Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

SAMUEL CRÖELL

Näytelmä neljässä näytöksessä

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1899.

HENKILÖT:

SAMUEL CRÖELL. SOFIA, hänen vaimonsa. LlSBETA, heidän tyttärensä. TÖRNSKJÖLD. MÖRNER, Käkisalmen ja Inkerin kenraalikuvernööri. ROSENHANE, Viipurin maaherra. JORDAN, Savonlinnan maaherra. METSTAKE, Käkisalmen maaherra. Aatelisherroja, vouteja, vallesmanneja. Markkinamiehiä, talonpoikia, linnanvartioita. PEKKA, Samuel Cröellin renki. Palvelustyttö. PAAVOLA | ROLLI | talonpoikia. LAHNAS |

Tapaukset Viipurissa ja Käkisalmen läänissä 17:nen vuosisadan keskipaikoilla.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Samuel Cröellin vierashuone. Köyhä sisustus; kuitenkin siellä täällä kallisarvoisia huonekaluja. Peräseinällä hirvensarvia ja metsästysesineitä, joiden alla perheistuin. Ovia sivuilla ja molemmin puolin istuinta. Pöytä oikealla, ja kangastuoli.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Sofia, Palvelustyttö, sitten Törnskjöld.

SOFIA (Nousee kangastuolilta.): Kuka kolkuttaa näin varhain porttia?

PALVELUSTYTTÖ (ikkunalta): Herranen aika, se on pormestari. Mitäs nyt?

SOFIA: Pormestari? Sinä näet väärin. (Menee ikkunalle). On kuin onkin Törnskjöld!

PALVELUSTYTTÖ: Armollinen rouva, päästänkö häntä sisälle? Sanotaan, että hän on meidän herramme pahin vihollinen.

SOFIA: Ei hän ole vuosikausiin astunut meidän kynnyksemme yli.

PALVELUSTYTTÖ: Sitäpä on ylpeiltä! Kyllä pysyy portti aukaisematta. Kolkuta, kolkuta paremmin!

SOFIA: Aukase hänelle! (Palvelustyttö menee vas. peräovesta). Tämä ei voi koskaan olla hyvä merkki! (Pormestari TÖRNSKJÖLD tulee vas. peräovesta). No, kuinka tämä on ymmärrettävä?

TÖRNSKJÖLD: Virka-asiassa.

SOFIA: Niin, Törnskjöld, kun vannoit, ettet meidän kynnyksemme yli astu, et silloin muistanut virkaasi.

TÖRNSKJÖLD: Onko sihteeri Samuel Cröell kotona?

SOFIA: Jos oikein arvaan, sinä tulet tänään, kun luulet tietäväsi, ettei hän ole kotona.

TÖRNSKJÖLD: Pelkäisin häntä tavata? Ha-ha-ha!

SOFIA: Mitä sinulla on asiaa?

TÖRNSKJÖLD: Sano sinä ensin onko hän kotona.

SOFIA: Matkoilla.

TÖRNSKJÖLD: En halua täällä useammin käydä. Sentähden--tuoss' on kirjallinen haaste hänelle saapumaan hovioikeuden eteen--

SOFIA: Mitä tämä on?

TÖRNSKJÖLD:--syytettynä useammista virkarikoksista, omavaltaisuuksista ja kavalluksista kruunun asioissa.

SOFIA: Mistä syytettynä?

TÖRNSKJÖLD: Hän on pitänyt vääriä kirjoja kuninkaallisen majesteetin sotaväen otossa, vapauttanut suosikkejansa, siirrellyt jalkaväestä ratsuväkeen ja ratsuväestä jalkaväkeen kunkin toivon mukaan, sitten hän on--

SOFIA: Törnskjöld, miksi te kaikki vihaatte häntä?

TÖRNSKJÖLD: Otatko tämän--tai tahdotko että naulaan sen oven päälle? (Sofia ottaa vastaan paperin, jonka panee pöydälle). Sinä toimitat tuon paperin minulle sittenkuin hän on kirjoittanut nimensä sen alle.

SOFIA: Voitko sanoa minulle, Törnskjöld, miksi te vihaatte häntä noin sammumattomasti.

TÖRNSKJÖLD: Kuten sanoin, minä teen ainoastaan mitä virkani käskee. Tietysti minun täytyy myöntää, ettei hän ole rakastettu meidän piireissämme,--ei todellakaan.

SOFIA: Mutta syy!

TÖRNSKJÖLD: Tjah--!

SOFIA: Se on kovin inhoittavaa, kun tuo puolitalonpoika sinuttelee ja lyöpi olalle aivan kuin hyvä tuttu?

TÖRNSKJÖLD: Ei ole todella miellyttävä tuo hänen röyhkeä, epähieno tapansa lyödä olalle: »no veliseni, kuta kuuluu?»--tuo täydellinen sokeus kaikille arvoerotuksille.

SOFIA: Ja kuitenkin hän on ylennetty kaikkien teidän ohitsenne maaherran käsikirjuriksi. Hänellä on terävä pää ja tarmokas mieli, eikö niin Törnskjöld?

TÖRNSKJÖLD: Rosenhane suosii häntä, käsittämätöntä kyllä.

SOFIA: Mutta sinä Törnskjöld, sinulla on erityinen syy vihata häntä kaiken tämän päälliseksi. Sinähän olit piireissäsi ajateltu Rosenhanen käsikirjuriksi.

TÖRNSKJÖLD: Se ei kuulu sinuun.

SOFIA: Tunnen sinut lapsuudesta. Aina tahdoit olla ensimäisenä ja loistaa muiden yli. Armahda sitä, joka tiellesi sattui! Ja nyt sinä, aatelinen, istut pormestarina, kun ei ole muuta, Hyi, hyi, sopiiko se aateliselle. »Se kirottu Samuel Cröell,» niinkö?

TÖRNSKJÖLD: Turhaan soitat suutasi. Mies on meille vastenmielinen, siinä kaikki. Hän on joutunut väärälle paikalle; talonpoika, joka tahtoo ritariksi pukeutua. Me emme kärsi häntä seuroissamme.

SOFIA: Ja senvuoksi hän on tehnyt itsensä syypääksi »kavalluksiin kruunun asioissa»!

TÖRNSKJÖLD: Juuri senvuoksi. Ja huomaa vielä, Sofia: hän on tehnyt ne rikokset, joista häntä syytetään: mutta jos hän vetäytyy täältä pois, paraiten jonnekin maaseudulle, niin voi hänen asiansa päättyä vähäpätöisiin sakkoihin tai kokonaankin sammua.

SOFIA: Minä ymmärsin teidät kohta! Ja jos hän siis ei vetäydy maaseudulle--?

TÖRNSKJÖLD: Laissa on määrätty kuolemantuomio,--niin Sofia.

SOFIA: Luuletteko nyt saaneenne toimeen kauan mietityn koston! Odota Törnskjöld! Samuel Cröell on niinkuin haukka, joka vielä istuu kannon nenässä, mutta kun se lentoon nousee, niin te kaikki hiivitte maassa ja pelkäätte, ettei se vaan iskisi teihin.

TÖRNSKJÖLD: No, no, myöhäistä on siivistä puhua, kun ne ovat leikatut. Kuinka sinä, vanhan aatelissuvun tytär, kärsit tuota talonpoikaa, on sinun asiasi. Syytä itseäsi. Kuitenkin, kuten sanoin, muuttakaa täältä, ja kaikki unohtuu.

SOFIA: Tässä alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.

TÖRNSKJÖLD: Tuon syytekirjan kanssa, joka on sinun pöydälläsi, on kaikki taistelu jo loppunut.

SOFIA: Totisesti, Törnskjöld, tämän jälkeen et ole ainoatakaan ilon hetkeä maistava, ja naurusi on kuivuva sinun huulillesi. Varo itseäsi! Minä olen tehnyt valan, ja se on pysyvä!

(Törnskjöld menee vas. peräovesta.)

TOINEN KOHTAUS

Sofia yksin. (Aurinko nousee).

SOFIA (kauan mietittyänsä): Kunhan ei teidän kuolemantuomionne juuri perustaisikin Samuel Cröellin elämän! (Oikealla sivuovella): Lisbeta, Lisbeta, nouse ylös lapsukaiseni, sydänkäpyseni. Tänäänhän on sinun päiväs, se odotettu. Tänään Jöran tulee, sulhosi uljas! Nouse, nouse,-- aurinko on noussut. Nouse elämään, ole huoletta, sinun elämäsi minä valaisen ja sinun tulevaisuutesi minä laitan loistavaksi,--elä pelkää herätä, lapsukaiseni, sydänkäpyseni, nouse!

KOLMAS KOHTAUS.

Sofia, Lisbeta.

LISBETA (ulkopuolelta): Mitä puhut, äiti? Minä jo pukeudun ja tulen tuossa tuokiossa: Mitä sinä laitat loistavaksi?

SOFIA (kangastuolilla): Häähameesi laitan valkeaksi ja loistavaksi kudon morsiushuntusi.

LISBETA: Päärlyillä ja helmillä koristat minun kaulani ja rannerenkailla minun käteni.

SOFIA: Ja sidon kruunun sinun päähäsi.

LISBETA: Kuinka kauan olen unissani jo kuullut sinun kutomisesi, ja se on tiedätkö minulle ihan kuin unijuomaa ollut, on niin turvallista ja nukuttaa niin hirveästi! (Tulee oikealta.) Tänään siis!

SOFIA: Lisbeta, aamurukous?

LISBETA: Ah, olin unohtaa.

SOFIA: Mitä rukoilevat hyvät lapset aamusin?

LISBETA: Isän edestä, äidin edestä ja Ruotsin valtakunnan edestä.

SOFIA: Niin, että kaikkivaltias suojelisi Kustaa Aadolf vainajan sotajoukkoja, jotka kaukana vieraalla maalla taistelevat meidän uskomme puolesta,--sitä rukoilevat joka aamu prinssit ja prinsessat ja kaikki valtakunnan ylimykset ja myöskin sinun Jöranisi.

LISBETA: Niin, äiti. (Menee oikean peräoven kautta.)

SOFIA (Laittaa ruokaa pöydälle, sitten istun jälleen kutomaan, hyräilee.): Jumala ompi linnamme j.n.e.

LISBETA (Tulee Sofian luo, joka suutelee häntä otsalle; istuu syömään.): Äiti, ajattele, jo muutaman tunnin kuluttua voi Jöran olla täällä! Minun sydäntäni vihlasee. Mitähän hän ajattelee tästä meidän yksinkertaisesta kodistamme, hän joka on niin hieno aatelismies ja aina elänyt Ruotsin pääkaupungissa! Eikö olisi paras siirtää nuo sarvet ja jouset ja isän matkakapineet pois; näkyy heti ettei meillä ole kyllin huoneita, kun on tämmöinen sekoitus.

SOFIA: Täällä on paljon, mikä ei ole niinkuin ylimyksillä. Ainoastaan nuo muutamat esineet vanhempieni kodista ovat todellisesti hienoja. Kaikki muu muistuttaa enemmän Viron saksalaisia kuin vanhaa Ruotsia. Mutta se saa kaikki olla toistaiseksi näin. Me emme muutu aatelisiksi, jos muutamme huonekalut. Ei, Lisbeta. Sillaikaa kuin sinä vielä nukuit, tein minä päätökseni. Minä matkustan itse Tukholmaan puuhaamaan isän puolesta.

LISBETA (riemastuneena): Äiti, äiti, sinä tahdot todellakin sen tehdä!

SOFIA: Vielä ei ole unohtunut vanhan perheemme mahti Tukholmassa ja minun vaikutukseni voi ulottua hyvin kauas.

LISBETA: Niin, äiti, en epäile hetkeäkään, että kaikki käy toivomme mukaan, jos sinä vaan itse lähdet. Sitten unelmamme toteutuvat, minä kelpaan Jöranille ja hänen sukunsa suostuu. Eikö meidän nimemmekin tule muutettavaksi. Ei suinkaan meidän nimemme tule olemaan enää Cröell?

SOFIA: Mitä sinä sanot nimestä Rosencröell?

LlSBETA: Rosencröell--Jöran Bjelke ja Lisbeta Rosencröell--minä luulen, että se on kaunis. Äiti, koska olet sen keksinyt?

SOFIA: Kun olen unetonna valvonut ja ajatellut sinun tulevaisuuttasi, niin ovat pienimmätkin seikat olleet tuhansin kerroin mielessäni. Tämä nimi tuli itsestään ajatuksiini, niinkuin olisi sen joku sanonut.

LISBETA: Ja kaikki on niin käyvä, kuin sinä olet ajatellut.

SOFIA: Ihmisten kohtalot ovat, lapseni, kaikkivaltiaan kädessä.

LISBETA: Äiti, minä tunnen, ettei voi käydä muuten kuin niin. Uskotko, se oli herran enkeli itse, joka kuiskasi sinulle tämän nimen. Se on minusta niinkuin jo kauan tapahtunutta ja vanha asia, että nimemme on Rosencröell. Se on unta että olemme Cröellejä.

Mutta äiti,--monta kertaa olen ajatellut,--sano minulle, kuinka sinä, Gyllenstjernan tytär, tulit suostuneeksi aatelittomaan?

SOFIA: Kysy pikemmin, kuinka minä en vieläkään ketään muuta valitsisi kuin hänet. Naiset kadottavat oman aateliutensa, kun menevät naimisiin. Mutta heidän salainen tehtävänsä silloin on korottaa aateliseksi se mies, jonka kanssa he ovat vihityt. Kaikki aatelissuvut ovat täytyneet kerran syntyä. Se on vaimojen näkymätön työ. Ja sen työn minäkin aijon tehdä.

LISBETA: Mutta eihän jokaisesta voi kuitenkaan tulla aatelismiestä.

SOFIA: Niin näyttää ainoastaan ulkoapäin. Mutta minä sanon sinulle: melkein jokaisella on jotakin semmoista sydämmeen kätketty, josta voi synnyttää aateliuden. Ainakin Samuelissa on sitä. Se täytyy vaan oikein löytää. Ja minä olen löytänyt. Hänen käytöksensä on tosin hiomaton. Isänsä kanssa alituisilla kauppamatkoilla on hän aina elänyt vaan talonpoikien seuroissa ja heidän kömpelöt tapansa ovat häneen tarttuneet. Mutta se ei merkitse mitään. Kun Samuel Cröell kerran kasvaa suureksi, niin hänen kömpelyytensä muuttuu muodiksi ja sanotaan hienoksi. Hänen sydämmessään on aateliuden lunnassana.

LISBETA: En ymmärrä mistä se voisi näkyä.

SOFIA: Siitä tavasta, jolla hän kohtelee vihollisiansa, siitä tavasta, jolla hän säälimättä musertaa heidän aikeensa ja samalla antaa heille anteeksi kaikki parjaukset häntä itseänsä vastaan,--siitä, että hän on rohkea, että hän on leijonan rohkea.

LISBETA: Se on voinut näkyä vaan meidän pienissä oloissamme-- raatihuoneen edessä ja pormestaria vastaan.

SOFIA: Se kaikki on samaa siellä suuressa valtakunnassa. Kysymys on vaan siitä, kuinka siirtää hänet pienistä oloista suuriin. Ja sinä näet, että hän nousee niinkuin kotka pilvien tasalle.

LISBETA: Isä?!

SOFIA: Yksi häneltä puuttuu. Hän ei tahdo tietää Luteruksesta eikä Kustaa Aadolfin sankaritöistä Saksanmaalla,--juuri siitä, joka täyttää kaikkien tosiylimyksien mielen.

LISBETA: Niin, ei Jörankaan puhu muusta. Aina hän kertoo minulle niistä heidän retkistään ja tappeluistaan. Vrangel on hänen ihanteensa.

SOFIA: Samuelin ihanteet eivät ole sielläpäin. Mutta olkoon, että hän osaa käyttää rohkeuttansa vielä vasta karhunpyynnissä. Ajattele, että sama rohkeus kerran palvelisi valtakunnan asioita! Se sytyke vaan on löydettävä, joka hänet sytyttää. Ja minä luulen, että kohta sen löydän. Ehkä olen jo löytänytkin.

LISBETA: Oi, äiti, kuinka paljon sinä olet ajatellut! Minua oikein pelottaa.

SOFIA: Sinun tähtesi päivin, sinun tähtesi öin, oma lapsukaiseni. Malttia vaadin vaan sinulta ja Jöraniltasi. Tässä tulee tapahtumaan suuria asioita, tai ei mitään, ja silloin kaikki jää entiselleen.

LISBETA: Kaikki jätän sinun haltuusi. (Kuuluu portinkolkutus). Ah, se on Jöran! (Ikkunalla): Se olikin vaan isä!

SOFIA (Ikkunalla.): Millä melulla he tulevat! Mikä ihme heillä on reessä?

LISBETA: Etkö näe, se on karhun nahka.

SOFIA: Mutta ei heidän pitänyt olla pyynnillä tällä kertaa.

LISBETA: Etkö näe, se on valmis talja, vuorilla peitetty.

SOFIA: Luulisi talon kaatuvan perusteiltaan, niin he meluavat!

NELJÄS KOHTAUS.

Entiset, Samuel Cröell, Pekka.

SAMUEL CRÖELL (tulee vasemmalta peräovelta, laahaten Pekan kanssa perässään suurta, lumista karhuntaljaa.): Hii, hoo! Sisälle vaan! Katsokaa, katsokaa, mitä minä tuon! He-heei! Näin suurta taljaa ei ole kellään koko kaupungissa.

LlSBETA: Huu, kuinka luminen se on!

SOFIA: Viekää herrantähden pois. Katsokaa kuinka paljon lunta te tuotte mukananne!

SAMUEL CRÖELL: Mutta katsohan ensin! Oletko moista ennen nähnyt!

SOFIA: Viekää, viekää!

SAMUEL CRÖELL (Pekalle, joka on pudistanut lumen hänen hartioiltaan): Vie se ja lämmitä ja tuo sitten tänne takasin. (Pekka vie taljan pois). Sofia, minne me ripustamme sen?

SOFIA: Samuel, ensin tervehditään, ensin kysytään, kuinka sinä olet voinut, ensin suudellaan kädelle!

SAMUEL CRÖELL: Ha-ha-ha. No terve sitten ja kuinka sinä olet voinut? Hyvin, näen minä!--Ja sinä, Lisbeta, tule tänne syliin, tule-tule! (avaa sylinsä.)

LISBETA: Mutta muista, isä, minulla, on uusi kaulus--se rutistuu niin helposti.

SAMUEL CRÖELL: Tule, tule! (Ottaa Lisbetan syliin). Voi sinä minun Liisukkani.

LISBETA: Oi isä, päästä, näetkös nyt, arvasinhan minä, voi-voi!

SAMUEL CRÖELL: Laitetaan uusi huomenna.

SOFIA: Se oli Jöranin tulon johdosta--

SAMUEL CRÖELL: Ahaa, se on totta, tänään tulee Jöran--suo anteeksi Lisbeta. minä en muistanut, älä viitsi nyyhkytellä.

SOFIA: Lapseni, isä on varmaan tuonut sinulle tuliaisia,--jotakin muuta kaunista.

SAMUEL CRÖELL: En ole mitään tuonut, ei ole päähäni pälkähtänyt. (Itsekseen): Kuinka minä todellakin--! Enkö minä rakasta lastani?-- (Lisbetalle): Lisbeta, Lisbeta, anna anteeksi, kuuletko! (Jonkun ajan kuluttua): Hahaha. mitä joutavata! No nyt tulkaa kuuntelemaan mitä minulla on kertomista matkoiltani! (Lisbeta poistuu vasemman peräoven kautta). Olimme karhun pyynnillä, vaan emme mitään saaneet. Korvessa nousi pyry, niin kauhea, niin armoton, etten semmoisessa ole ikinäni ollut. Kohta ensimäisenä päivänä me jouduimme siihen mylläkkään. Ja tiedäppäs, se saavutti meidät suurella aukeamalla, me eksyimme, emme nähneet eteemme mitään,--kun pääsimme metsän rintaan, oli pimeä yö--ja siinä sitä oltiin.

SOFIA: No oletpa nyt tässä kuitenkin.

SAMUEL CRÖELL: Ehk'en olisi ellei olisi ollut Pekka mukanani--se mainio Pekkani--voi kuinka minä rakastan häntä--me tulimme kuin veljiksi tällä matkalla.

SOFIA: Oho! Renkisi kanssa, Samuel!

SAMUEL CRÖELL: Minä jo luulin, että palellumme. Mutta Pekka kaivoi suojaiseen paikkaan kuopan lumeen, hakkasi havuja, peitti pohjan niillä, pani niitä kuopan yläpuolellekin ja ajoi lunta päälle. Sinne me kömmimme kuin kaksi karhunpentua. »Tulehan tänne syliini,» sanoi hän.-- Ja niin me makasimme koko yön sylikkäin Pekan kanssa, eikä kylmä päässyt kouristamaan.

SOFIA: Tätä juttua älä kerro kansliassa.

SAMUEL CRÖELL: Ja kun minä makasin siinä ja pitelin käsilläni Pekan kaulasta, niin en minä ajatellut teitä eikä kotia, vaan minä olin niinkuin hänen poikansa, joka oli turvautunut häneen. Muistelin niitä menneitä aikoja, jolloin minä seurasin isääni pitkillä matkoilla salomaiden ja korpien halki--ja rakastin vastuksia ja vaaroja ja kärsimyksiäkin, niin, ja sitten kaikkia semmoisia kuin Pekkakin, sydänmaan lapsia. Kuinka paljon minua viisaampi, voimakkaampi, uskaliaampi, neuvokkaampi oli Pekka, jonka rinta rauhallisesti nousi ja laski minua vastaan: minä makasin hänen vieressään niinkuin lapsi, joka vielä tarvitsee suojelijaa. Tunsin itseni onnelliseksi ja iloiseksi, ja kun vihdoin nukuin, näin unta että kaikki minun elämässäni oli muuttunut, että minä asuin maalla laajassa savupirtissä rohkeiden ja suurien talonpoikien kanssa, ja me valmistuimme hiihtomatkalle karhua kiertämään ja he hymyilivät minulle ystävällisesti ja tutkivat silmistäni pelkäsinkö minä. Voi niitä metsiä ja huurteisia honkia, joihin me olisimme kohta uponneet--! Siellä hän jo hilaa taljaa.

PEKKA (vetää taljan sisälle, taputtaa Samuel Cröelliä olalle): No lämmin se on nyt--onneksi olkoon, hyvän sait taljan Paavolan äijältä, oikeen hyvän. (Menee.)

VIIDES KOHTAUS.

Samuel Cröell, Sofia.

SOFIA: Hän pani kätensä sinun olallesi Samuel, se nyt meidän täytyy lopettaa. Kun kerran olet siinä asemassa, missä olet, älä unohda, että heitä täytyy aina pitää jonkun välimatkan päässä.

SAMUEL CRÖELL: Ei kuitenkaan pyryssä lumien alla--.

SOFIA: Ah, Samuel, jätä nyt jo tuo! Kas onpa talja todellakin kaunis!

SAMUEL CRÖELL: Niin eikö olekin! Katso kuinka tuuhea ja pitkä karva,-- uh! Sanoppas, sanoppas minne me ripustamme sen. Missä ovat minun vasarani ja naulani.

SOFIA: Samuel, emmekö jätä sitä mieluummin alas jalkoja lämmittämään?

SAMUEL CRÖELL: Ei, minä tahdon sen ylös, käpälät hajalleen joka suunnalle, noin: hää! Niin se oli hänelläkin, Paavolan äijällä. Pois nuo rimssut ja ramssut, ne ovat minua jo kauan harmittaneet. Minä tahdon nähdä jotakin yhtä suurta, voimakasta, enkä välitä pikkukoristuksista, ei mitään nauhasia!

SOFIA: Paavolan äijällä? Sieltäkö tämä talja on?

SAMUEL CRÖELL (puhuu seuraavat sanottavat lyödessään taljaa kiinni seinään): Sieltä.

SOFIA: Sinä sait sen häneltä?

SAMUEL CRÖELL: Niin. niin. Hän lahjoitti sen minulle.

SOFIA: No mistä se semmoinen ystävyys?

SAMUEL CRÖELL: Minä vapautin hänen poikansa sotapalveluksesta.

SOFIA: Sinä vapautit?

SAMUEL CRÖELL: Niin, viimeisestä sotaväen otosta jätin hänet pois.

SOFIA: Mutta, Samuel, onko se luvallista?

SAMUEL CRÖELL: Ei tämä talja ole mikään palkinto minulle. Minä en voinut olla sitä vastaanottamatta, kun Paavolan äijä vesissä silmin sen minulle antoi. Kuvaile, erota lapsestaan ikiajaksi!

SOFIA: Mutta kaikkienhan täytyy--!

SAMUEL CRÖELL: Niin se on, niin se on, mutta joskus tulee niin repivä sääli, niin armoton surku, ettei voi muuten menetellä, ei aina, mutta joskus, kun oikein sattuu.

SOFIA: Oletko vapauttanut muulloinkin?

SAMUEL CRÖELL: Olen kyllä. Edellisessä otossa viisi poikaa päästin-- lyhyellä kynänvedolla.

SOFIA: Mutta ajattele, että se olisi tullut ilmi.

SAMUEL CRÖELL: Oh, minä tiedän monta pappiakin, jotka ovat merkinneet kirjoihin kuolleeksi ja siten vapauttaneet. Sofia, ajattele, oma lapsi, juuri parhaasen ikään tullut, joka juuri on alkanut miettiä ja elää, jossa on talon koko toivo--semmoinen lähetetään vieraille maille, ajetaan surman suuhun, laumassa niinkuin karja. Tiedätkö, Sofia, mitä se on heille, noille yksinäisille ujoille salomaan asukkaille! Epätoivoissaan he jättävät talonsa. Kokonaiset kyläkunnat pakenevat sotaväen kirjoittajan tieltä.

SOFIA: Samuel, sinä sanot meidän miehet pelkureiksi,--mutta Kustaa Aadolfin kenraalit ylistävät heidän rohkeuttansa. Sinä unohdat, että he taistelevat Saksassa pyhän asian edestä, protestanttisen uskon puolesta.

SAMUEL CRÖELL: Minä nyt niistä pyhistä uskoista viis! Ryöstöretkiä ne ovat kaikki. Ja heitä ylistetään vaan pahan omantunnon vuoksi. Kas niin, Sofia, nyt se on valmis, eikö ole mainio! Tule nyt istumaan tänne sen alle. Nyt se on aivan kuin Paavolassa,--kunpa meillä vaan olisi oikein iso pirtti. Istu tähän.

SOFIA: Minä tahtoisin puhua vielä äskeisestä. Sinä rakastat noita Pekkojasi ja pirttejä ja hiihtoretkiä, ja pilkkaat uskon pyhää taistelua. Sinun pitäisi elää enemmän valtakunnan suurissa asioissa, Samuel. Etkö näe, että kaikki, jotka ovat korkealla, myöskin korkeita asioita ajattelevat,--ja kaikilla on uskontuli.

SAMUEL CRÖELL: Minä en ole koskaan pyrkinyt korkealle.

SOFIA: Samuel, mitä on mies, joka ei pyri korkealle!

SAMUEL CRÖELL: Minä tunnen monta miestä, jotka eivät pyri korkealle.

SOFIA: Sinulla ei ole mitään makua sinnepäin. Samuel, sinä olet ja tahdot olla jokapäiväinen. Sinulla ei ole koskaan ollut semmoista uskoa eikä semmoisia ajatuksia,--(hillittömästi:) jotka voisivat hankkia sinulle aateluuden!

SAMUEL CRÖELL: Ei ole. Voitko sinä antaa minulle semmoisia ajatuksia?

SOFIA (pöydän luona): Kuka ties!

SAMUEL CRÖELL: Minä aateliseksi! Ha-ha-ha! He söisivät minut elävältä. Ei, Sofia: kyllä he ovat vihoissaan minulle muutenkin. Kun oikein tuumitaan, niin se taitaa olla meidän kaikkien onneksi, ettei minulla ole uskoa eikä ajatuksia.

SOFIA: Täällä kävi tänään pormestari.

SAMUEL CRÖELL: Oo! Sepä harvinainen vieras.

SOFIA: Hän tahtoi sinua tavata virka-asiassa, mutta kun sanoin, etten tiennyt milloin sinä palaat matkoiltasi, jätti hän tänne paperin, joka on hänelle takasin lähetettävä sittenkuin sinä olet kirjoittanut sen alle.

SAMUEL CRÖELL: Missä on paperi?

SOFIA: Tässä.

SAMUEL CRÖELL (avaa paperin): Oh! Mitä tämä on!

SOFIA: Niin, mitä se on?

SAMUEL CRÖELL: Minä haastetaan hovioikeuteen siitä, että olen ottanut vastaan lahjoja ja kavaltanut kruunulta sille kuuluvia sotilaita. Syyttäjänä on Törnskjöld--Jaakko ystäväni--ja ilmiantajina: kuule Sofia, kaikki ystäväni: Plantin, Menscheffer ja pikku Hinriksson. Mutta eivätkö he pöllöpäät ymmärrä, että semmoisesta seuraa minulle kuolemantuomio!

SOFIA: Eivätköhän ne juuri sitä ymmärräkin!

SAMUEL CRÖELL: Tämä on jo liian vaarallista leikkiä!

SOFIA: Minä en luule, että se ollenkaan on leikkiä.

SAMUEL CRÖELL: Mitä sanot, Sofia? Ei suinkaan Menscheffer, Törnskjöld tahdo, että minä menettäisin henkeni?

SOFIA: Eivät he sitä tahdo.

SAMUEL CRÖELL: Mutta, kuinka sitten--? He tietävät varmaan, että heidän syytöksensä tuopi minulle kuolemantuomion?

SOFIA: He tahtovat vaan, että sinä poistuisit ja jättäisit heille sijaa. Kuinka sinä poistut, on heille yhdentekevä.

SAMUEL CRÖELL: Tietysti, tietysti he tahtovat vaan sitä. Oh, kuinka jo ehti sydäntäni kouristaa.

SOFIA: Miksi olet iloinen?

SAMUEL CRÖELL: Siksi, ettei kukaan tahdo minua hengiltä.

SOFIA: Mutta mitä sinä aijot nyt tehdä?

SAMUEL CRÖELL: Tiesinhän minä, että he olivat napisseet minun ylennystäni vastaan, mutta että asia olisi ollut näin totinen, en voinut aavistaa. Ettei tulla ensin puhumaan!--Mitäkö aijon tehdä? Sofia, minä jätän kaikki vapaaehtoisesti. Minä palajan takasin metsiini: minä en kuulu tähän maailmaan.

SOFIA: Älä ole akka. Mies ottaa oikeutensa.

SAMUEL CRÖELL: Ei. Tässä ei ole kysymys mistään oikeudesta. Jos he luulevat toimittavansa sotaväen kirjoituksia paremmin, niin ottakoot minun virkani. Minä en väitä, että olisin siihen kaikista sopivin. Päinvastoin minä vihaan koko virkaa.

SOFIA: Sinä peräännyt ilman taistelua. Peljästyit.

SAMUEL CRÖELL (huutaa): Se on niinkuin sanoin.

SOFIA (hätääntyneenä): Ei-ei, se on mahdotonta, että niin olisi,-- jotakin tässä täytyy olla väärin ajateltu. Sinä et saa heittää suurta tulevaisuuttasi. Sinä pyrit korkealle ja sinä tulet korkealle, Samuel, Samuel.

SAMUEL CRÖELL: Kun ummistan silmäni, kulkee minun ohitseni synkät kuvat. Siellä maan sydämmessä, Sofia, jospa sinä tietäisit mitä siellä tapahtuu. Koko lääni on kuin tyhjäksi ryöstetty. Ryöväritkö, luulet. Ei, vaan me virkamiehet. Erittäinkin minä, sotaväen ottaja. Mutta myöskin kaikki muut; voudit, papit, piispat, maaherrat ja itse kenraalikuvernöörikin. Ajattele tuota loppumatonta sotaa vieraalla maalla--asettaa joka vuosi tuhansia miehiä kaatuneiden sijaan, maksaa mahdottomia sotaveroja. Ja kaikki, jotka herran ja virkamiehen nimeä kantavat, ne kiskovat, ettei vaan viimeinen mehu ennättäisi muiden käsiin. Vääryyksillä ei ole mitään rajoja. Ja minä näen edessäni silmiä, ne ovat niinkuin sammuva hiillos, joka ei enää voi liekehtiä.-- Herrat tahtovat tuomita minua: Se on niinkuin tuomio minulle, etten ole ennen paennut heitä. Ja minä otan vastaan sen tuomion ja pakenen, ja pesen käteni.

SOFIA: Samuel, minä tunnen sinut, sinä teet sen, minkä kerran sanot. Mutta nyt sinä et saa. Sinä et ajattele minua etkä Lisbetaa. Sinulle voi olla mahdollista elämä savupirtissä, meille ei.--Ajattele, ajattele Lisbetaa!

SAMUEL CRÖELL: Mikä hänen on?