Samuel Titmarsh: Tarina isosta Hoggartyn timantista
Part 8
"Muistakaa, poikaseni", sanoi hän, "että tuleva rouva Titmarsh voi saada rahoilleen ainakin seitsemän prosenttia ja ne parempaa vakuutta vastaan kuin Englannin pankissa. Sillä eikö yhtiö, jonka päämiehenä on John Brough, ole parempi kuin mikään muu yhtiö Englannissa?" Enkä minä todellakaan uskonut hänen olevan pahastikaan väärässä ja lupasin siis puhua asiasta Maryn holhoojalle ennen naimistamme. Luutnantti Smith, hänen isoisänsä, oli aluksi ollut kovasti meidän liittoamme vastaan. (Minun täytyy tunnustaa, että kun hän eräänä päivänä tapasi minut yksinäni Maryn kanssa ja suutelemassa, luulen minä, hänen pienten sormiensa neniä, hän koppasi minua kauluksesta ja työnsi ulos ovesta.) Mutta Sam Titmarsh, jolla oli palkkaa kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa ja luvassa sadan viidenkymmenen tulo lisää, ja joka oli Lontoon John Broughin oikea käsi, oli aivan toinen mies kuin köyhä kirjanpitäjä Sam, köyhän pappismiehen lesken poika, ja vanha herra kirjoitti minulle varsin ystävällisen kirjeen ja pyysi minua hankkimaan hänelle Romanikselta kuusi paria lampaanvillasukkia ja neljä samallaista liiviä, ja ottipa ne minulta lahjaksikin, kun minä saavuin sinne kesäkuussa -- onnellisessa kesäkuussa 1823 -- noutamaan pois rakkaan Maryni.
Herra Brough samaten ystävällisesti huolehti tätini tiloista Sloppertonissa ja Squashtailissa, joita hän ei vielä ollut myynyt, niinkuin oli luvannut tehdä. Ja kuten herra Brough huomautti, synti ja häpeä oli, että henkilö, jota kohtaan hän tunsi sellaista osanottoa kuin rakkaan nuoren ystävänsä kaikkia sukulaisia kohtaan, saisi rahoilleen ainoastaan kolmen prosentin koron, kun kuitenkin toisaalla voisi saada kahdeksan. Hän nimitti minua nyt aina Samiksi, ylisteli minua toisille tovereille (jotka säännöllisesti kertasivat ylistykset minulle), sanoi, että Fulhamissa oli aina sija pöydässä minua varten ja moneen toviin vei minut sinne: Siellä oli minun käydessäni vain pieni seura, ja MacWhirterin oli tapana sanoa, että hän kutsui minut luokseen vain silloin, kun hänellä oli alhaisia vieraita. Mutta en minä piitannut isoisista ihmisistä, kun en ole syntynyt sellaisesta piiristä, enkä totta puhuen paljoa piitannut koko talostakaan. Neiti Belinda ei ensinkään ollut mieleisiäni. Sen jälkeen kun hän oli kihlautunut kapteeni Fizgigin kanssa ja herra Tidd oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa ja Fizgigin suurelliset sukulaiset olivat liittyneet moniaihin johtajamme yhtiöihin, selitti herra Brough uskovansa, että kapteeni Fizgigin tarkotusperät olivat rahanhimoiset, ja pani hänet heti koetukselle ilmoittaen, että hänen täytyi ottaa neiti Brough ilman penniäkään tai sitten ei ensinkään. Senpä perästä kapteeni Fizgig tuli nimitetyksi siirtomaihin, ja neiti Brough oli pahemmalla tuulella kuin koskaan. Mutta minä en voinut olla ajattelematta, että hän oli päässyt irti huonosta kaupasta, enkä liioin säälimättä Tidd parkaa, joka palasi asemalleen takaisin entistään rakastuneempana, mutta jonka neiti Belinda säälimättä työnsi pois. Hänen isänsäkin suoraan sanoi Tiddille, että hänen vierailunsa olivat Belindalle epämieluisia ja että vaikka hänen aina täytyy rakastaa ja kunnioittaa häntä, hän kuitenkin pyysi häntä lopettamaan käyntinsä Harakkalassa. Poika parka! Hän oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa suotta! Sillä mitä olivat hänellä kuusi prosenttia verrattuina kuuteen prosenttiin ja neiti Belinda Broughin käteen?
No niin, herra Brough siihen määrään sääli rakastunutta nuorukais-polosta, joksi hän minua kutsui, ja niin lämpimällä myötätunnolla huolehti minun hyvinvoinnistani, että hän pakotti minut matkustamaan Somersetshireen parin kuukauden lomalle. Ja minä matkustinkin, iloisena kuin leivonen, matkalaukussani parit uuden uutukaiset vaatteet von Stiltzin tekoa (minä olin teettänyt ne mielessä muuan vastainen tapahtuma), ja laukussa luutnantti Smithin villasukat ja niihin käärittyinä nippu prospektejamme ja kaksi kirjettä herra John Broughilta, toinen äidilleni, arvoisalle vakuutetullemme, ja toinen rouva Hoggartylle, kunnioitettavalle osakkeenomistajallemme. Herra Brough kirjoitti, että minä olen mitä hellin isä suinkin saattaa toivoa, että hän piti minua kuin omana poikanaan ja että hän hartaasti pyysi rouva Hoggartya olemaan lykkäämättä tuonnemmaksi pienen maaomaisuutensa myyntiä, maalla kun nyt on korkea hinta, jonka _täytyy aleta_, jota vastoin West Diddlesex-yhtiön osakkeet olivat (verrattain) alhaisessa arvossa ja vuoden parin kuluessa ehdottomasti nousisivat kaksin-, kolmin-, nelinkertaiseen nykyisestä arvostaan.
Siten minä olin varustettu ja siten minä sanoin jäähyväiset kiltille Gusille. Kun me erosimme "Tynnyrintapin" pihamaalla Fleet kadulla, tunsin minä, etten koskaan palaisi Salisbury-kortteliin, ja olin niinmuodoin antanut pikku lahjoja emäntäni perheelle. Hän sanoi, että minä olin kunnioitettavin herra, mitä hänellä koskaan oli ollut talossaan; vaikkei tämä merkinnyt järin paljoa, sillä Bell-kuja on Fleetvankilan aluetta ja hänen vuokralaisensa tavallisesti olivat valvonnanalaisia vankeja siitä paikasta. Mitä tulee Gusiin, jolisi ja nyyhki se poika parka niin, ettei hän saanut alas kurkustaan palastakaan savustetusta kinkusta ja sämpylöistä, joilla minä kestitsin häntä murkinaksi "Tynnyrintapin" ravintolassa. Ja kun minun tuli lähtö, heilutti hän niin innokkaasti hattuaan ja nenäliinaansa ilmoituskonttorin porttikäytävässä, että minä luulen "Uskollisen" pyörien ajaneen hänen varpaittensa yli, sillä minä kuulin hänen mölähtävän, kun me kuljimme portin läpi. Mutta kuinka erilaiset olivatkaan tunteeni nyt kopeana istuessani siinä etupenkillä Jim Wardin, ajajan, rinnalla, verrattuina niihin, joiden vallassa olin viimeksi ajaessani näissä vaunuissa, kun minä läksin pois rakkaan Maryni luota ja suuntausin Lontooseen rinnassa TIMANTTINEULA!
Kun minä ennätin lähelle kotia (Grumpleyhin, kolmen peninkulman päähän meidän kylästä, jossa "Uskollinen" tavallisesti pysähtyy naukkasemaan lasin olutta "Poppletonin vaakunassa"), näytti siltä kuin olisi meidän edusmiehemme, herra Poppleton itse, saapunut paikkakunnalle, niin runsaasti oli joukkoa kerääntynyt ravintolan tykö. Siellä oli ravintolan isäntä ja koko kylän väki. Siellä oli myös Tom Wheeler, postipoika rouva Rincerin postitalosta meidän kaupungista, ja hän ratsasti vanhoja punaisia postihevosia, jotka, taivas varjelkoon! vetivät tätini keltaisia juhlavaunuja, joissa hän ei koskaan liikkunut ulkosalla useammasti kuin kolmasti vuodessa ja joissa hän nyt istui yllään komea kashmirsaali ja päässä uusi sulkahattu. Hän huiskutti valkoisella nenäliinalla ajovehkeittensä akkunasta, ja Tom Wheeler kirkasi "hurraa!" ja samoin teki parvi pieniä Grumpleyn poikavekaroita, jotka muuten olisivat hurranneet vaikka mille. Mutta mikä muutos Tom Wheelerissä! Muistanpa, miten hän vain monias vuosi takaperin oli hosunut minua kuskipukiltaan, kun minä riipuin rattaitten takana.
Tätini vaunujen jälissä tulivat meriväen luutnantti Smithin nelipyöräiset kaleskat, joissa isäntä itse rouvansa rinnalla ajoi lihavaa ponyaan. Minä vilkasin kaleskain takaistuimelle ja tunsin pientä pettymystä, kun en nähnytkään _erästä_ henkilöä siellä. Mutta minua typerää poikaa! siellähän olikin eräs henkilö keltaisissa koruvaunuissa tätini kanssa punastuen kuin mansikka ja näyttäen ylen onnelliselta -- oi kuinka onnelliselta ja somalta! Hänellä oli valkea hame yllään ja vyötehinen, väriltään kirkkaansininen ja keltainen, jotka tätini sanoi olevan Hoggartien värit, vaikka minä en tänäpäivänäkään käsitä, mitä tekemistä Hoggarteilla on heleänsinisen ja keltaisen kanssa.
No niin, "Uskollisen" kuski puhalsi kuuluvan törähdyksen sarveensa, kun hänen neljä hevostansa kopistivat matkaansa. Pojat hurrasivat jälleen. Minut asetettiin rouva Hoggartyn ja Maryn väliin. Tom Wheeler iski ruskojaan. Luutnantti (joka oli sydämellisesti ottanut minua kädestä ja jonka iso koira ei tällä kertaa yrittänytkään puraista minua) suomi ponyaan, kunnes sen lihavat sivut vaahtosivat. Ja siten minä tässä, saattanen sanoa, tavattomassa juhlakulkueessa kuin riemusaatossa saavuin meidän kylään.
Rakas äitini ja tytöt -- Jumala siunatkoon heitä! -- kaikilla yhdeksällä päällä keltainen nankinitakki (minulla oli kullekin heistä laukussani jotakin kaunista) -- eivät voineet kustantaa itselleen ajoneuvoja, vaan olivat asettuneet maantielle lähelle kylää. Ja siinäkös heilutettiin kättä ja nenäliinaa! Ja vaikka tätini ei pannut heihin paljoa huomiota, lukuunottamatta majesteetillista niskannykäystä, mikä on anteeksi annettavaa hänen varaiselleen naiselle, niin teki Mary Smith sen sijaan enemmän kuin minä ja huiski kättään yhtä paljon kuin ne kaikki yhdeksän. Voi, kuinka rakas äitini itki ja siunasi minua, kun me sitten tavattiin, ja nimitti minua "sielunsa lohdutukseksi" ja "kulta poikasekseen" ja katsoi minuun ikäänkuin olisin ollut jokin hyveen ja neron esikuva, vaikka minä olin vain hyvin onnellinen nuori poika, joka hyvien ystävien avulla nopeasti olin päässyt kapuamaan varsin otolliseen asemaan.
Minun ei ollut määrä asua äitini luona, -- siitä oli sovittu jo ennakolta. Sillä vaikka äitini ja rouva Hoggarty eivät olleet erikoisen hyviä ystäviä, oli äitini mielestä kuitenkin minulle eduksi asua tätini tykönä, ja niin hän luopui ilosta pitää minua luonaan. Ja vaikka hänen talonsa oli näistä kahdesta vaatimattomampi, ei minun ole tarvis sanoa, että minä pidin sitä paljoa parempana kuin rouva Hoggartyn komeata kotia, ollenkaan katsomatta kauheaan Rosolioon, jota minun nyt täytyi juoda saavittain.
Me ajoimme siis rouva Hoggartyn luo. Hän oli valmistanut suuret päivälliset siksi illaksi ja vuokrannut ylimääräisen palvelijan. Ja astuessaan ulos vaunuista hän antoi kuuden pennyn rahasen Tom Wheelerille, sanoen, että se oli hänelle ja että hän jälestäpäin suorittaisi hevosista rouva Rincerille. Jolloin Tom nakkasi rahasensa maahan ja kiroili kauheasti, niin että täti aivan syystä kutsui häntä "häpeämättömäksi mieheksi".
Täti oli niin kovasti mieltynyt minuun, että tuskin päästi minua näkyvistään. Meidän oli tapana harva se aamu istua hänen laskujensa ääressä tuntikaudet yhdessä pohtien Sloppertonin tilan myynnin sopivaisuutta (mutta mitään sopimusta ei ollut vielä syntynyt, kun Hodge ja Smithers eivät voineet saada hänen haluamaansa hintaa). Ja toisekseen hän vakuutti kuollessaan jättävänsä joka penningin minulle.
Hodge ja Smithers samaten pitivät suuret pidot ja kohtelivat minua huomattavalla kunnioituksella, kuten teki jok'ikinen kylän asukas. Ne jotka eivät pystyneet pitämään päivällisiä, kutsuivat teelle, ja kaikki joivat nuoren parin terveydeksi. Ja monta kertaa päivällisten tai illallisten perästä saatiin Maryni punastumaan viittaamalla hänen elämässään pian tapahtuvaan muutokseen.
Tämän seremonian onnen päivä määrättiin nyt, ja heinäkuun 24 päivänä 1823 minusta tuli Somersetshiren kauneimman tytön onnellinen aviomies. Häät pidettiin äitini kotona -- se oli ollut hänen vaatimuksensa joka tapauksessa -- ja yhdeksän sisartani olivat morsiusneiteinä. Niin, ja Gus Hoskins tuli kaupungista vartavasten minun todistajakseni, ja asui vanhassa huoneessani äitini luona ja viipyi siellä viikon, olipa paistanut silakoita neiti Winny Titmarshin, rakkaan neljännen sisareni kanssa, kuten myöhemmin tulin tietämään.
Tätini todellakin hyvin ystävällisesti auttoi häitten pitoa. Hän oli muutamia viikkoja varemmin käskenyt minun tilata Marylle kolme upeata pukinetta kuuluisalta madame Mantalinilta Lontoosta ja muutamia hienoja korukapineita ja korko-ommeltuja nenäliinoja Howell ja Jamesilta. Ne lähetettiin minulle, niiden oli määrä olla _minun_ lahjani morsiamelle. Mutta rouva Hoggarty antoi minun ymmärtää, ettei minun koskaan tarvinnut huolehtia laskun maksamisesta, ja minä pidin hänen menettelyään hyvin jalomielisenä. Hän lainasi meille myöskin juhlavaununsa hääpäiväksi ja omin käsin teki kauniin punaisen silkkisen työlaukun rakkaalle sukulaiselleen, rouva Mary Titmarshille. Se sisälsi neuloilla y.m. täydellisesti varustetun ompelurasian, sillä hän toivoi, ettei rouva Titmarsh koskaan laiminlöisi neulaansa, ja joitakuita hopeakolikoita sisälläpitävän kukkaron ja perin kummallisen talletusrahan. "Niin kauan kun säilytätte nämät, rakkaani", sanoi rouva Hoggarty, "ette koskaan ole puutteessa, ja hartaasti -- hartaasti minä rukoilen teitä säilyttämään ne." Vaunujen laatikosta me tapasimme pussillisen pikku leipiä ja Rosolio-pullon. Me nauroimme sille ja luovutimme sen Tom Wheelerille, joka ei kuitenkaan näyttänyt pitävän siitä paljoa enemmän kuin mekään.
Minun ei ole tarvis sanoa, että minulla oli vihillä von Stiltzin takki (kolmas ja neljäs takki, Herra armahtakoon! vuoden kuluessa) ja että rinnassani välkkyi ISO HOGGARTYN TIMANTTI.
YHDEKSÄS LUKU
TUO SAMIN, HÄNEN VAIMONSA, TÄTINSÄ JA TIMANTTINSA TAKAISIN LONTOOSEEN.
Kuherruskuukauden kuluessa me huviksemme suunnittelimme elämäämme Lontoossa, ja kauniinpa paratiisin me rakensimmekin itsellemme! Kas, me olimme vain neljäkymmentä vuotta vanhat yhteensä, enkä minä puolestani ole huomannut mitään vahinkoa olevan tuulentupain rakentamisesta, mutta kyllä paljon hupia.
Totta puhuakseni olin ennen Lontoosta lähtöäni katsastellut kelvollista asuntoa, joka soveltuisi meidän vähille tuloillemme. Ja Gus Hoskins ja minä, jotka yhdessä olimme laukkailleet konttoriajan jälkeen, olimme lopulta valinneet oikein sievän pienen talon Camden Townissa, jossa oli puutarha, missä eräs _pikku väki_ saattoi leikkiä, kun sitä ilmestyisi, vaunuliiteri ja talli hevoselle, jos koskaan tulisin sellaista pitämään -- ja miksikä en muutaman vuoden perästä -- ja mainion terveellinen ilma, kohtuullisen matkan päässä pörssistä, kaikki kolmestakymmenestä punnasta vuodessa. Minä olin kuvannut tätä pikku tilaa Marylle yhtä innokkaasti kuin Sancho kuvaa Liziasta Gil Blasille, ja minun rakas vaimoni oli aivan ihastunut ajatellessaan emännöivänsä siellä, vakuutti itse keittävänsä kaikki parhaat ruuat, etenkin hedelmävanukasta (josta tunnustan kovasti pitäväni), ja lupasi, että Gus saisi syödä kanssamme clematis-lehdossa päivällistä joka sunnuntai, ellei hän polttaisi noita kauheita sikaareja. Mitä tulee Gusiin, vakuutti hän hankkivansa huoneen naapuristosta, sillä hän ei saattanut enään palata Bell-kujaan, jossa me molemmat olimme olleet niin onnelliset, ja siihen hyvänluontoinen Maryni lupasi pyytää Winny-sisartani tulemaan pitämään seuraa hänelle. Jota sanaa Hoskins punastui ja sanoi: "Mitä hupsutuksia!"
Mutta kaikki toiveemme onnellisesta, sievästä kodista clematis-puutarhassa romahtivat maahan, kun palatessamme pieneltä hääretkeltämme rouva Hoggarty ilmoitti meille olevansa kyllästynyt maaseutuun ja päättäneensä lähteä Lontooseen rakkaan sisarenpoikansa ja hänen vaimonsa kanssa hoitamaan heidän talouttaan ja esittämään heidät ystävilleen pääkaupungissa.
Mitä saatoimme tehdä? Toivotimme häntä sinne missä pippuri kasvaa, mutta ei suinkaan Lontooseen. Mutta ei siihen ollut apua. Ja meidän oli täytymys viedä hänet mukanamme. Sillä, kuten äitini sanoi, jos loukkaisimme häntä, niin perheemme menettäisi hänen omaisuutensa, ja emmekö me nuori pariskunta kylläkin olleet sen tarpeessa?
Siten meille tuli kaupunkiin jotensakin ikävä matka tädin koruvaunuissa. Koko aika ajettiin postihevosella, sillä juhlavaunut piti saada mukaan, kun henkilö tätini yhteiskunnallisessa asemassa ei saattanut matkustaa postivaunuissa. Ja minun oli maksaminen neljätoista puntaa postihevosista, mikä milteipä kokonaan tyhjensi pienen rahavarastoni.
Ensinnä me asetuimme kalustettuihin huoneisiin -- kolme asumusta kolmessa viikossa. Ensimäisessä paikassa jouduimme riitaan emännän kanssa siitä syystä, että tätini väitti hänen leikanneen kappaleen lihaa lampaanjalasta, joka oli pantu meille päivälliseksi; toisesta asunnosta läksimme pois sen tähden, että tätini vannoi piikatytön varastavan kynttilöitä; ja kolmannen heitimme siksi, että täti Hoggarty tuli murkinalle aamulla muuttomme jälkeen kasvot kauhean turvonneina ja -- samapa se, minkä puremina. Lyhyeen lopettaakseni pitkän jutun, minä olin menettää järkeni kaikesta alituisesta muuttelemisesta ja tätini pitkistä voivotuksista ja motkotuksista. Mitä hänen suurellisiin tuttaviinsa tulee, ei ketään heistä ollut Lontoossa, ja hän otti riidellä jankatakseen minun kanssani siitä, etten ollut esittänyt häntä herra edusmies John Broughille enkä lordi ja lady Tiptoffille, hänen sukulaisilleen.
Herra Brough oli Brightonissa, kun me saavuimme kaupunkiin. Enkä minä hänen palattuaan heti tahtonut kertoa johtajallemme, että olin tuonut tätini kanssani tai että olin rahapulassa. Hän näytti kovin vakavalta, kun minä vihdoinkin sain puhutuksi hänelle tästä jälkimäisestä ja pyysin palkkaa vähän etukäteen.
Mutta kun hän kuuli, että rahojen puutteeni oli aiheutunut tätini tuomisesta Lontooseen, vaihtui siinä samassa hänen puheensa sävy. "Se muuttaa asian, rakas poikaseni. Rouva Hoggarty on iässä, jossa kaikki on sallittava hänelle. Tässä on sata puntaa, ja minä pyydän turvautumaan minuun, milloin vain olette rahojen tarpeessa." Näin pääsin minä vähän hengähtämään, kunnes täti maksaisi osansa talousmenoista. Ja jo seuraavana päivänä herra ja rouva Brough komeissa nelivaljakon vetämissä vaunuissaan kävivät tervehtimässä rouva Hoggartya ja vaimoani asunnossamme Lamb's Conduit-kadulla.
Se oli juuri samana päivänä, kun täti raukkani kasvot olivat niin surkeassa tilassa, eikä hän suinkaan jättänyt mainitsematta syytä rouva Broughille ja selittämättä, ettei hän ollut Castle Hoggartyssa tai maatilallaan Somersetshiressä koskaan kuullut eikä uneksinutkaan sellaisista hirveän inhottavista asioista.
"Herra armahtakoon!" huudahti kauhuissaan John Brough, Esquire, "mitä kärsimyksiä Teidän arvoisellenne rouvalle -- rakkaan poikani Titmarshin kunnioitetulle sukulaiselle! Ei koskaan, rouva hyvä -- ei koskaan saatako sanoa, että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta on täytynyt alistua sellaiseen kauhistuttavaan nöyryytykseen, niin kauan kun John Broughilla on tarjottavana hänelle koti -- vaatimaton, onnellinen, kristillinen koti, rouva hyvä, vaikka kenties ei verrattava siihen loistoon, johon Te olette tottunut ylhäisen elämänne kulussa! Isabella, armaani! -- Belinda! -- puhukaa rouva Hoggartylle. Sanokaa hänelle, että John Broughin talo on hänen kokonaan, ullakosta kellariin asti. Toistan sen, rouva hyvä, ullakosta kellariin asti. Minä toivon -- minä vaadin -- minä käsken, että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut tällä samalla hetkellä tuodaan minun vaunuihini! Olkaa hyvä ja järjestäkää ne itse, rouva Titmarsh, ja katsokaa, että rakkaan tätinne mukavuuksista pidetään paremmin huolta kuin on tehty."
Mary meni hyvästi kummastellen tätä käskyä. Mutta olihan herra Brough suuri mies ja hänen Saminsa hyväntekijä. Ja vaikka se hupsu lapsi pisti vallan itkuksi hikipäissä pakatessaan tädin mahdottoman suuria matka-arkkuja, suoritti hän työn kuitenkin loppuun ja tuli ales kauniisti hymyillen tädilleni, joka paraikaa pitkälti ja yksityiskohtaisesti teki selkoa herra ja rouva Broughille tanssiaisista Dublinin linnassa lordi Charlevillen aikaan.
"Minä olen sullonut laukut, täti, mutta en jaksa kantaa niitä ales", sanoi Mary.
"Ei tietenkään, ei tietenkään", sanoi John Brough, kenties hieman häpeissään. "Halloo! George, Frederic, Augustus, tulkaa heti ylös kantamaan alas rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut, jotka tämä nuori rouva teille näyttää."
Olipa herra Brough niin alentuvainen, että kun toiset hänen hienoista palvelijoistaan kieltäysivät puuttumasta laukkuihin, hän itse tarttui kaksin käsin pariin niistä, kantoi ne vaunuihin, ja huusi niin lujaan, että sen kuulisi koko Lamb's Conduit-katu: "John Brough ei ole ylpeä -- ei, ei. Ja jos hänen palvelijansa ovat liika kopeat ja mahtavat, saattaa hän opettaa heille nöyryyttä."
Rouva Brough lähti hänkin juoksujalassa alas ottaakseen laukut mieheltään, mutta ne olivat liika painavat hänelle. Siksi hän tyytyi istuutumaan toiselle niistä kysellen joka ihmiseltä, joka kulki sivuitse, eikö John Brough ollut enkeli.
Tällä tavalla tuli tätini lähteneeksi meiltä. Minulla ei ollut tietoa hänen lähdöstään, sillä minä olin konttorissa siihen aikaan. Ja kun minä Gusin kanssa maleksin viiden jälkeen kotiin, näin minä rakkaan Maryni nauravan ja niiailevan akkunassa ja viittovan meitä molempia ylös. Tämä oli minusta perin omituista, sillä rouva Hoggarty ei voinut kärsiä Hoskinsia ja todella oli monasti manannut minulle, että joko hänen tai Gusin täytyi pois talosta. No niin, me nousimme ylös, ja siellä Mary, joka oli kuivannut kyyneleensä, otti meidät vastaan loistavin kasvoin ja nauroi ja paukutti käsiään ja tanssi ja puristi Gusia kädestä. Ja mitä luulette sen pikku etanan ehdottaneen? Enpä ole kristitty ihminen, ellei hän sanonut haluavansa lähteä Vauxhalliin![23]
Kun päivällinen oli katettu ainoastaan kolmelle hengelle, asettui Gus pelolla ja vavistuksella paikalleen. Ja sitten rouva Mary Titmarsh kertoi, mitä oli tapahtunut ja miten rouva Hoggarty oli lennätetty pois Fulhamiin herra Broughin komealla nelivaljakolla. "Antaa mennä!" täytyy minun valittaa sanoneeni. Mutta tosiaan maistui meille vasikankotlettimme ja hedelmävanukkaamme paljoa paremmalta kuin rouva Hoggartylle hänen päivällisensä Harakkalan hopea-astioista.
Meillä oli hyvin hupainen hetki Vauxhallissa, jossa Gus välttämättömästi tahtoi tarjota. Ja saatatte uskoa, että tätini, jonka poissaoloa pitkittyi kolme viikkoa, kaikesta sydämestä toivotettiin pysyvän tiessään, sillä meillä oli paljoa hauskempi ja sopuisampi ilman häntä. Pikku Maryni oli tapana valmistaa murkinani, ennen kun läksin konttoriin aamusin, ja sunnuntaisin meillä oli vapaata ja me kävimme löytölastenkodissa katsomassa, kuinka armaat pikku lapset söivät keitettyä lihaansa ja perunoitansa, ja kuulemassa kaunista soittoa. Mutta niin kaunista kuin se onkin, olivat minusta kuitenkin lapset paljoa kauniimpi näkö ja heidän viattomat, onnelliset kasvonsa puhuivat paremmin kuin paras saarna. Arkipäivinä rouva Titmarsh halusi tehdä retken kello viiden aikaan illalla Lamb's Conduit-kadun _vasenta_ puolta pitkin (Holborniin päin) -- niin, ja toisinaan ulottaa retkensä aina Snow Hilliin saakka, jolloin kaksi nuorta miestä West Diddlesex-yhtiöstä varmasti tiesi tapaavansa hänet. Ja kuinka onnellisina me kolmisin sitten astua kapistimme päivälliselle! Kerta me saavuimme paikalle, kun muuan otus mieheksi, jalassa korkeakantaiset kengät ja kädessä kultapäinen keppi ja koko naama täynnä partaa, virnisteli Maryn hatun alla ja laverteli hänelle aivan lähellä Dayn ja Martinin kiilloitusmustetehdasta (joka ei ollut silloin läheskään niin korea laitos kuin nyt) -- siinä mies parhaimpansa mukaan laverteli ja kurkisteli, kun Gus ja minä paraiksi saavuimme paikalle. Tuossa tuokiossa oli herran hyväistä kopattu takin kauluksesta, ja siinä hän makasi potkia sätkytellen vuokra-ajurin ajopelien alla, ja kaikki juottomiehet[24] nauraa hohottivat hänelle. Parasta kaikesta oli, että hiukset ja parta jäivät minun käteeni. Mutta Mary pyysi: "Elä tee hänelle pahaa, Samuel, se on vain eräs ranskalainen." Ja me annoimme siis hänelle tekotukan takaisin, jonka yksi nauravista ajuripojista pisti päähänsä ja siten vei ranskalaiselle, joka yhä makasi oljissa.
Hän huuteli jotakin, että _arrétez_ ja _Français_ ja _champ-d'honneur_, mutta me menimme menojamme, Gus pistäen peukalon nenälleen ja levittäen sormiaan haralleen munsöörille. Se pani jokaisen nauramaan, ja niin se seikkailu päättyi.
Kymmenisen päivää tätini lähdön jälkeen tuli häneltä kirje, jonka tähän jäljennän:
'Rakas sisarenpoikani,
Harttain toivoni on ollut jo tätä ennen palata Lontooseen, jossa minä tiädän sinun ja vaimosi kovasti minua kaippaavan ja jossa hän, nais rauka, vallan tottumattomana 'suuren metripolin' tapoihin ja ikanomiaan ja kaikkiin ominaisuuksiin, joita vaaditaan hyvältä vaimolta ja perheen emänältä, tuskin varmaankaan osaa huushollata ilman minua.