Part 1

SANOMALEHTI-POIKA Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

K. A. Järvi

Hämeenlinnassa, Boman & Karlsson, 1902.

SISÄLLYS:

Sanomalehti-poika Lulle Saiturin alku Lokki Pääkaupunkiin Kuvaus ylimaasta Kaunosielu

SANOMALEHTI-POIKA

Tapani Pietari Kaleva oli sanomalehden kantajapoika. Hän oli pieni, viistosilmä miehenalku, ontui toisella jalallaan ja kulki ruumis kierossa. Ikää oli kaksitoista vuotta. Tapani oli jo päässyt kansakoulussa viidennelle luokalle, kun syksyllä, jolloin koulun piti alkaa, isä ei enää luvannutkaan häntä kouluun. Ei hän jaksanut enää Tapania kouluttaa, oli hän sanonut surullisella äänellä. Isäparka rakasti kyllä oppia, mutta kun Tapania pienempiä lapsia oli vielä kokonaista neljä elätettävänä, niin tuskallista oli hänelle niitä talven yli viedä. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että Tapani voisi jo jotain itse ansaita. Ensin mietti hän saada Tapanin jonnekin oppipaikkaan, mutta kuka tuota raajarikkoa lasta ottaisi, kenelle mestarille ontuva poika kelpaisi. Siinä se oli ympyriäinen asia.

Mutta yhtenä kauniina syyspäivän aamuna syöksähti Tapanin toveri Ville Suvas kuin tuuliaispää sisälle Tapanin ahtaaseen, pahalta löyhkäävään kotiin. Silmät loistavina se selitti Tapanille, että kaupungin jokapäivänä ilmestyvälle sanomalehdelle tarvittiin kantajapoikia ja että hän jo oli käynyt ilmoittautumassa. Villen ilo levisi Tapaniinkin ja riemuiten lenkkasi hän pihalle äidilleen huutamaan, että hän lähtee kantamaan "Sanomia".

Äiti ei ensin ymmärtänyt yhtään Tapania, vaan katsoa tuijotti kummissaan poikaan, että mitä se hullutteli. Ja tuvassa parkui pienin sisko hirveästi, kun Tapani, joka sitä oli jätetty keinuttamaan, oli sen heittänyt omiin hoteisiinsa itkemään. Äiti oli jo komentamaisillaan lujasti Tapania takaisin pikku siskon luo, kun Ville Suvas joutui Tapanille avuksi selittämään, mitä Tapani tarkoitti. Kantamaan "Sanomia," joita painetaan kirjapainossa, selitti Ville oikein ihmeissään siitä, että Tapanin äiti oli noin typerä.

Mutta tuossa tuokiossa selvisi jo äidillekin, mitä se Tapani tarkoittaa. Olihan isäkin joskus suvisin, kun oli parempia päiväpalkkoja saatavissa, ostanut jonkun irtonaisnumeron "Sanomia" ja siitä sitte äidillekin ääneen lukenut. Nyt jo äiti alkoikin hoputtaa Tapania juoksemaan kirjapainon konttoriin "ennenkuin muut kerkeäisivät". Ja Tapani lähti Ville Suvaksen kanssa. Ville, joka oli terve ja terhakka, juoksenteli Tapanin edellä kuin nuori koiran penikka, Tapani läähättäen lenkkasi perässä. Villen täytyi aina tuon tuostakin odottaa Tapania. Ja niin sitä lopulta saavuttiin kirjapainon konttorin oven eteen, jossa oli lasiset yläosat ja niissä kullatuilla kirjaimilla "Sanomain konttori". Mutta nytpä ujostui Tapani tuon komeuden edessä, sillä hän häpeili rumaa ruumiinrakennettaan. Ensin hän ei mielinyt millään ehdolla lähteä sisälle. Ville rupesi houkuttelemaan. Ja neuvottelun tulos oli se, että mentäisiin yhdessä sisälle, mutta Ville esitteleisi Tapanin asian. Ja niin tehtiin.

Tuonne konttoriin he työntyivät perätysten yhtä aristellen kuin ennen kansakoulussa opettajan pöydän luo saamaan nuhteita, kun olivat jotain pahuutta tehneet. Villekin jo pelkäsi Tapanin puolesta, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Tapani olekaan täysin ehdokaskelpoinen. Tapani jäi pureksimaan lakkiaan taaemmaksi ja seisoi jäykkänä ja kierona kuin maalaisnikkarin tekemä "vaivaisukko" kirkontapulin seinämällä. Hän oli todella yhtä säälittävän näköinen kuin moinen taideteos.

Ville astui peremmäksi. Siellä pulpetin takana istui tummaverinen neiti rillit nenällä ja tukka kiharoituna. Korkealla tuolilla istui jäykkänä kirjoittelemassa kuin olisi joku näyttelyesine. Tuollaista suuruutta ei Tapani ollut eläissään nähnyt. Hänen ruumiinsa lyyhistyi vielä enemmän kieroon, ja toinen silmä tuijotti lattiaan, toinen peräseinällä olevaan suureen sanomalehtipinkkaan.

— Täällä olisi toinenkin poika, joka rupeaisi kantamaan "Sanomia", puhui Ville ja katsoi neitiin.

Mutta se ei ääntänyt mitään eikä paikaltaan hievahtanut. Nyt otti kumma, mietti Ville vilkkaissa aivoissaan. Mutta eipä hän ollutkaan tuolle neidille ilmoittautunut, vaan herra se oli silloin ollut, jolle hän oli asiansa toimittanut. Neitiä ei ollut silloin ollut näkyvissäkään.

— Täällä olisi toinenkin poika... alkoi Ville lujemmin.

— Hiljaa! tiuskasi neiti.

Ville oli pudota omiin housuihinsa ja Tapani mietti jo ottaa jalat alleen, niin huonosti käyttökulkuiset kuin ne olivatkin hänellä. Silloin kääntyi neiti viereiseen huoneeseen päin, jonne ovi oli auki, ja sanoi korkeammalla äänellä:

— Sku faktorn vara snäll och komma lite hit.

Hetken takaa pyörähti viereisestä huoneesta esiin lihava, punakka herra, juuri se sama, jolle Ville oli asiansa toimittanut. Sekin tunsi jo Villen ja kysyi häneltä:

— No, mitäs poika nyt asioipi?

Villen jäsenet kohta terästyivät, hän asemassaan varmeni kuin läheisen ystävän tulosta hätään ja sanoi:

— Eikö herra ottaisi tätäkin toista poikaa kantamaan "Sanomia"?

Herra tähtäsi katseensa Tapaniin, joka sen painosta vienosti vapisi ja sanoi sille:

— Mitenkäs tuollainen raajarikkoparka voi kantaa? Siihen tarvitaan vikkeläjalkaista.

Tapani kävi punaiseksi kuin hehkuva hiili, mutta ei puhunut mitään.

— Kyllä se voi juostakin. Näytä Tapani, että voit! kehoitti Ville.

Tapani kaikessa hämmingissään tajusi, että tuo näytös oli tehtävä. Ja hän lähti lenkkasemaan pitkin huoneen lattiaa. Neitikin havahtui sitä katsomaan. Ja kun Tapani oli lopettanut juoksunsa, kohtasivat neidin ja herran nauravat katseet toisensa. Mutta tulos näytöksestä oli se, että Tapani otettiin Sanomain kantajaksi.

Ja ilomielin lähtivät pojat pois. Tapanin isä, joka oli kirvesmies, tuli aina vasta illalla kotiinsa päivän työstä. Silloin hän oli väsynyt ja tavallisesti alakuloinen. Tuskinpa monta sanaa puhui, vaan syötyään heikon illallisen, johon äiti silti aina koetti hommata jotain lämmintä, jos ei muuta niin haudikasperunoita, tuijotti äänetönnä hetken lapsiinsa ja paneutui sitte levolle. Ja selvästi näkyi, että hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt.

Tänä iltana ilmoitettiin kohta isälle, että Tapani on päässyt "Sanomain" kantajaksi. Hän naurahti sen kuultuaan ja hänen kasvoilleen ilmestyi valoisampi ilme.

Isä käski tuoda illalliseksi pienen voinokareenkin nyt, kun Tapani oli päässyt tienestiin. Ja isä, äiti ja Tapani söivät silloin leipää voilla siveltynä, pitkän ajan takaa he sellaista herkkua söivät. Muuten sitä annettiin vain perheen vähemmille jäsenille. Ja näytti kuin tuohon pieneen huoneeseen, jossa pitkä mies tuskin sopi seisomaan, olisi tullut joku suurempi onnen sanoma, minkä vaikutuksesta matala katto kohoni, seinät laajenivat, ja itse asukkaat tunsivat harvinaista tyytyväisyyttä.

Seuraavana päivänä kello kaksitoista—lehti ilmestyi siihen aikaan päivästä — oli käsketty Villen ja Tapanin tulla "Sanomain" konttoriin. Ja he menivät jo niin aikaiseen, että saivat tunnin odottaa. Konttorissa sitte annettiin heille pienet kirjat, joissa oli tilaajain nimi ja osote, sekä nahkalaukut, joihin lehdet oli pantava ja käskettiin mennä painohuoneeseen, jossa he saisivat määrälukunsa lehtiä. Siellä oli jo liuta poikia saamassa lehtiä. Ne olivat jo tottuneita kantajapoikia, häärivät lehtien laskemisessa kuin vanhat mestarit, ja jonkun kerran heittivät yli olkainsa katseen Villeen ja Tapaniin, jotka seisoivat oven suussa ja suu auki ihmettelivät tätä uutta maailmaa, joka yht'äkkiä oli avautunut heidän silmäinsä eteen. Neljä painokonetta, sähköllä käypiä, olivat paraallaan työssä, ja yksi niistä syyti ihan kuin itsestään valmiita "Sanomia". Se oli arvaamaton arvoitus, sekä Villelle että Tapanille.

Keskellä heidän ihmettelyään otti muuan mies heille annetut kirjat, katsahti niihin, ja työnsi sanomalehtiä heidän laukkunsa täyteen. Komensi sitte:

— Mars!

Ja pojat lähtivät henkensä perästä kiidättämään kaupungille sanomalehtiä. Tapanikin lenkkasi kuin huonosti käypä rukki ja faktori häntä konttorin akkunasta hymyillen katseli ja tuumi itsekseen:

— Halu tuolla poikaparalla näkyy ainakin olevan.

Paitsi tilaajille kantamista oli poikien tehtävänä myös irtonaisnumerojen myönti. Ja harva se päivä etteivät ansainneet 50—75 penniin. Tuo oli jo Tapaninkin kodissa tuntuva lisä ja koko perhe riemuitsi Tapanin uudesta ammatista. Mutta enin kaikista oli isä mielissään. Entinen kärtyisyys ja iltasin tylsä tuijottaminen lapsiin, ikäänkuin ne olisivat hänelle epämiellyttävimmät olennot maailmassa, oli hänestä kokonaan kadonnut. Hän oli tullut kuin toiseksi ihmiseksi. Sillä paitsi pientä raha-ansiota, jolla muun muassa pienimmälle siskolle saatiin maito ostetuksi, sai Tapani ilmaiseksi aina päivän numeron "Sanomia". Ja se oli isän mielestä kuin valonsoihtu tässä alakuloisuuden ennen pimeässä majassa. Nyt oli hänellä nautittavana erityinen himoruoka: "Sanomain" lukeminen. Pääkirjoitukset luki hän hiljaan itsekseen. Uutiset luki hän ääneen äidille, samoin "niitä näitä", joissa kerrankin oli, että yhdellä miehellä oli ollut kolmen vuoden ajalla yhdeksän vaimoa ja kaikki vielä elivät — sepäs oli äitiä naurattanut! —, sotatapahtumat englantilaisten ja buuerien kesken luki hän taas itsekseen ja oli vääjäämättömästi buuerien puolella. Sehän oli puhdastapainen, Jumalaa rakastava pieni kansa, joka tahtoi saada vain rauhassa viljellä omia peltojaan ja ansaita leipänsä uutteralla työllä. Kaunokirjallinen puoli jäi Tapanin luettavaksi ja samoin "kaikenlaiset".

Aina seuraavana päivänä työpaikalla kun oltiin einehtimässä ja päivällistä syömässä, jutteli isä toisille työmiehille buuereista ja englantilaisista, ja mitä muuta oli lehdessä ollut. Isästä oli tullut heille jonkunlainen luennoitsija, puhuva sanomalehti, jota innolla kuunneltiin. Ja työmiehet yhtenä miehenä puivat englantilaisille nyrkkiä buuerien puolesta ja tuumivat, että sietäisi saada Englanti rokkiinsa, kun kehtaa sellainen suuri maailmanvalta syyttömästi ruveta rasittamaan pientä kansaa, joka ei tahdo mitään Englannilta eikä halua muuta kuin saada rauhassa asua omassa isänmaassaan. Aina seuraavana päivänä kysyivät miehet isältä kohta ensi näkemässä:

— Eivät kai puuerit oo tapannut?

Tuon yhden sanomalehden kautta oli elämä koko työpaikalla vilkastunut ja sen sijaan, että ennen syöntiaikoina oli jumalanviljan ääressä lasketeltu väliin hyvinkin karkeita juttuja, nyt kuunneltiin ja keskusteltiin, mitä "Sanomissa" oli ollut.

Kun päivät kävivät kylmemmiksi, koottiin kotona kaikki suinkin soveltuva vaatevarasto Tapanin päälle, jotta hän tarkenisi. Äiti luovutti hänelle ruojuspieksunsa, isä kudotun villaröijynsä ja nahkalakkinsa. Ja kun Tapani tuossa uudessa asussaan lyyhäsi kadulla sanomalehtilaukku kupeellaan, tarjosi hän toisille vastaantulijoille naurun aihetta, mutta tunteellisemmissa ihmisissä herätti hän sääliä ja ne ostivat häneltä tarpeettomasti "Sanomia" ja maksoivat yli määrähinnan. Niin yhä karttuivat Tapanin tulot. Isä jo panikin osan niitä erityiseen rahastoon, jolla hän aikoi ostaa Tapanille talveksi omat pieksut.

* * * * *

Mutta sitte muutamana marraskuun päivänä tuli Tapani kasvot kyyneleisinä kotiinsa.

Äiti tiedusteli syytä ja Tapani katkonaisesti kertoi hänelle:

— Että "Sanomat" on lakkautettu. Äiti ei nytkään ymmärtänyt Tapania.

— Niitä ei saa enää painaa. Niin ne pojat sanoivat. Ja meille sanottiin konttorissa, ettei "Sanomia" enää kanneta ja että meiltä on toimi lopussa.

— Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minun pitää lähteä itse kuulustamaan asiaa, sanoi äiti.

Ja niin hän meni kirjapainokonttoriin. Siellä saivat hänet viimein asian ymmärtämään, että "Sanomat" on kielletty ulostulemasta.

— Ja Tapanilta meni nyt tienesti! Pikku Maijukin jää maidotta! Isä tulee yhtä kärtyiseksi iltaisin kuin ennenkin. Hyvä Jumala... Äiti kuivaili esiliinallaan kyyneleitään. Faktoria ja tuota tylyä konttorineitiäkin liikutti äidin puhe. Illalla kysyi isä "Sanomia", hänelle ilmoitettiin asian laita. Taas jäi hän äänetönnä tuijottamaan lapsiinsa kuin ne olisivat olleet epämiellyttävimmät olennot maailmassa. Vähän syötyään pistäysi hän äänetönnä maata lattialle kelvottomalle vuoteelleen. Mutta tuskin lie nukkunut koko yönä, yhtenään hän siinä vain käänteli ja väänteli.

Aamulla päästyään työpaikalleen ilmoitti hän työkumppaleilleen asian juhlallisesti kuin jos häneltä olisi vaimo kuollut viime yönä. Sinä päivänä työpaikalla olivat mielet tavallista vakavampia.

Marraskuussa 1899.

Lulle

Oli niin kuuma päivä, jotta luuli vedessä ulkona selällä kalojen itsestään paistuvan. Ja sitte tyven kuin olisi miedoinkin tuulen henkäys eksynyt pois rannikkokaupungin paahtavilta katuloilta. Ilma näytti palavan, sillä sellainen hiostava, lämpöinen utukerros, auringon sauhu, leijaili maan päällä lukemattomien itikoiden siinä kukkurallaan uidessa. Ulkona puiden katveessakin tuntui olo ihmisestä samanlaiselta kuin kuumassa suljetussa konehuoneessa, jossa saa läpimärkänä uida omassa hiessään. Ja tuo merikin, joka pienoisenkin virin käydessä oli niin raitishenkinen ja huokui viileyttä, oli nyt kuin höyryävä muuripata täynnä lämpöistä vettä.

Lähellä satamaa, jossa tuoksui silakalle ja sillille, oli "Annonsbladetin" kirjapaino ja toimisto, niin lähellä, että kun ikkunan aukaisi, niin runsas sillin tuoksu levisi pian hyvinarvoiseen toimistoon ja kiusasi siellä lehden toimittajien ruotsalaisia neniä. Mutta jos taas voimakas merituuli puhalsi vilvakkaana ja tuoreshenkisenä, ryöpsähti se tänne toimistoonkin kuin nuo rentava balsami, jota toimittajat koettivat ahmia sisäänsä, vaikkapa pienen pölyannoksenkin kanssa. Ja tässä suuressa nautinnossa silloin alkoi joku toimittajista merimieslaulun, johon toiset reippaasti yhtyivät.

Nyt oli maanantai-aamupäivä eikä toimistossa ollut muita kuin Lulle, joka oli jonkunlainen välihenkilö toimitussihteerin ja reportarion välillä. Toimittajia oli kolme, mutta nyt nukkuivat vielä toiset kaksi hurskaan unta pää täynnä viimeyötistä kaupungin vapaehtoisen palokunnan 25-vutisen juhlan riemusakkaa. Päätoimittaja, joka ei milloinkaan hikoillut työn tähden, ei tosin koskaan ollut toimistossa aamupäivällä, mutta toinen aputoimittaja, laiska, vetelehtivä Abba, jonka huolena oli kaunokirjallinen ja ulkomaan osasto, virui sängyssään vielä, vaikka hänen virkatuntinsa olikin jo sisällä. Mutta eilisen juhlan viinit ja sampanjat oli maistunut Abbasta, epikurealaisesta, niin maukkailta, että hän, saadakseen niitä oikein maistella, oli jo illalla ottanut lupauksen Lullelta, että tämä toimittaisi seuraavana päivänä hänenkin työnsä toimistossa. Lulle, vaikka oli herkkusuu hänkin ja lihava kuin kauppaneuvos, oli aina palveleva ja hyväntahtoinen. Hän oli lupautunut, oli nukkunut tunnin pari, sillä aamuun hänkin oli tahtonut juhlia, ja tuli nyt toimistoon likomärkänä paahtavasta kuumuudesta.

Lulle riisui takkinsa ja istuutui rottinkituoliinsa toimistossa. Hiki virtoina valui lihavia poskia myöden, musta tukka oli märkä ja kasvot väsyneet. Hän alkoi työnsä leikkelemällä erinomaisen näppärästi uutisia muista lehdistä. Mutta kohta hän hyökkäsi ylös kuin otteluun valmiina ja paiskasi auki olevan ikkunan kiinni, sillä sillilemu, joka siitä levisi sisään, oli yliannattaa häntä. Taas hän istui leikkelemään. Hänen sormissaan oli intohimoa saksia pidellessään ja silmät lukivat sanomalehdestä ainakin viittä riviä yhdellä kerralla. Ja missä oli otettava pala, siihen hän kohta syöksyi saksineen ja liisteröi sitte leikatut palat joukolle paperille.

Satamassa rantajätkät huusivat purkaessaan jauholastia suuresta rantalaivasta ja toimiston kohdalla vesijohdon laittajat ampuivat kadun sisästä kiveä dynamiidillä. Nyt se juuri paukahti niin jyrisevästi, että vienoon unenhorrokseen tuolilleen vaipunut Lulle seisoalleen hypähti ja noituen meni ikkunaan katsomaan.

Hän sadatteli ettei ihmiset saa olla rauhassa omissa huoneissaan ja työnsi painoon liisteröimänsä palat. Sitte hän joi soodaa — sitä oli kesäkuumalla aina varastossa "Annonsbladetin" toimistossa — pitkän kulauksen, kääri ylös hihansa kuin aikoisi hän nyrkkitaisteluun ja painautui lihavine, kuumine, hikoilevine naamoineen suuren sanomalehden taa, josta hän haki sopivaa "alakertaa". Silloin soi telefooni. Pyydettiin tulemaan satamaan saattamaan juhlavieraita. Lulle lähti hattu kourassa ja vatsa täynnä kurkkuun asti pursuilevaa soodavettä. Laivalla piti ottaa vähän konjakkia ja seltteriä hyvästi jätöksi. Kun hän palasi takaisin toimistoon, oli hän hehkuvassa helteessä, sillä tuo konjakki vielä lisää verejä lämmitti. Hän salpasi sisäpuolelta toimiston oven ja riisuutui liinavaatteisilleen, sillä muuten hän olisi pakahtunnut. Nyt hän ohuemmassa sauna-asussa istuutui kirjoittamaan referaattia palokunnan loistavasta 25-vuotisesta juhlasta ja aivoissa pyöri hempeä kuvittelu amerikkalaisesta sanomalehti toimistoista, joissa ovat omat kylpyhuoneensa.

Hetken takaa kuului noputus ovella. Ei vastausta, vaan haudan hiljaisuus sisällä. Kuului vielä pari naputusta, sitte poistuvat askeleet eteisestä. Lulle oli jo kerinnyt vetää housut jalkaansa ja kurkisti salaa ikkunasta, kuka mahtoi sisälle pyrkijä olla. Kuka se oli muu kuin Abba-lurjus! Ja nyt se meni kauniisti tiehensä, vaikka työtä olisi niin hirveästi.

— Sinä — sinä laiskuri! sadatteli Lulle.

Mutta eihän hän kehdannut huudella takaisin, ja se pääsee mukavuudessa loikomaan jonnekin, vaikka työtä olisi niin hirveästi. Hän saa täällä hikoilla kahden kolmen edestä. Jos hän huutaisi, niin tutkaisisi se, miksi hän äsken ei päässyt sisälle, saisi tietää hänen olleen liinaisillaan ja nauraisi sillä kuukausia, kun on sellainen pirullinen Mefisto. Lullea harmitti ja hän sysi tukkaansa. Pyyhkäistyään nenäliinallaan pienen lammikollisen hikeä otsaltaan, istuutui hän jatkamaan referaattia tuoliinsa sellaisella painolla, että tuoli narahteli.

Hän kirjoitti, kirjoitti hiessään ja harmissaan. Kuvaili juhlakentän koristelua, kertoi lyhyesti puheiden sisällyksen ja mitä oli kilpailuja juhlan yhteydessä. Hän jo innostui, suli aineeseensa, ja kun hän pääsi kuvaamaan illallisia, loistavia ja suuremmoisia, joissa sampanja juoksi virtoina ja munkkia oli ehtymättömästä, ei hän enään muistanutkaan hellettä eikä mitään rasitusta. Hengessään eli ja nautti hän uudelleen nuo pidot, joissa hän sanomalehtimiehenä maksuttomasti sai mahamäärältä kaikkea, hän, jonka oma kukkaro ei koskaan kannattanut juoda sampanjaa, hyvin harvoin munkkiakaan, mutta jotka juomat silti hänen ruuansulattimissaan maistuivat kaikessa hienoudessaan, sillä suotta ei hänellä ollut kauppaneuvoksen vatsaa.

— Voi sentään sitä sampanjaa, miten jumalallista juomaa se! naurahti hän lopuksi muistojensa päälle.

Referaatin antoi hän painoon ja sen muassa juhlaan saapuneet sähkösanomat. Ja nyt vaipui hän aivan rauhassa muistelemaan tuota viimeyöllistä mässäystä. Sampanjan maku oli tuntuvinaan suussa ikäänkuin sitä parhaallaan imisi hoikasta lasista, ja herkkusan illallispöydän, täynnä kannettavaa kuin lähtevän laivan, oli hän näkevinään silmäinsä edessä. Tuossa oli hänen edessään lautanen, siinä konstikkaasti kierretty servietti, oikea ravintola-taideteos, vieressä pienipesäinen, matalajalkainen ryyppylasi, palleampi olutlasi, ja solakka viinilasi, siinä pöydällä runsaat, täyteläiset kukkakimput vaaseissaan, monenmoiset vihannekset, säilykkeet, lihat, kalat, juustot, avarat paistinvadit, senkin seitsemät herkut ja hienoimmat jälkiruuat, hedelmiä, viiniä, sampanjaa...

Ja kaiken tuon turkkilaisen hekuman päälle valoivat ihanina sähköruunut paistettaan kuin ensimmäinen aurinko luomisaamuna. Se oli kerrassaan Luculluksen ateria! Lulle maiskautti kieltään ja jatkoi muistelojaan:

Senaattori nousee runsaskerakkeisella ruotsinkielellä puhumaan — hän nuorempana kaupungissa pormestarina ollessaan olikin palokunnan perustanut — ja avaravalkorintaiset frakkiherrat tarkaten kuuntelevat häntä kuin lapset jotakin äitinsä kertomaa leikkisatua myhäillen, nauttien ja nauraen, sillä puhe on humoristinen...

Illallisessa ei ollut yhtään seotettua rahvasta, sillä samalla aikaa anniskeltiin _varsinaisille_ palokuntalaisille olutta ja voileipiä itse juhlakentällä... illalliset olivat herrasmiesten juhla.

Referaatissaan kantoi Lulle julki juhlatoimikunnalle hartaimmat kiitokset, niin hartaat kuin ainoastaan "lipilaari" sanomalehtimies voi, joka työskentelee sanomalehdessä vain saadakseen jokapäiväisen leivän ilman mitään korkeampia aatteita tai näkökantoja. Lulle oli sanomalehtimies sentähden, ettei hän ollut mikään muu. Jos hänet olisi pantu kirjoittamaan pääkirjoitusta lehteen, itsenäistä ja omakantaista, olisi Lulle hölmistynyt kuin peura, joka on valjastettu juhlavaunujen eteen. Päänsä puhki olisi hän silloin puskenut. Kevyeine pulkkineen hän vaan risteili arkipäiväisemmillä aloilla, ravintoloissa ja kokouksissa, uutisia kuopien ja ilmaa haistellen, mikä tuuli milloinkin puhalsi, että voi siitä päätoimittajalle tiliä tehdä, joka oli tavallaan nuoralla tanssija hänkin, mitä tuli oman paikkakunnan oloihin.

Mutta yht'äkkiä tunsi Lulle, että hänellä olivat sukatkin märkinä ja että hän hikoili kuin olisi hän ollut "rantasaunassa" höyrykaapissa istumassa. — Se Abba lurjus... lurjus... lurjus...! päivitteli Lulle, sillä Aban työt olivat vielä tekemättä.

Ei maistunut sooda, eikä tupakka. Mieleen vain kuvittui sampanjapullo jäiden keskellä sieltä eileniltaisista juhlista. Ja punssitkin tuotiin sisälle suurissa metalliastioissa, joissa oli jäitä. Lulle olisi halunnut asettaa noita jäitä höyryävälle iholleen ja — ja — juoda lasinkaan helmeilevää, kristallikukasta sampanjaa. Totta totisesti se olisi ollut nautintoa, se olisi virvoittavana terästänyt koko miehen.

— _Haaveita!_ kirjoitti Lulle ajatuksissaan edessään olevalle paperille. Sitte hän kotvan takaa nousi päättäväisesti ylös, käveli muutamaan kertaan poikki toimitushuoneen lattian ja mietti kuin hyvin vaikeaa laskuesimerkkiä. Hetken takaa tarttui hän kukkaroonsa, kopeloi sieltä rahat esiin, laski tarkkaan hopeat ja kuparit, ja tuumi hiljaan:

— Niin minä nyt teen. Tällä kerralla nyt menköön kukkaro puhki!

Taas asettui hän rottinkituoliin, mutta nyt hiljaa ja varovasti kuin pelkäisi hän sitä narisuttamalla kiduttavansa. Näki päällekin päin, että Lulle oli nyt päässyt mielen tasapainoon. Hyväntahtoinen tyytyväisyys lepäili hänen leveillä poskillaan ja silmissä oli rauhallinen sävy. Hartaudella hän alkoi lukea Ruotsin sanomalehtejä, saadakseen niistä lehteensä valmiin kaunokirjallisen ja ulkomaan osaston. Nuo "emämaan" lehdet ovat Suomen ruotsinkielisille sanomalehdille arvaamattomasta hyödystä. Niissä on runsas varasto valmista tavaraa sekä ylä- että alakerrassa ja niissä maamme ruotsinkieliset sanomalehtimiehemme kahlaavatkin polvia myöden yltäkylläisessä viljan runsaudessa. Pian oli niistä Lullekin säkkinsä täyttänyt ja nyt hän oli toimittanut Abbankin työt. Mutta kello olikin pian neljä iltapäivällä.

Ja nyt hän nousi istumasta kuin pappi sairaan vuoteen vierestä, jolle hän oli antanut viimeisen lohdutuksen ja joka sen oli lapsen tavalla vastaan ottanut. Hän jätti ladottavan painoon ja lähti kauppiasklubin ravintolaan syömään päivällistä ja juomaan sen ohessa — pullon sampanjaa. Tuollaiset ylimääräiset kekkerit hän äskettäin päätti itselleen kustantaa, niin tarkka rahoista kuin hän muuten olikin. Siitä se oli levinnyt rauha koko hänen olentoonsa ja paistava helle oli nyt menettänyt tehonsa häneen. Nyt oli tyynnytetty tuo sampanjakaiho, joka painajaisena oli paneutunut häntä rasittamaan, kuivaamaan suuta ja tyhjentämään aivotkin päästä.

Juhlallisena astui Lulle kauppiasyhdistyksen ravintolaan. Meni tarjoiluhuoneeseen ja tilasi päivällisen samppanjan kanssa. Samalla pyysi hän saada erityisen huoneen, sillä hän oli sanomattomasti väsynyt ja tahtoi olla aivan häiritsemättä. Sivumennen hän tarjoilijaneidille huokasi tehneensä jo kahden miehen työn, vaikka olikin valvonut koko viime yön. Neiti lähetti häneen säälivän silmäyksen, sillä itse asiassa Lulle ei ollut mikään ruma mies.