Chapter 11

"Clisfoldin tehtävänä oli tästä kirjasta kopioida joka päivän kirjoitukset, joka kopia sitten lähetettiin rahojen kanssa pankkiin. Minun tuli maksaa rahat Clisfoldille; hän sitten palvelijalla lähetti ne kirjoittamansa kopian kanssa pankkiin. Tänä keskiviikkona minä muiden seassa kirjoitin kirjaan, että oli saatu viisisataa puntaa. Minä annoin tämän summan Clisfoldille. Minä olin vallan varma siitä, että sen tein silloin; ja olen siitä saakka aina ollut varma siitä. Mutta sinä päivänä puuttui viisisataa puntaa kukkarosta, Clisfoldin kopiosta ja minun kirjastani. Kun Clisfoldilta kysyttiin, niin hän rohkeasti vastasi, että olisi katsottava Tregarthenin kirjasta. Minun kirjaani tarkastettiin, ja tuo viidensadan punnan sisäänkirjoitus puuttui."

"Kuinka niin, vaikka itse olitte sen siihen kirjoittanut?" kysyi kapteeni.

Tregarthen jatkoi:

"Sitten minulta kysyttiin: olinko kirjoittanut tämän summan kirjaan? Kyllä, sen olin tehnyt. Kirjaani tarkastettiin, ja siinä ei ollut se kirjoitus. Enhän minä voinut omaa kirjoitustani kieltää. Minä tiesin, että jokin petos oli tehty, mutta en voinut ketään syyttää. Minua vaadittiin maksamaan rahasumma. Minä tein sen ja erosin palveluksesta, sillä en tahtonut jäädä sinne, vaikka olisin saanutkin jäädä; minä olisin kumminkin aina ollut epäluulon alainen. Minä palasin kotikylääni, Lanreaniin, ja asuin siellä, hoitaen pientä kirjurivirkaa, kunnes sain tämän viran täällä."

"Minä muistan," sanoi kapteeni, "sanoneeni teille, että jos ette milloinkaan elämässänne ollut petetyksi tullut, niin olette onnellinen ihminen. Se koski teihin, ja nyt minä tiedän mistä syystä. Minä säälin teitä."

"Niin se on," sanoi Tregarthen. "Koko ajan olen ollut varma siitä, että olen viaton; ja se on ollut minulle suuri lohdutus vastoinkäymisissäni. Clisfoldia olen aina epäillyt, mutta tämä epäilys ei ole tullut näytetyksi toteen ennenkuin nyt. Tyttäreni tähden ja oman itseni tähden olen aina pitänyt tätä asiaa salaisuutena ja olen jo kauan luullut, että se minua hautaan seuraisi."

"Hyvä sir," sanoi kapteeni sydämellisesti, "nyt on puhe elämästä eikä kuolemasta. Tässä on kaksi rehellistä ystävää, rakastunut Raybrock ja hidas Raybrock. Tässä he seisovat, ja ovat yksimieliset yhden tärkeän asian suhteen. Se on, että he eivät milloinkaan aijo käyttää tuota usein mainittua rahasummaa ja että se on teille takaisin maksettava. Nämä kaksi, rakastunut ja hidas jäsen Raybrockin perheestä, tahtovat, isänsä muiston takia ja oikeuden takia, jo huomenna suorittaa maksu teille. Ottakaa rahasumma ja pitäkää se hyvänänne."

Tregarthen tarttui kapteenin käteen ja ojensi sitten kätensä molemmille nuorille miehille, mutta vastasi vakavasti ettei hän ota rahoja vastaan. Hän sanoi, että hän oli iloinen siitä, että he häntä uskoivat, mutta ei löytynyt todistusta siihen, ja sentähden rahat olivat heidän. Kaikki kävivät tästä hyvin totisiksi ja totisuus miehissä on niin liikuttava, että mr Pettifer unohti keittopuuhansa ja katseli heitä hyvin vakavin silmin.

"Siis," sanoi kapteeni, "me tarvitsemme todistusta, eikö niin? Meidän täytyy se saada. Mutta miten? Clisfoidin puheesta saarella ja teidän kertomuksestanne on helppo käsittää, että joku petos oli tapahtunut teidän kirjoituksenne suhteen; tuo viekas lurjus, joka oli tuhka ja tomu jo silloin kun tutustuin hänen kanssansa, oli varmaankin repinyt oikean lehden teidän kirjastanne ja pannut siihen väärän sijaan. Hävitettiinkö oikea lehti? Ei, sillä hän sanoi humalassa ollessansa, että hän pisti sen pulpetinsa rakoon sentähden, että te tulitte sisään ennenkuin hän ehti polttaa sen -- ja hän ei sitten enää päässyt sitä sieltä hakemaan. Odottakaa hiukan. Missä se pulpetti nyt on? Luuletteko, että se vielä on Amerikankadun varrella olevassa talossa Lontoossa?"

Tregarthen pudisti päätänsä.

"Mainittu kauppahuone ei ole moneen vuoteen pitänyt kauppaa siinä talossa. Minä olen kuullut ja lukenutkin, että kauppa on muutettu toiseen paikkaan ja että on toisin nyt. Olot muuttuvat niin pian meidän aikoina."

"Niin te arvelette," sanoi kapteeni sääliväisesti; "mutta toivoisin tulevanne Amerikaan minua katsomaan, ennenkuin tuolla tavalla puhutte. Mutta asiaan takaisin. Tuo pulpetti, tuo paperi," sanoi kapteeni, kulkien edes takaisin laattialla ja katsellen sattumalta, muiden esineiden joukossa, mr Pettiferin hattuun, joka oli pöydällä. "Tuo pulpetti, tuo paperi," jatkoi kapteeni yhä kävellen pitkin laattiata, "minä antaisin --"

Hän ei kumminkaan mitään antanut, vaan sen sijaan hän otti mr Pettiferin hatun toistamiseen käteensä ja katseli siihen niin totisen näköisenä kuin hän juuri olisi kirkkoon tullut. Sitten hän taas alkoi kulkea edestakaisin ja sanoi: "Tuo pulpetti, jonka omisti Dringworth ja kumppanit, jotka asuivat Amerikankadun varrella Lontoossa --"

Mr Pettifer, joka koko ajan huomiolla oli keskustelua kuunnellut, nykäsi kapteenia käsivarteen, tämän kävellessä, ja puhutteli häntä näin:

"Kapteeni Jorgan, minä olen jo hetken aikaa koettanut teidän huomiotanne herättää, mutta se ei ole minulle onnistunut. Minusta on ikävä teitä keskeyttää, mutta minun täytyy se tehdä. Minä tiedän jotain tuosta kauppahuoneesta."

Kapteeni jäi seisomaan niin ettei hän jäsentäkään liikahtanut ja katseli mr Pettiferia, hattu (mr Pettiferin) kainalossa.

"Te kai muistatte," jatkoi mr Pettifer, "että minä kerta olin välikaupittelijana?"

"Minä muistan," sanoi kapteeni, "ettette menestynyt siinä toimessa paremmin kuin muissakaan toimissanne, Tom."

"Te ette ole aivan oikeassa, kapteeni Jorgan; mutta se on totta että minun kävi huonosti mainitussa virassa. Minä olin veljeni asiakumppani. Silloin kun Dringworth ja kumppanit muuttivat vanhasta paikastaan Amerikankadun varrella, niin veljeni ja minä myimme niiden tavaroita ja ja'oimme voiton. Ja minä olen oikein ylpeä siitä, että en veljeltäni enkä sukulaisiltani -- sillä sukulaiseni ovat enemmiten ottaneet tavaraa minulta, eikä antaneet -- ole saanut mitään muuta kuin vanhan pulpetin, jonka ostimme mainitulta kauppahuoneelta ja jossa oli suuri rako. Veljeni ei olisi minulle sitäkään antanut, kun erosimme toisistaan, jos se olisi mistään arvosta ollut."

"Missä pulpetti nyt on?" kysyi kapteeni.

"Hyvä kapteeni Jorgan," sanoi mr Pettifer, "en voi varmaan sanoa missä se nyt on; mutta kun viimeksi sen näin, oli se erään Wappingissa asuvan rouvan oma."

Kapteeni ei näyttänyt kuuntelevan mr Pettiferin vastausta niin suurella innolla kuin toiset, vaan katseli taasen ennen mainittuun hattuun hyvin juhlallisen näköisenä.

"Kuulkaapas, Tom," sanoi kapteeni, "minä puhuin teidän kanssanne, tänne tullessamme, siitä, että olette erinomaisen arka päivän panemalle, eikö niin?"

"Niin teitte, sir."

"Onko hidas ystäväni hyvä ja suo minulle käsivartensa nojaksi," sanoi kapteeni? -- "Noh, Tom," jatkoi kapteeni, kun anottu apu oli annettu, "kertokaa nyt, ettekö ottaneet tuota pulpettia rikki, korjataksenne sitä -- tahi jotain siihen tapaan?"

"Kyllä minä sen tein," vastasi mr Pettifer.

"Ja kiittäkäämme Luojaa, hyvät ystävät!" huudahti kapteeni ilosta hehkuvin silmin, "kiittäkäämme Luojaa, joka saattoi Tom Pettiferin suojelukseksi aurinkoa vastaan panemaan hattuunsa Tregarthenin kirjoittaman lehden -- sillä tässä se on!"

Kapteeni samassa riisti mr Pettiferin hatusta kirjanlehden, joka tosin oli hyvin kulunut, mutta kuitenkin niin eheä, että kirjoitus oli selvä; ja sitten hän lyödä läjähytti polvellensa niin kovasti, ettei mokomaa lyöntiä olleet läsnäolijat ennen kuulleet.

"Neljännes yli viisi," sanoi kapteeni katsoen kelloansa, "ja siis yhteensä kolmekymmentä kolme ja neljännes tuntia, se oli joutuisa matka, totta tosiaan!"

Kuinka iloiset ja onnelliset kaikki olivat, kuin rahat annettiin Tregarthenille; kuinka Tregarthen kohta antoi kaikki rahat tyttärellensä; kuinka kapteeni otti toimeksensa ilmoittaa Dringworth ja kumppanille, että heidän entinen kirjurinsa oli viaton; kuinka Kitty tuli sijaan ja kuinka häät määrättiin kohta vietettäväksi, siitä ei liene tarpeellista kertoa. Eikä liioin siitäkään kuinka Kitty ja nuori kalastaja menivät kotia postikonttooriin ilmoittamaan, että kapteeni piakkoisin oli tuleva sinne ja että hän oli mahtava mies, joka oli tehnyt heidät kaikki onnellisiksi, ja kuinka he sitten lähtivät pois, jotta kapteeni voisi vallan yksin ja vapaasti edeltä valmistaa äitiä ja puolisoa siihen suureen onneen, joka heille oli tuleva. Kuinka kapteeni tätä tointa toimitti, siitä on meidän lyhyesti kertominen.

Hyvin iloisella mielellä kapteeni avasi mrs Raybrockin huoneen oven ja astui huoneesen, jossa emäntä nuoren lesken kera oli, ja sanoi:

"Saanko luvan tulla sisään?"

"Saatte varsin kernaasti, kapteeni Jorgan!" vastasi vanha rouva. "Teitä kohdeltiin hyvin pahasti täällä viimein, mutta emme silloin asiata tunteneet. Minä pyydän anteeksi nyt."

"Älkää sitä tehkö," sanoi kapteeni, "sillä minä en sitä salli. Niin, toden totta!" Näin puhuessaan kapteeni nosti itselleen tuolin tulen ääreen ja istui molempain vaimoin välille. "Ei minulla ikipäivinäni ole ollut niin paha olla, kuin silloin! Niin, tuota, -- tiedättekö mitä! Minun olisi tehnyt mieleni kieltää tuttavuuttani itseni kanssa -- niinkuin entinen kauppias minun maassani, joka, tappiolle jouduttuansa, sanoi itsellensä: 'Kuulepas veli kulta! Minä en milloinkaan enää sinua puhuttele.' Eikä hän puhutellutkaan, vaan rupesi ostroni-kolonian jäseneksi ja käänsi kertomataulun niiden kielelle. Se on vallan totta. Jos sitä epäilette, niin mainitkaa siitä ensimmäiselle ostronalle, jonka saatte käsiinne, niin saatte nähdä tokko se sitä valheeksi väittää."

Kapteeni otti lapsen äidin sylistä ja pani sen polvelleen istumaan.

"Se ei ensinkään minua ujostele nyt, näettekö! Se tietää, että minä lapsia rakastan. Minulla on lapsi, ja se on tyttö ja minä laulan sille väliin ja kerron tarinoita."

"Mitä te kerrotte?" kysyi Margareta.

"Tarinoita merimiehistä, jotka luullaan hukkuneen ja jotka tulevat takaisin kun ei enää uskalleta odottaakaan."

Kapteeni hypitteli lasta polvellaan, katseli miettiväisesti tuleen ja laulaa hyräili hiljaa, sillä hän huomasi, että Margareta oli lakannut neulomasta ja katseli häntä.

"Niin," sanoi kapteeni, yhä valkeaan katsellen. "Minä sepitän tarinoita ja kerron niitä lapselleni. Tarinoita haaksirikkoon joutuneista laivoista, autioista saarista ja pitkistä ajoista, jotka kuluvat ennenkuin haaksirikkoon joutuneet saapuvat takaisin sivistyneihin maihin."

Huoneessa ei ollut muuta valoa, kuin takassa palavan valkean valo; oli jo pimeä ulkona ja tähdet alkoivat toinen toisensa jälkeen tuikkia taivaalla. Kapteeni tunsi, että Margareta taukoomatta häntä katseli, ja katsoi viisaimmaksi yhä edelleen katsella valkeaan.

"Niin, minä sepitän tarinoita," sanoi kapteeni. "Minä kerron kuinka Jumalan armollisen johdon kautta veljet jälleen tapaavat toisensa; kuinka pojat onnellisesti tulevat takaisin äitiensä luo -- miehet vaimojensa luo -- isät jälleen nousevat meren syvyydestä ja palajavat pienten lastensa tykö."

Margareta koski kapteenin käsivarteen ja tämän täytyi silloin katsoa häneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Margareta oli polvillaan kapteenin edessä ja tuki äitiänsä, joka myöskin oli polvillaan.

"Mikäs on?" kysyi kapteeni. "Mikä teidän on?"

Molemmat vaimot itkivät ja kapteeni tuli hyvin liikutetuksi.

"Margareta," sanoi hän, "te olette kestäneet onnettomuutenne hyvästi. Voisitteko kestää onnea yhtä hyvin, jos se tulisi osaksenne?"

"Minä toivon sen. Minä vakaasti ja nöyrästi toivon sen!"

"Hyvä," sanoi kapteeni, "kenties se on tullut. Hän on -- älkää peljästykö -- sanonko minä sanan?"

"Elossa?"

"Niin!"

Heidän kiitoksensa Jumalaa kohtaan oli taas niin liikuttava, että kapteeni otti nenäliinansa lakkarista ja pyhki silmiänsä.

"Hän ei ole kauempana," jatkoi kapteeni, "kuin minun kotimaassani. Toden perään hän on jo omassa maassaan. Puhuakseni totta, hän on jo Falmouthissa. Toden totta, en tiedä varmaan onko hän niinkään kaukana. Toden totta, jos olisin varma siitä, että te voisitte sitä kestää, niin en tarvitsisi muuta kuin viheltää -- -- --"

Melu syntyi samassa, ja kaikki olivat jälleen yhdessä.

Nyt oli sopiva aika Tom Pettiferille tulla esiin tuoden kylmää vettä lasissa, ja hän tulikin tuoden vettä ja tarjoen sitä naisväelle; samalla hän koetti rauhoittaa heitä ja järjesti heidän pukuansa vallan kuin he olisivat olleet matkustavaisia laivalla. Sitä nähdessään kapteeni löi polvellensa niin voimakkaasti, että olisi kovasti koskenut, jollei hän olisi ollut siihen niin tottunut.

Kapteeni ei voinut viipyä häitten yli; hänellä oli tärkeitä asioita toimitettavina kotona, ja sinne oli noin neljän tuhannen peninkulman matka. Seuraavana aamuna sentähden koko kylän väki saattoi häntä alas rantaan, ja siellä hän sanoi jäähyväiset kaikille ja kutsui heidät kaikki muutamiksi kuukausiksi kotiinsa, Salemiin, joka oli Massachussets'in maakunnassa Amerikan Yhdysvalloissa. Ja hänen seisoessaan samalla paikalla, josta hän oli nähnyt tuon ihanan kuvan rakkaudesta ja erosta ja josta hän nyt hengessään voi katsella toista herttaista näköä -- samojen henkilöiden vastaisen onnellisen elämän kuvaa, -- tuli Kitty hänen luoksensa ja pani käsivartensa hänen kaulansa ympärille ja suuteli häntä hänen molemmille päivettyneille poskilleen ja laski kauniin päänsä hänen rinnoillensa kaikkein läsnäollessa -- ja kiitti häntä kaikesta pyytäen samalla anteeksi, että hän edellisellä kerralla oli häntä niin tylysti kohdellut. Ja sitten kapteeni heilutti hattuansa päänsä yli kolmasti, ja sitten hän lähti Tom Pettifer Ho'n kanssa pois, kädet taskussa. Ja sitten, ennenkuin lehti varisi puista kolmantena kesänä, eräs pieni punaposkinen poika astui ensimmäisiä askeleitansa kauniin äitinsä taluttamana, ja tämän pienen kalastajan nimi oli Jorgan Raybrock.