Part 6
Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset ja vaivat hänet itsensä pian sortavat.
Ja jos elämään jäävät lapset!?
Se ajatus painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla myötäväksi vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein selvänä, miten hän itse kylmänä ruumiina makaa jonain päivänä tuossa vuoteella ja lapset ympärillä itkevät ... eikä hän sitä enää kuule ... henkisilmillään vain saa katsella, miten ne ensin joku korjaa huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnantuvalle huutokauppaan. Ja miten ihmiset siellä sanovat että ei sekään pari muuta kyennyt kuin lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille, Korvisen ja Karttulan haltijat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule, mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä elättää.
... Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä tukalammaksi, kun en pääse lapsilta edes kerjuulle.
"Hyvä Jumala riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen huomaasi nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia katsellen. Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna nousi istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että täytyi kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja vilvoittaa.
Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen asemasta.
Se oli Matti. Tuli kainalosauvoihin nojaten kuihtuneena ja vaaleana sisään. Ainoastaan lyhyt tynkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.
Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui tuijottaen kaksoisiin.
"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta kättelemään. Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteenlaidalle lapsia yhä katsellen.
"Niin, siinä ne ovat", sanoi Sanna.
"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."
"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti.
"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja Aukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja Miinaa kulettavat vankureilla muassaan."
* * * * *
"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa ... kutsui pois luoksensa kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Kaksi päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen arkkuun ne pantiin ja laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin lapsia, haudattiin samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla, niin muiden kuin Nurkanperänkin lasten. Muut itkivät kaipuusta ja kapinoitsivat kuolemata vastaan, kun se ankaralla kädellään oli pois pyyhkäissyt heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäiset eivät kuolemata nuhdelleet, vaan kiitollisuutta tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä siitä että kuolema oli pelastanut lapset.
Erittäinkin äiti itki, kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta kurjuudesta lapset olivat pelastuneet ... "iäiseen iloon Jumalan luokse".
Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpanijais-ateriansa ihmisten antipaloista.
Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodinpaikka olis avoinna ja jos Matti haluaisi, niin hänet pantaisiin siihen.
Kova oli Matilla taistelu itsensä kanssa, ennenkuin saattoi isännälle mitään vastata.
"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.
"Niin ... kyllähän minä tulen jos vain otetaan. Mikäpä tässä muukaan."
"Minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.
"Kyllähän se niin on."
Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli vastahakoinen. Hän oli luullut ilosanomaa vievänsä!
"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät, ettei se jo ollut rapissut.
Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan taistelun.
"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten kun oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti sitä sanoessaan verrattain tyytyväiseltä.
"Niinpä taitaa olla", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki Matin alistuvan kohtaloonsa. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.
"Mutta sinä ja nuo?..." virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja katsahti lapsiin, Liinuun, joka hiljaisena ja surkastuneena istui ristissäkäsin takkakivellä, ja katseli Tuppua sekä Miinaa, jotka lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.
"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kuin Jumalaan turvata, joka luonutkin on, niin tottahan huolen pitää ja antaa voimia kitua kestämään siksi kun..."
"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristinalaisen elämän", päätti Matti.