Part 3

Juhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti "Lokilla" olla koematka. Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat insinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia "Lokin" vihkiäisiä vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret illalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa. Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan soittokunnan. Koeretkellä oli mukana vain septetti, sillä enempää ei laivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran koko kädellä, kun hänen nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut ja noita ensimmäisen "Lokin" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin kuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat kunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa Tapio nautti "Lokistaan" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi hän muillekin tarjota.

Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltä puolen päivän kokoontuivat "Lokille", joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat: rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja kauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä, tupakkatehtailija Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria naisia koristamaan herrain nuttuin rintapieluksia ruusulla. Hän oli jo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen hinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi. Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain tarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.

Neiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar, jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta satanut lumi, jonka silmät olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltävät kuin musta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen, tulla sipsutteli puettuna mustaan silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn itsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan isännän rintaan.

Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen ruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan hänen nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat "bravo" ja taputtivat käsiään. Musiikki alkoi soittaa, "Lokki" vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. "Lokki" loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa unessa. Mikään "seuran mies" ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain "hyvän päivän tuttuja," joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.

Hetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein ventovieras, vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi saada ohjata "Lokkia". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari, kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia. Pormestari esitti Tapion, siron ja soman "Lokin" isännän ja rakentajan maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen "eläköön" hänen kunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon kaupungin naisten lahjoittama kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa luettiin "Lokki". Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus "Lokkia" kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla niin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle joudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.

Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa säässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki tummien selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta. Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä keulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan "Lokkia" ja nekin, jotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata, että "Lokki" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat, niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.

Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet kokonaan työntänyt syrjään "Lokki" ja sen omistaja. Häntä tuskin nyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka kepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti "Lokille". Ne häntä hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön ihmiskäsi!

Kuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli kaupungin entisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli hän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja tekijästä suuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan oli hän esiintynyt tunteita kuohuvana romantikkona, laulanut trubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta. Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan ja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista maan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen todellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen koko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen suuri elämän työ.

Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa mukanaan, ja kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten lempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut valmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi tullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion, oli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet "Lokkia" ihastellessaan.

Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin. Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.

Täällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen — arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta —, jotta Armas Brandtin, jolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat, ja joka oli tunnustettu hieno kavaljeeri — sellaisenhan tulikin olla ritarikasvatuksen ihailijan — ja komea nuori herra, veri kuohahti mennä antamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon hienon joukon keskellä.

Viimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota. Sopivassa tilaisuudessa kysyi hän juhlan isännältä, jotta sen muutkin kuulivat:

— Mitä aiotte laivallanne tehdä?

— Aivon sen panna kulkemaan tätä sisäreittiä, vastasi Tapio tyynesti.

— Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten. Paha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia talonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kure suupielessään rillejään.

Mutta hän kohtasi vain paheksuvia katseita ja muuan joukosta laukasi:

— Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla kehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.

Armas punastui, heitti harmistuneen katseen puhujaan ja näki kaikkein kasvoilla pidätettyä naurua. Hän tunsi itsensä täydellisesti nolatuksi ja oli vaiti.

Läheinen maalaisnuoriso kokoontui syrjästä kurkistelemaan tätä herrasväen pelehtimistä luonnon helmassa. Se kutsuttiin mukaan piiritanssiin ja muihin leikkeihin, sillä eihän se muuten olisi ollut oikean suomalaisen juhannuksen juhlimista, ell'ei siinä olisi ollut mukana tuota aitosuomalaista korutonta ainesta. Ja herrasväki oli sydänjuuriinsa asti ihastunut maalaisviiliin ja talonpoikaisnuorisoon. Illalla kaupungin puistossa oli sitte määrä ottaa kylpy, joka huuhtoi pois metsän liian pihkan. Siellähän olisi ohjelma sitä pikkukaupungin väärentämätöntä, jossa ei suvaittu talonpoikaisia kurkistelijoita.

Kun oli aikansa elämöitty, lähdettiin paluumatkalle. Kotirantaan päästyä antoivat tarkastaja-insinöörit "Lokista" kiittävän arvostelun ja sen täysin hyväksyivät kulkukelpoiseksi.

Rannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte puistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.

Ja siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto vyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa toiselle, että siellä "parkissa" Tapion patruuna viettää "Lokkinsa" juhlaa. Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja puiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla, aristokraattisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän oli tämän pauhaavan musiikin, räiskyvien kokkotulien, komeiden illallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän sankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin vanhat herrat.

Neiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle herttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin ohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä tappiotaan, ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut.

Mutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut kokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimäiseen kaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti verta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan kintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan pois varpailtaan. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.

— Tupakkatehtailla Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään siitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä tulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää koko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.

Tapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin pyysi hän kuitenkin saada ilmaista vähäisen salaisuuden "veljelle" ja vei hänet kanssaan puistoon muutamalle syrjäiselle penkille.

— Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies ja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja, joita ei minulla niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö sen tekee.

Löwenstein sytytti ensimäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen, räjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti hän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota. Pian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät soittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille.

Kolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja Tapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa ja puikahti pois Tapion kanssa, käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Herättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin innostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapio kahden kesken.

Tapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui sellainen outo puutumus, Adan kanssa, rakettien yhtenään ilmaan hulmutessa, poispäin ravintolasta. He menivät kohti muuatta kokkotulta, ja istahtivat sen valostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain hetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi Tapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet melkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin kohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä itsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.

Veri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmän räpäyksessä mietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän kioskiin tullessaan oli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin vuorenluolan peikkoa, joka metsäimpiä luokseen houkuttelee.

Mutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti "Lokin", jota koko kaupunki ihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli rikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen ja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön isäntä...

Armas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulonsa häilyi vielä taivaan ja maan välillä. Ja "Lokki" tarjosi paljon enemmän hauskuutta kuin Brandtin runokokoelma...

Ada oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys päähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä maailman riemun kaikkinaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun syleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön isku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä.

Mutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan suuteli Tapiota poskelle, otti siinä vasten hänen huuliaan kova luu. Mutta nyt olisi "Lokki" hänen ja hän voisi sillä tästäpuoleen panna toimeen tämän päivän kaltaisia retkiä, milloin vaan haluaisi. Ja hän pitäisikin noita järviparaadeja tiheään.

Illan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä Löwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten herrain silmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja kaikkein katseet naulautuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen nenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.

Ylen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa aamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs herroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa suviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiirehti pelloltaan aamiaiselle.

Heidän joukkoonsa liittyi Armas Brandt.

— Näitkö sinä, ritari-laulaja, että _meidän_ ajallamme kositaankin höyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.

— Trubaduureille näyttävät _meidän_ neitosemme pitkää nenää, säesti toinen.

Brandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli havauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan ihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.

Pääkaupunkiin.

— Iloisella elämälläänhän se Auvonen itsensä tappoi, puheli aina nauru suussa kauppias Kaakkuri edeltäjästään puodissaan, kun ne kauvempaa olevat ostajat entistä kauppiasta kyselivät.

Ja Kaakkuri oikein nautti siitä, että sai noin puhua, kun Auvos-vainajan poika Asko, hänen nykyinen puotilaisensa, sattui puodissa olemaan. Auvoset olivat näet pitäneet suurellista elämää, kunnes lopulta tuli kuperkeikka ja kaikki vasaran alle. Ja hullunkurisinta oli se, että Auvosen entinen renki Kaakkuri nyt kohosi kauppiaaksi. Huutokaupassa hän oli ylin huutaja, hän, joka oli aina saanut kuskata Auvos-vainajaa, kun tämä ajeli kaupunkimatkoilla karhun talja reen perällä ja hoilottava aisakello täydessä soinnissa. Kaakkuri oli ollut Auvosen talossa yhtenä terävähampaisimmista rotista nakertamassa rahalaatikon pohjaa.

Askoa kohdeltiin Kaakkurissa renkipojan tavalla. Mutta hän oli lujaluontoinen, purasi vain hammasta pahimmissa pinteissä eikä kyyneltä silmistään valuttanut.

— Tuo poika menee vielä maailmassa pitemmälle kuin isänsä, sanoi hiljaisuudessa Kaakkuri rouvalleen, joka oli entinen karjapiika ja tuoksui vieläkin navetalle.

Sentähden saivat he vielä suurempaa halua "koetella Askoa". Asko oli nerokas ja ymmärsi ajan oloon heidän typeryytensä. Puotipoikanakin isäntänsä rinnalla hän sivistyneen ihmisen silmissä näytti itse kauppiaalta ja Kaakkuri makasiinirengiltä, joka hän todellisuudessa ennen oli ollutkin. Asko hoiti kirjanpidon ja teki aina kaupat pitäjään säätyläisten kanssa.

Asko oli käynyt kansakoulun ja hänellä oli kova lukuhalu. Vähistä palkoistaankin säästi Asko niin paljon, että hän tilasi Uuden Suomettaren itselleen. Tuosta jo Kaakkuri vaimonsa kanssa sai sen luulon, että Asko varasti heiltä. He vakoilivat Askoa jos jollakin tavalla. Pienestä pyöreästä lasiruudusta, joka oli puotikammarin ovessa, tähtäsi usein naissilmä Askoa hänen kauppaa tehdessään, varsinkin jos itse Kaakkuri oli poissa puodista. Kun Asko oli syömässä, käytiin sillä aikaa laskemassa rahat puodin laatikossa. Lopuksi muutamana iltana pudotti rouva tahallaan Askon kammarin lattialle kymmenen markan setelin hyvin näkyvälle paikalle. Mutta aamulla ilmoitti Asko löytönsä ja rouva vähän häveten omisti tuon kymmenen markan setelin omakseen.

Kun Asko oli neljä vuotta palvellut Kaakkurilla, sai hän tulisen halun päästä Helsinkiin. Se oli omituinen päähänpisto, jonka silti Uuden Suomettaren lukeminen lienee vähitellen kypsyttänyt, vaikka se nyt yht'äkkiä pulpahti esiin. Koko Kaakkurissa olo tuntui hänestä nyt kuoleman vaivalta. Vuosien kuluessa saadut nurjamielisyydet kokoontuivat nyt yhtenä sykkyränä painamaan hänen sieluaan. Mutta toiselta puolelta Helsinki kuvittui hänelle ihanana kangastuksena. Hän saisi nähdä yliopiston, senaatin, Runebergin patsaan ja käydä Suomalaisessa Teatterissa, kuulla ylioppilaiden laulua ja edes ulkokausteelta ihailla sitä taloa, jossa Uusi Suometar valmistettiin. Sillä tuo lehti oli hänen parhain ystävänsä, hänen morsiammensa, hänen seuransa, hänen koko maailmansa ulkopuolella Kaakkurin tiskiä.

Ja Helsingissähän niitä on kauppiaitakin ja kauppapuoteja. Hän lyö vähäiset hynttyynsä arkkuun ja lähtee...

Ja hän lähti. Mutta kun hän pääsi Helsinkiin, tunsi hän melkein katumusta, että oli lähtenyt. Täällä pääkaupungissa ei näyttänyt kukaan tarvitsevan niin vähäpätöistä henkilöä kuin Kaakkurin entistä puotilaista. Senpätähden hän murheinen ilme silmäkuopassa nyt katseli Runebergin patsastakin ja muita loistopaikkoja, jotka olivat niin jalon mahtavina tuolla maaseudulla hänen mielikuvittelussaan välkkyneet. Olihan niissä komeutta, ennen näkymätöntä Askolle, mutta eivät ne nyt häntä innostaneet, sillä hänellä oli kauhea nälkä, kun hän ei ollut syönyt toiseen vuorokauteen, sillä viimeisiä rahakipeneitään koki hän säästää ja vasta viimeisessä hädässä niistä luopua. Kaikkiin paikan tiedusteluihin oli hän saanut kieltävän vastauksen.

Suurien herkkutavarakauppojen edustalla hän veti henkeensä niistä lemuavaa imelää tuoksua ja muutaman suuren ravintolan avonaisesta kyökin akkunasta lähtevä ruuan haju viekotteli häntä puoleensa kuin haaska kettua. Ja tässä kaikessa surussa ja elämän kauheudessa alkoi Kaakkurin talo muistua mieleen lämpöiseltä linnun pesältä, josta hän siipisatona suin päin oli pudonnut raakaan, vetelään suohon, joka on täynnä myrkkyhöyryä ja suuria käärmeitä.

Hän päätti poiketa muutamaan halpahintaisen näköiseen ruuantarjoilupaikkaan. Siellä hän istahti tuolille, kuulosteli huoneessa olijoita ja katsoi, kun he söivät. Askolle tuli vesi suuhun, hän meni tiskin luo, pyysi ja sai itselleen kupin lämmintä ruokaa. Hän ahmi sitä suuremmalla nautinnolla kuin metsäkoira jäniksen verta ja tunsi syötyään erinomaisen miellyttävää hyvinvointia. Voimakas liharuoka melkein herpasi häntä, nälkäistä olentoa. Hän jäi edelleen istumaan. Huoneessa, joka oli suuri, mutta matala, jossa oli likaiset seinät ja vielä likaisempi lattia tupakansylen ja muun töryn vallassa, oli syöjiä jos mistä ammatista. Siinä oli mustanaamaisia seppiä, joilla silmät kiiluivat kuin neekereillä, oli punapuseroisia muurareita saven ja tiilen ryönässä, oli hirveän laihoja ja kalpeita räätäliammattilaisia ja pikikyntisiä suutareita, oli selviä ja humalaisia, nuoria ja vanhoja, ehytruumiisia ja raajarikkoja. Tuo ontui, tuolla oli puujalka, tällä ei ollut toista kättä; muutamalla miehellä ei ollut nenää, vaan litteä mykerö sen kohdalla ja yhdellä olivat kasvot aivan mustelmissa ja kuhmuissa. Se oli Helsingin pohjakerrosta, joka täällä aterioitsi, sen katulikaa ja maanalaisten komerojen eläjiä. Lähemmin heitä tarkastellessa puistatti Askoa, että jos hänkin joutuisi tämän mustan seurakunnan yhdeksi jäseneksi. Monen kasvoilla istui pahe kunniaistuimellaan ja Askon mieleen muistui raamatusta syntiset ja publikaanit heitä nähdessään. Tällaista joukkoa ei Asko ollut osannut arvatakkaan Helsingissä olevan. Hänen silmissään siellä maalla oli Helsinki ollut vain ylioppilaslaulun, tieteen, taiteen ja kaiken isänmaallisen henkevyyden koti. Sellaisen Helsingin oli hän luonut itselleen Uudesta Suomettaresta. Mutta mitä pitikään hänen nyt nähdä!

Alakuloisin mielin lähti hän pois ruokapaikasta. Jumalan viljankin tuntuivat onnettomat häpeämättä tekevän ivansa esineeksi.

Asko majaili muutaman ajurin luona. Tullessaan rautatieasemalle oli hän siihen osunut. Kun Asko valitteli hänelle hätäänsä, silmäsi hän merkitsevästi Askon pieneen matka-arkkuun, jossa olivat hänen vähät rihkamansa, mitä hän ei päällään tarvinnut. Ajuri sanoi:

— Vie panttipuotiin!

Tämän laitoksen merkityksen selitti sitte ajuri perinpohjaisesti kuin joku suuri kansanpuhuja rahvasjoukolle jotain nykyajan yhteiskunnallista kysymystä niin hohtavassa valossa, että Asko kopeloi arkustaan uudet maalla tehdyt villavaatteensa ja lähti panttilaitokseen ajurin opastamana.

Panttipuodin edustalla vaati ajuri opastuksestaan 50 penniä. Se oli viimeinen hopearaha Askolla ja sen kyllä ajurikin tiesi. Mutta antaa täytyi.

Panttipuodin sisälle tullessaan Asko säikähti kuin jos hän olisi kynnyksellä astunut sähisevän käärmeen päälle. Täällä tuntuivat olevan oikeat pimentolan markkinat. Tuossa venäläinen tensikka kaupitteli herran isäntänsä olkapoletteja muka niiden hopean arvon tähden, muuan rietaskasvoinen tytön hoilake veti esiin paperista hiuksen hienot korvarenkaat, joiden piti olla kultaa, vanha huokaileva nainen kiiltelevässä tohvelikapassaan pani esille tiskille sylyyksen liinavaatteita ja muuan renttuherra tinki mitättömän pienen kellon kanssa.

Ainoastaan nuo huomasi Asko, vaikka koko huone täysinäisenä huojui samallaisia kauppoja tekevää yleisöä. Joukossa oli tositarpeessa olevia, mutta suurin osa niitä, jotka uhrasivat viimeisensä nautintojen alttarille. Ilma huoneessa oli kuuma, pahalta löyhkäävä ja tuoksahti vienosti viinan katkulle.

Asko jo huomasi purjehtivansa yhdestä pääkaupungin likapyörteestä toiseen, jotka kokemattoman nuorukaisen heltiämättä tahtovat pyörittää omanaan, kun kerran kiinni saavat. Jos markkakaan oli Askon taskussa, niin hän pyörsi takaisin. Mutta hätä pakotti häntäkin raivaamaan itselleen tietä tiskin eteen, jolle hän levitti villakutoiset vaatteensa nähtäviksi niinkuin näki muidenkin tekevän tuomiensa aarteiden kanssa. Tiskimies iski häneen terävästi silmänsä, kai tutkiakseen, liikkuiko Asko varkaan kengissä.

Asko heitti häneen niin näissä oloissa älyttömän, melkein lapsellisesti kysyvän katseen, että tiskimies sielutieteellisellä tarkkuudella — hänellä lieneekin ollut sellaista kokonainen varasto — ymmärsi nuoren miehen rehelliseksi, lupasi 10 markkaa ja sen saatuaan Asko lähti.

Mutta kun hän pääsi ulos, alkoi seteli värisemään hänen kourassaan ja silmät kostuivat, sillä rinnassa tuntui niin työlään ahdistavalta.