Part 8

Samassa hyöksähti Elka paikalle.

-- Tule pois, mieletön! -- kiljui hän. -- Älä jouduta omaa turmaasi. --

-- Antakaa minun jouduttaa se, -- pyysi Olga. -- Täällä ei minulla enää ole mitään iloa. --

Ja terävästi katsoen isäänsä silmiin hän lisäsi:

-- Muistakaa äitiä. Turma hänetkin peri. --

Elka häpsähti, sillä tyttären silmät kiilsivät luonnottomasti.

-- Tule, -- sanoi hän viimein käheällä äänellä ja tarttui Olgan käteen. -- Jos viivyt täällä vielä, ei kukaan voi sinua pelastaa. --

Olga huomasi, että isä oli oikeassa ja hän aikoi juuri seurata tätä, kun samassa sotilasparvi piiritti isän ja tyttären. Kirouksia satoi molemmille. Ja vähältä piti, etteivät käsiksi käyneet, mutta samassa silmänräpäyksessä kaikui raivojen sotamiesten takaa jyrisevä ääni:

-- Takasin! --

Tämä vaikutti tuokiossa. Samoin kuin pommi räjähtäessään väkijoukossa hajoittaa sen ympäriinsä, niin hajaantui sotilasparvikin nähdessään Tutshkowin ja hänen seuralaisensa.

Niin pian kuin Olga oli huomannut venäläisen päällikön, riensi hän tämän luo, kertoi, mitä oli tapahtunut ja lopetti seuraavin sanoin:

-- En voinut pysyä vaiti nähdessäni sitä kurjaa menettelyä, jota rehellisten sotilaiden täytyi kärsiä. _Niin_ ei kohdella teidän sotamiehiänne, kenraali, kun ne joutuvat vihollistensa vangiksi. Ja onhan nyt sitäpaitsi välirauha. --

Olgan innokas puhe oli nostanut häveliäisyyden punan kenraalin kasvoille. Ainoasta viittauksesta hajosivat joukot. Sitte Tutshkow sanoi:

-- Olet todellakin rohkea tyttö. Tiedätkö, mikä rangaistus sinua odottaa? --

Ja kasakkatyttö ylväästi nostaen päänsä pystyyn vastasi:

-- Jos siitä rangaistaan, että puhuu totta, niin olkoon menneeksi. Minä tyydyn, antakaa mikä rangaistus tahansa. --

Tutshkow loi Olgaan läpitunkevan katseen, pyöräytti sitte ratsunsa ympäri ja ratsasti asunnolleen kuulustelemaan vankeja.

13.

Oli yö, synkkä ja pimeä. Raskaita pilviä liikkui taivaalla, Silloin tällöin putoili suuria vesipisaroita maahan.

Salmen pohjoisessa päässä oli viheliäinen risuhökkeli. Katto oli peitetty lahoneilla lehvillä. Tämä hökkeli oli kolmen suomalaisen vankila.

Majan edustalla seisoi uninen vahtisotilas. Kiroillen siivotonta säätä nojautui hän hökkelin nurkkaa vasten, laski kiväärin käsistään ja pani käsivartensa ristiin rinnoille.

Ja ennen pitkää hänen matala kuorsaamisensa ilmaisi, että hän oli vaipunut virkistävään lepoon.

YÖ, niin kuin sanottu, oli sateinen. Tämä tietysti lisäsi pimeyttä.

Muutamien kyynärien päähän hökkelistä oli eräs ihmisolento pysähtynyt vähää ennen vahdin vaipumista uneen. Hiljoilleen hiipi salaperäinen olento vahdin luo ja läheni sitte majan ovea, joka oli teljetty paksulla rangolla, minkä helposti voi nostaa sijoiltaan.

Sade yltyi yhä ja ennen pitkää valui vettä virtanaan. Kylmät vesikarpalot herättivät vahtimiehen. Tämä hieroskeli silmiään, tarttui kiväriinsä ja meni hitain askelin vahtikojuun, joka epähuomiossa oli sijoitettu niin, ettei vahti sieltä nähnyt majan ovea.

Olento tämän edessä oli juuri tarttunut telkeen nostaakseen sen sijoiltaan, kun samassa vahti heräsi. Mitä tuskallisimmalla mielenkiinnolla seurasi outo haamu vahdin liikkeitä niin tarkkaan, kuin pimeydeltä voi. Ja kun tämä oli istua kupsahtanut vahtikoppiinsa, kohosi telki verkkaan ja varmasti paikoiltaan, jonka jälkeen ovi voitiin avata aivan helposti ja pienimmittäkään äänettä.

Muulloin niin vilkkaassa venäläisten leirissä oli nyt kolkkoa ja äänetöntä. Ainoastaan kasakkojen koiria liikuskeli siellä täällä pitkin leiriä. Eräs niistä juosta hölkki mainitulle hökkelille juuri silloin, kun telki sen ovelta poistettiin. Nuuhki pari sekuntia outoa haamua ja juoksi sitte matkoihinsa ääntä päästämättä.

Hökkelissä, jonka katosta ja seinistä sadepisaroita putoili sisään, olivat ystävämme Valter Jernfält, Kokko ja Kärki. Kova maaperä oli miehillä vuoteenaan.

-- Onnin onnistuneen paon tähden saamme pitää hyvänämme tätä kurjaa hökkeliä, -- virkkoi luutnantti suuttuneena.

-- Se on tietty, -- säesti Kokko, -- mutta oli se hyvä, että poika pääsi pakoon. Olen melkein varma siitä, että hän on kohta täällä takasin. --

-- On se semmoinen vekkuli, -- arveli Kärki. -- Sitä poikaa ei vähällä ansaan saakaan... --

-- Nyt minä en käsitä teitä, -- virkkoi luutnantti.

-- No, minä selitän sitte, -- vastasi Kokko. -- Olen varma siitä, että kun poika saapuu Iisalmelle laittaa hän asiat niin, että me tavalla tai toisella pääsemme vapaiksi ja... --

-- Niinkö luulet? -- keskeytti luutnantti, johon heikko pakenemisen toivon säde nyt tunkeusi.

-- Luulen minä ja ihan varmaan luulenkin, -- vakuutti Kärki vuorostaan. -- Tiedättekö, mitä poika minulle lähtiessään virkkoi? Hän sanoi, että luutnantin täytyy päästä vapaaksi niin totta kuin elän. Semmoista kelpo upseeria ei ryssä saa pitää luolassaan. --

Valter Jernfält ei vastannut tähän mitään. Hänen ajatuksensa lensivät toisaalle. Vasta neljä päivää sitte oli hän saanut sedältään kirjeen, jossa tämä kertoi Elkan käynnistä Niemessä ja Olgan ryöstämisestä. Tämä tieto oli kova isku Valterille. Olga venäläisessä leirissä ja raakojen kansalaistensa parissa, joiden elämä ja tavat olivat hänelle ventovieraat, vastenmieliset! Tämä oli luutnantista enemmän kuin siedettävää.

Sattumalta oli hän saanut kuulla von Fieandtilta, Sandelsin ajutantilta, että tämä aikoi panna toimeen partioretken Paloisiin. Ja pitkiä aikailematta meni hän pääkortteeriin brigaadin päällikön puheille pyytämään saada lähteä joukon mukana. Sandels ei alussa mielinyt tähän myöntyä, sillä hän tahtoi pitää kaikki taitavat upseerit luonaan. Yritys oli myöskin varsin uskalias, koska venäläisetkin parveilivat vakoilemassa paljoa suuremmissa joukoissa.

Viimein Sandels myöntyi. Valter Jernfält sai lähteä päälliköksi viidellekymmenelle vakoilijalle. Edellisestä jo tiedämme, miten näiden oli käynyt. Mutta huolimatta siitä, että hän oli keskellä venäläisten leiriä, ei hän ollut saanut nähdä varjoakaan rakastetustaan. Missä hän mahtoi olla? Kenties oli jo kuollut tai ehkä lähetetty pois kasakkojen maahan?

Nämä levottomat ajatukset ne pitivät hänen mieltään kovassa jännityksessä ja saivat aikaan, ettei hän tullut vastanneeksi Kären sanoihin.

Kului hyvän aikaa ilman että kukaan vangeista mitään virkkoi. Viimein Kärki kuiskasi:

-- Telkeä pujotellaan ovelta pois. Kuulen sen ihan selvästi. --

-- Tullaan varmaankin hakemaan meitä uuteen kuulusteluun, -- murahti Kokko. -- Tehkööt minulle vaikka tuhannenvietäviä, mutta sen enempää eivät minulta tule tietämään. --

-- Eikä minulta, -- säesti Valter Jernfält pidätetyllä äänellä.

-- No, en minäkään muista jälelle jää, -- virkkoi Kärki puolestaan. -- Olen yhtä äänetön kuin tämän sopen seinäluhat. --

Liike ovella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi ja viimein kuulivat vangit, miten ovi varovasti aukeni.

-- Nyt on piru merrassa, -- murahti Kokko ja kyyristihe kokoon kuin hyppäykseen aikova tiikeri.

-- Taitaa olla, -- arveli Kärki. -- Tuolla tavoin ei liikuta, kun aseetonta vankia kuletetaan. --

-- Jos lienevät salamurhaajia, -- virkkoi Valter Jernfält ja painautui erääsen nurkkaan.

Raitis ilma, joka samassa virtasi sisään, ilmaisi, että ovi oli auki. Syntyi kuoleman hiljaisuus hetkeksi. Odotettiin mitä jännitetyimmällä levottomuudella, mitä tuleman piti. Mutta kohta kuului hiljainen, varottava merkki:

-- Tst-tst. --

Samassa kuului askeleiden hiivintää pitkin sitä seinäviertä, joka antoi nurkkaan, mihin Valter Jernfält oli kyykistynyt. Nousisiko pystyyn? Miks'ei, sillä kuulostihan äskeisestä varoituksesta, ettei lähenevä ollut outo henkilö.

Valter Jernfält nousi vähitellen pystyyn. Askeleiden pehmeä ääni läheni lähenemistään ja hän kuuli selvästi miten tulija kopeloi seinää. Vielä pari tuokiota -- ja hän tunsi kosketettavan käsivarteensa, jolloin hänen suureksi ihmeekseen tuntematon pisti pistoolin hänen käteensä.

Hämmästyksissään sai hän soperretuksi:

-- Ken olet, joka... --

Pitemmälle hän ei päässyt, sillä samassa pantiin käsi hänen suulleen, jolloin taanoinen -- tst -- kuului kautta majan.

Muutamien minuuttien kuluttua oli myöskin Kokolla ja Kärellä samallainen lahja kädessään. Mielellään olisivat he laskeneet ihmettelynsä kuuluviin, mutta tuntematon pidätti heidät samalla tavalla kuin luutnantinkin.

Vangit katsoivat viimein viisaimmaksi estelemättä ja ääntä päästämättä seurata salaperäistä henkilöä, joka tällä odottamattomalla tavalla tuli heitä pelastamaan.

Päästyään ovesta ulos näkivät he kummallisen haamun, päällä pitkä venäläisen sotamiehen viitta, joka ulottui jalkateriin saakka, Tukeva musketti täydensi univormun.

Hökkelin ovi sulettiin huolellisesti ja telki pantiin jälleen paikoilleen. Tämän jälkeen alkoi marssi varovin, täsmällisin askelin. Kun pakolaiset saapuivat solan pohjoispäähän, pysähtyi opas ja vei käden huulilleen merkiksi, että oli noudatettava suurinta varovaisuutta.

Tällä kohden solaa oli vahtina kymmenkunta sotamiestä. Ja kun oli aselevon aika, ei valppaudesta pidetty niin suurta lukua kuin sodan aikana.

Eräästä pienestä, aivan solan suulle pystytetystä majasta, joka oli saman kokoinen ja näköinen kuin vankien äsken jättämä, häämötti heikko kynttelin valo, jota paitsi kovat äänet ilmaisivat, että vahtimiehistö tappoi ikävää aikaansa juoden ja pelaten.

Kuta lähemmä solan suuta saavuttiin, sen levottomammaksi näytti opas tulevan. Viimein hän pysähtyi ja viittasi vangeille, että nämä kyyristyisivät piiloon erään tykkilavetin taa. Sitte hän ryömi yksinään jonkun matkaa eteenpäin, mutta palasi pian takasin, tarttui toisella kädellä Valter Jernfältiin ja toisella antoi muille merkin seurata. Muutamien askeleiden päässä oli kolme muskettia solan seinää vasten. Sanaakaan sanomatta ojensi hän aseet pakolaisille ja asetti heidät riviin vahtipatrulliksi. Heti paikalla oivalsivat nämä, mikä oli tällä tarkoituksena ja antautuivat sen vuoksi kaikessa tuntemattoman johtajan ohjattaviksi.

Valepatrullille huusi nyt solan suusta uninen ääni:

-- Kto tam? -- [-- Kuka siellä? --]

-- Tukholma, -- vastasi patrullin johtaja tunnussanaksi ja sai samassa yhtä unisen vastauksen:

-- Fperjot! -- [-- Eteenpäin! --]

Kun valesotamiehet olivat ehtineet jonkun sylen ulkopuolelle solan suuta, syntyi aika melu vahtikujalla. Syynä tähän oli se, että vahtivuoro muuttui vankikopilla heti paon jälkeen. Patrullin päällikkö oli silloin mennyt koppiin ja tutkinut sitä lyhty kädessä. Ja kun hän ei täällä tavannut ristisielua, meni hän tuota pikaa solan pohjoispäähän tarkastamaan siellä olevaa vahtia. Jos hän olisi tullut muutamia minuutteja ennemmin, olisivat pakolaiset ehdottomasti joutuneet kiinni.

Niin pian kuin vahdin päällikkö solan pohjoispäässä sai kuulla, että neljä miestä, joiden etunenässä kulkeva oli antanut oikean tunnussanan, olivat äskenikään sivuuttaneet solan, komensi hän heti kymmenen kasakkaa ratsuille, jotka samassa läksivät ajamaan takaa rohkeita karkureja.

Pakolaiset olivat tällä välin painautuneet metsän tiheikköön, joka tähän aikaan vielä ulottui solaan saakka. Pitkältä eivät he kuitenkaan päässeet, kun jo etumaiset kasakat olivat aivan heidän kantapäillään. Nyt oli nopeus suureen tarpeeseen, sillä jos pakolaisten onnistui pujottautua vielä vähänkään syvemmä tiheään ryteikköön, olisi kasakkojen ollut mahdoton saavuttaa heitä.

Ja aivan kuin äänettömästä sopimuksesta pakolaiset samassa kääntyivätkin yht'aikaa ympäri ja antoivat aseidensa ammahtaa sinne päin, mistä vainoojien ääntä kuului:

Pyssyjen pauketta seurasi samassa hurja ulvonta vihollisten puolelta. Sitte vallitsi jälleen hiljaisuus. Kun pakolaiset aikoivat suunnata askeleensa erään pellon poikki, joka häämötti epäselvästi heidän edessään, häpsähtivät he yhtäkkiä kuullessaan aivan edessään varoiteltavan ruotsiksi:

-- Älkää menkö sitä tietä. Joudutte suoraan vihollisten eteen, joista vast'ikään olette päässeet. --

Hämmästystä seurasi riemu, kun pakolaiset sarastavan päivän hämyssä tunsivat varoittajassa Onnin ja tämän toverit. Kysymyksiä ja vastauksia tulvi satamalla kummankin puolin ja lopulta sai Onni selitetyksi, että hän oli tovereineen ollut aikeessa mennä aamun koittaessa venäläisten leiriin myymään herneitä ja perunoita. Tätä sanoessaan näytti hän kolmea vieressään olevaa suurta säkkiä. Tällä kauppamatkallaan olivat he toivoneet voivansa urkkia ilmi vankien olinpaikan.

Tällä välin seisoi vankien vapauttaja vähän loitompana muista nojaten erästä puuta vasten koettaen niin paljon kuin mahdollista kätkeä kasvojaan.

-- Ja tässä on se mies, jota saamme kiittää vapaudestamme, -- virkkoi luutnantti mennen pari askelta lähemmä tuntematonta opasta.

-- Mutta miksi niin ujostellen peität kasvosi? ota... --

Ennen kuin luutnantti sai viimeisen sanan huuliltaan, oli tuntematon temmannut viitan hartioiltaan ja kasakkalakin päästään.

Samassa tuokiossa pääsi Valter Jernfältiltä ihmettelyn ja ilon huudahdus. Hän hypähti armaansa luo ja sulki kainosti punehtuvan Olgan syliinsä.

Selitettyään tämän jälkeen sotamiehille, mitä Olga oli hänelle ja miten tänne joutunut, kysyi hän:

-- Mutta mistä sait tietää tunnussanan? --

-- Minä kuulin, kun isäni antoi sen kasakoille. --

-- Ja sinä olet ollut kyllin rohkea panemaan henkesi alttiiksi minun tähteni? --

-- Olen, -- kuiskasi nuori kasakkatyttö, -- sillä sinä olet minulle rakkain maailmassa. --

Onnin opastamina saapuivat pakolaiset kiertoteitä myöten viimein Iisalmelle. Olgan urotyö tuli heti koko brigaadin tietoon samoin kuin hänen elämäkertansakin. Kaikkialla, missä vain hänet nähtiin, tervehtivät häntä sotamiehet ihmettelyn sekaisella kunnioituksella, ja kun hänet Sandelsin kehoituksesta saatettiin tämän luo, lausui tämäkin lämpimän kiitoksensa rohkealle tytölle siitä, että tämä uskalijaan tekonsa kautta oli pelastanut hänen kolme parasta sotilastaan.

Kasakkaleirissä Paloisissa oltiin aivan toista mieltä. Elka oli niin nolostunut, kuin ikinä olla voi. Jemela raivosi kuin villipeto, sillä hän se juuri oli ollut vahdissa solan pohjoispäässä silloin kun vangit karkasivat. Sitä paitsi oli kaksi hänen parasta pistooliaan tipotiessään. Ja se ei ollut pieni juttu sekään.

Hän vannoikin sen tähden verisesti kostavansa, niin pian kuin sopiva tilaisuus siihen ilmenisi.

Valkeni sitte lokakuun 27 päivä 1808, tuo Suomen sotahistoriassa niin merkitsevä päivä. Tänä päivänä näet loppui päällikköjen Lehdossa tekemä välirauha. Kello yhden aikaan päivällä piti vihollisuuden jälleen alkaa.

Jo aikaiseen aamulla olivat kaikki joukot Iisalmella tarttuneet aseisiin ja odottivat täysin taistelukuntoisina venäläisiä.

Suurimmassa mielen jännityksessä kulki Sandels edestakasin ennen mainitussa huoneessa Fredriksdahlissa. Hän näki selvästi vihollisten hankkeista, että nämä tekisivät hyökkäyksen sillä kellon lyömällä, jolloin välirauha loppuu. Ja hänen ihmettelynsä kasvoi sitä suuremmaksi, kun äkkiä von Fieandt riensi hengästyneenä huoneeseen ja kertoo sydän kurkussa, että vihollinen oli jo alkanut hyökkäyksen ja että kapteeni Brusin, joka aamupäivällä oli lähtenyt venäläisten etuvahdeille jättämään muutamia yksityisiä kirjeitä ja tuomaan omat kenttävahdit pääjoukkoon, oli palannut takasin vihollisten ankarasti ahdistellessa.

-- Mutta kellohan ei ole vielä kuin vähän yli 12, -- virkkoi Sandels. -- Te olette ehkä erehtyneet, luutnantti? --

-- Ei, ei... katsokaa itse, -- vastasi tämä osottaen ulos ikkunasta. -- Tuolla tulee kapteeni Brusin! --

Vähän tämän jälkeen seisoikin Brusin brigaadin päällikön edessä ja vahvisti luutnantti Fieandtin sanat lisäten:

-- Saavuttuani kirkon luona olevien etuvartioiden luo tapasin kreivi Tolstoin, ruhtinas Dolgorukin ajutantin. Hän huomautti minulle, että välirauha oli päättynyt, jonka johdosta minä, ottaen esiin kelloni, huomautin puolestani, että oli vielä kokonainen tunti jälellä. Siihen hän vastasi: -- meidän kellomme on yksi ja sillä hyvä. Niin nopeaan kuin mahdollista komensin kenttävahdiston kokoon ja tulin äsken ikään tänne vihollinen mitä ankarimmin ahdistellen kantapäilläni --

Kun kapteeni Brusin oli lopettanut, vetäytyi Sandelsin suu purevaan hymyyn ja tehden käännöksen kantapäällään hän virkkoi:

-- Tutshkowilla näkyy olevan kova kiire saamaan selkäänsä. --

Virran sillalla kiehui taistelu täydessä vauhdissaan. Kummaltakin puolelta paukkui pattereista, vilkas tykkituli oli alkanut.

Suomalaiset olivat repineet sillan melkein maata myöten, mutta venäläiset laittoivat sen kulettavaan kuntoon, joten heidän joukkojensa vähitellen onnistui päästä toiselle puolen.

Kauppilan talolle sijoitettu vartioväki, jona oli Savon jääkärejä, oli kestänyt monta hyökkäystä väistymättä paikaltaan. Mutta kun ylivoima lopulta kasvoi liian suureksi, täytyi jääkärien peräytyä.

Valter Jernfält, Kokko, Kärki ja Onni olivat tässä rohkeassa joukossa.

-- Jokohan valtaavat tämänkin paikan, -- virkkoi Kokko peräytyessään, -- siinä olisi onnettomuutta jo liian kanssa.

-- Vallatkoot vain, kyllä ne Linnan luona seisotetaan, -- arveli luutnantti. -- Pattereille on siellä vaikea päästä. --

Taukoamatta taistellen vetäytyi vartioväki Kauppilasta pääjoukon turviin.

Kauppilan talo, joka sijaitsee noin 175 kyynärän päässä Virran sillasta ja Linnan kylän patterien välillä, jonne on likemmä 40 kyynärää mainitulta sillalta, on pienoinen järvi Ala-Tisma. Tämän eteläiseltä rannalta pistää metsäinen niemeke selälle.

Niemekkeen äärimmäisessä käressä oli kertomuksemme aikaan vaatimaton tupa, jossa asui eräs köyhä, melkein puolisokea akka, jota kansan kesken kutsuttiin Virran noidaksi. Vanhan Katrin hoettiin näet olevan liitossa pahan kanssa. Ei kukaan tiennyt, mistä hän oli tullut. Eräänä synkkänä yönä alkupuolella vuosisataa olivat Kauppilan asukkaat antaneet ruokaa ja suojaa eräälle kuleksivalle, tummaveriselle naiselle. Ja tästä pitäen oli hän asettunut pitäjään, josta häntä oli mahdoton saada lähtemään.

Kun mainitun mökin omistaja niemen käressä kuoli puoli vuotta Katrin tulon jälkeen seudulle, osti hän tämän ja asettui siihen asumaan.

Kansa kammoi häntä ja hänen noitatemppujaan ja pieniä lapsia peloteltiin Virran noidan nimellä. Katri itse tiesi tämän, mutta hän ei ollut siitä milläänkään. Sillä hän oli liian viisas ryhtyäkseen poistamaan nimeltään moista kaikua. Jos ihmiset minua pelkäävät, niin on minun sen helpompi tulla toimeen, arveli Katri. Silloin saan myöskin olla heiltä paremmin turvassa.

Huolimatta niistä puheista, mitä Katrista paikkakunnalla liikkui, vei Valter Jernfält Olgan kuitenkin hänen luoksensa, jolloin tämä virkkoi:

"Voitte huoletta heittää kyyhkynne minun hoteihini. Ei minkään haukan kynnet ylety tänne".

Yhtenä syynä siihen, miksi luutnantti jätti morsiamensa Katrin turviin, oli paikan etäinen asema tiestä, niin että Olga voi pysyä varmassa säilössä. Ja luutnantin lähtiessä pyysi Olga häntä olemaan levollisena. Häntä ei kohtaisi mikään vaara.

Kun venäläisten oli onnistunut karkottaa vartioväki Kauppilasta, levenivät he yli koko mainitun talon ja Linnan kylän väliselle alalle. Jalka- ja ratsuväen rynnistäessä viime mainittua paikkaa kohti karautti silloin yli päässyt osasto tykkiväkeä äskenmainitulle metsäiselle niemekkeelle.

Tykkien vartioväkenä seurasi näitä 50 kasakkaa Elka Pavlukan komennossa. Rannan ja Katrin mökin välille sijoitettiin tykit.

Olga oli äsken ikään ollut kävelemässä järven rannalla, josta palatessaan hän metsästä kuuluvan melun ja huutojen johdosta oivalsi, että jotain outoa oli tekeillä. Hän riensi kiireimmän kautta mökkiin.

Ovella tuli vastaan Virran noita sanoen:

-- Nyt se on täällä. --

-- Kuka? --

-- Ryssä tietysti. Ettekö kuule, miten Kauppilaan ammutaan? --

-- Kyllä siellä ammutaan, -- vastasi Olga, jolloin häntä puistatti.

-- Vihollinen se siellä elämöi. Kauppilan Pekka kävi äsken täällä ja tiesi kertoa, että ryssät ovat panneet sillan kuntoon. --

-- Taivas varjelkoon meitä! -- vaikeroi Olga epätoivoisena. -- Mitä me teemme nyt? --

-- Siihen ei ole vaikeaa keksiä keinoa, -- virkkoi Katri. -- Meidän täytyy laittautua järven toiselle puolen. --

-- Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. --

-- Niinkö luulette? --

-- Ihan varmaan. --

-- Lähdetään, niin saadaan nähdä, vastasi Katri kiepsauttaen vaatenyytin olalleen ja läksi samassa ulos. -- Tule vain perästäni! --

Olga ei ehtinyt ottaa mitään mukaansa. Metsässä heidän takanaan ryski ja paukkui. Se joudutti pakenevien askeleita.

Katri suuntasi kulun suoraan rannalle. Ja huolimatta vanhuudestaan, juoksi hän ketterästi kuin tyttö. Olga seurasi aivan kantapäillä.

Kun olivat päässeet puolitiehen. Katri kompastui ja kaatui. Pää sattui kiveen ja hän meni tainnoksiin.

Olga oli perin ikävässä asemassa. Kaikin voiminsa hän koetti nostaa pyörtynyttä pystyyn, mutta Katri oli liian raskas.

-- Oi Jumalani! Mitä minä nyt teen? -- vaikeroi nuori kasakkatyttö ja tähysteli ympärilleen. Ryske metsässä tuntui lähenevän.

Vielä kerran teki Olga yrityksen. Eih, Katri oli liian raskas!

-- Taivaan Jumala! Pelasta minut, pelasta...! -- huudahti hän ja vaipui Katrin viereen.

Samassa karautti kasakkoja metsästä esiin. Tuskin oli Olga ehtinyt heittää niihin katseen, kun hän parahti, sillä hän näki joukon etunenässä isänsä.

Muutamien minuuttien kuluttua olivat kasakat ehtineet naisten luo.

-- Hei, mikä löytö täällä! -- riemuitsi Jemela ja osotti Olgaa, joka oli pyörtynyt Katrin viereen. -- Tämä se vasta vetelee! --

Elka ei ollut uskoa silmiään. Oliko se todellakin Oiga? Mutta tuokion kuluttua hän näki, että hän se oli kun olikin. Nuolena viskautui Elka heponsa selästä, heittäytyi tytön luo ja nosti hänet pystyyn.

Olga heräsi. Samassa parahti hän uudelleen.

-- Nyt olet kuitenkin joutunut käsiini, -- sähisi Elka hammasta purren. -- Ja hevin et enää niistä pääse. --

Olga ei vastannut mitään. Melkein tiedotonna antoi hän viedä itsensä pois. Kun oli ehditty kulkea satakunta syltä, kääntyi hän ympäri ja sanoi osottaen Katriin päin:

-- Pelastakaa toki nainen! --

-- Mikä sillä akkaluuhkalla sitte on? -- kysyi Jemela ilkeästi hymyillen.

Silloin Olga heitti häneen niin inhoa ilmaisevan katseen, että Jemela nolona vetäytyi etemmä.

Puoli tuntia tykistön tulon jälkeen niemen kärkeen alkoivat tykit jyskiä heittäen tulta ja tuhoa noin 300 sylen päässä olevaan Linnan kylään.

15.

"On taitoa, ryskyä, paukkinaa tuon Virran äyräällä; savupilvehen peittyvi järvi ja maa, tult' iskevi pilvestä. Jyly ilmoiss' on kuin pitkäisen, maa järkkyvi hurmeinen."

Tällä mestarillisella tavalla alkaa Runeberg runonsa "Sandels" kuvailla veristä Virran taistelua, joka oli vimmaisimpia, mitä koko sodassa oli. Venäläisten seitsenkertainen ylivoima ei voittanut ensimmäisellä rynnäköllä tuumaakaan jalansijaa.

Eräälle korkealle kunnaalle Linnan kylän itäpuolella oli suomalaisten päävoima sijoittunut neljään osastoon, joilla oli yhteensä kymmenen kenttätykkiä. Kunnaan rinteellä olevia pääosaston patteria komensivat aliluutnantit Gyllenborg ja Kalmberg, kukkulalla olevia Taube. Itse tykistön ylipäällikkyys täällä oli kapteeni Elfvingin käsissä.

Venäläisten rynnäkkö. Kauppilan vartioväen kimppuun oli tapahtunut niin äkkiä, etteivät suomalaiset olleet ehtineet syödä päivällistäänkään.

Kunnaan ylimmän patterin rintamavarustusten luona oli brigaadin päällikkö. Hänen silmänsä mittailivat tyynesti hyökkäileviä vihollislaumoja.

-- Kas tuossa ratsastaa ruhtinas Dolgoruki, -- huomautti Fahlander osottaen erästä nuorta ratsastajaa venäläisten rintaman etunenässä.

-- Jos hän pääsee eheänä luotisateen läpi, niin... --

Nämä sanat lausui Sandels. Mutta hän ei ehtinyt ajatustaan loppuun, sillä samassa kuului yhteislaukaus juoksuhaudoista joihin oli sijoittunut Savon jääkäreitä. Ja kun ruudin savu vähän ajan kuluttua oli haihtunut, ei näkynyt jälkeäkään ruhtinas Dolgorukista. Sen sijaan syntyi venäläisten riveissä liikettä, josta nähtiin, että ruhtinasta kannettiin haavoittuneena pois.

Upseerien onnistui kuitenkin saada rivit jälleen järjestykseen, jonka jälkeen noin tuhatmäärään nouseva joukko uudella innolla hyökkäsi pattereita kohden.

Alempana olevissa juoksuhaudoissa oli Valter Jernfält sekä kolme muuta ystäväämme. Nämä antoivat pyssyjensä paukkua lakkaamatta.