksi murhe ja yksi muisto, mi soi.

60.

KAUPPASOPIMUS.

»Laitapa minulle laulunen!» Vai laulunen! Vai laulunen! »Laitapa minulle laulunen!»-- »Juu, kyllä, mut laulut ne maksaa.

Annatko minulle suukkosen?» Vai suukkosen! Vai suukkosen! »Annatko minulle suukkosen?»-- »Ei, liian on kallis se taksa.

Runoahan joka mies rustailee!» Vai rustailee! Vai rustailee! »Runoahan joka mies rustailee.»-- »Juu, juu, mutta minkälaista?

Mut suukkoja joka tyttö suihkailee.» Vai suihkailee! Vai suihkailee! »Suukkoja joka tyttö suihkailee.»-- »Juu, juu, mut miltä ne maistaa?

Runojahan kaikille annetaan.» Vai kaikillen! Vai kaikillen! »Runojahan kaikille annetaan.»-- »Ja entäpä suuteloita!

Mut suo mulle suukkojen oikeus, oi!» Vai suukkojen! Vai suukkojen! »Niin sinulle yksin mun lauluni soi!»-- »Mut saattaako sinuhun luottaa?

Ja saat sinä vallita suukkoja mun! Niin suukkoja mun! Niin suukkoja mun! Kun saan minä hallita lauluja sun!»-- »Mut saattaako sinuhun luottaa?»

61.

Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse.

Minä luulin sun henkeni herättäjäks, sinä olitkin unhotar unen, joka lahjoitit ruusut laaksojen, mut myöskin vuorten lumen.

Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on. mut otsalla tähtivyöhyt.

62.

Mitä on tää? Mist' tämä sunnuntai minun mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi hopeissa ja kuuset on kultavöissä?

Miks aika seisoo ja arvelee? Miks viikot niin vitkaan mataa? Minä yhdessä yöss' elän enempi kuin ihmiset vuosisataan.

Mun aatteeni liitää ja laatelee, multa haihtuvi paikka ja aika! Oi, ethän sä tyttöni kultainen myös lie vain haihtuva taika?

63.

DON QUIJOTE.

Mitä tahtoisit kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää, joka kulkee ja karkeloi.

Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa, milloin päivää, pilviä milloin; sun onnesi taas olis taltuttaa, mitä myrskyt ne velloi silloin.

Ja mielestäs vesillä vieriä ois siinä venheessä suloisempi, joka vaappua, vaaroilla uhata vois ei niin ole laulajan lempi.

Kas, laulaja, hän on sotamies! ja hän lempivi soturin lailla, min mielessä aina on kotilies, vaikka vierii hän vierailla mailla.

Ja laulaja hän on ritari-- vaikk' oiskin vaan de la Mancha!-- Hällä kädessä toisess' on kitari ja toisessa peitsi vankka.

Hän sotii ja kulkee ja kullervoi-- vaikka tuulimyllyjä vastaan!-- Mut maailman kaiken hän taistohon voi toki vaatia armahastaan.

Hei, eespäin ratsuni vaahtoinen vaan! Mitä siitä, jos nauravi Pansa! Ei tallirenkejä milloinkaan runo kantanut satulassansa.

64.

PIENI TARINA.

Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss' oli kyllä, vaikk' ohitse kulkenut toinen ois ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni, mut minusta oli se suuri, ja luulenpa, siks oli suuri se, kun se mun oli onneni juuri.

Oli mullakin pieni lintunen ja minusta oli se soma. Mut sepä siinä oli juuri murheellista, kun ollut se ei mulle oma.

65.

Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä väsyt joskus, niin tule mun luokseni vaan.

Oi, kun sinä kyllästyt kerran ilon, kauneuden karkeloon, ja kun sinä halajat kuolla, niin tule--ja valmis ma oon.

En osannut täällä mä käydä sun kanssasi karkeloin, mut tule--ja Tuonelan mailla opas ehkä mä olla voin:

Näät siellä tunnen ma kaikki, puut, pensaat ja polut jo nyt. Siell' olenhan niin monta kertaa sun tähtesi kävellyt.

66.

Minust' oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.

Oli niinkuin oisi me laskettu sen kallion kaunihin alle ja kaahlattu hietaa valkeaa ja kuljettu kukkulalle.

Ja eikö aurinko laskenut taa saarien, salmensuiden, ja tullut ilta ja tullut yö yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön, utu ulapan aalloilla sousi, unen vallassa laaksojen lammet ui-- ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle, se kukasta kukkahan kiipi-- me seisoimme vuorella käsikkäin ja katsoimme, kuinka se hiipi.

Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö! Pian aurinko aalloista nousi. Mut siitä asti mun aatoksein yhä unten aaltoja sousi.

67.

ILTARUKOUS.

Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta päälle mustan maan.

Yössä, yössä, yössä öiset linnut lentää. Työssä, työssä, työssä lepää tuskat sentään.

Lennä, lennä, lennä aatos inehmon! Mennä, mennä, mennä aika maata on.

68.

Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se nauraa voi nyt enemmän, minä vai hän?

Mut mitä me huolimme siitä. Me nauramme kumpikin. Hei, hah, hah, haa!--Mutta minua ei petä naurus se milloinkaan.

Se ei mua pettänyt ennenkään. Minut kyynelin petti hän. Kun tietäis, kumpi se toistaan lie pettänyt enemmän?

69.

LUONNOSSA LUMINEN ILTA.

Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa-- siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.

Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahellen,-- min' en olis näkevinäni, yössä seisten, yksinäni.

Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla,-- sydämet sykähteleisi, puut lunta pudisteleisi.

Kuulisin risahtavaksi, tuntisin kätöistä kaksi, kuulisin: »kuka se täällä?»-- Vastaisin: »varas se siellä!»-- Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.

70.

Kai ihmettelet sinä itsekses, miten paljo ma sentään kestin, miten kestin ma nauruas, pilkkaasi, sen ennen kuin erolla estin.

Minä näin, miten silmäsi puhuivat: »Tuolla miehell' on kova pinta!» Siin' oikein sa arvasit armahain, kova onpi se köyhän rinta.

Se mies, joka kuullut ei ijässään ole kultaisen naurun soivan, mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen hälle itselleen salamoivan.

Mitä huolii hän, vaikka hän tunteekin, miten puukot ne pintaa viiltää! Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee ja silmässä kyynel kiiltää.

Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee ja hän silmänsä hiljaa sulkee. Hän uinuvi vaan ja hän unelmoi ja mielessä kuvat kulkee.

71.

Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun polkuni kukkihin ja korpeni kotimaiksi.

Sinä teit minun päiväni unelmaks, sinä seuloit unhon lunta. Oi seulo'os, tyttö, mun silmiini ain, oi, seulo'os hyvää unta!

Maan mahtavat höyhenvuoteillaan ne unta pyytää ja palvoo. Sill' aikaa ma silmäni ummistan ja vain mun onneni valvoo.

72.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.

73.

AVE MARIA!

Mitä olet sinä tyttöni minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistoillein, kun synkkänä saapuvi yöni.

Minä hyrisen lauluja hiljakseen ja ma helmiä hymisten siirrän, sana sanalta laulan ma lauseesi, piirre piirteeltä muotosi piirrän.

Minust' on kuin sun piirteesi pieninkin ois isämeitä ja avemaria, ja vaikka ma maass' olen polvillain, kuin onneni suur' olis liian!

74.

ON NIIN HERTTAISTA AJATELLA.

On niin herttaista ajatella, että me olemme lapsia vaan, että sä olet vain pikkunen tyttö, minä vain poikanen paidassaan.

On niin herttaista ajatella, että me yhdessä kasvettais, yhdessä juostais nurmet ja metsät, toria saatais ja toreiltais.

On niin herttaista ajatella, että me toistamme lemmittäis, että kun yhdelle tulisi murhe, toinenkin itkusilmihin jäis.

Ei meitä maailma eroittaisi, ei synti, ei sydäntuskatkaan, sulho ois suuri ja nuori ja vankka, morsian kulkisi kukilla vaan.

Sulhanen laittaisi suuren talon, jonne hän impensä ihanan veis, impynen sulhonsa ikkunalla illoin istuis ja lauleleis.

On niin herttaista ajatella, että me joskus sen elämme, oi, että me jossakin elämme kaiken, kaiken, mit' tääll' emme elää voi!

75.

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis yli aaltojen ainiaaksi, ja jos joku virsi se vieriä vois tarusaarehen, aikojen taaksi,

niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta: miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.

76.

Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin salo kevätkäkeä, kunnahalla kukkuvata. Kukit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, herätit keväiset henget, helkytit salon sävelet, puroina porisemahan, leivosina laulamahan, tuulen viedä, toisen tuoda, raikua kylien rannan. Niinp' on nyt minun iloni, kuin kangas kanervatonna, niinp' on nyt minun poveni kuin kevät käkeä vailla,-- kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.

77.

HANHIPAIMEN.

Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhia paimentaa.

Toki sentään mä toitotan torvehein: »Hoi hanhisein, ah impyein!» Mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhea paimentaa.

78.

Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme uskoa eilistä unta ja huomenta huoletonta.

Kun pääsi sä painat mun rinnalleni, niin koskien kohinan kuulet. Ja aaltojen kansa kun suutelee, niin hurmehissa on huulet!

79.

Sinä olet kuin mandeli makea, joka vetehen viertävi suuta. Mun veren' on nuori, mut sakea, ja kuulee illan kuuta.

Sinä olet niin lauhkea, lakea, mut voit myös olla muuta. Oi, anna mun tyttöni hakea sitä haluni mandelpuuta!

Sun veres on nuori ja lämpöinen, kuu kulkevi metsän rataa, se luoja vuoksen ja luotehen.

Kas, kiiltomadot jo mataa! Nyt aika nousta on aaltojen, nyt aika on suukkojen sataa!

80.

YÖLAULU.

Sano, koska se koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska se vaipuu se ilta, jona iloisna vaipua voin?

Sano, tiedätkö, milloin se joutuu se joulu ja kynttilät? Sano, milloin ne haihtuu ne haamut, jotka takana käyskelevät?

Elä pelkää! En minä itke. En itkenyt vuosihin. Mut vuosia unt' olen nähnyt ja uskonut unihin.

Ja uni jos yksi se petti, niin uskoin ma uutehen; mut unista kauneista kaunein olit tyttö ja--viimeinen.

*

Minä luulin sun siksi aamuksi, jona helposti herätä voisin, minä uskoin sun siksi illaksi, jona iloisna uinuva oisin.

Minä uneksin jouluni joutuneen kera kuusien, kynttilöiden, minä luulin haamujen haihtuneen ja mennehen metsä-öiden.

Ja luulin jo, ett' olin ihminen, en ainainen uneksija, ja luulin jo, ett' olin onnellinen-- en onnen vain runoilija.

*

Kas, ihminen suree ja iloitsee ja ihminen tuntee ja elää. Mut laulaja kulkee ja kuuntelee ja sen korvissa kantelet helää.

Ne helkkyvät, helkkyvät päivät ja yöt, ne kaikuvat kaukaa, niin kaukaa. Ja laulaja kulkee ja kuuntelee ja laulaja kuulee ja--laulaa.

81.

Kun yksi rehkii ja yksi raataa ja kaikki repii ja kaikki kaataa, kun yksi kantaa ja kaikki sortaa, kun yksi muuraa ja kaikki murtaa ja yks se anteheks antaa vaan-- niin minne yksi se joutuukaan?

82.

LINTU.

Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiini sen lintusen ja sen vangiks häkkihin pisti.

Minä annan sen laulaa lasilla vain ja käyskellä kädelläni, minä syöttelen pieniä muruja sille, mut syöttelen sydäntäni.

Moni sulki sen lintusen häkkihin ja sen suuhun ryyniä pisti. Mut eipä se sitten laulakaan niin kuoleman-kaunihisti.

83.

Minust' on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta nyt taivaan ja taivaalla tähdet ja kuun.

On ilmassa luomisen aamu. Maa kylpevi kasteessaan. Veden päällä on Herran henki ja päivä on päällä maan.

Minust' on kuin oltais me yksin, ens ihmiset elämän tään, ja kesyjä ois pedot korven ja tulis ja työntäis pään,

ja me karhuja siliteltäisi, salon hirvejä hyväiltäis, ja yötämme vartioimaan jalopeurat ympäri jäis.

84.

LAULU KEVÄTTALVELLA.

(Gustaf Fröding.)

»Sula jääni, suo mun viertä, virrata vapaana», näin keväälle huokasi talvi.

»Kenties, jos päivän on tahto niin, me vuotamme kai vielä viikon, kaks, kenties, kenties», kevät lauloi.

85.

LEMMENLAULU.

(Gustaf Fröding.)

Minä rahalla rakkautta ostin, kun muuten ma saanut en. Soi kauniisti kantelo sentään, soi kiitosta rakkauden!

Uni kaunis, vaikka vain unta, oli kaunis se kuitenkin, ja Eeden on sillekin Eeden, ken jätti jo Eedenin.

86.

SEN VASTA MA NAISEKSI SANOISIN.

Sen vasta ma naiseksi sanoisin, joka temppelit tyhjät täyttäis, joka henkeni, ruumiini vallitseis ja ei valtaansa väärin käyttäis, joka ei olis kissa ja ei olis hiiri ja ei olis tuuli ja ei tuuliviiri ja ei olis orja, ei herrakaan, mut ystävä armas vaan.

Ja sen vasta naiseksi sanoisin, joka olisi hellä ja hyvä, joka läikkyä niinkuin lähde vois, mut sentään ois meri syvä, jonka rinnassa ainainen aarnio oisi, mut ei sitä kaupaten esille toisi, vaan hakea antais mun silmät kiin'-- eikä suuttuis, jos löytäisin.

Niin kämmenin häntä mä kantaisin ja hälle mä heikko oisin ja ilkkuis hän ei minun heikkouttain-- taas muille ma oisin toisin! niin hälle mä tarjoisin riemuni tarhat ja hälle mä itkisin itkuni parhaat ja laulaisin lauluni ujoimmat, pojan tuntehet punastuvat.

Näät luulenpa, siellä mun sisälläin oli jossakin kaunis kuva, vaikk' on se nyt tomun peitossa-- oli puhdas ja punastuva. Ja tähdistä olen minä lukenut illoin, että puhdas lempi jos tulisi milloin ja pölyn sen päältä jos puhaltais, kuva vieläkin värinsä sais.

Mut ei, ei! Tähdet on tähtiä ja tähdet niin pahasti vilkkuu, ja ei, ei, tytöt on tyttöjä ja tytöt niin pahasti ilkkuu. Hyvä kaikki niin kauvan kuin näyttelet yhä, mut näytäpäs kerran se pyhä, se pyhä, niin kissan mi-au heti kuulet sä-- tai lampahan bä-ä-ä!

87.

Minä uneksin kahdesta koivusta, yli virran jotk' kasvoi yhteen, ja unta mä näin, että kevättä kaks saman antoi sadon ja lyhteen.

Sinä taidatko unia arvata? Jos et, niin anna olla! Mut jos sen tahdot sa selvittää, se selvitä suutelolla!

88.

ALPPIRUUSU.

En takaisin muuta mä tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa ja ainoa aarteheni.

Se köyhän ol' leipä ja köyhän turva ja ystävä yksinäisen. Sen henkeni kaupalla poimituks sain vuorelta elämän jäisen.

Suon kaiken mä muun, suon kauneuden ja laulun ja lemmen sulle, mut se oli mun, minun yksin vain ja anna se jälleen mulle!

89.

AINO-NEITI.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla; sisko asui enimmäkseen emon siiven alla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelehon vaati vankempansa, lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki. Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski--kumpaa tuli kuulta? Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joenrannan alla. Impi itki angervo paaden pallealla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi aallotarta kolme--Aino-neiti neljänneksi. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta. Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

90.

UNTA.

Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää, mut kaunista, kaunista unta. Sua lemmin ja kaipaan ja kaihoan kuin syys-tantere talven lunta.

Minä tahdon sulkea silmäni ja uskoa unta syvää. Olen uskonut paljonhan elämässäin, joka ollut ei näinkään hyvää.

Mitä huolin, jos huomenna jällehen on maa musta ja murheessa kuusi-- tai ellen ma syksyhyn heräiskään, vaan eessäni ois kevät uusi?

91.

SYDÄMEN KEPPONEN.

Minä syömeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett' ihmiset katseli ihastuin-- mut arvatkaa, miten vihastuin, kun sydämen itsensä ilolla tässä näin omaa hautaasa imehtimässä.

92.

REKILAULU.

taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista.

Hei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.

Hei, Hallin Janne on hampuusi ja mittaa maailman rantaa, pappilan Manta se jupparöijyssä vieraille kahvia kantaa.

Hallin Janne se hoilottaa ja jalka on ulkona reestä, pappilan Manta se punastua voi Hallin Jannenkin eestä.

Pappilan Manta se punastelee, kun Hallin Janne hoilaa, »Ja et sinä turhassa istu tyttö, kun istut polvilla noilla!»