Part 14

— Ilta tuli tehden kaiken salaperäisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi. Mustina kohosivat tunturit mustasta merestä, alkoi sataa, hienon hienosti tihuuttaen, ilmassa oli vain kuin sumua. Pimeässä tulivat kaikki tuoksut ja hajut voimakkaammiksi, tunturin rinteiltä levisi merelle suloista koivuntuoksua, se sekaantui tervanhajuun, laivanhajuun, merenhajuun... Hiljaisuus hiipi kaikkialle, tunturien varjossa vallitsi ihmeellinen äänettömyys, koti... koti...

Matkustajat olivat menneet levolle, välikannella seisoskeli pieni, äänetön parvi miehiä ja naisia, jotka aikoivat nousta seuraavalle laiturille, muuan piippu hehkui, merimiehet järjestelivät tynnyreitä, härkä mylvähteli lastiruumassa, mutta öinen hiljaisuus vaimensi kaiken melun.

Hage meni peräkeulaan. Nyt kuljettiin niin lähellä tunturiseinää, että hän kuuli, kuinka aallot koskena kohisten murtuivat tunturia vasten. Jyrkän seinämän juurella oli muutamia harmaita talaita, pari miestä puuhaili verkkoineen. Jyrkänteen laelta pilkahti valoa jostakin mökistä. Leppien peittämään halkeamaan oli koski uurtanut vaahtoisen uomansa. Vuonon pimennoista kuului merilintujen hiljaista räkätystä, kova käheä ääni kirahti, siipiä havahtui unesta, ne havisivat hetken ja asettuivat sitten taas lepoon...

Tämä muuttumattomuus juuri on onnea, ajatteli hän. Muuttumattoman ja kadottamattoman omistaminen, käväisyt entisyydessä, olivat hänen salaisia aarteitaan. Mutta tuota muuttumatonta oli vain hänen mielessään. Satoja pettymyksiä olisi hän kohdannut, jos hän olisi noussut maihin, tältä laiturilta, seuraavalta, miltä tahansa, tai sekaantunut ihmisjoukkoon. Mutta hänpä ei noussutkaan maihin, hänpä ei sekaantunutkaan ihmisjoukkoon, yhä vaan jatkoi hän matkaansa, yhä kauemmaksi hän kulki, yhä lähemmäksi kotia, vain harhaa ja silmänlumetta oli, että hän vihdoin nousi maihin eräälle laiturille, matkaansa hän yhä jatkoi, aatostensa salaisia, muuttumattomia tienoita kohden. Kaikki, mitä hän näki oli sielun heijastusta, muuttumattoman sielun heijastusta, tunturit, tuoksuva koivikkorinne, koskenkohina, ihmiset talaan luona, lintujen räkätys pimeässä, — kaikki oli saman sielun harhakuvaa. Kerran ilmestyy sielu meille, silloin kun kaikki vasta on tulossa, ja sitä sielun kuvaa on onnekasta palata katselemaan. Sitä juuri me nimitämme kotiseudun kaipuuksi, nuoruuden kaipuuksi, se on sielumme ensimmäisen kuvan kaipuuta, niitten tienoitten kaipuuta, joista me luulemme sen löytävämme.

Voi, niitä päiviä, jolloin kaikki vasta oli tulossa! Niiden suloisuutta, niiden tuskaa, kalleinta ehkä on niiden tuska. Kadonneita nuoruusvuosia, joiden menettäminen on meidän suurimman murheemme syynä, tuska elättää niiden muistoa, niiden suloisuus on painunut lähtemättömästi mieleemme. Me emme tiedä sitä, me voimme yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan; mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme: tuossa on polku, meidät valtaa poikuusaikojemme polun tunnelma, lahdelman tunnelma, jossa me olemme uineet, pensaikon, johon me haaveinemme kätkeydyimme valoisien suviöitten vietellessä meitä yksinäisyyteen, — mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme, — omaa sieluamme — nuorta, kirkasta sieluamme...

... Sateensuojassa, kyyristyneenä erään touvikäärön päälle, vaipuneena muisteloihin, jotka itsestään hiipivät hänen mieleensä, muita maailmoja eläen, kuunteli hän höyrylaivan kohinaa ja etäistä aaltojen murtumista tuntureja vasten, seurasi harmaalle taivaalle mustina kuvastuvien tunturien ääriviivojen leikkiä. Hän kuunteli kosken pauhua, odottamatonta aironloisketta erään talaan edustalta, tuijotti suurin silmin laiturilyhdyn kellervänpunaista loistetta, jota musta vesi kuvasteli. Mitä oli hän muuta kuin kappale kappaleiden joukossa, joissa yö humisi, joissa kaikki säveleet värisivät, joita vasten kaikki öiset, pehmeät aallot särkyivät...

Ja aina kun tietoisuus hänessä hitaasti heräsi, ja hän näki itsensä, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän pyhiinvaeltaja, joka on käymässä pyhillä paikoilla ennenkuin ryhtyy suureen ja vaaralliseen tekoon. Hän olisi mieluimmin jäänyt pyhään maahan, salaperäiselle retkelleen, kadonnut ja unhoittunut niiden hautojen sekaan, joita hän kunnioitti, mutta hänellä oli velvollisuus täytettävänään...

Toivoiko hän, että maa sulkisi hänet syliinsä? Hän ei tiennyt, mitä hän toivoi, hän ei tahtonut sitä ajatellakaan, ajatteleehan hurskas pyhiinvaeltaja vain pyhiä paikkoja ja pyhiä tapauksia ...

Hiljaa liikkumattomana hän istui, katsellen pimeydessä hitaasti ohiliukuvia tuntureja. Kerran heräsi hänessä ajatus, että tästä ei Terese pitäisi, tätä ei hän ymmärtäisi, hänelle ei nuoruus merkinnyt päiviä, joiden piti tuleman, hänen päivänsä tulivat varmasti, olivat tulleet, hänen elämänsä oli lakkaamatonta nuoruutta. Mutta sitten haipui Teresen kuva hänen mielestään, hän istui pimeyteen kätkeytyneenä, katsellen tuntureja, kuunnellen huminaa...

Vihdoin tuli hänen vilu, tuuli oli kääntynyt ja pirskoitteli sadetta hänen päälleen, hän nousi, meni tupakkahyttiin ja asettui levolle. —

— Hän heräsi siihen, että laiva oli pysähtynyt, avoimesta ovesta tiedusteli muuan mies, oliko hän Jonassen, "olettenks tee Jonassen", Hage hypähti ylös ja vastasi kiukkuisesti; hän tunsi olevansa nälkäinen, likainen, kurja.

Oli päivä. Oltiin pysähdytty eräälle pienelle laiturille, mäellä, kappaleen matkaa laiturista, oli pari kolme taloa, kapea tie kiipesi vaivaloisesti tunturin rinnettä, ylempänä oli kirkko, lähellä sitä valkoinen talo ja matalia puita. Aurinko paistoi alastomille tuntureille.

Pappila — ajatteli Hage ja pudistelihen, kunpahan saisi peseytyä ja hieman aamiaista.

Hän meni välikannelle. Isossa kajuutassa nukkui ihmisiä kylki kylessä, piika käveli käytävässä pukeutumispuuhissa.

"Pestäkö? Eikös teitillä ole hyttiä? No, sitten saatte pestä ittenne olutpuolikkaassa."

Piika niisti nenäänsä alushameeseensa. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi tuijottamaan.

"Mutta näänkös minä oikeen, sehän on tuomarin Johannes. No, sepä se. Ettenkös tee muista minua ja minä kun muistan teitin niin hyvin, minä palvelin hotellissa, Nielsenin väillä. Joo — kyllä tee saatten pesinvettä. Kahveetako, tottakai, mitäs tee sanoisitten pihvistä, minun täytyy kumminkin paistaa laivurille, ja suuruspihvihän on elämän suola." —

— Peseytyneenä, tyytyväisenä ja kylläisenä seisoskeli Hage kannella ja poltteli piippuaan. Kalvakka aamuaurinko kimmelsi, vuonon pinnalla väreili aamuviri, korkeat tunturit, lumihuippuiset, harmaansinertävät, sulkivat näköalan etelään, vuonon pohjukasta siinsi aivan vedenrajaan ulottuva koivikkorinne ja pieni joki. Kohta saapuisi hän kotiin.

Katsellessaan keksi hän tuttuja piirteitä, tuttuja pikkupiirteitä, öinen seikkailutunnelma oli kadonnut. Hän tuli liikutetuksi, jälleennäkeminen koski häneen, mutta aamun kätköissä ei ollut mitään salaisuuksia.

Laivan kierrettyä erään kärjen ympäri, siinsivät kotoiset tunturit hänen silmiinsä, tuon laakson takaa ne häämöittivät, kunhan vielä yhdestä kärjestä selviydyttäisiin, näkyisi kotikylä, hän eroitti jo tunturisyvennyksen, jossa koski virtasi.

Nyt — nyt hän näki kylän.

Leveänä ja rauhallisena työntäytyi virta hiekkasärkän sivuitse vuonoon, tuossa oli laituri aittoineen, katse seurasi tien nousua, korkealla, mäen laella, oli kirkko ja sen ympärillä kaikki nuo tutut rakennukset.

Laituri oli täynnä väkeä, ylempänä olevaan aitaukseen oli kiinnitetty hevosia, hän keksi tuomarilan rillat. Hän näki isän ja äidin — hän meni laivan partaalle ja rupesi viittomaan, äiti vastasi huiviaan heiluttaen.

Kaikki on ihan entisellään, ajatteli hän kyyneleet silmissä.

27.

Äiti ja poika istuivat illalla kahdenkesken isossa tuvassa...

He tarkastelivat toisiaan, salaa, nopein silmäyksin, mikähän sinusta on sitten viimenäkemän tullut, mitähän sinä olet kokenut, ajatteli äiti. Minkähänlaiseksi minä olen mielestäsi muuttunut, ajatteli poika. He olivat samaa verta, huolimatta suurista eroavaisuuksista niin toistensa kaltaisia, niin samansyisiä, että se nyt, ensimmäisenä iltana, tuntui melkein tuskalliselta.

"Ole Bergeim ei ole tullut tänään", sanoi äiti kutoen, "hän ei tahdo heti esiintyä lankomiehenä. Hän on hienotunteinen". Hetken kuluttua hän jatkoi: "mitä meidän sinun mielestäsi olisi tehtävä?"

"Tehtäväkö — mitä sinä haluat: pidettävä heille häät ja iloittava. Virkamiehen tyttärellä on syytä iloita moisesta puolisosta — meidän päivinämme. Voisihan hän, jumalaparatkoon, palata takaisin kaupunkiin ja saada uuden konttoripaikan: liittyä uudeksi jäseneksi todelliseen naisköyhälistöön. Meidän vanha virkamiessäätymme taantuu, tai miksikä sanoisimme, että se taantuu, sanokaamme, että talonpoikaissääty valtaa sen asemat, talonpoikaissäädystä tulee uusi virkamiessääty. Yhteiskunta työntää sitä eteenpäin, ylimenoaika kirveltää, mutta minkäpäs me sille mahdamme?"

"Niin, sinä olet järkevä", sanoi rouva Hage ja sanoi sen ikäänkuin moittien, "sinä et katkeroidu, sinä et raivoa. Eikö sinua koskaan pakahduta, Johannes?"

Johannes Hage nousi, kulki ikkunan luo ja katseli ulos.

"Minussa ei ole tulta", sanoi hän hiljaa, "eikä ole koskaan ollutkaan."

Hän käveli hetken.

"Jos minä vihaisin sitä, että olen syntyisin hyvästä, vanhasta virkamiesperheestä, jos minua aina kiusaisi ja häiritsisi se, että olen porvari, niin kaipa viha ja tuska olisi minua pahemmin polttanut. Mutta minä kunnioitan sitä, mistä olen syntyisin, minun mielestäni meidän vanhat virkamiehemme, suurista virheistään huolimatta, kaikesta huolimatta, omalla tavallaan olivat hienon ja arvokkaan kulttuurin edustajia, jota ei mitenkään voi halveksua. Me kumarramme vanhaa talonpoikaiskulttuuria, mutta kuka peijakas tahansa saa estämättä solvaista meidän vanhaa virkamieskulttuuriamme. Siitä minä en pidä. Minusta yhdenvertaisuus on köyhä ilo. Kaunis ja suuri on vapaus, veljeys mieluinen kuvitelma, mutta yhdenvertaisuudesta jää minun suuhuni vain tympeä maku. Jollei tarkoiteta niin mitätöntä asiaa kuin yhdenvertaisuutta lain edessä ja muuta porvarillista silmäinlumetta."

Hän meni avoimelle ovelle ja katseli ulos. "Niin, niin, meidän aikamme on mennyt. Vanhojen virkatalojemme, puistojemme, huoneittemme aika on mennyt. Tämä puisto raivataan pois, sen paikalla on ehkä kerran uusi puisto tai pelto. Mutta sinun ääntäsi tai minun ääntäni ei kukaan kuule, me emme voi edes kummitella täällä. Meidän kulttuurityömme on tehty, me olemme pahinta kaikesta, me olemme tarpeettomia, sillä, hyväjumala, eihän tuo tuomitsemis-, kuulustelemis- ja ristimispuuha ole niin välttämätöntä, ja jos sitä tarvitaan, niin voihan sen kuka tahansa opetella, mutta vanha virkamieskulttuuri, sukukulttuuri merkitsi kerran jotakin. Se, joka nyt ei enää merkitse mitään. Isälle se on surullista, onpa se minullekin, sillä minä en kelpaa muuhun kuin sitä kulttuuria palvelemaan, mutta eihän siitä enää kukaan välitä. Niin — minä lörpöttelen."

"Jumalankiitos", sanoi rouva Hage, "kyllä täällä jo on vaiettukin riittämiin."

"Minä olen tullut kotiin katselemaan, nauttimaan jokaisesta täälläoloni hetkestä. Ja minä ratkeankin jaarittelemaan", hän istuutui keinutuoliin, "on vain yksi paikka maailmassa, jossa minä jaarittelen: täällä, tässä huoneessa. Kaikkialla muualla minä mykistyn. En täällä, tässä huoneessa, joka kohta ei ole meidän. Puhukaamme taas perheasioista. Kerrohan."

Rouva Hage kertoi monin säästynein sanoin Anne Sofiesta ja Olesta, Charlottesta ja papista. "Minä sanon sinulle, Johannes", hän läimäytti kädellään pöytään, "että jos kirkonmiehen ja Charlotten suhteesta tulee jotakin, niin — minä en heidän häitään pidä."

Johannes hymyili.

"Äitiseni — sinä olet yhtä päättäväinen etukäteen kuin ennenkin ja yhtä pitkämielinen, kun on tosi kysymyksessä. Olen sitäpaitsi aikonut lähtiessäni ottaa Charlotten mukaani."

"Kunpahan sen tekisit! Mutta puhukaamme nyt nyt sinusta itsestäsi — eikö sinulla ole mitään kerrottavaa itsestäsi?"

Johannes nousi ja meni ovelle.

"Itsestänikö — ei — ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni."

"Kellohan on jo kohta kolme", sanoi rouva Hage haukoitellen, "sinä lienet matkasta väsynyt, menkäämme levolle."

Johannes katseli seutua, hienoa sumua ajelehti kenttien yllä, tuntureilta kajasti jo heikko, kellervänharmaa sarastus.

Itsestänikö? Minkätähden hänellä ei ollut mitään kerrottavaa itsestään?

28.

Mäkien nouseminen oli raskasta, aurinko paistoi täydeltä terältä, valkoiset kivet ja matalat purot välkkyivät valoa, vasta kaadettu heinä tuoksui voimakkaasti, Johannes Hagen täytyi pysähtyä hengähtämään. Hän oli matkalla Bergeimiin Olea tervehtimään ja ajatteli lakkaamatta takaisinpalaamista.

Hän saapui pihalle, ihmisiä ei näkynyt missään. Hän istuutui hakkuutukille katselemaan. Niin, kauaksi täältä Bergeimistä näki, sen hän muisti poikuusajoiltaan, täällä oli yksinäistä, mutta ei ahdistavaa. Täällä mahtoi olla hyvä asua.

Hän käveli pihamaalla, — jokainen kaupunkilainen, jolla on suonissaan maaseudun virkamiesverta, uneksii maalle, maan pariin palaamista, niinpä niin, hänkin oli sitä unelmoinut, mutta toisinaan oli hänestä tuntunut siltä, että neljä kesäistä viikkoa riitti. Hän katseli ympärilleen; kuinka siistiä täällä oli - kuin puhaltamalla puhdistettua. Väet olivat ulkotöissä — hän huomasi heidän olevan heiniä hajoittelemassa. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Talonpoikaistuvan haju tulvahti häntä vastaan.

Hän palasi takaisin pihalle ja istuutui tukille. On oikeastaan ihmeellistä, ajatteli hän, että talonpojan tuvassa on niin erikoinen haju, ja että tuo haju on niin suurimerkityksellinen. Se on seuraava Anne Sofietakin, takertuva hänen vaatteisiinsa, käsiinsä.

Muuan mies oli tulossa niityiltä päin, se oli Ole, - hän oli kai huomannut, että talossa oli vieraita.

He tervehtivät toisiaan. "Sinä työskentelet niitylläsi", sanoi Johannes. — Niin, niin Ole teki. -"Nyt on sopivat ilmat sitä työtä varten." — Ei ollut valittamisen syytä. Eikö Hage kävisi sisään? Ei, Johannes ei halunnut, hän oli vain kävelyllä ja aikoi kohta jatkaa matkaansa.

"Syyskuussa sinä sitten pidät häitä?"

Niin, mitäpä olisi odottamisesta hyötyä, vastasi Ole, ja Hage oli yhtä mieltä.

Mutta yhtäkkiä keikautti Johannes päätään taaksepäin ja puistelihen.

"Kuulehan, Ole", sanoi hän hymyillen, "älkäämme kyräilkö toisiamme sentähden, että meistä tulee langokset. Me tiedämme kumpikin, mikä on vaikeata, mikä helppoa, minulla ei ole asiaan muuta sanottavaa kuin mikä on totta, ja hyvällä tahdolla kyllä kaikesta selviydytään. Vai mitä arvelet, Ole?"

Ole vetäytyi taaksepäin ja katseli maahan, hän ei ollut tottunut käymään päätäpahkaa asioihin käsiksi — sanoin.

"Sinä pidät minua suurimpana vaikeutenasi", sanoi Johannes.

Ole hymyili karsaasti. "Et sinä helpoinkaan ole", sanoi hän. — "Älä joutavoitse", sanoi Johannes.

Ole nauroi. Mutta jatkoi kohta vakavana: "sanotaan, että sinusta tulee tämän piirikunnan päällikkö."

"Minustako — piirikunnan päällikkö — jumala minua siitä vapahtakoon ja varjelkoon — mistä sinä olet semmoista kuullut?"

Niin, semmoista oli puhuttu. Piirikunnan päällikkö eroaa ja Johannes on tästä piiristä. "Ja sinähän olet sen näköinen kuin piirikunnan päällikön tuleekin olla", sanoi hän hymyillen taas.

"Täydessä juhla-asussako — ei se minulle sovi". Hän tarkasteli terävästi Olea. "Sinä et juuri näytä toivovan minua tänne piirikunnan päälliköksi, Ole."

Ole ei vastannut, hän katseli sivullepäin ja hymyili salaperäistä hymyään.

"Sinä et näy välittävän piirikunnan päälliköstä langoksesi, Ole", sanoi Johannes hitaasti, "sinulla ei ole sitä kunnianhimoa, onpa hyvä, ettei minullakaan ole. Saatte etsiä itsellenne jonkun epäonnistuneen poliitikon."

"Olisit sanonut talonpoikaispoliitikon", hymyili Ole.

Johannes katseli häntä terävästi, mutta ei vastannut. —

— Hetkistä myöhemmin oli Johannes matkalla alaspäin. Hän näki Olen palaavan työhön — pienenä ja kevyenä. Ole on tuolla, ajatteli hän, tuolla on hänen talonsa, hänen maansa, kukaan ei hänen rauhaansa häiritse. Mutta — mutta — Johanneksen mieleen johtui kotimatkalla vietetty yö, ihmeellisine, salaperäisine tunnelmineen, — yön ja päivän välillä on sittenkin suuri ero...

Hän meni postitoimistoon, siellä oli kirje Tereseltä: pieni, sininen kuori, pieniä, sinisiä, viivoitettuja arkkeja, käsiala koulutytön käsialaa, moista kirjoittavat kaikki neitoseni virastossa, ajatteli hän; hitaasti, kirjettä lukien, kulki hän sillan yli. Niin kaukaa, niin kaukaa, — pikkusanoja, jotka polttivat mieltä. Kipunoita ansaitsemattomasta hellyydestä, nuoruuden lämpöä, joka teki hänet köyhäksi. Teresen sanat olivat niin avomielisiä, niin sydämmellisen helliä; hän muisteli omia kirjeitään: niiden sanat ikäänkuin pelkäsivät ja häpesivät ilmituloaan. Terese ei pelkää aatostensa ilmituloa, ajatteli hän nojautuen sillan kaidetta vasten, hänen mielensä oli tuskasta raskas, hän ei tiennyt kaipasiko hän Tereseä vai iloitsiko hän yksinolosta. Hän repi kirjeen pienen pieniksi palasiksi, antoi niiden pudota virtaan, joka kuljetti ne pois — — —

29.

Ilta oli vasta tulossa, mutta sinertävää hämyä oli jo lehvistön alla, joka nyt näytti tummalta ja tiheältä, jyrkkäpiirteisinä ja värikkäinä kohousivat tunturit, pellot ja niittykaistat eroittautuivat selvästi sinisestä koivikosta, auringonlaskun valaistus värisi vielä taivaalla, mutta nopeasti hiipuen se sammui, niinkuin tuli olisi hiipunut; ja tulen hiipumista seuraa sininen, vieno hämärä. Eroitti vielä tarkasti pienenkin: harmaan aidan, punaisen portin, tien pyöränraitioineen, tuomarilan, tuomarilan valkoisen portin, rakennukset, puut, pensaat; terävästi ja selvästi eroittautuivat esineet vielä toisistaan, mutta vähitellen häivytti vaimeneva valaistus kaiken pelkiksi ääriviivoiksi, vihdoin ääriviivojenkin kajastus sammui, kaikki sulautui yhdeksi, pimeys, joka salaa oli noussut maan uumenista, näytti sulkevan kaiken syliinsä, se ei ollut valoisaa suviyön hämyä, vaan alkavaa yöpimeätä; oltiin heinäkuussa, heinäkuun loppupuolella.

Tätä katseli pastori, hän istui tienposkessa veräjän vaiheilla ja odotteli Charlottea. Leveää hattuaan piti hän käsiensä välissä, hän oli vaipunut ajatuksiin. Kesä loppuu ennenkuin sitä aavistaakaan, ja tältä kesältä oli hän toivonut niin paljon. Tuomarilassa oli uusi vieras, veli, uusi este oli hänen tiellään. Mutta näin hän ei voinut kauempaa odotella, hän ei enää jaksanut odottaa, hän oli pyytänyt jumalalta voimaa, armoa, ja hän luuli saaneensa sitä. Turvallisin mielin tunsi hän, että jumala oli antanut suostumuksensa, mutta häneltä oli puuttunut uskallusta, — jospa hän tälläkin kertaa joutuu tappiolle!

Ja kaiken lisäksi he iltaretkillään valehtelivat toisilleen, jumala antakoon anteeksi, hän sen oli aloittanut. He retkeilivät muka yhteisesti surren, mutta heidän ajatuksensa olivat aivan toisenkarvaisia. Hän tahtoi tästä kaikesta päästä, lopettaa tuosta toisesta puhumisen, nyt oli puhuttava hänestä itsestään.

Ja hänen maineensakin kärsi, olihan hän pappi, ja nyt juorusi koko seutu hänestä, se ei ollut hyvän merkki. Ympäristön taloissa oli monia naimahaluisia tyttäriä, jotka niin hyvin olisivat sopineet talonpoikaispapille, mutta hän ei huolinut ketään naimahaluisista, hän tahtoi saada hänet, hänet, joka oli toisenlainen kuin muut.

Hän näki Charlotten tulevan tuomarilasta johtavaa polkua, — hän käveli nopeasti, valoisana kajastuksena tuli Charlotte häntä kohden. Ja sittenkin: ylpeä oli hänen päänsä, kaulansa, ruumiinsa asento; hän tunsi raskaitten verien pakoittavan ja hänessä heräsi kiivas viha. Hän nousi ylös vasta Charlotten ehdittyä aivan hänen lähelleen.

"Sinä annat minun odottaa hieman liian kauan", sanoi hän matalalla äänellä.

Charlotte kohautti päätään ja katseli häntä teeskennellyn välinpitämättömästi, ihmetellen ja hieman peloissaan, odottamaton "sinä" ja äänen tumma sävy säikähdytti häntä.

"Niin, sinä annat minun odottaa, tänään kuten ennenkin", sanoi hän lähestyen Charlottea, Charlotten kepeä välinpitämättömyys raivostutti häntä, "sinä tulet, milloin sinun päähäsi pälkähtää. Sinä lähdet milloinka sinua haluttaa. Luuletko sinä voivasi pitää minua leikkikalunasi?"

"En minä ole pyytänyt teitä odottamaan", vastasi Charlotte käännähtäen sukkelasti, "en minä teitä etsi." Mutta silloin tarttui pappi hänen ranteeseensa ja puristi niin, että teki kipeätä.

"Hyvä, siispä minä etsin sinua. Ja sinä tiedät minkätähden minä sinua etsin. Tahdotko vai etkö? Tätä — tätä minä en kestä kauempaa. Yön toisensa perästä olen seisonut sinun ikkunasi edessä, vain sinua, sinua, sinua yksin minä etsin, sinut minä tahdon omistaa. Vastaa nyt, tahdotko?"

"En tiedä", vastasi Charlotte; häntä pyörrytti, hän koetti tempautua irti.

"Kyllä sinä tiedät", sanoi pappi pidättäen Charlottea luonaan, hänen suuripartaiset kasvonsa olivat lähellä Charlotten kasvoja. "Sinä tiedät kaiken", hänen äänensä muuttui pehmeäksi, pyytäväksi, "sinä tiedät, että minä olen siitä hetkestä, jolloin sinut ensi kerran näin, ajatellut vain sinua, on synti, että jollakin ihmisellä on niin suuri valta toiseen, sinä voit tuon synnin sovittaa tulemalla omakseni, minä pyydän, minä pyydän sinua", hän painoi päätään Charlotten povea vasten. "Minä olen kaivannut niin sanomattomasti", kuiskasi hän. "Kuuletko sinä, mitä minä sanon?"

Charlotte koetti tarmottomasti vapautua, peläten katseli hän pappia, maa keinui hänen ympärillään, työnsi häntä pappia kohden, hän yritti poispäin, mutta läheni yhä, "minä kuulen, mitä te sanotte", kuiskasi hän.

"Tule — täällä voi joku nähdä meidät", hän veti hänet mukaansa, he kompastuivat kanervikkoon, hän kiersi kätensä Charlotten ympärille, tuki häntä, nosti häntä.

"Tule tänne", mutisi hän suu hänen olkapäätään vasten painautuneena; he pysähtyivät erään puun alle, hän kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen. "Tahdotko sinä — tulla omakseni, lupaatko minulle sen?"

"Lupaan — lupaan", kuiskasi Charlotte koettaen riistäytyä irti, "minä lupaan — sanonhan minä lupaavani."

Huudahdus, voihkaus värisytti hänen ruumistaan, hän painoi kasvonsa Charlotten povea vasten. "Jumala olkoon kiitetty", kuiskasi hän. Charlotte tarttui hänen päähänsä ikäänkuin tahtoen työntää sen pois, mutta luopuikin aikeestaan, väkivalloin tempautui hän irti, luiskahti toiselle polvelleen, mutta kavahti nopeasti ylös.

"Minä pelkään", sanoi hän.

"Älä pelkää", sanoi pappi koettaen tavoittaa häntä.

"Minä pelkään", huudahti Charlotte ja syöksyi pois kanervikosta, luullen itseään seurattavan huusi hän taakseen: "olenhan minä sen luvannut", syöksähti vielä kerran ja pääsi maantielle. Pappi seurasi, häntä ympäröi kuuma hehku, häntä peloitti, "olenhan minä sen luvannut", huudahti Charlotte taas ja alkoi juosta tietä pitkin. Pappi ei seurannut. Hän seisoi vain ja tuijotti.

Charlotte juoksi kunnes pääsi arkihuoneeseen. Siellä istuivat äiti ja Johannes. Hän pysähtyi hengästyneenä ja tuijotti toisesta toiseen, — näki lampunvalossa heidän huolestuneet kasvonsa — nyt he taas olivat huolissaan hänen tähtensä.

"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi hän käyden kalmankalpeaksi, "ettekö iloitse?"

"Mitä sinä sanot, lapseni", rouva Hage nojautui taaksepäin tuolissaan, "oletko sinä suunniltasi?"

"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi Charlotte ja tarttui pöytään, jotta ei kaatuisi, "onko siinä mitään ihmeellistä?"

"Äiti — äiti", huudahti hän yhtäkkiä ja heittäytyi polvilleen äidin eteen.

Äiti kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen, toisella hän viittasi Johannesta menemään, pitkin, hiipivin harppauksin poistui hän huoneesta.

Kauan istui rouva Hage hyväillen Charlotten hartioita, sitten hän sanoi rauhallisesti, viileähkösti:

"Maltahan nyt lapseni — eihän se niin vaarallista ole." Ja kun Charlotte vain yhä tiiviimmin painautui hänen syliinsä, jatkoi hän: "Rauhoituhan nyt toki, Kyllä siitä selviydytään, minä autan sinua."

"Minua ei voi kukaan, kukaan auttaa."