Part 3

Kun vielä kaksi ratsuväen hyökkäystä oli lyöty takasin, täytyi Dunckerin peräytyä. Marssi suunnattiin nyt kaupunkia kohden niin tavattoman hyvässä järjestyksessä, että itse kenraali Tutshkowkin ylempänä mainitun Burmanin sanojen mukaan oli muka sanonut upseereilleen, että heidän tulisi suomalaisten mestarillisesta peräytymysretkestä oppia samaa taitoa. Kuopiosta jatkui peräytymisretki jään poikki Toivalaan, joka on Kallaveden itäisellä rannalla vastapäätä Kuopiota. Koko Savon brigaadi oli edeltä päin peräytynyt tänne.

5.

Hiestä melkein märkänä juoksi Onni suoraan Kokon luo, ennenkuin tämä oli ehtinyt panna tavaransa kuntoon.

-- Antakaa minulle kivääri ja univormu! -- huusi nuorukainen. -- Nyt tahdon toden teolla sotamieheksi! --

Kapteeni Malm, joka samassa kulki ohi, tarttui Onnin käsivarteen ja sanoi hymähtäen:

-- Olet vielä liian nuori, poika! --

-- Empä olekaan, -- vastasi Onni ja katsoi reippaasti kapteenin silmiin. -- Nyt olen jo tullut tuntemaan sodan tapoja. --

-- Olkoon menneeksi, saat koettaa. Kenties et sitte enää olekaan niin mieletön, kun saat nähdä enemmän. --

Tunti tämän jälkeen astui Onni, puettuna jokseenkin väljään Savon jääkärin univormuun, siihen telttiin, missä Kokko ja Kärki asustivat. Pojan silmistä loisti ylpeys ja hän koetti näyttäidä niin mahtavan näköiseltä kuin voi, sanoessaan:

-- Nyt olen sotamies! --

Sekä Kokko että Kärki olivat alussa kohdelleet suojattiansa enemmän pilan sekaisella leikillä, mutta kun he nyt näkivät hänen täysissä tosissaan ryhtyvän toimeensa, syleilivät he häntä liikutettuina, jolloin Kokko sanoi:

-- Me olemme tähän saakka tehneet sinusta pilaa, mutta hävetä saa nyt se, joka vielä sitä tekee. --

Marssittuaan kappaleen viidettäkymmentä peninkulmaa, joka vei kolme viikkoa ja jonka aikana myötäänsä kesti pikku sotaa, saapui Savon brigaadi kuukauden loppupuolella Ranssillaan. Täältä marssi eversti Sandels jääkärien kanssa Raaheen, jota vastoin muu osa brigaadia sijoittui Ouluun saadakseen levätä vaivoistaan.

Venäläiset eivät kuitenkaan jättäneet Klingsporin armeijaa hetkeksikään rauhaan. Heidän aikomuksensa oli joko vangita se tai tunkea yhä kauemma pohjoiseen, jossa se menehtyisi nälkään ja kinoksiin.

Tämä suunnitelma ei ollut juuri pahimpia, mutta onneksi oli sitä vastassa jäntevä Adlercreutz. Seurauksena tästä olivatkin voitot Siikajoella 18 päivänä huhtikuuta 1808 ja Revonlahdella saman kuun 27 päivänä.

Kun ruotsalais-suomalainen armeija kokoontui Limingan pitäjään Oulun ja Siikajoen välillä, muodostettiin täällä erityinen brigaadi, joka sai nimen "Suomen viides brigaadi." Kotvan etsittiin tälle sopivaa päällikköä ja viimein se löydettiinkin eversti Juhana August Sandelsissa, joka oli Savon jääkärirykmentin päällikkö.

Soveliaampaa henkilöä tuskin olisi voinutkaan valita johtamaan sitä retkeä, jolle uusi brigaadi määrättiin.

Tämä brigaadi (viides brigaadi) oli edellä mainitun J.J. Burmanin mukaan muodostettu seuraavista joukoista:

Länsipohjan rykmentin pohjoispataljoona......... 511 miestä Pohjanmaan rykmentin pohjoispataljoona.......... 393 " Savon jääkärirykmentin henkivartiopataljoona.... 253 " Kajaanin pataljoona............................. 335 " Vaasan uusi rykmentti........................... 657 " Oulun pataljoona................................ 274 " Kapteeni Brummerin venemiespataljoona........... 357 " Armeijan laivaston vapaehtoisia................. 72 " Yksi eskadroona Karjalan rakuunia.............., 88 " Neljä kuuden naulan ja neljä kolmen naulan tykkiä tarpeineen............................ 57 " Yhteensä 2,997 miestä

Mutta näistä 2,997 miehestä eivät kaikki olleet mukana tuolla mainehikkaalla Sandelsin voittoretkellä Venäjää vastaan, Vaasan uuden rykmentin aivan äskettäin muodostettujen joukkojen, Oulun pataljoonan ja merisotilaiden täytyi jäädä paikoilleen Ouluun, sillä näiltä puuttui tarpeellista harjoitusta. Vasta sitte kun tämä oli saavutettu, sai niitä käyttää suoranaiseen palvelukseen. Tämän kautta tuli viidenteen brigaadiin 1,500 miehen vaiheille.

Vähän matkaa Oulun eteläpuolella on Oulunsalon kirkko ja kirkonkylä. Tänne oli viides brigaadi leiriytynyt päällikköään odottamaan.

Oli aamu huhtikuun 29 päivänä 1808. Aurinko säteili lämpimänä ja loihti keväisestä maasta esiin pikku kukkia toinen toisensa jälkeen. Kaikki näytti luonnossa niin tyyneltä, rauhaisalta. Kaino puro liritti reipasta vauhtia kivien lomissa. Linnut lauloivat suloisia huomenhymnejään ja niiltä paikoin, minne aurinko tuskin koskaan pääsi heittämään lämpöä sädehtivää valoaan, kimmelsi kovan talven jätteitä, jäätä ja lunta. Mutta kohta olivat nämäkin Puhurin vallan merkit sulavat joko valuen alas maan sisään tai juosten ouruina yhtyäkseen suurempiin pääreitteihin.

Eräällä nurmen terää tekevällä hautakummulla Oulunsalon pienessä, kauniissa kalmistossa istuivat Kokko ja Kärki keskustellen. He olivat aivan retken alusta pitäen kuuluneet Savon jääkärirykmentin henkivartiopataljoonaan ja olivat nyt toista kertaa pääsemäisillään marssimaan niiden seutujen kautta, jotka heidän äsken oli täytynyt jättää ahdistavalle viholliselle.

Senpä tähden he syvästi surkutellen ajattelivatkin alkavaa retkeä.

Heidän parhaillaan täydessä toimessa ilmaistessaan toisilleen huolensa ja toiveensa tuli Onni saapuville. Kokko huomasi hänet ensin ja huudahti:

-- Mikä sinun päähäsi on pistänyt, poika? Sinunhan piti pysyä kokonainen kuukaus Oulussa äkseeraamassa ja nyt... --

-- En voinut kärsiä sitä, -- keskeytti Onni. -- Ja sitä paitsi osaan temput. Tahdon seurata teidän mukananne kotiseudulleni katsomaan äitiä ja iso-isää. --

-- Vai niin, jo tuli kotiin ikävä, -- tokasi Kärki vähän pisteliäästi. -- Niin, niin, johan sen arvasikin. --

-- Siinä erehdytte, isä Kärki, -- vastasi Onni kiemauttaen ylväästi päätään. -- Minäkin tahdon puolestani olla ajamassa ryssiä pois kotiseudulta. --

-- No, siitä sinä voit kysyä tuolta, joka tuolla ratsastaa tänne, -- huomautti Kokko viitaten erääseen upeaan ratsastajaan, joka upseeriensa ympäröimänä lennätti hautausmaata kohti.

Valkean ratsun selässä istuva mies oli Juhana August Sandels. Mukanaan oli hänellä uhkea everstiluutnantti Fahlander ja majuri Lagerberg Länsipohjan rykmentistä sekä molemmat ajutanttinsa C.G. Wallgren, Savon jääkärijoukon luutnantti ja Daniel von Fieandt, Karjalan jääkärijoukon luutnantti.

Muutamilla räväköillä hypyillä pääsi Onni kapealle, kirkon ohi vievälle tielle. Pojan tulo tapahtui niin äkkiodottamatta, että Sandelsin ratsu säikähtäen hypähti sivulle ja oli vähällä nakata selässä-istujan maahan.

-- Mitä nyt? Mitä sinä kujeilet! -- kivahti Fahlander ja ohjasi ratsunsa suoraan Onnia kohti.

Tällä välin olivat Kokko ja Kärki rientäneet kirkkomaan aidalle, jonka takaa he utelijaina kurkistivat nähdäkseen, mitä tapahtuisi.

-- Tahdon puhella kenraalin kanssa, -- virkkoi Onni hieman peloissaan äskeisen häiriön johdosta.

Sandels oli saanut juoksijansa tyyntymään. Viivyttelemättä hän ratsasti Onnin eteen, kiinnitti suuret silmänsä tähän ja sanoi:

-- Min' oon nähnyt sinut ennenkin, poika! --

-- Kyllä, Toivalassa, -- vastasi poika katsoen terävästi kenraalia silmiin.

Tämmöiset reimat vastaukset miellyttivät Sandelsia samoin kuin henkilötkin, jotka silmää räpäyttämättä voivat katsoa häntä suoraan kasvoihin. Hän sanoi sen tähden:

-- Mitä tahdot? Anna tulla joutuin, sillä minulla on kiire! --

-- Minut on lähetetty Ouluun oppimaan sotatemppuja, jotka osaan jo entuudestaan, -- vastasi Onni harmistuneena. -- Siikalahden Rujo-ukko opetti minulle sen taidon jo toista vuotta sitte. Nyt tahdon seurata Kokon ja Karen mukana ja... --

-- No, no, hyv' on! -- keskeytti Sandels, jolloin hänen totinen katseensa hieman kirkastui. -- Mistä olet kotoisin? --

-- Lehtoniemen kärestä. Iso-isä on nopein hiihtäjä Kuopion seuduilla. --

-- Vanhako olet? --

-- Kuudentoista, seitsemännellätoista. --

Kenraali mietti hetkisen, jonka jälkeen sanoi:

-- Olkoon menneeksi! -- Saat seurata mukana. Hae Kokko ja Kärki käsiisi ja laittaudu kuntoon. Lähtö tapahtuu kohta. --

Niin sanoen Sandels pyöräytti heponsa ympäri ja kiisi pois. Hän ehti kuitenkin kuulla Onnin huutavan täyttä voimiaan:

-- Hurraa, hurraa! Nyt saan minäkin osaltani olla ryssiä hutkimassa! Ja sitte, -- jatkoi hän itsekseen rientäen huimaa vauhtia kirkkomaalle takasin ystäviensä luo, -- sitte pääsen käymään kotona tervehtimässä äitiä ja isoisää ja näyttämässä että olen sittenkin kelvannut sotamieheksi. --

Ja riemuissaan tästä viukoili hän pitkin askelin lumisella hautausmaalla pysähtyen viimein sille hautakumpareelle, jonne Kokko ja Kärki olivat ehättäneet hekin päästäkseen joutumasta kiinni uteliaisuudestaan.

Kun Sandels oli päässyt muutamia kyynäriä siltä paikalta, jossa Onni seisoi, sanoi hän taapäin käännähtäen:

-- Jos minulla olisi kymmenen tuhatta tuommoista sotamiestä kuin tuo poika, niin kahden kuukauden kuluttua tottavieköön julistaisin rauhan Pietarissa! --

II.

Voittoretki.

1.

Maantie Siikajoelta Iisalmelle ja täältä Kuopioon, kulkee aivan läheltä Pulkkilan ja Piippolan kirkkoja, joista edellinen on pohjoispuolella jälkimäistä. Näiden kahden kirkon väliä on likipitäin 1 1/4 peninkulmaa.

Siihen aikaan, jota tämä kertomus koskee, oli noin keskipalkoilla mainittujen kirkkojen välimatkaa Niemen muhkea herrastalo, jonka omistaja oli vanha, virasta eronnut majuri Patrik Jernfält. Polveutuen eräästä melkein ikivanhasta ruotsalaisesta suvusta, joka jo monta vuosisataa sitte oli muuttanut Suomeen ja jonka jäsenet aina olivat tunnetut uutterina maanviljelijöinä, oli Patrik ainoa kolmesta veljestä, joka oli antautunut sotilasuralle. Hän oli ollut Kustaa III:nen suomalais-venäläisessä sodassa ja taistellut monissa kahakoissa osaksi kuninkaan itsensä osaksi urhean Stedingkin johdolla. Kuumassa, 19 tuntia kestäneessä Porrassalmen tappelussa, kesäkuun 13 p. 1789 oli Patrik Jernfält jo majuri. Ja hän se juuri johtaen erästä osastoa Savon jääkäriä otti vastaan Venäjän keisarinnan henkivartio-grenadierien hyökkäyksen, kun nämä karkasivat heidän kimppuunsa Yrjö Maunu Sprengtportenin johdolla, joka ennen Venäjän puolelle menoaan oli ollut Karjalan joukkojen, Savon jalkajääkärien sekä Kymin kartanon ja Rautalammin pataljoonien päällikkö. Tässä toimessaan hän oli hankkinut Savon jääkäreille uusia kiväärejä, joilla voi ampua nopeaan ja kauas ja joita sen vuoksi nimitettiin Sprengtportenin tussareiksi.

Ja juuri näillä kivääreillä olivat savolaiset varustetut, kun Sprengtporten koetti viedä henkivartio-grenadierinsä Porrassalmen yli.

Mutta äkkiä sai Patrik Jernfält tiedon, että hänen jääkäreiltään puuttui luotia. Urheat suomalaiset seisoivat neuvottomina ja venäläiset lähenivät yhtämittaa likemmä.

Tänä sotilaalle niin epätoivoisena hetkenä johtui hänen mieleensä jotain.

-- Pojat, -- huusi hän, -- onhan meillä vielä nappeja nutuissa! Koetelkaa niillä! --

Tuumasta toimeen. Napit saivat käydä luotien asemasta ja tekivätkin ne tehoisan vaikutuksen. Yksi tämmöinen luoti sattui Sprengtportenia rintaan. Hän huusi kaatuessaan suomeksi:

-- Omat koirat purivat! --

Venäläiset lyötiin joka paikassa, vaikka heitä oli kappaleen kuudetta tuhatta miestä, jota vastoin Stedingkin komennettavissa ei ollut täyttä 750 miestä.

Taistelun loppupuolella kävi Patrik Jemfeltille niin onnettomasti, että sai kolme luotia vasemman käsivartensa läpi. Lääkärit panivat parastaan saadakseen ruhjoutuneen jäsenen entiseen kuntoonsa, mutta se oli mahdotonta. Se täytyi leikata. Sydämmen katkeruudella oli urhea, sotilas pakoitettu kelpaamattomana palvelukseen pyytämään eroa. Kustaa III vuodatti kuitenkin öljyä kirvelevään sydämmen haavaan kiinnittämällä omakäteisesti Miekkatähdistön ritarinmerkin sen kohdalle hänen rintaansa.

Patrik Jernfält palasi kotiinsa Niemeen, niin pian kuin haavaltaan voi. Hän ei kuitenkaan saanut olla kauan kotonaan, kun kuolema kävi kutsumattomana vieraana kauniissa herrastalossa. Majurin puoliso, hyvä ja kelpo rouva, joutui viikatemiehen uhriksi.

Tämä tappio tuntui vieläkin katkerammalta kuin käsivarren menettäminen ja sen yhteydessä virkaeron ottaminen. Useita kuukausia oli majuri aivan kuin suunniltaan ja kulki kuin varjo sekä huoneissa että ulkona.

Mutta suru ei ole ikuista. Monien kokeiden perästä onnistui viimeinkin majurin tyttären, kahdeksantoista vuotiaan Amalian suorentaa rypyt isänsä otsalta ja kun hän kerran oli saanut houkutelluksi isänsä hymyilemään, oli jääkin sulanut.

Patrik Jernfält huomasi nyt, että hänellä oli yksi ainoa lapsi, tuo mainittu tytär, jonka edestä hänen tuli elää ja lujalla tahdonvoimallaan onnistui hänen viimein vaimentaa surun jäydettä niin paljon, ettei se päässyt haittaamaan hänen jokapäiväisiä askareitaan.

Kun sota syttyi 1808, joutui Patrik Jernfält uudelleen melkein suunniltaan, siksi että hän oli kykenemätön astumaan aseisiin. Amalian oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan.

-- Kerrassaan raukkamaista, etten minä saa olla mukana, -- huokaili hän. -- Toiset saavat nyt taistella Suomen edestä, mutta minun täytyy istua kotilieden ääressä, vaikka sekä ruumis että sielu ovat terveet. Siinä on enemmän, lempo vieköön, enemmän, kuin mitä jaksan kärsiä! --

Mutta kun sitte alkoi Suomen armeijan peräytymisretki, tuli majuri vähitellen miettiväksi.

-- Milloinkahan mahtanevat pysähtyäkään, -- puheli hän tyttärelleen saatuaan tietää, että Klingspor oli ehtinyt aina Raahen tienoille. -- Kummallista. Kun olisi saatu pitää Klercker tai Stedingk, niin olisi pitkänuttujen kopeileminen loppunut hyvin lyhyeen. --

Amalia ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, ettei se olisi merkinnyt mitään, kun isä veti tuota nuottiaan.

Sillä aikaa kun Savon brigaadi levähti Pulkkilan kirkonkylässä, tapahtui Junnon kylän eteläpuolella aika kova ottelu puolen peninkulmaa etelään mainitusta kirkonkylästä. Urheaa vastarintaa tehtyään täytyi Savon jääkärien jotka täällä olivat tulessa, vetäytyä päävoiman turviin. Ja mikä eniten huolestutti jääkäriä, oli se, että he olivat kadottaneet rohkean päällikkönsä, erään nuoren luutnantin. He eivät tienneet, oliko tämä kaatunut vai joutunut vangiksi.

Nuori luutnantti, joka oli ensi kertaa sodassa, oli kyllä saanut haavan olkapäähänsä, mutta se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että hän voi laahustaa taistelupaikalta ja päästä illan hämyssä turvalliseen paikkaan. Kaikeksi onneksi hän tapasi erään Niemen kartanon torpparin, jonka kyydissä pääsi ajamaan majurin kartanoon.

Iltamyöhällä saapui haavoittunut sotilas tänne. Niin pian kuin Patrik Jernfält oli saanut tietää tulon, tuotatti hän sotilaan luokseen, toimitti tämän itse vuoteeseen ja sitoi haavan.

Pari päivää makasi haavoittunut tunnottomassa tilassa houraillen, jolloin häntä huolellisesti hoiti Amalia ja tämän nuori ystävätär, kaunis Olga Pavluka. Molempien tyttöjen hellä huolenpito vaikutti viimein sen, että haavoittunut tointui. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti myöskin, ettei haava ollut vaarallinen ja että toipuminen kohta alkaisi, koska luutnantti muuten oli ruumiiltaan terve ja turmeltumaton.

Kun haavoittunut ensi kerran herätessään avasi silmänsä, sattuivat ne tyttöihin. Hän hämmästyi huomattavasti ja aikoi puhua, mutta samassa aukeni ovi ja majuri astui huoneeseen. Kun tämä osaaottavasti oli kysynyt haavoittuneen vointia, tiedusteli hän tämän nimeä.

-- Valter Jernfält, -- kuului hiljaa nuorukaisen huulilta.

-- Valter Jernfält! -- huudahti majuri ja peräytyi pari askelta. Amalia ja Olga punastuivat korviaan myöten. -- Sitte kai asuu isä Sulkavalla? Eikö niin? --

Valter Jernfält tarkasteli majuria hetkisen ihmettelevin katsein. Sitte hän virkkoi:

-- Niin, hän asuu Sulkavalla. --

-- No, mutta jumaliste, minähän ällistyn ihan mykäksi! -- huudahti majuri. -- Totisesti sinä olet veljenpoikani! Tässä edessäsi näet majuri Patrik Jernfältin, Jumalan armosta vanhan sotilaan! Hoi Amalia, tuleppas nyt tänne tervehtimään serkkuasi ja on kai sinullakin, Olga Pavluka, ystävällinen sana häntä varten. No, mutta tämähän nyt oli ihmeiden ihme, että sinä tulit tänne, poika! --

Valter Jernfältin hämmästys oli niin suuri, kuin olla voi. Alussa voi hän sanoa ainoastaan:

-- Olenko sitte Niemessä? --

-- Tietysti, lempo soita, et kai sinä muuallakaan! -- huusi majuri. -- Tulit tänne melkein puolikuolleena. No, tytöt, mitä siellä kainostellen seisotte? --

Amalia astui ensinnä tervehtimään serkkuansa ja toivotti tämän tervetulleeksi. Nuori luutnantti loi häneen katseen, joka näytti sanovan: kaunis olet serkkuni. Sen jälkeen astui Olga Pavluka esiin ja ojensi luutnantille pienen kätensä. Ja kun nuorukainen katsoi noihin neidon tummiin, tavattoman syviin silmiin, virtasi läpi koko hänen voimakkaan vartalonsa outo vavistus. Hän tunsi myöskin, miten Olgan käsi vavahti tervehtiessä. Oliko tämä ensi kohtaus ehkä ratkaissut heidän tulevaisuutensa?

-- Jätetään nyt poika rauhaan, -- sanoi majuri, sitte kun tervehdykset oli vaihdettu. Koeta nyt nukkua, niin pääset jo muutaman päivän kuluttua jälleen jaloillesi. --

Valter Jernfält koetti, mikäli suinkin voi, noudattaa majurin neuvoa, mutta turhaan. Miten tahansa hän kääntelihekään vuoteellaan, olivatpa silmät auki tai kiinni, näki hän myötäänsä Olga Pavlukan edessään, tuon tummakutrisen olennon, jonka huulilla aina päilyi lempeä, raikas hymy ja jonka suurten silmien syvyyttä ei kukaan olisi voinut mitata. Viimein hän kuitenkin vaipui unen helmoihin oltuaan valveilla pari tuntia.

2.

Valter Jernfältin kostuminen kävi hitaammin, kuin luultiin. Kahdeksantoista päivää oli jo kulunut hänen tulostaan Niemeen ja silloin vasta onnistuttiin saamaan luoti olkapäästä pois. Mutta tätä toimenpidettä seurasi niin arveluttava heikkous, ettei lääkäri kokonaiseen viikkokauteen voinut antaa varmaa lausuntoa, paranisiko sairas vai menisikö manalle.

Majuri Patrik Jernfält ikävystyi vieläkin enemmän aikojaan nähdessään lääkärin epäilevän muodon. Sekin vielä tuskastutti lisäksi, ettei hän saanut olla sairaan luona niin usein, kuin olisi halunnut. Lääkäri oli näet sanonut, että ainoastaan suurin hiljaisuus voi vaikuttaa toivotun käänteen sairaan tilassa.

Amalia ja Olga Pavluka saivat sentään luvan vuorotellen käydä hoitamassa haavoittunutta.

Viimein kuitenkin nuoruuden voima katkasi kuoleman kärjen. Eräänä päivänä ilmoitti lääkäri, ettei mitään vaaraa enää ollut olemassa ja kääntyen molempiin tyttöihin hän sanoi merkitsevästi:

-- Tosin on minun taitoni auttanut paljon tässä arveluttavassa tapauksessa, sen minä uskallan kehaista, mutta ilman teidän apua ja hellää huolenpitoa ei haavojen polttoa luultavasti olisi saatu sammumaan. --

Amalia kohotti hiljaa ruskeakutrista päätään ja hymyili nuorelle lääkärille, joka vasta äsken oli saapunut paikkakunnalle, mutta oli ehtinyt saavuttaa ympärystönsä täyden luottamuksen taitavuudellaan ja ystävällisellä käytöksellään kaikkia kohtaan.

Olga Pavluka punastui korviaan myöten ja juoksi kuin hätyytetty hirvi huoneesta pois. Eteiseen päästyään puhkesi hän suuttuneena itsekseen sanomaan:

-- Mikä häpeä, etten voinut olla punastumatta. Mitähän Amalia ja setä siitä sanovat! --

Eräänä päivänä, kun Valter Jernfält oli tavallista virkeämpi, sanoi hän sängyn laidalla istuvalle majurille, sitte kun hetken aikaa oli puheltu osaksi Sulkavalla asuvasta veljestä osaksi sodasta ja toiveista sen edullisen jatkumisen suhteen:

-- Mutta sanokaapas, setä, kuka on Olga Pavluka? Varmaankaan ei suomalainen? --

-- Mitä sinä hänestä kyselet? -- vastasi majuri kuivasti ja kääntyi toisanne päin. Mutta nähdessään veljenpoikansa tutkivan katseen olevan hellittämättä tähdättynä häneen sanoi hän:

-- Neljän päivän perästä täyttää hän 21 vuotta. Siksi toivon sinun olevan jo niin tervehtyneen, että voit olla pystyssä ja kuulla kertomusta, miten hän on joutunut hoteihini. --

Näin sanottuaan jätti majuri veljenpoikansa kiivain askelin.

-- Kummallista, -- ajatteli tämä, -- jotain täytyy tässä piillä, se on aivan varmaa. --

Kun neljä päivää oli kulunut, astui majuri Patrik Jernfält Amalian ja Olgan seurassa potilaan huoneeseen, sillä Valter oli vielä liian heikko ollakseen jalkeilla. Kun kaikki kolme olivat asettuneet istumaan sängyn ääreen, alkoi majuri:

-- Se joukko, johon minut oli komennettu, nimittäin pataljoona Savon jalkajääkäri-rykmenttiä, oli asettunut levähtämään Orimattilaan. Oli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja kun sotilaat olivat jokseenkin uuvuksissa eivätkä vakoilijat olleet keksineet jälkiä vihollisesta, niin sai puolet joukosta ruveta levolle ja toinen jäädä sillä aikaa vahtiin. Iltapäivällä tulla lennättää ajutantti kylään tuoden mukanaan tiedon, että kuningas oli tulossa. Siitäkös elämää ja liikettä leiriin, sillä jokainen tahtoi näyttäidä siistiltä ja reippaalta majesteetin tullessa. --

-- Viimein hän pitkän odotuksen perästä tulikin. Hän kulki pitkin rintamaa riviltä riville, miehestä mieheen, puheli ystävällisesti ei ainoastaan upseerien, vaan myöskin sotamiesten kanssa saaden näin kaikkien mielet puolelleen. Kun hänen seuraavana aamuna piti lähteä pois ja hän ratsasti taas riviltä riville, sanoi hän vakavasti:

-- Pitäkää, pojat, tarkkaan silmällä, olen kuullut erään kasakkaparven samoilevan Kelttiin päin! --

Nämä sanat saivat meidät vieläkin huomaavimmiksi. Kuninkaan lähdettyä pidettiin sotaneuvottelu ja siinä päätettiin, että läksisimme verkalleen marssimaan Keltin varustuksia kohden. Yön tultua läksi joukko liikkeelle ja kuten ainakin sinä, Valter, tiedät, niin ei Orimattilasta Kelttiin ole mikään lyhyt matka. Pimeys ja hankaluudet matkalla olivat myöskin suureksi esteeksi hidastuttamaan nopeutemme alle tavallisen määrän.

Mutta vielä ennen päivän koittoa saimme me kasakkojen vahtitulet näkyviimme. Minun johtooni oli uskottu etujoukko, koska jo lapsuudesta pitäin tämä paikka oli minulle tuttu. --

-- Niin, isäni on puhunut usein tuosta onnellisesta nuoruuden ajasta, -- keskeytti luutnantti, jolloin hänen katseensa uinailevin ilmein merkitsevästi kiintyi Olga Pavlukan kauneihin, punehtuviin kasvoihin.

-- Siitä ei ole nyt aikaa puhua, -- keskeytti vuorostaan majuri ärähtävällä kärsimättömyydellä, -- ja sen tähden palaan kertomukseeni. Vankkoja poikia, oikein tottunutta metsänkävijää ja karhunajajaa olivat joukkoni miehet ja toivoinkin voivani saada heidän avullaan paljon aikaan, eritoten koska vielä useat heistä tunsivat seudun.

Nelin kontin ryömien lähenimme siis niin lähelle vahtitulia, että näimme sekä liekaan pannut hevoset että myöskin miehet ja naiset leiritulien ympärillä. Tästä oivalsin, etteivät nämä kasakat olleet saporogeja, sillä tämä heimo aron kansaa ei suvaitse koskaan naisia mukanaan, vaan houkuttelee joko matkustajia rupeamaan heimon jäseniksi tahi ryöstää nuoria poikia muista kansoista ja kasvattaa nämä sitte omien heimotapojensa mukaisesti. Tällä tavoin ovat juuri saporogit alituiseen voineet pysyä yhtä suurilukuisina. Niin, -- jatkoi majuri, jonka tapa oli aina lämmöllä kerskata tästä puolivillistä aron kansasta, -- tahdonpa sanoa teille, ettei ole niinkään helppoa päästä täysveriseksi saporogiksi, josta tässä sivumennen tahdon mainita. Vähää ennen sodan syttymistä matkusti eräs rykmentti-tovereistani, seikkailuhaluinen luonne, mutta muuten kelpo poika, kasakkojen maahan, sillä häntä huvitti saada omin silmin nähdä tuota merkillistä kansaa, jonka hetmanina [kasakkapäällikön nimitys] Mazeppa, Kaarlo XII onneton liittolainen, oli ollut. Täällä ollessaan sai hän kerran nähdä miten neljä vankkaa miestä halusivat saada täysverisen saporogin tunnustuksen. Tämä tapahtui erityisen koetuksen kautta. Jokaisen täytyi pienellä purrella laskea kolmetoista Dniepper-joen vaarallisinta koskea, joista suurin oli lähemmä 15 jalan korkuinen. Näistä neljästä onnistui ainoastaan yhden päästä eheänä ja hänet tunnustettiin täysveriseksi saporogiksi. Kaksi hukkui ja kolmas kääntyi takasin vaaralliselta taipaleelta jo ensimmäisestä koskesta päästyään. Mutta nyt kertomukseeni!