Part 2

KAARLO. Kalpeat, eikö mitä? Lääkäri ei saa kalveta eikä hairahtua. Minä olen käynyt kovempienkin koetuksien läpi.

ÄITI. Niin, minä tiedän sen, sinä olet rautainen. Kestäkin kuin mies.

KAARLO. Kiitos.

ONNI. Ja nyt olemme taas kaikki koossa. Äitimuori, Ireene, vanha ystäväni, kaikki, joita rakastan.

ÄITI. Tämä ennustaa puhetta. Onni piti ennen niin kauniita puheita.

ONNI. Niin, nyt minä tahdon puhua! (Ottaa lasin käteensä.)

KAARLO. Onni, ole varovainen!

ONNI. Kaikki sairaat tekivät kerran kapinan. Sillä oli iloiset laskiaiset, punainen karnevaali. Harmaissa viitoissansa he syöksyivät hoitajiensa käsistä yöhön. Kammioon kytketyt sielut, kidutusvuoteiden orjat maalatuin poskin, viilein otsin istuivat korskeiden orhien vetämiin rekiin. Sainiot hulmuivat reen perässä, helyillä koristetut ohjat välkkyivät huurteessa. Läpi yön kiiti iloinen laskiaisjoukko. Etumaisina pihahtivat säkkipillit ja huilut, ja sadat kulkuset kilisivät ihan hullaantuneesti. Ja minut valtasi pohjaton riemu. Minä katsoin sivulleni. Siinä istui prinsessa Elämä. Kuuletko Ireene! Prinsessan nuori, pehmeä ruumis lämmitti minun ruumistani, prinsessan silmät lämmittivät minun sieluani, ja minä tunsin, kuinka voimakas virta kulki hänestä minuun ja täytti sairaat suoneni punaisella verellä. Punainen karnevaali! Jälessämme ajoi mies tummatukka. Kuuletko Kaarlo! Ja hän pyrki meidän jalaksillemme. Mutta me nauroimme hänelle, ja koko metsä nauroi, niin, nyt metsä nauroi. Jälessämme ajoi kuningas Kuolema. Hän ruoski mustaa orhiaan, ja sen läähätys kohisi ihan korvissamme. Mutta minä nauroin, sillä minun vierelläni istui prinsessa Elämä. Ja me kiidimme läpi valkoisten metsien, yli paukkuvan jään, ylös vuorille, alas laaksoihin, ohi kylien. Ja huvihuoneista paloivat lamput yöhön ja taivas puhkesi tähtikukkiin. Me kiidimme ohi kuutamoisen hautausmaan. Tuntui ikäänkuin tapuli olisi tanssinut kuoleman tanssia kirkontornin kanssa, ja ristit haudalla olisivat nyökkyneet, varjot tanssivat kalmistossa. Jälessä ajoi musta vieras, mutta hänen jälessänsä ajoi tohtori Kaikkitietävä. Kuuletko Kaarlo! Me koitimme eksyttää heitä. Me teimme mutkia, me sukelsimme syrjäpoluille, mutta niin eksyimme me vaan etujoukosta. Jälessä ajoi kuolema ja tohtori, tohtori Kaikkitietävä. Silloin tohtori Kaikkitietävä ajoi hurjalla vauhdilla, hän koetti sivuuttaa kuningas Kuoleman, mutta reet tarttuivat toisiinsa ja kaatuivat. Oi, kuinka heleästi prinsessa nauroi, hän painoi tulikuumat huulensa minun huuliini, minä ponnahdin pystyyn, ja niin karahutimme me eteenpäin, ja edessämme hohti Riemun kaupunki. Mutta kauvas taaksemme jäi kuningas Kuolema. Prinsessan malja, Ireenen malja! (Pyyhkäsee lääkepullot lattiaan.)

ÄITI. Onni, Onni, mitä sinä teet!

KAARLO. Entä tohtori Kaikkitietävä?

ONNI. (Vaipuu tuoliin.) Tohtori Kaikkitietävä... Oh, minun rintani, minun rintani... (Yskii.)

KAARLO. (Rientää Onnin luo.) Kuinka sinä voit, ystävä!

ONNI. Eihän tämä merkitse mitään. Minun korvissani vaan suhisee. Minä kuulen säveliä, särkyneitä säveliä. Kullakin ihmisellä on oma säveleensä. Minä olen sellainen särkynyt sävel.

IREENE. (Äidille.) Minä en voi olla täällä, minun täytyy päästä yksinäisyyteen. Minun täytyy tehdä tili itseni kanssa.

ÄITI. Minne sinä menet?

IREENE. Tahtoisin kauvas pois.

ÄITI. Niin, ehkä on parasta, että sinä jonkun ajan olet erilläsi Onnista, aika parantaa kaikki haavat.

ONNI. Ireene, sinä lähdet?

IREENE. Minun täytyy.

ONNI. (Hellästi.) Sinä et saa vielä lähteä.

IREENE. Vähäksi aikaa. Se on parasta meille molemmille, sinun terveydellesi.

ONNI. Mitä sanoo Kaarlo?

KAARLO. Kyllä minä siihen kehoittaisin.

ONNI. Tällainen jälkisoittoko nyt tuli iloisen karnevaalin jälkeen! Mutta palaathan sinä takaisin, palaathan, minä en voi elää ilman sinua. Tulethan sinä jo viikon, päivän päästä!

IREENE. Oh, voinko minä jättää sinut niin, ettet sinä tunne minun sydäntäni. Ei, ei, minun täytyy lähteä sinun tähtesi, vaikka se on kovin raskasta. Onni rakas, ethän kanna vihaa sydämmessäsi, annathan minulle anteeksi mitä olen sinulle tuskaa tuottanut ja mitä minä sinulle — olen tuottaava. Oletko sinä tyyni, oletko sinä silloin ihan tyyni, kun minä palaan? Kun minä palaan, ovat jo ehkä nuo vihreät "elämänlangat" katon alla yhtyneet kukkivaksi kiehkuraksi.

ONNI. Minä olen tyyni, ihan tyyni. "Elämänlangat"? Sinun täytyy äiti niitä hyvin kastella. Kiedo nyt käsivartesi minun ympärilleni, nehän ovat minun elämänlankojani.

IREENE. Hyvästi siis.

ONNI. Hyvästi, ei, iloisiin näkemiin! Hyvästi armas, koska ankara lääkäri niin vaatii.

IREENE. (Menee.) Ah!

ONNI. Ireene! Tule takaisin! Ei, hän meni. Kuinka täällä nyt tuntuu tyhjältä, ihan niinkuin huone olisi hämärtynyt. (Kirkon kellot soivat.) Äiti, kirkkoon jo soitetaan. Minä en siedä noita kelloja, ne muistuttavat minulle isäni hautajaisia. Ja ne ne soittavat minutkin multaan. Nyt minä tahdon elää!

ÄITI. Minä en mene tänään kirkkoon. Minä istun täällä sinun luonasi, tuon hartauskirjani tänne.

ONNI. Tee niin, äiti rakas.

ÄITI. (Menee nyökäyttäen päätään.)

KAARLO. Onko sinun nyt parempi olla?

ONNI. On. Kuule, minä tahdon sinulta kysyä, onko minun suunannossani mitään vaarallista?

KAARLO. Paras on sitä välttää ainakin siksi kunnes paranet.

ONNI. Nyt minä ymmärrän Ireenen, oi, minä loukkasin epäluulollani hänen hellimpiä, naisellisia tunteitansa. Minä olin raakalainen. Myöskin sinua olen minä loukannut. Minä en sitä enää koskaan tee, nyt kun minä tiedän...

KAARLO. Mitä? Mitä tiedät?

ONNI. Kun minä tiedän, että hän ei rakasta ketään muuta kuin minua.

KAARLO. Kuulitko sinä...?

ONNI. Sinä kysyt?

KAARLO. Niin, minä kysyn.

ONNI. Koska sinä itse kysyt, Kaarlo, niin, minä sanon, että minä kuulin.

KAARLO. Sinä kuulit, mitä Ireene sanoi minulle?

ONNI. Sattumalla minä sen kuulin, seisoin äitini kanssa ovella. Ethän ole vihainen?

KAARLO. Sinulla on syytä olla minulle vihainen. Minä olin erehtynyt tunteitteni suhteen, raskaana taakkana ne painoivat. Ymmärrä minua oikein. Minä en tahtonut häntä sinulta petollisesti riistää. Minä en vaatinut häneltä mitään vastalahjaa, minä en varastanut sinulta mitään. Minä olin tehnyt jo kohtaloni kanssa liiton. Minä tiesin millainen se oli oleva. Mutta minä en voinut olla tunnustamatta nyt. Mutta siitä sinä voit päättää, etten minä ennen ole hänelle rakkaudestani puhunut. Sisällisestä pakosta minä sen nyt tein. Ja minä pyysin häneltä ainoastaan yhtä viimeistä hellyyden osoitusta. Ymmärrätkö sinä minut, Onni?

ONNI. Minä ymmärrän sinut.

KAARLO. Mutta minä en sitä saanut.

ONNI. Et. Minä olen huomannut sinun taistelusi. Ja sinä olet voittanut. Olet ainakin voittanut minut ja minun ystävyyteni. Olemmehan tästälähin aina lujia ystäviä. (Puristaa Kaarlon kättä.)

KAARLO. Niin, lujia ystäviä.

ÄITI. (Istuu keinutuoliin. Onni leposohvassa puolimakaavassa asennossa, Kaarlo istuu tuolilla vuoteen vieressä pidellen Onnin kättä.)

ONNI. Minä en rakasta rauhaa, rauha on sama kuin kuolema. Todellakin, täällä on kummallisen hiljaista. Missä Ireene nyt on? Ilmassa on vielä tuoksua hänestä.

KAARLO. Ireenessä on aina jotain sähköittävää.

ONNI. Eikö niin, se väräjää meidän ympärillämme.

KAARLO. Minä tunsin tuonoin sen hirveän hiljaisuuden.

ONNI. Ennenkuin tunnustit...?

KAARLO. Niin.

ÄITI. Puhukaa nyt jostain muusta!

IREENE. (Matkapuvussa seisoo jäykkänä ovella, silmät lattiaan luotuina).

ONNI. Ja nyt täällä on omituinen viileys, hautaholvin viileys.

ÄITI. Onkohan eteisen ovi jäänyt auki?

KAARLO. Niin, täällä käy kylmä viima.

ONNI. Minä olen sen tuntenut ennenkin, ikäänkuin kuolema olisi käynyt vierailulla. Minä olen katsellut sen silmiin, minä olen tottunut siihen ajatukseen niinkuin velkojaan, joka käy muistuttamassa saatavistaan. Saa tulla huomena, tänäpäivänä on karnevaali. Oh, kuinka minä rakastan elämää, minä tahdon sinne suven ja sulouden maahan.

ÄITI. (Lukee). "Nyt minä nousen ja käyn kaupunkia ympäri, kaduilla ja kujilla, ja etsin, jota minun sieluni rakastaa, minä etsin häntä, mutta en minä häntä löytänyt" — —

KAARLO. Ireene!

ONNI ja ÄITI. (Kääntyen nopeasti). Ireene!

IREENE. (Silmät maahan luotuina). Minä en voinut lähteä.

ONNI. Minä tiesin sen. Rakkaani, sinä palaat, sinä palaat minun luokseni, sinä et voinut lähteä. Sano se vielä kerran, Ireene!

IREENE. (Entisessä asennossa). Minä en voinut lähteä.

ÄITI. Ihanhan sinä vapiset, lapsi kulta, tule lähemmäksi!

ONNI. Niin, tule lähemmäksi, Ireene!

IREENE. (Astuu hitaasti Onnin luo ja polvistuu hänen eteensä). Oletko sinä nyt tyyni, Onni?

ONNI. Ihan tyyni. Älä pelkää.

IREENE. Minä tiedän, että se koskee sinuun kovasti, että se ehkä murtaa sinut, mutta sen täytyy tapahtua, parasta, että se nyt tapahtuu, sillä minä en kauvemmin voi pettää teitä.

ONNI. Pettää?

IREENE. Minä olen pettänyt sinua ja itseäni, minä olen tietämättäni teeskennellyt, olen horjunut kahden tunteen välillä, joista toinen sai vallan ylitseni. Minun täytyy vapautua vanhasta valeestani. Minä tahdon olla vapaa. Tällä matkalla minä sen huomasin. Voitko sinä kuunnella minua, polvillani minä pyydän sinulta jo edeltäpäin tuhat kerroin anteeksi.

ONNI. Puhu, minä olen valmis.

IREENE. Kun sinä minuun väkisin painoit huulesi, sammuivat minussa kaikki tunteet sinua kohtaan.

ONNI. (Nousee pystyyn, käy käsin rintaansa). Ah, Ireene! Ei, ei se ole totta. Minä nään sen, sinä et rakasta minua enään, minä aavistin sen, minä aavistin sen.

IREENE. Siksi en myöskään voinut tarjota niitä samoja huuliani Kaarlolle, minä... minusta se oli enemmän kuin tuskallista, se oli tahraista.

ONNI. Sinä rakastat Kaarloa?

IREENE. Olen jo kauvan häntä rakastanut. Äsken vasta silmäni aukenivat.

KAARLO. (Nousten äkkiä). Sinä, sinä, rakas, Ireene, sinä...

ONNI. Tuntuu kuin rinnassani repeytyisi jotain. Minä kärsin sen, minä kestän sen, oo, kuinka minä olen sinua rakastanut niinkuin vaan kerran voi sen tehdä, niinkuin kerran vaan voi kuolla (Hoipertelee) Kaikki, kaikki on nyt lopussa auttamattomasti... (Vaappuu pitkin huonetta).

ÄITI. Älä kiivastu, Onni, mihinkä sinä menet?

ONNI. Minä olen tyyni ja kuitenkin kaikki minussa kouristuu.

IREENE. (Tarttuu Onnin käteen). Voitko sinä antaa anteeksi, voitko sinä unohtaa!

ONNI. Unohtaa en voi, anteeksi voin antaa, kaikki, kaikki. Ei, ei, älä pyydä minulta enempää! Oh, minä tukehdun, kuuletteko, minun rintani on rikki. Ilmaa, ilmaa!

(Repäisee auki parvekkeen oven).

ÄITI. Älkää päästäkö häntä! Onni!

KAARLO. (Rientää parvekkeelle). Onni, Onni! Ethän sinä aijo tehdä itsellesi mitään pahaa!

ONNI. (Naurahtaen). En, en. En kenellekkään. Minä tahdon vaan ilmaa. Lattia keinuu minun allani.

(Lyyhistyy kokoon, äiti ja Kaarlo kannattavat häntä).

KAARLO. Kas niin, Onni, istu ja rauhoitu!

IREENE. Minua onnetonta, mitä minä tein!

ONNI. Se oli välttämätöntä sinun onnesi tähden. Minusta ei ole väliä. Herra Jumala! Auta, Ireene, Ireene! Ireene! (Kaatuu oikeanpuoliselle sohvalle kasvot poispäin käännettyinä, saa verensyöksyn).

IREENE. (Kyyristyy hänen luokseen). Onni, sinä et saa kuolla, kuuletko! (Itkee).

ONNI. Ah, ah!

IREENE. Oi, minä surmasin hänet.

ONNI. Et sinä... elämä... minä... oma syyni... (Kuolee).

KAARLO. Poissa.

IREENE. Onni, Onni! (Polvistuu maahan Onnin eteen).

ÄITI. Minun elämäni! Minun poikani, särkyi, särkyi.

KAARLO. Särkyi kuin sävel.

Esirippu.