Part 9

Chapter 9 3,158 words Public domain Markdown

Mutta näitä miettiessäni oli jo saatu ensimäinen selkä kuletuksi ja vedet alkoivat vähitellen kaveta ikäänkuin sisämaahan tunkeakseen. Kulettiin pieniä järviä, jokia ja salmia ja käytiin yhtä mittaa laitureissa, joihin riputettiin pari kolme ihmistä kerrallaan. Yhteen ahdettu elämä höyryvenheessä siitä vähän väljeni, niin että pääsi jo sääriäänkin oikomaan. Minä tein sen ja tarkastelin sitten maisemaa. Oli kulettu pari tuntia ja kun kello oli kirkolta lähtiessä ollut 4:n paikoilla, kävi se nyt 6:tta. Oli siis tuollainen ihana sunnuntain iltapäivä, joka on meidän maisemillemme niin omituinen. Päivä ei enää paahda, ainoastaan valaisee ja lämmittää. Vähäinenkin tuuli on jo paneutunut levolle ja kaikki mitä vaan rannoilla on, kuvastuu tyyneen veteen. Niittyiset rannat, tuuheat lehdot ja jonkun kivikkoniemen nenässä yksinäinen nuottakota ja sen takana pari vanhaa vääntynyttä petäjää. Ylettyvät talotkin vähän ylempää kuvastumaan veteen ja niitten mukana seuraa aina joukko lapsia, jotka rantatietä juoksevat alas rantaan nähdäkseen ohitse kulkevaa laivaa niin likeltä kuin suinkin. Niityt ovat huolellisesti raivatuita, pellot näyttävät hyvin viljellyiltä, ja sarat eroavat suorin ojin tarkasti toisistaan. Kaikesta näkyy, että kuletaan seudussa, joka ei lue itseään sydänmaahan. Minä huomautan tästä muutamalle miehelle, joka seisoo vieressäni ja hän sanoo, että »onhan tämä tok' kaupunkia syömmoan suhteen». Ja sitten sanoo hän, että »ei nämä talot tok oo vielä mittaan hovin rinnalla... siellä se vasta emätalo on.»

Kun minä toisen kerran kuulin tuota hovia mainittavan ja kun minulle oli sanottu, että siinä sopisi olla yötä, niin vetäysin tuosta salonkiin, jossa itsensä »herran» olisi pitänyt olla. Siellä hän olikin ja kun näki minut herrasmieheksi, niin esitteli itsensä ruotsiksi ja mainitsi itsensä »possessionaatiksi,» niinkuin jo olin arvellut kirkkomaalla hänet nähdessäni. Tätä pientä turhamaisuutta lukuunottamatta oli hän kuitenkin aika miellyttävä mies. Kun sai kuulla, että matkani veti hänen talonsa kautta, pyysi hän minua tekemään hyvin ja seisottumaan heille yöksi, lisäten, että kunhan sinne tullaan, niin ehkä siellä näyttää saattavan yönsä nukkua niinkuin muuallakin. Minä tietysti kiitin ja sanoin kuulleeni, että siellä oli hänellä komea talo sydänmaassa.

--Onhan se, vaikka ei mitään erittäin, sanoi hän vähän siihen vivahtavalla tavalla kuin oli sanonut tuo ennen mainittu asevelvollinen ankkurikellostaan.

Minä olisin ruvennut juttelemaan kaikellaista seudun maanviljelys- ynnä muista asioista, mutta herralla olivat omat asiansa niin sydämmellä, että puheet yhtä mittaa keskeytyivät. Venhe siellä perässä vaati hänen alituista huomiotaan.

--Varo sinä, Pekka, siellä perässä, ett'ei kipinät polta vehnäjauhosäkkiä! Pitäisi olla vielä yksi mies lisää tuonne venheeseen...

Ja sitten oli asiaa joka toiselle miehelle tien varrella. Ei sitä pysäyspaikka, jossa ei hän lähtenyt salongista ja huutanut nimeltään milloin mitäkin rannalla olijaa. Milloin oli siellä joku Matti, jota kutsuttiin kasakaksi, milloin joku Taavetti, jonka piti tulla maanantaina mökkinsä puolesta päivätöitä tekemään, milloin taas joku Liisa tai Mari, joilta tiedusteltiin eivätkö ottaisi piiaksi ruvetaksensa.

Ja niiden tähden keskeytyi puhe vähä väliä, sikarin pätkä, joka lyhyytensä tähden jo aikoja sitten olisi joutanut piipunperän purijalle, sammui yhtä mittaa ja jäi viimein pöydän nurkalle, josta vähitellen koneen tärinästä vieryi yhä täperämmälle, pudoten siitä sitten likaiselle lattialle. Ei herrakaan pitkään aikaan joutanut salongissa käymään, ja kun ei siellä muitakaan ollut, heittäysin pitkäkseni penkille. Epämukavanlainen oli ollakseni ja pää minulla tutisi laivan liikkeestä kuin vanhalla ukolla.

Huvikseni aloin tarkastella huonetta. Se oli parahiksi niin pitkä, että juuri sovin sohvalla jalat suorana loikomaan. Ja muita huonekaluja ei täällä ollut kuin pari kokoon käännettävää tuolia ja pöytä. Tämän viimemainitun puhtaus oli alle keskimäärän. Puolet sen pinnasta oli yhtenä ainoana olutlammikkona, ja toisessa puolessa kuljeskeli edestakaisin kaksi pulloa ja kolme lasia. Koneen jyskytys pani ne liikkeelle, mutta muuten niiden kulku näytti olevan joidenkuiden minulle tuntemattomien luonnonlakien vaikutuksen alaisena. Toinen pulloista ja lasit olivat tyhjät, vaan toinen pullo oli puolillaan olutta. Ja tämän ympäri nuo tyhjät kiertelivät. Milloin tulivat aivan likelle sitä, kilistivät sen kupeeseen ikäänkuin jotain anoakseen. Lasit varsinkin olivat yhtämittaa pullon kimpussa. Houkuttelivat ja houkuttelivat, mutta kun eivät mitään saaneet, tulivat niin kovasti kiihkoihinsa, että luulin niiden siihen paikkaan halkeavan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi puolillaan oleva pullo heille virkkanut jotain vihaista ja vastenmielistä, koskapahan nämä lähtivät kuin yhteisestä päätöksestä mennä kalkuttamaan, aina pöydän laitaan saakka. Mutta juuri kun olivat putoamaisillaan, kääntyivät takaisin ja lähtivät yksissä tuumin taas täydempää toveriaan kosioimaan. Vaan silloin laiva vähän kallistihe, pöydällä olevasta oluesta syntyi ankara luodevesi, joka tulvi yli toisenkin puolen pöytää ja siihen tarttuivat sekä pullot että lasit, pääsemättä enää paikaltaan liikahtamaan.

Jonkun aikaa kun siinä olin antanut takaraivoni jyskyttää venheen laitaa vasten, tuli taas ihmisiä salonkiin. Niitä oli kaksi tyttöä ja kaksi nuorta miestä, olivat nähtävästi naimakansaa, joita oli kirkossa kuulutettu. Tytöt istuutuivat penkille, vaan toinen pojista haki peräpuolelta kapteenin käsiinsä. Jonkun aikaa kuiskuttelivat he keskenään ja katsoivat aina minuun. Mutta minä painoin silloin silmäni kiinni ja olin nukkuvinani. Sitten tuotiin olutta ja tarjottiin tytöille. Vähän kipristellen nämä sitä maistelivat ja sanoivat olevan »pahhoo». Mutta pojat ottivat suun täydeltä.

--Juokee työ, tytöt, olutta!

--Eipä tuo oo ies hyvän makuistakaan...

--Vai ei oo hyvän makuista... jota tok särpää kuin sinukkata...

Kun pullo oli tyhjennetty, menivät tytöt ulos, mutta pojat kävivät taas kolkuttamaan sitä ovea, joka vei perään kapteenin seisomasijalle ...

--Kuulkeepas, kapteeni, eikö teilloo viinoo?

--Eijoo viinoo.

--No entäs konjakkia?

--Konjakkia on...

--Paljonko sitä putel maksaa...

--Ei anneta putelittain, vaan ryyppy maksaa 25 penniä.

--Otetaanko myö?

--No antoo tänne!

Ja kapteeni laski heille ryypyn kullekin ja kun se oli yhdellä siemauksella tyhjennetty, antoi toinen pojista kapteenille markan ja käski kaataa vielä toisen »satsin». Seisovilta jaloilta se sekin haukattiin. Hipristelivät siinä miehet vähän aikaa suutaan ja katsoivat toisiaan silmiin. Vaan silloin kaivoi kukkaronsa se, joka ei ollut äsken maksanut ja sanoi:

--Koatoos häntä minunnii rätinkiin...

--En minä ennee juo, sanoi toinen.

--Juo pois!

--Voan jos männöö peähän?

--Tämän vertainen... (ja silloin he taas kallistivat) nyt ei mää kennenkään peähän... pankoo vielä, kapteeni, yhet ryypyt.

--Elekee panna... minä en ota...

--Etkö ota, jos minä tarjoan...

--En ota... soat olla vissi siitä, ett'en minä ota.

--No, kun et ota...

Ja niin he poistuivat. Mutta en minä ollut kauvan yksinäni, ennenkun taas tulee sisään viimeinen tarjooja ja ryyppää kapteenilta yhteen perään kolme ryyppyä. Minusta näytti, että hän jo hiukan horjahti ovesta mennessään. Mutta kun laiva laski ensimaiseen seisauspaikkaansa, näin minä salongin ikkunasta saman miehen hyppäävän tasakäpälässä laiturille, vaikka laiva oli vielä ainakin sylen päässä maasta. Ja laiturille päästyään hän hyppäsi vielä kerran ilmaan, löi kahta kämmentään yhteen ja hihkasi niin, että seutu kajahti.

--Kuka se on tuo hurja? kuulin jonkun vaimonpuolen kysyvän.

--Sehän se on Hietapuron renki, vastattiin,--jo on taas juonna ihtesä humalaan...

--Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä taival lopussa...

--Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?

--Ei kulje, ei kulje...huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon pöydälleen töhrineet... niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä lähettäisiin venheellä... ja jos teidän sopii... ei meillä ole mitään erikoisempaa tarjottavana... vanlig bondkost...

--Kiitoksia vaan...

--Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin perästä ollaan perillä... minulla on hyvä vene ja riskit soutajat... muiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa...

Lähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan kyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.

HOVI JA SEN HERRA.

Soudettiin soukkaa jokea, sitten kaitaista järveä ja saavuttiin hovin rantaan. Jo ensi silmäyksellä näki, että oltiin vanhassa talossa. Rannasta vei pihaan miellyttävä polku, kulkien pellon keskitse, jossa nuokkui kellahtava ruis. Kartano, johon kohottiin, oli vakavan ja rauhallisen näköinen, niinkuin vanhat herrastalot tavallisesti ovat. Suuria koivuja kasvoi puutarhassa ja niitten vieressä vielä suurempia haapoja, joiden lehdet meidän lähestyessämme rupesivat lepattamaan ikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Tie kulki hyvin tehdyn aitauksen vartta, joka erotti puutarhan pelloista. Minä katsahdin sen yli ja näin siellä täydessä kunnossaan olevan puutarhan herne-, papu- ja kaalipenkkeineen. Talossa on varmaankin nuoria neitosia, ajattelin, kun huomasin keskustassa kukkasia. Ja arveluni toteutuikin samassa, sillä herra huusi takanani:

--Terveisiä kirkosta, tytöt! Minä tuon teille vieraita.

--Kiitoksia, pappa, vastattiin iloisesti ja silloin vasta minä huomasin, että kaksi valkoveristä olentoa nojasi vähän matkan päässä edessämme aitausta vastaan. Minä tietysti kohotin lakkiani ja siinä meidät esitettiin aitauksen yli ilman muita mutkia.

--Onkos mammalla kahvi valmiina? kysyi herra ja kun tytöt olivat yhteen ääneen vastanneet olevan, niin katosivat he syreenipensaikkoon ja me käännyimme samassa nurkan ympäri pihaan. Porstuata nähdessäni ennätin tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että talo oli todellakin vankka ja että kaikki rakennukset olivat hyvässä järjestyksessä kukin lujittuneina tarkasti määrätylle paikalleen. Niinikään ennätin keksiä ruokakellon porstuan päädystä ja siihen katsahtaissani saada suudelman suurelta villakoiralta, joka oli heittää minut selälleen.

--Huut, Pontus! Se on vielä pentu!... Olkaa hyvä ja astukaa sisään.

--Minä olen vähän näin sopimattomassa asussa... pieksuissa, ja...

--Vieläpä tässä nyt lankkisaappaita ja frakkeja sydänmaan keskessä...

--Vai sydänmaan keskessä... ei nämä paikat siltä näytä.

Porstuassa esitettiin minulle talon emäntä, hennonlainen nainen, jonka piirteet olivat hienon ja samalla vähän kärsivän näköiset. Hänen tervehdyksensä oli ystävällinen ja vaatimaton, mutta koko olennossa oli silmiinpistävä ylimyksellinen arvokkaisuus. Sainkin sitten tietää, että hän oli alkujaan aatelisneiti, joka oli saanut kasvatuksensa hienossa maailmassa.

Minut vietiin suoraan saliin, joka näin sydänmaan saliksi oli komea kylläkin. Jänneniekka tuolit ja sohvat, sohvapöydät ja albumit. Ja suuri joukko kukkia ikkunain edessä, joiden astiat oli asetettu koivuisten ja honkaisten pölkkyjen päälle. Muutamassa nurkassa kasvoi kotimaan kataja ja toisessa tuuhea pienonen kuusi.

Tuskin olin ehtinyt istuutua, niin tulivat neitoset sisään ja tervehtivät minua uudelleen. Herra jätti minut kohta siihen naisten kanssa istumaan, sillä hänen piti toimittaa rannasta niittokone pihaan. Jos hän ei ole katsomassa, niin pudottavat ne sen järveen. Rouvakin meni taloutensa toimiin, luultavasti kahvia varustamaan ja minä jäin siis neitosten kanssa siihen istumaan.

Asema on tavallisesti hyvin tukala, kun joutuu tuntemattomien neitosten seuraan, eikä sovi millään muotoa olla vaiti, mutta ei myöskään ole mitään puhumista. Ja se on kahta tukalampaa, kun neitoset pitävät herran velvollisuutena puhella, mutta omana oikeutenaan olla vaiti. Onneksi olivat nämä neitoset kuitenkin niin hyvin kasvatettuja, että molempain tehtävät olivat muuttuneet.--

Neitoset olivat erittäin puheliaita ja vielä enemmän kyseliäitä. Niin että minä tulin heidän kanssa varsin oivallisesti toimeen, kun kysymyksetkään eivät juuri olleet kovin vaikeita. Minä sain muun muassa vastata siihen, mistä minä tulin ja siihen, minne menin. Ja sitten siihen »tykkäsinkö, että nämä seudut olivat kauniita,» johon tietysti vastasin niin, että olin aivan ihastunut varsinkin tähän paikkaan. Ja moneen muuhun samanlaiseen kysymykseen minä annoin sen enempää miettimättä mielestäni aivan oikeat vastaukset. Sillä välin me tarkastelimme toisiamme, he minua ja minä heitä. Enkä minä tiedä, olinko minä heidän nähdäkseen jotenkuten naurettavan näköinen, mutta siltä minusta näytti, että he vähä väliä olivat purskahtamaisillaan nauruun. Kun olen kuitenkin jo usein ennenkin huomannut, varsinkin maaseudun neitosissa, samanlaisen selittämättömän taipumuksen, niin en huolinut siitä loukkaantua. Varsinkin kun he sitten kohta ehdottelivat, että tulisin heidän kanssaan puutarhaan, jossa piti juotaman kahvia. Sillä pappa tahtoi, että hänen kirkosta tultuaan aina juotaisiin lehtimajassa tuomen alla tulokahvit.

En rupea tässä kertomaan näistä neitosista tämän enempää. Ennenkun heidät jätän, täytyy minun kuitenkin saada sanotuksi, että ne olivat erittäin hyvin kasvatettuja tyttöjä, mikä näkyi siitäkin, että he pitivät huolen siitä, että vieras pani kylliksi sokeria kahviinsa ja että hän otti joka »sorttia» leipää; ja että he, vaikka olivatkin käyneet »rouvasväen koulun» läpi, eivät talouden toimia ylenkatsoneet, vaan auttoivat äitiä kaikissa. He olivat /melkein/ toistensa näköiset ja /aivan/ toistensa kokoiset ja pukuiset, hameet hienorantuista pumpulikangasta.

Oli tuo oikea maalaiskuva siinä kahvia juodessa. Isä istuu keskellä kiikkulautaa, polttaa piippuaan, katsoo suoraan järvelle ja antaa ohimennen määräyksiä rengeille, jotka tulevat kysymään, millekkä niitylle huomenna mennään heinään. Äiti vähän matkaa hänestä, kädet rinnan päällä ristissä, pujotettuina villaiseen liinaan, sillä hänellä on iltakosteudesta vähän kylmä. Ja tytöt, jotka hänen takanaan äänettöminä istuvat ja kuuntelevat, mitä vanhemmat ihmiset puhuivat--mutta tytöistähän minun ei pitänytkään enää kertoman. Olen kuitenkin siksi itserakas ollakseni varma siitä, että he odottivat, milloin pappa ja mamma lakkaisivat ja he saisivat anastaa minut taas kokonaan. Mutta jos heillä oli sellaisia toiveita, niin jäivät ne nyt ainakin tällä kertaa toteutumatta, sillä isä ehdotti, että mentäisiin vähän tiluksia katsomaan.

Hm!--niin, no, tietysti täytyi sanoa, että oli hauska mennä tiluksia katsomaan.

Maanviljelijät hyvin mielellään näyttelevät talo jaan ja tavaroitaan. Eikähän tuo kumma olekkaan, sillä mielelläänhän taiteilijakin kulettaa sinut taulunsa ääreen ja yhtä mielellään lukee sinulle kirjailija teoksiaan. Miks'ei sitten Hovin herrakin olisi saanut esittää nähtäväksesi ja ihmeteltäväksesi sitä, minkä oli sekasortoisesta raaka-aineesta luonut sopusointuisaksi kokonaiskuvaksi ja selittää, kuinka hän siinä oli menetellyt. Sillä onhan maanviljelijäkin tavallaan taideniekka. Neroa, mielikuvitusta, aistia ja kätevyyttä tarvitaan viljeltävän talon raatamisessa korven keskestä yhtä paljon kuin kiven kalkuttamisessa tai värien sekoituksessa.

Niinkuin jo olin ensi silmäyksellä huomannut, oli kartano varsin hyvin rakennettu ja kaikki huoneet siinä asetetut juuri sille paikalle, missä niiden tuli ollakin. Ensin olivat asuinhuoneet, antaen järvelle päin. Ne olivat yhdessä jaksossa niin herrasväen puoli kuin pirttikin, yhden katon alle pantuina eikä niitä eroittanut toisistaan kuin porstua.

--Ja niin sen pitää ollakin, huomautti herra, sillä palvelija on talossa yhtä tarpeellinen kuin isäntäkin ja heidät tulee asettaa niin läheiseen yhteyteen kuin suinkin. Sitäpaitse huojentaa tämä heidän silmälläpitoaan. Vastapäätä päärakennusta oli aittoja ja makasiineja, joiden takaa näkyi peltoja, peltojen perällä niittyjä ja sitten järviä, sillä talo oli isommassa niemessä.

Mutta näitä katasteltiin vaan sivumennen ja mentiin suoraa päätä navettarakennusta kohti, joka oli suorassa kulmassa asuinrakennukseen ja jonka nurkasta oli vain sata askelta pirtin nurkkaan. Navetta oli vähän muista huoneista ylempänä pienoisella ylänteellä ja sen harja kohosi korkeammalle kuin päärakennuksen katto. Se ikäänkuin hallitsi ympäristöään ja oikeushan sillä olikin vaatia itselleen ensimäinen sija, kun oli kaiken muun talouden kannattaja ja keskipiste. Sillä oli sama paikka kuin rautatehtaan pajarakennuksella tai masuunalla, joidenka piiput aina näkyvät yli tehtaanhoitajan asunnon ja sattuvat ennen silmään, olkoon tämä sitten kuinka komea tahansa. Sentähdenpä ilmaantuukin mielestäni useissa uudemman ajan maanviljelijöissä hyvin luonnollinen aisti juuri siinä, että navetta tehdään arvonsa mukaisesti komea ja kauvaksi näkyvälle paikalle. Vasta se talo on mielestäni esteetisesti kaunis, jonka navetta paistaa pitkien matkojen päähän. Jota vastoin semmoinen talo, missä navettaa saa hakea jostain likaisesta notkosta muiden rakennuksien takaa, vaikuttaa epäsointuisesti juuri sentähden, että pääasia on sysätty syrjään, ja että siihen sillä tavalla tulee jotain keskentekoista ja vinoa.

Julkeaksi kuin mikäkin temppeli oli hovinkin navetta rakennettu ja kansa, joka aina osaa antaa asioille ja esineille kuvaavat nimityksensä, puhuttelikin sitä keskuudessaan »kirkoksi.»

--Eikä se olekaan tuhmasti sanottu, selitti minulle herra, sillä sen minä sanon suoraan, vaikka siinä tulisinkin omaani kiittämään, että tämä minun navettani on yhtä hyvä ja tilava kuin monen pienen pitäjän kirkko.

Ja sitä en tarvinne huomauttaakaan, että herra tätä rakennustaan kernaammin näytteli kuin joku rovasti vasta rakennettua kirkkoaan. Enkä suuresti erehtyne sanoessani, että hän ainakin kuusi päivää viikossa eli tämän kirkkonsa uskossa. Jonkunmoisella kunnioituksella sitä minäkin katselin ja täytyy tunnustaakseni, että kuta enemmän sitä katselin, sitä enemmän se rupesi minunkin silmissäni kirkolta näyttämään. Sillä kivestä oli tämäkin rakennettu ja pitkän jyrkän kattonsa tähden se muistutti paljon noita vanhoja keskiajan kirkkoja, joita tavataan Hämeessä ja Etelä-Suomessa.

Iloinen ammunta ja rautakytkyitten kilske kuului meitä vastaamme navetasta. Siellä kytkettiin parsiinsa lehmiä, jotka parhaallaan saapuivat lypsettäviksi. Minä jo olin astumassa kynnyksen yli navettaan, kun herra huusi minut takaisin. Sillä kaikki piti katsottaman järjestyksessään. Eikä se katsottava tällä kertaa ollutkaan vähäinen, kun oli pumppulaitos, joka nosti veden aina järvestä navetan porstuaan saakka.

--Tämä on erittäin »fiffinen» laitos,--puhui hän ja alkoi keikuttaa pumpun vipua. Lihavanläntä mies kun oli, rupesivat jo vesikarpalot otsalta kihoamaan, mutta silloin kuului koriseva ääni pumpun sisästä ja hanikasta tulla kohahti vettä sammioon. Vaan suunsa täydeltä sylkäistyään lakkasi hanikka jo samassa vettä antamasta.

--Ei oo kievarin sammiossa vettä! huudahti herra ja syöksyi ulos.--Olli hoi! Olli hoi! Juokse kievariin ja pumppaa vettä sammioon!

Olliko lie ollut se, joka puhaltautui pirtin rappusilta laukkaan ja katosi jonnekin huoneiden taakse.

--Odotetaan, sanoi herra, kyllä kohta saadaan vettä!--Ja sitä odottaessa selitti hän minulle mikä tuo kievari oli. Ja niin sain tietää, että se oli huone, puolitiessä rantaan, ja että siinä huoneessa oli samanlainen sammio, joka pumputtiin vettä täyteen samalla tavalla kuin tämäkin sammio. Sillä muuten ei olisi vettä saatu noin korkealle kohoamaan, kun luonnolakien avulla ei vettä saada imupumpulla nousemaan kuin vähä yli kahdenkymmenen jalan ja tämä navettarakennus on neljättäkymmentä jalkaa veden pintaa korkeammalla. Mutta kun vesi kievaripumpun ja tämän pumpun avulla kerran saadaan tähän sammioon, niin juoksee sitä tästä maanalaisia torvia myöten sekä kyökkiin että pirttiin että maitokammariin että talliin.

Ja selittäessään sitä hän taas alkoi vivun ponnessa nyökkäistä ja ähkää.

--Kohta se kohahtaa... kohta se kohahtaa... äh, puh, Sojaa! Sojaa!

Ja vettä tuli, tuli torven täydeltä eikä kauvan kestänyt, ennenkun sammio oli puolillaan.

--Koettakaapa teki pumputa... ei se ole raskas ollenkaan... päin vastoin se on hyvin herkkä... se on mitä herkimpiä pumppuja.

Minä tietysti koettelin, mutta tinki minua naurattamaan, kun ajattelin, että samalla tavalla kuin minä tässä nyökkäsen, samalla tavalla siellä kievarissa joku Olli nyökkäsee.

--No, jo riittää. Semmoinen laitos se on tämä. Ja eikö ole tämä helkkunan mukava. Hevosen ja miehen aika tämän kautta säästyy hyvinkin ja sitten tästä saapi veden niinkuin jo sanoin vaikka mihin juoksemaan.

En tarvinne mainitakaan, että minä myönsin kaiken sen, minkä näin, erinomaisen mukavaksi ja nerokkaaksi.

Ja sitten vasta me menimme navettaan. Se oli sisästä yhtä juhlallinen kuin päältäpäinkin nähden. Katto oli korkealla, ikkunat suuret ja koko huone siitä syystä valoisa ja iloinen. Parret oli rakennettu kahteen pitkään riviin, joiden välissä oli n. s. pöytä, johon heitettiin rehu elukkain eteen pöydälle juoksevasta heinähäkistä. Ainoastaan muuan kaidepuu erotti parressaan seisovat lehmät toisistaan, niin että ne voivat aivan hyvin sen ylitse ja alitse nähdä, jopa nuoleksiakin toisiansa.

--Eikö ne tingi puskemaan tuossa toisiaan? kysyin.

--Niin sen luulisi, mutta eikös mitä. Lehmä rakastaa seuraa ja sen kauttahan ne juuri pysyy lauhkeina ja sävyisinä, kun saavat siinä syöntinsä lomalla toisiaan katsoa maurottaa. Jota vastoin, jos ne pidetään pimeässä navetassa ja eroitetaan toisistaan hirsistä salvetuilla parsilla, niistä tulee äkäisiä ja pelkureita.

Iloisen ja vilkkaan näköisiä olivatkin kaikki lehmät, jotka nyt siinä seisoivat kukin parressaan, yhtämittaista hiljaista yninätä pitäen, anoessaan palaa hoitajiltaan. Näitä oli vaan kolme ja näytti niillä olevan työtä tarpeeksi palotellessaan ja lypsäessään yli viidenkymmenen pään suuruista karjaa. Vaan reippaasti kävi heiltä siinä kuitenkin askareen teko eikä kauvan kestänyt, ennenkun aina keskellä lattiaa olevaan suureen korvoon kaadettiin vaahtoava kiulullinen lämmintä maitoa.

Navetasta tultiin välittömästi talliin, joka oli saman katon alla kuin navettakin ja yhtä siisti ja valoisa.

Pilttuita oli siellä toista kymmentä ja perimmäisestä hirnua hörhätti meitä vastaan kiiltävän musta ori, kohottaen päänsä pilttuun laiteelle. Herra meni sen eteen ja tarjosi sille sokuripalasen, niinkuin hän sanoi aina tallissa käydessään tekevänsä. Sillä lailla tulee hevosesta kesy ja se oppii isäntäänsä rakastamaan.

--Elukka pitää opettaa hyvyydellä ja ainoastaan poikkeustilassa käyttää ruoskaa.

Ja sitä sanoessaan taputti hän orittaan kaulalle ja nimitteli häntä nimeltään. Kehoitti minuakin koettelemaan sen lautasta ja tunnustelemaan turpaa, joka oli »sileä kuin sametin nukka.»

Oriista päästyämme katsahdimme rekiliiteriin, johon tultiin suoraan tallista. Siellä aina kuuluttiin hevoset valjastettavan, joka oli paljon mukavampi täällä tehdä kuin ulkona kartanolla pyryssä ja pakkasessa.

--Ja tästä ne on aina niin sukkelat pyöräyttää talliin.

Minä luulin jo, että ulkohuoneiden tarkastus olisi loppunut, mutta sitä minun ei olisi pitänyt luulla, sillä »yläsilta» oli vielä käymättä, vaan ei suinkaan tarkoitus sitä semmoiseksi jättää.

Mukavia kiertoportaita myöten sinne tallista kohottiin ja toden totta minä hämmästyin, kun aukeni eteeni siellä huone semmoinen, että päätä huimenti. Yhtenä ainoana suurena salina oli koko navetan päällys ja niin siisti kuin puhtahin pirtti.

--Täällä saattaisi vaikka tanssiksi pistää, ihmettelin.

--Jottako täällä ei olekin sitten pistetty, jo toki montakin kertaa. Melkein joka vuosi täällä kauranleikkuutalkoossa tanssia lekutellaan.

--»Ja siin' ei seinät hämmentele», deklamoin minä.

Keskelle tuota mahdottoman suurta luhtia oli ripustettu nuorakiikku ja siihen sanoi herra kylän poikien aina sunnuntaisin kokoontuvan tyttöjänsä kiikuttelemaan.