Part 2

Yöstä ma tulin, yöhön ma jällehen palaan, turhaan sulta nyt enää tultani salaan, vain sulle ma itkin ja hymyin ja sulle ma elin, vain sua minä aattelin aalloilla uhkapelin, sa annoit tuskan, mi yllytti keimahan turhaan, ja vihan, mi liehtoi ihmis-inhoon ja murhaan. Sen taivas tietää: jos minä mursin monta, ei ole myöskään minussa kohtaa murtumatonta, ei syntistä synkempää ole jumalan tuomiolla...

Sano armas saanko ma hetken ovellas olla?

Sinä olet minun valkea taivaani.

Sinä olet minun valkea taivaani, minun korkea kaivattuni, yön, kuoleman, kuihdunnan keskellä niin kaunis kuin autuuden uni.

Olet eloni rannalla ijäisyys, joka aateloit hetken maineen, ikitähtien-seuloja, kylmä syys, joka vapahdat vaipuvan aineen.

Ei kuoleman valtaan kytketty ole ihmisen parhain uni, sen näin minä silloin, kun sinut näin, minun korkea kaivattuni.

Luulet päivään pääseväsi tulee ilta vastaan. Ihminen on aavistusta, unta ainoastaan.

Luulet ylös yltäväsi: heti herpoo käsi. Parahimman pyytehesi maksat hengelläsi.

HUHTIKUU

HUHTIKUU

Puiden latvoissa punerrus on minun onneni olemus.

Suven tuntuna tuulissa yön vaeltaa maine mun eloni työn.

Lehtiä ei, ei hankiakaan: hermot palavat paljaaltaan.

Pilvet lentää, tohisee maa: kaukainen kauneus kangastaa.

LUMOTTU

Nukuin kerran kuutamossa enkä entiseksi havaa; elämä on unijuomaa hiljaisesti hiivuttavaa.

Soivat kerran korvissani tuuliharpun harmaat kielet; siitä asti helisevät ihmiset ja ilmanpielet.

Milloin, milloin silmistäni siirtyy öiset kauhun kuvat, milloin, milloin korvistani tuskan laulut vaientuvat?

NYT VASTA TUNNEN...

Nyt vasta tunnen, minkä turman tein, kun sairaan sieluni ma kaupan vein ja lauloin oudon ihmisparven kuulla ne laulut, jotka tuskan sydän-öinä ma itkin viihdykkeeksi itsellein.

Ah, kurjempaa ei taivaan alla lie kuin hän, mi unelmansa kaupan vie ja päästää vieraan yönsä yrttitarhaan! Nyt riettaat jalat pyhintäni polkee ja puhki rintani käy rahvaan tie.

Kauas, kauas kaupungin taakse mieleni murhe mun johtaa... Huhtikuun viidakot punertaa ja huhtikuun hanget hohtaa.

Ilon ääntä on ylhäällä ilmassa ja räystäillä sulavan katon... Mulla vain mykkä on yksinäisyys ja vanhuus parantumaton.

Astu hautaan, hauras haave, kuole, sairas lempi: tulee uusi hallavuosi toista tuhoisempi.

Tulee rae, tulee routa, sumusaaret säkeet, päälle kaiken kasvavaisen lumilaineet lakeet.

Liian kaunis, liian viisas maailmahan tähän, liian hyvä hyljättynä tielle nääntymähän.

AURINGON LAPSET

Kun saapuvat lapset auringon, niin kevät kukkahan ehtii. Ah, milloin, milloin mun rinnassain taas valkeat koivut lehtii!

Auringon lapset pimeän poikki ijäti nuorina ajaa. Ihmissydämen syksylle ei tule parantajaa.

KOHTALON-USKOJA

En syntymä-yötäni määrännyt, en kuolinhetkeä tiedä: ma annan kohtalon kuljettaa ja elämän-virran viedä.

On ylpeä tahtoni katsoa vaan, miten purteni aavalle luistaa: en suuntaa pyydä selvittää, en lähtökohtaa muistaa.

On ylpeä tahtoni katsoa vaan, mitä ulapan pintahan piirtyy: miten vaahtien valhe vaihtelee ja aurinko taivaalla siirtyy...

SUMU

Illan sumu laajenee kuin suuren virran uoma. Lienet, aalto valkohelma, sairaan unijuoma.

Polttavalla otsallani tunnen käden soman. Kiedo huntus peitteheksi rinnan alastoman!

Miks en ole tähti, kukka, paikallansa paistavainen, yksin öissä avaroissa syttyväinen, sammuvainen?

Yksin öissä onnellinen, itse oma ystävänsä, vaikk'ei kenkään katso, pyydä, eikä tarjoo lempeänsä.

Miks en ole tähti, kukka, käymättömäin tarhain mailla, etten itse tietäis, että riudun rakkautta vailla!

EHJENNYS

Kasvaa kaunihisti yhteen pirstaleisen mielen vana, nousee tunteen tuuli-jana pylvähäksi pyhän lyhteen.

Turhaan kärsinyt et rinta eestä armaan haavekuvan: ihmislapsen lakastuvan kukkaa vaalit ikuisinta.

EPITAPHIUM

Murheen mullassa piillen ja itäin kasvoi sieluni pienestä pitäin.

Kasteessa tuskan, helmissä surun, kukki se lauluja maailmanturun.

Nyt se on valkea vainaa vaan, kuoleman laakerit kulmillaan.

Ah, autuas hetken kimmellys yli tumman meren selän! Minä rakastan, minä rakastan ja tunnen, että elän,

ja että jo osani onneen sain ja yöni on alkava tästä... Ole kiitetty, korkea kohtalo, elon onnesta määrättömästä!

IHMINEN

Mikä olen? Tähdenlento Luojan ikuisessa yössä, tomujyvä aavan aineen lakkaamattomassa työssä.

Mutta sentään! Tahdon antaa hehkun hetkelleni tälle, tahdon loistaa, tahdon laulaa kiitoslaulun elämälle.

Tahdon laulaa: mitä siitä, jos ma lopuin, kussa aloin, mutta silmänräpäyksen valokaarin yössä paloin!

Hetken sykin, liekkisydän, aurinkona maailman oman: tunsin kauneuden kaipuun, rakkauden rajattoman.

Alistukaa, avaruudet, pienen tähden välkynnälle! Tahdon loistaa, tahdon laulaa kiitoslaulun elämälle!