Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät
Chapter 2
Siitä toisesta muuta ma muista en, mut se lauleli lohdutusta. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, että lauleli lohdutusta.
Mun äitini kuoli ja kuopattiin sen kivikirkon lehtoon. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, sen kivikirkon lehtoon.
Mut huutokaupalla myötihin tään kulkijapojan kehto. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, tään kulkijapojan kehto.
Ja silloin se suurista suruista mun ääneni sortua taisi. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, mun ääneni sortua taisi.
Mut jos mua tyttö sä rakastat, vielä rintani riemahtaisi. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa ja lauluni kaiun saisi.
4.
Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika rakastaa, tyttö hakastaa ja on kuin oikea nunna.
Hei hah hah haa, onko hullumpaa, hän on mulle kuin abbedissa, risti rinnallaan, pyhä pinnaltaan, silmät Neitsehen rukouksissa.
Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun vaikka sen valheeksi tiedän, minä uskon niin silmän rukouksiin, että suunsakin pilkkaa siedän.
5.
Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin, kun ensi murhe mun eloni kukkia multas.
Sua odotin silloin ja sittemmin sua odotin kertaa monta, ja istun ja odotan vieläkin-- voi tyttöä vallatonta!
Hän kulkevi vain minun kupeellain ja vierellä käy ja vilkkuu, mut kun häntä kosken, hän häilähtää ja kutria heittää ja ilkkuu.
6.
KULTAINEN KIRJA.
Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään mä olen ja nuori, miks loitolle lämpöä säteilen kuin päivän paistama vuori.
Elä imehdi tuota, oi armahain! Mulla ollut on juhla suuri, mulla ollut on suuri sunnuntai elon arkien keskellä juuri.
En tiedä, saatatko uskoa, mut kaukana olen ma käynyt, minä palajan pitkältä matkalta, vaikk' en ole väsähtäynyt.
Ja tiedä en, uskotko impyein, unet mull' oli suuret ja summat: itse auringon kanssa ma liiton tein ja kuun kera kirjat kummat.
Minä lupasin syömeni nuoren tään aina auki, auki sen pitää, aina pitää sen sepposen selällään enkä peittää päivältä mitään.
Ja päivä se lupasi paistettaan ja kuu lupas kuutamoansa halki elämän pitkän ja onnekkaan, joka lauha ois laskussansa.
Ne kirjat ne kätkin ma rintaan mun, mut ei vielä, ei vielä ne riitä, niin kauvan kuin, impeni puhtahin, sun puumerkkisi puuttuu siitä.
Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa sen kultaisen kirjan alle? Sano, tahdotko valani vahvistaa, valan päivälle, taivahalle?
7.
Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun päiväni ohjaaja, unen antaja yölliseni.
Vai tahdotko olla mun valheeni? Sekö enemp' on mielehes sinun? Ole vaan, ole vaan, tosi, valhe tai mikä muu, kun vaan olet minun!
8.
NIIN KAUVAS KUIN SILMÄ KANTAA--
Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas kuin aatos antaa olet ollut mun mielessäin.
En muista ma päivää, en yötä, jona ollut et muistossa mun, en tehnyt ma tekoa, työtä, jota tehnyt en tähtesi sun.
Sinä annoit oikean, väärän, sinä ohjasit eloni tien, sinä määräsit matkani määrän ja sun kanssani sinne ma vien.
Ja kun perillä ollaan me milloin ja jos kaikki ei mielestäs ois siellä niin hyvää silloin-- niin syyttäös itseäs!
9.
AAMULAULU.
Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan raidan alle.
Nuku, nuku sydämein, nuku nuorta unta! Katso, kuinka havajaa koko luomakunta!
Lennä, lennä lempeni, lennä yli vuorten! Ei ne estä vuoretkaan lempimistä nuorten.
10.
Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn' oli virta ja tyynessään kuvat valkeat kuvasti noiden.
Tuli tuulispää yli virran ja maan ja mylvi ja viskoi multaa. Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan ja etsii entistä kultaa.
11.
ANTONIUS JA KLEOPATRA.
Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun valtoa valloittamaan.
Kleopatra, kaunis ja viekas, oli valtias Egyptin, sysikutrinen, säihkyväsilmä-- tuli impysin tuhansin.
»Oi, terve sa Egyptin päivä»-- Antonius riemulla huus-- »Suo olla mun aalto se illan, johon painat sa purppurasuus!»
»Niin olkohon, maailman pylväs»-- Kleopatra vastasi näin-- »mut olkohon ääressä maljain, ilon soidessa, seppelpäin!
Siis terve sa Egyptin vieras, min maineen tuuli jo toi! Nyt kestiten kilpailkaamme, mitä Rooma ja Egypti voi.»
Antonius, maailman pylväs, pidot toimitti uljaimmat, kalat kultaiset, kuohuvat viinit, sadat heelmät ja hekkumat.
Kleopatra, kaunis ja viekas, luona vieraansa söi ja joi, mut kun tuli vuoronsa hälle, vain maljan yhden hän toi.
Ja sen viiniä täytehen kaasi. Mut salaa pohjahan sen hän pudotti puuntavan helmen heloposkena hymyillen.
»Mitä annoit sa Egyptin käärme?»-- Antonius kauhulla huus.-- »Miks huuleni hurmeessa palaa, jota suuteli purppurasuus?»
»Vain helmen yhden ja pienen»-- Kleopatra vastasi näin-- »mut jos minun rintani avaat, niin löydä et sydäntäin».
Antonius, maailman pylväs, tuns silmänsä himmenevän, tuns kiertävän viekkahan viinin-- ja maailman unhotti hän.
Ja vuodet ne vierii ja vierii. Mut kaulaten kaksin on vaan Antonius, Egyptin orja, ja herratar Egyptin maan.
12.
Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun helmahas heitän minä mieleni murheen tään.
Maa on niin autio, tyhjä, sinä yksin täys kuni yö, min taivaalla tähtöset tuikkii, min varjoissa valtimot lyö.
Oi, yöni hellä ja hiljainen, sinä yöni suuri ja tumma, ota helmahas päivän uupunut laps!-- Mun on niin kammo ja kumma.
13.
KUKA ON HÄN?
Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?
En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan.
14.
Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.
Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin, sinä impynen yön, sinä hämärän laps, kun kulmas on musta ja mutrussa huuli ja silmäsi säihkyy ja häilyvi haps!
15.
MERI KUUTAMOLLA.
Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin korkea kuin taivahan tähtivyöhyt, sen alle mahtuvi maailma ja yhdessä päivä ja yöhyt.
Oi, äitini armas, kun eläisit, nyt itkisin helmassasi! Sinä anteheks antaen pyyhkisit pois kyynelet poskiltani.
Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä ja veljesvainoa miksi, kun luonut on Luojamme lempeä maan kaiken niin kaunihiksi?
Miks ihmiset astutte allapäin, vaikk' korkea taivas on yllä? Ylös silmänne luokaa ystäväin, niin mielenne yhtyy kyllä!
En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla. Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla.
16.
Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun suukkoihis tyttö mä uskon vaan ja mustahan silmäpariin.
Ja jos mua tyttö sä rakastat ja suot mulle suukkos-tuulta, taas purjehin täysin mä purjehdin ja hoilotan hankapuulta:
Hei, monta on laivaa laineilla ja tähteä taivahalla, hei, minun laivani ajelee sen tyttöjen tähden alla!
17.
PIRU TULI MUN LUOKSENI.
Piru tuli mun luokseni pyydellen: »Suo mulle aartehet sydämen!»
--Tulit liian myöhään ystäväin. Surun ruoste jo runteli sydäntäin.
Piru hymyten vastasi: »Ruoste vie vain raudan ja vasken, tok' kultia lie.»
--Tulit liian myöhään ystäväin. Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.
Piru hymysi vaan: »Jos kullat vei, iva älysi helmiä ottanut ei.»
--Tulit liian myöhään ystäväin. Kävi ihanin impi jo sydämessäin.
Piru silloin se kirosi kimmahtain: »Se lempo se eelleni ehtii ain!
Se lempo se puhdasta tekee vaan!»-- Ja pois hän laukkasi vihoissaan.
18.
METSÄNTÄHTI.
Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsänkukka. Hän oli niin nuori ja valkoinen, mut häll' oli tumma tukka.
Hän oli niin vieno ja valkoinen, mut häll' oli viisas mieli. Ja jos hän hulluja huokasikin, niin kertonut ei sitä kieli.
Ken metsäntähteä rakastaa, sen viepi metsän hukka. Ja metsä jos ei sitä veisikään, niin viepi sen tumma tukka.
Hän on niin viisas ja valkoinen ja sievä kuin sisilisko; mut kun häntä kutsut kullakses, niin sulle hän on vaan sisko.
19.
SEITA.
Minä olen kuin pikkunen pakana ja sin' olet jumalanpuuni ja ethän sa ilku takana, jos sulle sen kuiskaa suuni.
Minä levitän lehtohon lakanan, kun saapuvi uhrikuuni, ja seulon sieluni akanan ja paastoan lihani, luuni.
Minä otsani kolmasti maahan lyön, minä helmet helmahas puotan ja riisun rikkahan solkivyön.
Ja ma merkkiä anon ja luotan. Mut vaiti seisovi seita yön ja yksin ma uskon ja uotan.
20.
OMENANKUKAT.
Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne kumartuu ja immet on' unelmissa.
Ne yöt pari ympäri helluntain, ne yöt on suuret ja syvät ja silloin jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.
Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!
21.
NIIN JOS OISIT LAULUNI.
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki sävelet sä.
Metsässä on suuret puut ja metsässä on marjat, metsässä käy kontiot ja köyhän kotikarjat.
Kukat pienet kukoistavat suurten puiden alla, valkopilvet vaeltavat suven taivahalla.
Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee. Köyhän sydän keveämmin silloin sykähtelee.
Alla suurten surujenkin kukkii kukat mieleen. Köyhä kukan kuroittaa ja pistää rintapieleen.
Köyhä kukan kuroittaa, min rikas maahan astuu; köyhän silmä kyyneleissä useammin kastuu.
Kukka orvon kumppani ja laulu köyhän liesi; metsä meidän tuttava, mut vieraan vihamiesi.
Tuttavalle metsän polut itsestänsä aukee, vieras maita vierivi ja eksyneenä raukee.
Tuttavalle »tervetullut!» joka kuusi kuiskaa, vierahalle joka oksa uhotellen huiskaa.
Kell' on rikos rinnassa ja ken ei sitä kadu, vieras on se metsässä ja vieras mailla sadun.
Sille siellä vihur' käy ja korpikuuset ruskaa-- katuvalle metsän huoju huojentaapi tuskaa.
Paatuneelle pahat henget metsän puista puhuu-- katuvalle metsän immet valkohunnut huhuu.
Huiska huivi Tellervon ja mulle tietä näytä, piirrä puihin pilkkoja ja lohdun kättä käytä!
Sull' on käsi valkea ja sull' on sormi pieni. Mull' on käsi mustempi ja kova korpitieni.
Tahdon kerran kätehein sen käden pienen liittää-- yö se hullun sydämessä hourehia siittää.
Käsi pieni pelästyi ja huntu kauvas huiskas, hullu henkäs, heräsi ja itseksensä kuiskas:
»Käsi pieni katoais mun käteheni mustaan, kauvempata viitaten se vaan luo lohdutustaan.»
Huiska huivi Tellervon ja käsi vieno vilka! Taasen tahdon astua ma tietä tytön pilkan.
Tule metsän tyttö taas, en enää ole hullu, tule, niinkuin tuhatkerrat ennenkin oot tullut.
Tule siivin kultaisin ja kulje valkovaattein, saavu rauhan sanomin ja joudu joulu-aattein.
Pyyhi rypyt otsalta ja silmät kiinni sulje, hiljaa huolet hivele ja kulmiani kulje.
Kas, mun pääni sairas on, on sairas lapsikulta; lapsi tahtoo levähtää ja levon saa se sulta.
Sull' on sydän valkea ja sull' on käsi pieni. Mull' on mieli mustempi ja kova korpitieni.
Korvessa on suuret puut ja korvessa on marjat, korvessa käy kontiot ja köyhän kotikarjat.
Ilot vienot vihannoivat suurten huolten alla, valkopilvet vaeltavat suven taivahalla.
Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee, köyhän sydän keveämmin silloin sykähtelee.
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, surut kaikki karkoittaisit, kaikki kyynelet sä.
22.
Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa metsän kuusille kuunteleville.
Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen tulis laulaen saloa syvää-- ja mitä minä sitten toivoinkaan, se oli niin hyvää, niin hyvää!
Ja tyttö se tulikin laulaen, mut tullut ei se hyvä. Ja torvea kyllä ma toitotan, mut kuule ei korpi syvä.
23.
ONNEN ORJA.
En, enhän niitä ma ymmärrä sun konstejas, tyttöni sorja, sen ymmärrän vaan, että ijäti mä olen lempesi, leikkisi orja.
Sinä taiteesi turhaan tuhlailet. Mitä tarpeen on keikailu, keima? Ei pakohon sentään se päästä voi, kenen otsall' on onnen leima.
Joka ovella kiini se otettais, joka kylässä kysyttäis tälleen: »Mist' onnen orja sa karkasit?»-- Ja ma luoksesi tuotais jälleen.
24.
SUN NAURUSI.
Sun naurusi, oi, sitä pelkään ma niin kuin teuras puukon terää. Kehen kerran se sattui, naurusi sun, niin eipä se hevillä herää. Sun naurus on hellä ja hirmuinen, on ilkein ja ihanaisin, sun naurusi hurmata, surmata voi-- kun jällehen kuulla sen saisin!
Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun aurinko kumpuja kultailee ja käkönen kukkuvi vastaan. Sun naurusi päilyvi, päärlyilee, sun naurusi soi ja helkkää. Ken kerran sen naurusi kuuli sun, sen aina se rinnassa välkkää.
25.
Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy. Sinä olet kuin kummulla kaste yön, joka kulkijan askelta säikkyy.
Elä pelkää kukkanen kummullas, en tule ma ryskävin tuulin, ja jääsi jos särkeä tahdonkin, sen särjen mä lämpimin huulin.
Minä otan sun kuplasi kultaisen kuin äitini suukko se oisi, minä juon ne kastehet kauniin yön kuin ehtoollisviiniä joisin.
26.
INDIAANI.
Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahani, joka jätti sen.
Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini taas valkoisein. Tuost' astunut pieni on mokkasiini yli sammalein.
Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?
27.
IRMA-IMPI.
Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan. Ja suuri on kuninkaiden murhe.
--»Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!»-- Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus. Se yö oli kaunis ja kalpee.
Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan, mut murhe istui vierellä kuninkahan. Ja suuri on kuninkaiden murhe.
Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa, mut Irma-impi rauhassa makas majassaan. Se yö oli kaunis ja kalpee.
--»Oi, äitini, kuule kuinka jyrisevi tie! Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!»-- Niin suuri on kuninkaiden murhe.
--»Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton. Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on.»-- Se yö oli kaunis ja kalpee.
--»Oi äitini, katso kuinka välkkyvi tie! Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie.»-- Niin suuri on kuninkaiden murhe.
--»Sa nuku, nuku rauhassa, lapseni mun. Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun.»-- Se yö oli kaunis ja kalpee.
--»Oi äiti, äiti joudu jo ikkunahan! Se valkea valjakko on kuninkahan.»-- Ja suuri on kuninkaiden murhe.
--»Oi peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun. Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun.»-- Se yö oli kaunis ja kalpee.
Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan, niin tyhjä oli tölli ja emo surussaan. Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee, niin kansa Irma-immestä vielä laulelee. Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
28.
Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän, kuinka hän kulki pois hame hulmuten vasten nilkkaa.
Miks en ma suutu sun pilkastas? Miks ei mun tuskani herää? Miks onnen lintuni lentää vaan ja unia uusia kerää?
Se kerää lauluja kevään vaan, se loihtii umppuja esiin. Mitä huolii se miekkonen haavoistaan, kenen rinnassa peipot pesii!
29.
LOHDUTUS.
Hän imi, hän puri, hän puristi mun, ja hylkäs kuin omenan kuoren. Hän on juonut mahlan mun maljastain, hän syönyt on syömeni nuoren.
Kun vihata häntä mä voisin ees! Mut ei ota tuhka tulta. Yks sentään lohdutus mulla on: Sait myrkkyä myös sinä multa.
30.
IHME.
Hän oli kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä kukkinut oli hänen haudallaan ja talvi jo satanut lunta.
Mut on kuin haudat ne aukeis taas, elo henkisi hankia pitkin, ja on kuin liikkuisi ristinpuu, min alle ma impeni itkin.
Kas, ilmassa kutria leijailee! Kas, kaukana huntuja häilyy! Hän, hän se on itse, mun impyein, hän kuololta, kuololta säilyy,
Minä hangelle lankean polvillein, minä armahan syliini suljen. Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa ja kukkien yli ma kuljen.
31.
YSTÄVILLE.
Mua joskus jos mieheksi kiitettäis, yks ain' olis ylinnä ansio mulla: se että ma seurassa tällaisess' olen voinut ja tahtonut mieheksi tulla.
32.
Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onnen on niin outo ja uus, sen että mä vapisen eessä.
Kun sydän on auki, on kiinni suu, mun syömeni hehkuu ja halaa. Sua katson ja säästän ja silitän vaan kuin kerjuri leivänpalaa.
Minä joka en nauttinut onnestain kuin sieltä ja täältä murun! Tää pöytä mulleko katettu ois? Ois tullutko loppu surun?
33.
SALAISUUS.
Mull' on, mulla on yksi salaisuus, hei, hip tula tuulia tei, mut sitä en minä sano kellekään ja kenkään sit' arvaa ei!
*
Minä tahtoisin olla kuin palmu aron polttavan aavikolla ja koota kansoja juurellein tai tuoksuta vain kuin valmu yön helmassa, yksiksein.
Ja jos minä oisin palmupuu aron aavalla polttavalla, niin tiedänpä, kelle lempein ain ois suoja mun lehväni alla. Ja jos minä oisin valmu vaan, unen-tuoksuja turhinkin, niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän ma tuoksuta tahtoisin.
*
Mull' on, mulla on yksi salaisuus, hei, hip tula tuulia tei, mut sitä en minä sano kellekään ja kenkään sit' arvaa ei!
34.
Kun omena on kypsä, se putoaa, mut ensin se punan saapi. Tuo puna, tuo puna sinun poskillas, mitä mulle se ennustaapi?
Kun hongat huokaa, se sateen tuo, mut ensin ne huokaa syvään. Tuo huokaus, huokaus sun rinnastaa mitä mulle se tietää hyvää?
35.
ONNEN KULTA.
Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää ja mitä ei koske käsi?
Miks etsimme lemmeltä enempää, joka nostais ja kohottaisi?-- ja luulenpa, ihmiset muinoisin sitä onneksi sanoa taisi.
Ne ihmiset vanhojen aikojen ne oli niin vanhoilliset, ne söivät ja joivat ja nukkuivat ja olivat onnelliset.
Ja olivat onnelliset kun vaan ei ollehet onnettomat,-- mut joku jos äkkiä onnen sai, siitä tehtihin sormukset somat.
Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan ja korvarenkaat ja käädyt,-- mut niitä ei tietysti kantaneet kuin yhdet ja ylemmät säädyt.
Ja niitä ei tietysti kannettu kuin joskus juhlissa näissä, kuin apin ja anopin peijahissa ja langon ja kälyn häissä.
Mut muuten ne lepäsi lippaissa ja piirongin laatikoissa-- oi, muistatko impeni iloa, kun saimme lapsena penkoa noissa!
Ja muistatko, silloin jos käsiimme sai pikkunen samettilipas, heti äiti sen kiiruhti korjaamaan ja hän silmäänsä kädellä hipas.
Se oli hänen onnen lippaansa, onnen kultansa ainokainen-- tai oli se vaan hänen äitinsä onni tai äitinsä äidin vainen.
Ne kulkivat polvesta polveen näin, ne kulkivat suvusta sukuun, ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit ja sametit juhlapukuun.
Nyt maailma paljon on edistynyt! Ei juhla-onni nyt riitä, nyt onnea arkeenkin tahdotaan, joka päivälle osansa siitä,
Nyt maailma paljon on edistynyt! Tosin vieläkin juodaan ja syödään, mut onnen kulta se myntätään pois ja ostetaan ja myödään.
Ja ihmiset ovat niin iloiset ja lyövät lompakoitaan: »Kas, täällä se onni on oikea, kun vaan sen oikein hoitaa!»
Ja ihmiset sanovat omakseen, niin vaan ovat omaksununna, vaikk' kunkin onnessa selvästi on vaakuna valtakunnan.
Mut täällä on joukossa toisia, joille myntätty onni ei riitä, jotka tahtovat itse leimata sen, kuvan omansa katsoa siitä.
On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat sitä puhdasta vuoren kultaa, jotka kaivavat harkkoja haaveiden-- ja saavat mustaa multaa.
Kas, oikean kullan jo korjanneet on aikoja vuoren Hiidet rahvahan käsistä raa'oista ja edess' on ukset viidet.
Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas ja uskot sa lempehen nuoreen, niin tule ja riemuten käsikkäin me syöksymme Hiiden vuoreen!
Niin tule ja kultaiset haavehet me taomme kultatöiksi, me taomme ne miesten miekoiksi ja sorjiksi sotavöiksi.
Ja otamme Hiidestä orhit nuo, ne korskuvat, kiiltokarvat-- heil näillä varsoilla ratsastaa vain valiot ja harvat!
Pois alta nyt ihmiset ahnehet! Sylis aukaise maailma saita! Kun Hiiden keisarit kulkevat, niin aukee joka aita.
36.
Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli.
Sua silmihin katsoa tohdi en, vaan katselen maahan ja mairittelen.
Sinä poljit mun pikku ylpeytein ja viekas on orjan kieli.
Se oli niin pieni, niin pieni vain, mut se oli sentään mun ainoain.
Sua soimaa en, sua heitä en-- mut se kävi niin syvälle sydämehen.
37.
Ja jos mua lemmit armahain, niin tehkäme liitto ja vakaa, että ensi kekrinä tämäkin poika jo kultansa rinnalla makaa.
Ja jos mua lemmit armahain, niin tule minun tupaseeni! Tupa on tehty ja kaunistettu mun nuorehen sydämeeni.
Tupa on hongista huolitettu ja karsina kalevanpuista! Ja jos mua lemmit armahain, niin ethän sä huoli muista?
38.
NÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN.
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille, paistoi köyhänkin pihoille; vihersi tuhannet virvet, sinersi sataiset järvet, iloitsi ihanat nummet, tarinoivat metsän tammet, puu puheli, kukka kuuli,-- köyhä sen todeksi luuli. Luuli tullehen kesänsä, aukaisi povensa auki, suven hellän hellitellä, ilman lintujen iloita-- vingahti vihainen tuuli, ulvahti salolla hukka, taivas viskoi talven lunta, kylä kylmiä sanoja.
En ma kerran sen perästä ole nähnyt kesästä unta.
39.
MERIMIES KAJUTASSAAN.
Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä ja muistelen mustaa tukkaa.
Miss' on hän nyt? Mitä miettiikään? Surumiellä vai mielessä ilo? On kaihonko kyynele silmässään vai riemun kiilto ja kilo?
En sois hänen istuvan itkussaan, en liioin nauravan soisi. Mut kauvas jos aaltoja katselet vaan, niin mieleni kirkas oisi.
40.
JAA, JAA!
Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, jaa, jaa, kissanpoika, sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, sinä tyttöni mustakulma. Mut sanohan, kuinka niin pieni kissa, ai, ai, niin pieni kissa, mut sanohan, kuinka niin pieni kissa voi olla niin paha ja julma?
Sinä olit kuin pikkunen sokerinpala jaa, jaa, sokerinpala, sinä olit kuni pikkunen sokerinpala ja olit jo mulle kuin oma. Mut sanohan, kuinka niin makea pala, ai, ai, niin makea pala, mut sanohan, kuinka niin makea pala voi olla niin kova, niin kova?
Sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika, jaa, jaa hiirenpoika, sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika ja mahduit maissinjyvään. Mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri, ai, ai, niin pieni hiiri, mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri voi purra niin syvään, syvään?
41.
KAHDEN HERRAN PALVELIJA.
Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin koskelo vierin mä virtoja, kuin sotka ma soudan lahta. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, ja--puijailen herraa kahta!
Minä tiedän ne tiet niin tarkalleen, minä tunnen ne kumpaisenki: Vie toinen se korpien tyyneyteen, käy toisella tuulien henki. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, ne on kaunihit kumpainenki!
Minä lemmin palmuja linnojen ja mökkiä honkien alla. Minä laulan vimmoja viettien, mut rinnassa mulla on halla. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, niin palmun kuin honkien alla!
Mut tule, oi tyttö, mun tupahain, min laitan ma metsähän kerran, niin luovun ma palmuista, linnoistain, ja mulla vain yksi on herra. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, ja mulla vain yksi on herra!
42.
Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä mä vain, hän on minun metsäni, maailmain, hän on minun ainoain.
Minä rakastin yötä ja päivää myös, nyt rakastan häntä ma vain, hän, hämärän impeni ihmeellinen, niin vieno, mut väistyvä ain.
Minä rakastin muita ja itseäin, nyt rakastan häntä mä vain, hän on mulle minä, hän on mulle muu, hän on minun armahain.
43.
Se oliko kieli, jok' katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti.
Miks tyttöni kasvosi käännät sä pois? Vai sydämen kielikö ollut se ois?
Miks poskesi vienosti punertuu, miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?
Ei, ei, se oli vain kukkanen, joka aukes aamuhun, keväisen.
44.
Kuten tahdot vaan, kultanuppuni! Siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoon hymyt, teeskelyt, koko »volangin» heitto, kas tälleen.
Kas, mistä me viimeksi puhuimme? Kai, minä luulen, »premiääreistä», tai ehkäpä tahdon voimasta tai naistyöstä ja Ellen Keystä?
Mikä neidin se miel'pide olikaan siitä työstä, mi mennyt on väärään?-- Ei, heitetään tämä helkkunaan tai muuten ma muiskun määrään.