Part 6

Aivoni työskentelivät kuumeisesti niinkuin aina suuren vaaran uhatessa, ja minä päätin tarjoutua vapauttamaan Flossien, vaikkapa oman henkeni hinnalla. Tätä älköön kukaan väärin ymmärtäkö ja ajatelko, että sankarillisuus tahi jokin muu senkaltainen hölynpöly olisi päätökseni sanellut. Ei sinnepäinkään. Oli vain oikeus ja kohtuus, että päätin tehdä kaikkeni. Minähän olin välillisesti syyllinen siihen, että lapsiparka oli joutunut tuohon kamalaan tilanteeseen. Minä olin vanha ja elämäni oli jo arvoton, kun taas hän oli nuori ja elämänsä keväässä. Hänen kuolemansa olisi ehkä saattanut hautaan hänen isänsä ja hänen äitinsäkin, mutta minua ei olisi monikaan surrut. Useat armeliaisuuslaitokset olisivat päinvastoin iloinneet kuolemastani. Tyttöselle aiottu kuolemakin oli niin hirmuinen, että se sopi paljon paremmin vanhalle karaistuneelle miehelle. Minä en suinkaan aikonut antaa noiden roistojen ottaa itseäni kiduttamalla hengiltä, sillä minä olen luonteeltani hyvin pelkuri ja arka, vaan olin päättänyt ampua itseni heti kun olin varma, ettei lasta enää mikään vaara uhannut, uskoen taivaallisen isäni ottavan huomioon kaikki leventävät asianhaarat ja antavan tekoni anteeksi. Parissa sekunnissa ehdin ajatella tämän kaiken ja paljon muutakin.

"Kuulkaahan, herra Mackenzie", sanoin minä, "ilmoittakaa sotuille minun olevan halukkaan vaihtokauppaan ehdolla ettei minua surmata, ennenkuin tyttönen on päässyt varmaan turvaan kotinsa seinien suojaan."

"Et liiku askeltakaan!" huudahtivat Curtis ja Good yhtäaikaa.

"Ei, ei", sanoi Mackenzie, "en tahdo kenenkään kuolemaa omalletunnolleni. Jos Jumala on armossaan niin määrännyt, että tyttäreni on kärsittävä tuo kamala kuolema, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa. Olette rohkea (mitä minä en suinkaan ole) ja jalo mies, Quatermain, mutta te ette saa mennä."

"Ellei muu auta, niin menen", sanoin minä päättäväisesti.

"Tämä on tärkeä asia", virkkoi herra Mackenzie kääntyen Lygonaniin päin, "jota meidän täytyy tarkoin tuumia. Vastauksemme kuulet kun päivä koittaa."

"Hyvä on, valkoinen mies", sanoi soturi välinpitämättömästi, "mutta muista, että jos vastauksesi tulee liian myöhään, niin lemmikkiäsi ei ole enää olemassa; siilon on tämä tehnyt tehtävänsä", ja hän liikautti leveätä keihästään. "Sanojesi johdosta voisin ajatella sinun aikovan karata yöllä kimppuumme, mutta tytön hoitajanainen on minulle sanonut, että täällä on nyt vain parikymmentä miestä, muut kun ovat matkalla rannikolle. Ei ole viisasta, valkoinen mies", lisäsi hän nauraen, "uskoa majaansa niin heikon vartioston turviin. Toivotan sinulle hyvää yötä, valkoinen mies, ja teille myös, te toiset valkoiset miehet, joiden silmät minä piakkoin ainiaaksi suljen. Päivän koittaessa saan siis vastauksesi. Ellei mitään kuulu, niin muista äskeiset sanani."

Sitten hän kääntyi rauhallisesti Umslopogaasiin päin, joka oli koko ajan seisonut hänen takanaan ja vahtinut häntä kuin kissa hiirtä, ja sanoi huolettomasti:

"Avaahan ovi, mies, ja liikukin tavallista sukkelammin!"

Tämä koetteli jo liiaksi tuon vanhan päällikön kärsivällisyyttä, jonka mitta oli nyt täysi. Hän olikin tuijottanut masai-soturi Lygonaniin koko ajan veristävin silmin ja vesissä suin, mutta nyt oli hänen kipenöitsevä kiukkunsa kohonnut kiehumapisteeseen. Ojentaen pitkän kätensä hän riuhtaisi sanansaattajan eteensä ja kumartui, niin että hänen raivon vääristämät kasvonsa olivat vain tuuman päässä masain kasvoista.

"Näetkös minut?" ärjäisi hän julmistuneesti.

"Näen kyllä."

"Entä tämän?" ja Umslopogaas painoi Inkosi-kaasin terän melkein masain nenään kiinni.

"Näen ielusikin; entä sitten?"

"Sinä masai-koira, sinä pöyhkeilevä suupaltti, sinä lasten kiduttaja, tällä 'lelulla' minä paloittelen sinut jäsen jäseneltä. Kiitä onneasi, että olet sanansaattaja, sillä muutoinpa olisin jo ammoin tukkinut ruokottoman suusi."

Masai heristi suurta keihästään ja vastasi julkeasti nauraen: "Sinutpa tahtoisin kohdata mies miestä vastaan, niin saisimme nähdä."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta Umslopogaas asettui hänen tiellensä.

"Me kohtaamme kyllä, älä pelkää", sanoi tuo vanha zulu kylmästi. "Umslopogaas, Chakan jälkeläinen, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja on hakeva sinut vaikka maan alta ja sinä olet kumartava Inkosi-kaas'ia, kuten monet ennen sinua. Naura vain, naura vain; huomenna herkuttelevat shakaalit luillasi!"

Lygonanin mentyä aukaisimme korin, jonka hän oli tuonut mukanaan todistukseksi siitä, että Flossie oli todellakin joutunut heidän vangikseen. Korissa oli Goya-liljan ihana kukka, jonka olen jo lukijalle kuvannut. Kukan kuvussa, joka oli täysin kehittynyt ja aivan vahingoittumaton, oli harmahtava paperipalanen, joka oli reväisty eväiden ympärillä olleesta käärepaperista. Lapulle oli kirjoitettu muutamia rivejä, jotka kuuluivat:

"Rakkahin isä ja äiti. Masait yllättivät meidät ollessamme kotimatkalla löydettyämme liljan. Koetin paeta, mutta yritykseni ei onnistunut. Tomin he surmasivat, mutta Jim pääsi pakoon. Minua ja hoitajaani on kohdeltu hyvin ja he sanovat aikovansa vaihtaa meidät johonkin herra Quatermainin seuralaiseen. Siihen en missään tapauksessa suostu. Minun tähteni ei kenenkään tarvitse henkeään uhrata. Hyökätkää yöllä heidän kimppuunsa, sillä he aikovat illalla juoda ja mässätä ja nukkuvat siis sikeästi juhlan jälkeen. Ellei apua tule ennen päivän koittoa, niin surmaan itseni pistoolillani, joka on aina mukanani. Rakas äiti ja isä, rukoilkaa puolestani. Olen hyvin peloissani, mutta turvaudun Jumalaan. En tohdi kirjoittaa enempää, sillä pelkään jonkun huomaavan mitä teen. Hyvästi.

Flossie."

Toisella puolen olivat sanat: "Terveisiä herra Quartermainille. Neuvottelija tuo korin mukanaan, joten herra Quatermain saa liljan."

Lukiessani nuo sanat, jotka tuo urhoollinen tyttönen oli kirjoittanut uhkaavasta kamalasta vaarasta huolimatta, kihosivat kyyneleet silmiini. Miten urhea hän olikaan, tuo suloinen lapsi! Tilanne, johon hän oli joutunut, olisi voinut saattaa vahvimmankin miehen suunniltaan. Vannoin kerran vielä sydämessäni, ettei tyttö saisi kuolla, jos minä voisin hänet pelastaa vaikkapa uhraamalla oman henkenikin.

Nyt alkoi kiihkeä neuvottelu. Toistin äskeiset sanani ja lisäsin, ettei päätöstäni voinut mikään peruuttaa, ellei muuta pelastuksen keinoa keksitty. Herra Mackenzie kielsi jälleen jyrkästi ja Curtis ja Good vannoivat kuolevansa kanssani, jos pysyisin päätöksessäni.

"On aivan välttämätöntä", sanoin minä vihdoin, "että jotakin yritetään ennen auringon nousua."

"Kutsutaan kokoon saatavilla olevat miehet ja isketään kuin vimmatut roistojen kimppuun, kävi miten kävi", sanoi Curtis.

"Aivan niin", huudahti Umslopogaas zulujen kielellä; "puhut kuin mies, Incubu. Ehdotuksesi hyväksytään heti. Onhan kysymys vain kahdestasadasta viidestäkymmenestä masai-koirasta! Montakos meitä onkaan? Tuolla päälliköllä (Mackenziella) on parikymmentä miestä ja sinulla, Macumazahn, viisi; viisi valkoista miestä -- siis kaiken kaikkiaan kolmekymmentä. Kuulehan nyt tarkoin, mitä sanon Macumazahn, joka olet sodan tuttu vanhastaan. Tyttönen kirjoitti, että masait huvittelevat ja syövät paljon lihaa tänä iltana. Juhlikoot vain, sillä omia hautajaisiaanhan he viettävätkin! Mitä sanoi tuo koira, jonka toivon tapaavani ennen päivän koittoa? Ettei hän pelkää hyökkäystä, koska meitä on niin vähän. Tunnetko kiviaitauksen, johon hän on leiriytynyt miehineen? Minä näin sen aamulla ja se on tämmöinen." Hän piirsi maahan soikean ympyrän. "Tässä on suuri sisäänkäytävä, joka on nyt kokonaan piikkipensaikon sulkema, ja jyrkkä rinne on aivan sen edessä. Incubu, sinä ja minä asetumme käytävän suulle ja minä vannon, ettei sen kautta pääse kukaan elävänä ulos, vaikka pyrkijöitä olisi satakin.

"Katsohan nyt; me käymme heidän kimppuunsa näin. Lähdemme liikkeelle heti kun tähdet alkavat himmetä -- ei ennemmin, sillä pimeässä emme voi tapella, eikä myöhemminkään, sillä silloin he alkavat herätä ja huomaavat hankkeemme -- ja Bougwan hiipiköön kymmenen miehen kera rakennuksen toisessa päässä olevalle kapealle sisäänkäytävälle. Tapettuaan siellä olevan vahdin, mikäs on suoritettava niin hiljaa, ettei hiirenhiiskaustakaan saa kuulua, heidän pitää odottaa toiminnan hetkeä. Incubu, minä ja tuo leveärintainen wakwafi -- hän on urhoollinen mies -- hiivimme isolle sisäänkäytävälle, jonka molemmin puolin me asetumme väijyksiin vahdin surmattuamme. Jäljelläolevat kuusitoista miestä jaamme kahteen ryhmään, joista toinen asettuu sinun johdollasi ketjuun aitauksen oikealle puolelle ja toinen 'rukoilijamiehen' (Mackenzien) johdolla aitauksen vasemmalle. Teillä pitää olla kaikilla pyssyt ja kun sinä, Macumazahn, möräät kuin sonni, alkavat kaikki murhaavan tulen nukkuvain laumaan, mutta varokaa lasta! Silloin kiljaisee Bougwan miehineen sotahuudon ja karkaa joukkoineen muurin yli aitaukseen. Kiljunta, pyssyjen pauke, kuolevien voihkina ja Bougwanin joukon hyökkäys yllättävät kokonaan nuo ruoan, juoman ja unen raskauttamat masai-soturit, jotka silloin pakkautuvat laumassa suurelle sisäänkäytävälle, jonka suulla Incubu, minä ja wakwafi olemme väijyksissä. Käytävään tunkeutuvaan joukkoon on laskettava lyijyä aivan kaatamalla, ja niistä, jotka pelastuvat luotisateesta, pidämme me kyllä huolen. Tämä on minun suunnitelmani, Macumazahn; jos sinulla on parempi, niin sano."

Selitin toisille tarkoin tämän ehdotuksen, jonka kaikki heti mielihyvällä hyväksyivät voimatta kyllin ihmetellä tuon vanhan zulun neuvokkuutta. Umslopogaas olikin taitavin sotapäällikkö, mitä milloinkaan olen tavannut. Hänen suunnitelmaansa noudattaen me saatoimme toivoa hyökkäyksemme menestyvän, vaikka aikeemme olikin vihollisen moninkertaiseen ylivoimaan nähden epätoivoisen uhkarohkea.

"Umslopogaas, sinä vanha leijona", lausuin minä sydämellisesti, "sinä tiedät aina miten ja milloin on iskettävä."

"Niin, niin, Macumazahn", vastasi hän, "minä olenkin ollut soturi neljäkymmentä vuotta ja olen ollut monessa leikissä mukana. Saanpa taaskin kerran tapella oikein miehen lailla. Minä vainuan verta, Macumazahn -- minä vainuan verta."

VI.

VALMISTUKSIA.

Lähetysaseman koko väestö oli, kuten voidaan ajatellakin, kiiruhtanut heti vihollisjoukon näyttäytyessä päärakennusta ympäröivän vallituksen turviin, ja miehet, naiset ja suuri joukko lapsia seisoskelivat nyt kauhun valtaamina ympärillämme pienissä ryhmissä keskustellen hirveästä kohtalosta, joka odotti heitä, jos nuo julmat ja verenhimoiset masait onnistuisivat valloittamaan aseman.

Kun Umslopogaasin suunnitelma oli meillä kaikilla tarkoin selvillä, kutsui herra Mackenzie heti luoksensa neljä sukkelaa noin viidentoista vuoden ikäistä poikaa ja käski heidän mennä vakoilemaan, mitä vihollisen leirissä oli tekeillä, ja tulla aina vähän väliä ilmoittamaan näkemiään ja kuulemiaan. Toiset nuorukaiset ja myöskin naisia sijoitettiin vallitusta vartioimaan mahdollisten yllätysten varalta.

Senjälkeen käski isäntämme kaikki taistelukelpoiset miehensä, joita oli kaksikymmentä, ja meidän neljä wakwafiamme kokoontumaan suuren puun juurelle. Nojaten toisella kädellään puun kylkeen hän puhui sitten joukolle muutamia liikuttavia ja mieleenpainuvia sanoja. Hetki oli juhlallinen ja vakava, ja minä luulen, ettei kukaan läsnäolijoista sitä milloinkaan unhota. Herra Mackenzie seisoi paljain päin puun juurella ja oli ojentanut puhuessaan toisen kätensä. Sydäntä särkevä tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen vaimonsa istui tuolilla hänen vieressään ja oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alphonse, joka oli sangen onnettoman näköinen, ja me kolme seisoimme heidän lähellään ja Umslopogaasin jylhä muoto näkyi taampaa, jossa hän seisoi tapansa mukaan tapparaansa nojaten. Edessämme oli joukko asestettuja miehiä --. toisilla oli luodikot ja toisilla keihäät ja kilvet, -- jotka tarkkaavaisesti kuuntelivat isäntämme puhetta. Oksien lomitse kuultava kalpea kuu loi ryhmään omituisen, salaperäisen valon ja yötuulen surumielinen suhina puun miljoonissa neulasissa lisäsi vain hetken jo ennestäänkin murheellista tunnelmaa.

"Miehet", lausui herra Mackenzie selitettyään heille juurtajaksain tilanteen ja suunnitelman, joka oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme, "vuosia olen ollut teidän hyvä ystävänne, opettajanne ja suojelijanne. Kaikesta pahasta olen koettanut parhaani mukaan teitä ja omianne varjella ja te olette viihtynyt luonani hyvin. Olette tunteneet lapseni -- Lumpeenkukan -- sen syntymästä saakka, ja täällä teidän parissanne hän on kasvanut ja varttunut vuosi vuodelta. Hän on ollut lastenne leikkitoveri, hän on hoitanut teitä, kun olette olleet sairaat, ja te olette oppineet rakastamaan häntä."

"Niin olemme", sanoi kumea ääni, "ja me olemme valmiit uhraamaan henkemme hänen puolestaan."

"Minä kiitän teitä sydämestäni ja minä olen myös varma, että te nyt, kun julmat ja säälimättömät miehet uhkaavat katkaista hänen nuoren elämänsä -- tietämättä minkä hirveän rikoksen he tekevät -- teette kaikkenne pelastaaksenne hänen nuoren henkensä ettekä anna minun ja hänen äitinsä murheeseen sortua. Ajatelkaa omia vaimojanne ja lapsianne. Jos hän kuolee, niin hänen murhaajansa hyökkäävät myös meidän kimppuumme, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa onnistuisimmekin pitämään puolemme täällä, niin majanne poltettaisiin ja omaisuutenne ja karjanne ryöstettäisiin. Minä olen rauhan mies, niinkuin hyvin tiedätte, enkä ole kaikkina näinä vuosina kertaakaan kohottanut kättäni ihmisverta vuodattaakseni, mutta nyt minä sanon: iskekää, iskekää Jumalan nimessä, joka käski meidän suojella henkeämme ja kotejamme. Vannokaa", jatkoi hän yhä innostuneemmin -- "vannokaa, että teette kaikkenne ja taistelette viimeiseen mieheen minun ja näiden urhoollisten valkoisten miesten kanssa pelastaaksemme rakkaan lapseni verisestä ja julmasta kuolemasta."

"Sen lupaamme ja vannomme, isäni" sanoi äskeinen kumea ääni. "Koiran kuolema tulkoon meidän ja omiemme osaksi ja heitettäköön luumme shakaaleille ja korppikotkille, jos valamme rikomme! On kylläkin peloittavaa, isäni, iskeä näin pienellä joukolla moninverroin voimakkaamman vihollisen kimppuun, mutta me seuraamme sinua, isä, ja kuolemme kanssasi. Sen vannomme!"

"Niin sanomme me kaikki", huusivat toiset.

"Niin sanomme mekin", lisäsin minä.

"Hyvä on", sanoi herra Mackenzie. "Olette miesten miehiä ja turvallinen tuki vaaran hetkellä. Ja nyt, rakkaat ystäväni -- niin mustat kuin valkoisetkin -- polvistukaamme tähän tähtitaivaan alle Jumalan armoistuimen eteen ja rukoilkaamme nöyrästi, että Hän, jonka kädessä me kaikki olemme ja joka on elämän ja kuoleman herra, armossaan vahvistaisi käsivartemme ja siunaisi yrityksemme, johon aiomme ryhtyä ennen päivän koittoa."

Hänen esimerkkiään noudattivat kaikki paitsi Umslopogaas, joka jäi seisomaan Inkosi-kaasin varteen nojaten. Tuolla vanhalla, jäykällä zulu-soturilla ei ollut luultavasti muuta Jumalaa kuin hänen rakas tapparansa.

"Ikiaikojen Jumala!" aloitti lähetyssaarnaaja rukouksensa liikutuksesta värähtelevällä äänellä, joka kajahti juhlallisesti illan hiljaisuudessa; "sinä sorrettujen suojelija, turvattomien holhooja, orpojen isä ja turvamme vaaroissa, kuule nöyrä rukouksemme! Sinuun turvaudumme suuressa murheessamme, rakas taivaallinen isämme. Kuule rukouksemme! Rakas lapsemme, jonka meille annoit -- viaton lapsemme, jonka olemme opettaneet sinua pelkäämään ja rakastamaan, on joutunut julmain ihmisten käsiin, jotka uhkaavat lopettaa hänen nuoren elämänsä. Ole hänen kanssaan, oi isä, ja lohduta häntä! Pelasta hänet! Sinä, joka määräät kuolevaisten kohtalot, ole kanssamme koetuksemme hetkellä. Tee meidät väkeviksi, että voittaisimme julman vihollisemme. Hajoita henkäykselläsi hänen laumansa, tee hänet voimattomaksi ja saata hänen ylpeytensä häpeään. Varjele meitä vaaran hetkellä; voimasi kilvellä suojele meitä ja älä unhota meitä tässä suuressa surussamme. Auta meitä nyt, etteivät nuo julmurit saa murskata rakasta lastani kiviin! Kuule rukouksemme! Ole armollinen niille meistä, jotka päivän koitossa iäksi lähtevät tästä maailmasta. Tee heidät puhtaiksi; oi Jumala; huuhdo pois heidän syntinsä Karitsan veressä, ja saata heidät ikuiseen iloosi, kunniasi kirkkauteen. Seuraa meitä taisteluun, kuten muinoin Israelin lapsia! Amen!"

Hän vaikeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen me kaikki nousimme ja ryhdyimme valmisteluihin. Umslopogaas sanoikin jo, että "nyt on jo aika tehdä muutakin kuin puhella". Jokaiseen eri ryhmään tarvittavat miehet valittiin mitä suurimmalla huolella ja jokaiselle teroitettiin moneen monituiseen kertaan mitä kunkin oli tehtävä. Perinpohjaisen harkinnan jälkeen päätettiin, ettei Goodin johtamille kymmenelle miehelle, joiden oli hyökättävä leiriin, annettaisi ampuma-aseita, sillä päättelimme kolmelta taholta suunnatun ristitulen voivan käydä vaaralliseksi omille miehille. Olimme kaikki yksimieliset, että heidän tehtävänsä onnistuisi kaikista parhaiten vain kylmän teräksen avulla -- Umslopogaas kävi jo aivan kaunopuheliaaksi esittäessään "kylmän teräksen" hänen mielestään monia ja korvaamattomia etuja. Masai-puukon, jonka olin ottanut kanootissa murhatun palvelija parkamme rinnasta, annoin Goodille. Hänellä oli myös revolverinsa ja hän olikin joukossaan ainoa, jolla oli ampuma-ase. Meillä oli paitsi neljää winchester-kivääriämme kuusi martini-kivääriä. Itse otin winchesterin -- omani --, joka oli erinomainen pikaista tulta vaadittaessa ja jossa oli sitäpaitsi oma laittamani erittäin käytännöllinen tähtäin. Toisen annoin herra Mackenzielle ja jäljelläolevat parille hänen miehelleen, jotka olivat tunnetusti tarkkoja ampujia. Martini-kiväärit ja herra Mackenzien muutamat luodikot jaettiin runsaiden ampumavarojen kera miehille, joiden oli kahdessa ryhmässä asetuttava ketjuun aitauksen molemmin puolin ja aloitettava kiihkeä tuli nukkuvaan masai-joukkoon.

Umslopogaasilla oli aseensa -- Inkosi-kaas, niinkuin kaikki tiedämme, ja muistettanee, että hänelle, Curtikselle ja vahvimmalle wakwafille oli uskottu suuren sisäänkäytävän puolustaminen masaiden hurjaa rynnistystä vastaan. Ampuma-aseiden käyttö ei luonnollisesti tullut siinä kohden kysymykseenkään, joten Curtis ja wakwafi päättivät valmistaa itselleen Umslopogaasin tapparan tapaiset aseet. Sattuikin niin hyvin, että herra Mackenziella oli varastossaan erinomainen valikoima parhaita englantilaisia kirveenteriä. Curtis valitsi kohtalaisen painavan hyvin leveäteräisen kirveen ja wakwafi otti hiukan pienemmän.

Valitsimme sitten herra Mackenzien varastosta kolmen jalan ja kuuden tuuman pituiset, jostakin erittäin sitkeästä puulajista tehdyt kirvesvarret, joihin terät kiinnitettiin mahdollisimman lujasti. Umslopogaas korjaili hiukan varsien muotoa ja vuoltuaan kummankin varren päähän kohtalaisen suuren pyöreän pahkan estämään asetta luiskahtamasta kädestä hän teroitti tapparat teräviksi kuin partaveitsi. Sitten hän upotti ne vesisankkoon turpoamaan, etteivät terät pääsisi päästään irti. Kun ulkona oli kaikki valmistukset tehty, menin minä huoneeseeni ja otin esille pienen puulaatikon, jota en ollut aukaissut Englannista lähdettyäni. Olimme varustautuneet mahdollisimman hyvin kaikkien yllätysten varalta ja tuossa laatikossa minulla oli neljä pienen pienistä teräsrenkaista tehtyä panssaripaitaa.

Viimeisellä Afrikan retkellämme olimme Kukuana-maassa nähneet alkuasukkailla teräksisiä rengaspaitoja ja olimmepa kokeilleetkin niillä muutamissa vaarallisissa seikkailussa, joista emme olisi ilman niitä hengissä selvinneetkään. Muistaen tämän minä olin jo tätä matkaa suunniteltaessa ehdottanut kumppaneilleni, että teettäisimme tuommoiset panssaripaidat jossakin asetehtaassa tuntemattomien tapausten varalta. Tämmöinen teollisuus on tosin Euroopassa melkein kokonaan unhottunut, mutta Birminghamin takomoissa tehdään melkeinpä mitä hyvänsä asesepän töitä, kun tarkat selitykset seuraavat tilausta eikä tingitä hinnasta. Sieltä saimmekin aikanaan siroimmat teräspaidat mitä toivoa voi. Työ oli kerrassaan erinomainen ja nuo tuhannet ohuet, pienet renkaat, joista kutomus oli tehty, olivat parhainta terästä.

Näissä korkeakauluksisten villapaitojen tapaisissa teräspaidoissa, jotka eivät olleet kirkkaat, vaan sinertivät kuin pyssyn piippu, oli pehmoinen säämiskävuori. Minun oli niin kevyt ja sopi niin hyvin, että olisin voinut pitää sitä vaikka viikon ihon lainkaan hankautumatta. Curtiksella niitä oli kaksi. Toinen oli samanlainen kuin minunkin, mutta toinen oli valmistettu hänen erikoisen tilauksensa mukaan ja ulottui aina polviin saakka -- paita ja housut yhdessä kappaleessa. Näihin teräspaitoihin kuuluivat matkailulakin tapaiset päähineet jotka olivat kotoisin samasta tehtaasta ja joiden teräskutomus kykeni torjumaan ankaratkin iskut.

Tuntuu melkein naurettavalta puhua rengaspaidoista tällä ampuma-aseiden aikakaudella, sillä niitä vastaan ne eivät luonnollisesti merkitse mitään, mutta alkuasukasten teräaseita kuten keihäitä ja kirveitä vastaan ne ovat erinomaiset. Olen usein ajatellut, että jos Englannin hallitus olisi siirtomaasodissaan ja etenkin zulu-sodassa pukenut sotilaansa keveihin teräspaitoihin, niin monet, jotka silloin kaatuivat, eläisivät vieläkin.

Nyt kiitimme onneamme, että olimme teettäneet nuo teräspaidat, ja kantajaroistot, jotka varastivat melkein kaikki tavaramme, eivät olleet liioin suureksi iloksemme huomanneet tätä kallisarvoista laatikkoa. Kun Curtiksella oli kaksi panssaripaitaa, otti hän perinpohjaisen harkinnan jälkeen itse tuon polviin saakka ulottuvan -- hänellä ei ollut nimittäin minkäänlaista kilpeä, jolla hän olisi voinut suojata jalkojaan. Pyysin häntä antamaan toisen Umslopogaasille, mihin pyyntöön hän heti suostuikin. Zulu tulikin samassa tuoden Curtiksen kirveen, jonka hän oli vihdoinkin saanut mielensä mukaiseksi. Me näytimme hänelle teräspaidan ja sanoimme hartaasti toivovamme hänen käyttävän sitä taistelussa, mutta hän kieltäytyi ensin ja selitti, että kun hän oli jo neljäkymmentä vuotta tapellut omassa nahassaan, niin hän ei aikonut nytkään tapella rautaisessa. Minä levitin silloin paidan lattialla ja siepaten raskaan keihään minä iskin sen niin voimakkaasti kuin jaksoin teräspaitaan, josta se ponnahti helähtäen takaisin tekemättä naarmuakaan noihin karaistuihin teräsrenkaisiin.

Tämä näyte sai hänet jo melkein muuttamaan mielensä ja kun minä vielä selitin hänelle, miten tärkeätä oli, että hän luopui kaikista vanhanaikaisissa ennakkoluuloista kallisarvoisen henkensä suojelemiseksi, kun oli niin kova puute miehistä, niin hän suostui heti. Sanoin hänelle vielä, että teräspaita yllään hän ei tarvinnut lainkaan kilpeä, vaan saattoi hoidella tapparaansa molemmin käsin, mikä seikka sai hänet vallan riemastumaan. Hän veti rautanahan heti yllensä ja tuo Curtikselle tehty teräspaita mukautui todellakin zulun voimakkaan vartalon ympärille kiinteästi kuin nahka. He olivat melkein yhtä pitkät ja vaikka Curtis näytti kookkaammalta, niin minä luulen erotuksen olleen enemmän kuvitellun kuin todellisen. Curtis oli vartaloltaan täyteläisempi, mutta kookkaampi hän ei ollut, käsivarsia lukuunottamatta. Ne olivat kylläkin paljonkin paksummat kuin Umslopogaasin, jonka kädet olivat pitkät ja verraten hoikat, mutta raudanvahvat. Lihasten ääriviivat kuvastuivat selvästi tuon tumman teräskudoksen läpi, ja seisoessaan siinä tapparat käsissään he olivat niin peloittavan näköiset, ettei isompikaan miesjoukko olisi tohtinut käydä heidän kimppuunsa.

Kello oli jo pian yksi ja tiedustelijat ilmoittivat, että masait alkoivat käydä nukkumaan nuotioidensa ympärille juotuaan teurastamainsa härkäin veren ja syötyään niiden lihaa kohtuuttomat määrät. Aitauksen kummallekin sisäänkäytävälle oli kuitenkin asetettu vahdit. Flossie istui suunnilleen aitauksen keskellä lähempänä läntistä muuria ja hänen hoitajansa ja tuo valkoinen aasi olivat hänen luonansa. Hänen jalkansa oli sidottu ja sotureita makasi kaikkialla hänen ympärillään.