Part 5

"Isoisäni", aloitti hän, "palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana Moskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria vanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti joltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän kuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa haudan lepoon. Minun isäni --"

Tässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa levätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi.

"Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat", vastasi tuo naurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. "Tahdon vain osoittaa, etteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli komea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja säärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on vain hänen viiksensä eikä -- mitään muuta.

"Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat. Tuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät viettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran vuotta. Tuo kultainen aika!" ja hän huokasi syvään. "Olen ranskalainen ja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin, minä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia ruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin yhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt, nimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin enkelin -- mutta sydän -- voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän ihmisen tässä maailmassa joutuakin -- sydän oli musta ja liukas kuin kiiltonahkasaapas." Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun.

"Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko", koetti Curtis lohduttaa häntä taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle.

Alphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen:

"Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta herran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme, Annette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku -- herrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni, mutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja. Minun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman numeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle Annetten sydämen valloituksen.

"Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut vangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä. Minulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään, mutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä pohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin minä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä aikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.'

"'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen', niinkuin hän pitikin.

"Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla. Toverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka päivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota.

"Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu Tonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot eivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä kiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan. Mutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä. Minä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin.

"Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan serkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja -- Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä toisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä suu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli kaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten he imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti, ja lopulta he -- häpeä sanoakin -- suutelivat aivan rehellisesti. Näky oli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni sotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon, jonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui -- minä olin tappanut hänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi. Santarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen laivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi minut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille eikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen yksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän minua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen, joka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli vangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään mistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa tohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen murtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä erämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen."

Hän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta huolimatta me olimme tukehtua nauruun.

"Te itkette, hyvät herrat", sanoi hän. "Eikä ihmekään -- tarinani onkin niin surullinen."

"Hyvin surullinen", sanoi Curtis. "Menkäämme nyt levolle. Minä olen kuoleman väsynyt ja viime yönä emme paljon nukkuneet tuolla siunatulla kalliolla."

Noudatimme hänen kehoitustaan ja vaivalloisen ja vaarallisen matkamme jälkeen tuntui sangen oudolta paneutua levolle valkoiseen, pehmoiseen vuoteeseen miellyttävän siistissä huoneessa.

V.

UMSLOPOGAAS VANNOO VALAN.

Seuraavana aamuna oli Flossien paikka aamiaispöydässä tyhjä ja minä kysyin, mihin hän oli mennyt.

"Noustessani aamulla minä löysin tämän oveni ulkopuolelta", vastasi hänen äitinsä. "Tehän voittekin sen itse lukea", ja hän ojensi minulle paperilapun, jolle oli kirjoitettu seuraavat sanat:

"Rakkahin äiti! Aurinko alkaa juuri nousta ja minä olen lähdössä vuorille hakemaan herra Quatermainille liljan, josta hänen kanssaan eilen keskustelin, joten älä ole levoton siitä, että olen poissa herätessäsi. Otan valkoisen aasin, hoitajani, pari poikaa ja hiukan evästä mukaani ja viivyn ehkä koko päivän, sillä olen päättänyt löytää kukan, vaikka minun täytyisi ratsastaa parikymmentä penikulmaa. -- Flossie."

"Toivottavasti hänelle ei nyt tapahdu mitään pahaa", sanoin minä hiukan levottomasti. "Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vaivata häntä kukkaa etsimään."

"Flossie huolehtii kyllä itsestään", sanoi hänen äitinsä. "Hän tapaa usein tehdä tuommoisia retkiä, kuten oikea erämaan tytär ainakin." Mutta herra Mackenzie, joka tuli samassa huoneeseen ja näki lapun ensi kerran, kävi sangen vakavaksi, vaikka hän ei sanonutkaan mitään.

Aamiaisen jälkeen minä vein hänet hiukan sivulle ja kysyin, eikö kävisi päinsä lähettää muutamia miehiä tytön jälkeen ja koettaa saada hänet palaamaan, sillä minä pelkäsin masai-roistojen kuitenkin saattavan hiiviskellä lähetysaseman ympärillä ja tyttösen joutuvan heidän käsiinsä.

"Minä pelkään sen olevan turhaa", vastasi hän. "Flossie on ehkä jo viidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän on lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään", ja herra Mackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein yhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi tasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta.

Minä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja tarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra Mackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja seuraamaan niitä, jos ne löytyisivät.

Puuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen voimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat alapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin; lihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn sytyttäjä.

Päästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista tehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava, että kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala oli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle silmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä täällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja näkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren mahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle matkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin hopeinen käärme.

Flossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään ja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin Umslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä kovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan.

"Mitä nyt, Umslopogaas?" kysyin minä.

"Vainuan verta", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten itsepintaisesti.

Päivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme kaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme nähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain Inkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan uteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui siinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta viisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan.

"Mikä hirveä mies!" huudahti pieni ranskalainen ja nosti hämmästyksissään kätensä ylös. "Katsokaas reikää hänen päässään; siinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi imettää tuommoista pienokaista?" ja hän räjähti nauramaan omalle päähänpistolleen.

Umslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät pahaaennustavasti.

"Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas antanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon tähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian typistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä piskuinen apina mieheksi."

Alphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä vallattomammin tuolle "hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle", kuten hän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo roteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi pyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan mahdollisimman ilkeä irvistys.

"Seiso alallasi", huusin minä; "älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle rakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!" Alphonse ei luultavasti kuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen jäsenensä.

Sitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä milloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä vihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli ilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes tapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa silmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas, puoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten, piirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko ajan vain kahdeksasosa tuuman päässä.

Oli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan naulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen ympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi aiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta kuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan kauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen kasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti. Samassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt toisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in varteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen pelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä sanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden näytettä.

"Inkosi-kaas on hyvin terävä", huudahti Umslopogaas, "ja isku, joka katkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan miehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen temppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö nyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai mitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina siis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä katkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun nähden. Olen puhunut."

"Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?" kysyin minä närkästyneesti. "Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa sinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman."

"Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma punainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas rusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni. Ei, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on viisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen tekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani. Tarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole nähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren tapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi kuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven itselleni."

"Onpa teillä jäyheä seuralainen", sanoi herra Mackenzie, joka oli nähnyt koko kohtauksen. "Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta; katsokaahan!" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun valkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. "Voinpa melkein vannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'."

"Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä", vastasin minä, "sillä hän on vihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on hyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran monta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden vanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta järkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä."

"Hän väittää vainuavansa verta", sanoi herra Mackenzie. "Suokoon Jumala, että hän erehtyisi luulossaan. Olen hyvin levoton tyttöseni tähden. Hän ei ole vieläkään kotona ja kello käy jo neljättä."

Huomautin siihen, että tyttö oli ottanut evästä mukaansa eikä luultavasti aikonutkaan palata ennen iltaa; mutta olin itsekin mahdollisimman rauhaton ja pelkäsin ilmaiseväni huolestuneisuuteni.

Hetkisen kuluttua palasivat miehet, jotka herra Mackenzie oli lähettänyt Flossien jälkeen, ja he kertoivat seuranneensa aasin jälkiä pari penikulmaa. Eräällä kivikkoisella harjulla olivat jäljet sitten hävinneet eikä niitä enää löytynyt. He olivat kuitenkin tutkineet tarkkaan koko tienoon mahdollisimman laajalta, mutta eivät olleet nähneet tyttösestä merkkiäkään.

Iltapäivä kului sangen työläästi, ja kun Flossieta ei kuulunut auringon mennessä mailleen, kiihtyi levottomuutemme huippuunsa. Hänen äitiparkansa oli aivan pelon ja tuskan lamauttama, mutta isä pysyi ihailtavan rauhallisena. Oli tehty kaikki, mitä ylimalkaan voitiin tehdä: miehiä oli lähetetty joka taholle eksyneitä etsimään, ammuttiin laukauksia ja valpas tähystäjä oli koko illan puussa, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut.

Vihdoin tuli pimeä eikä tuo kultakutrinen tyttönen ollut palannut retkeltään.

Kello kahdeksan söimme illallisen, joka oli hyvin alakuloinen, eikä rouva Mackenzie näyttäytynyt lainkaan. Me kolme vierasta olimme myöskin sangen vaiteliaat, sillä pelko lapsen kohtalosta painosti meitä ja sitäpaitsi meitä vaivasi kiusallinen tunne, että me olimme aiheuttaneet tämän tuskan ystävälliselle isäntäväellemme. Ateria oli juuri päättymäisillään, kun minä nousin pöydästä ja poistuin jollakin tekosyyllä. Halusin olla yksin ja harkita tilannetta kenenkään häiritsemättä. Menin kuistille ja istahdin piippuni viritettyäni lähelle kuistin päätyä, niin että tuo kapea ovi, joka oli tehty rakennusta ja kukkaistarhaa ympäröivään vallitukseen, oli minua vastapäätä. Olin istunut paikallani noin viisi minuuttia, kun kuulin tuon oven narahtavan. Tuijotin pimeään ja kuuntelin hengittämättä, mutta mitään ei näkynyt eikä hiiskaustakaan kuulunut, ja minä arvelin erehtyneeni. Oli pilkkopimeä eikä kuu ollut vielä noussut.

Kului hetkinen, kun jokin pyöreähkö esine lennähti äkkiä pehmeästi kolahtaen kuistin kivipermannolle ja vieri ohitseni. Istuin alallani ihmetellen mikä kumma se mahtoi olla. Olin jo melkein varma, että näkemäni esine oli ollut jokin eläin, kun samassa eräs seikka johtui mieleeni ja minä hypähdin kiivaasti tuolistani. Esine oli takanani parin jalan päässä. Ojensin käteni sitä kohti ja se ei hievahtanutkaan: eläin se ei ainakaan ollut. Kosketin siihen. Se oli pehmoinen, lämmin ja jotakuinkin painava. Otin sen sukkelaan käteeni ja tarkastelin sitä tähtitaivasta vasten.

Pitelin kädessäni vielä lämmintä ihmisen päätä.

Olen jo vanha enkä vähästä hermostu, mutta minun täytyy myöntää, että tuo kaamea huomio kauhistutti minua. Kuka oli heittänyt sen kuistille? Kenen se oli? Juoksin tuolle kapealle ovelle, mutta ketään en nähnyt eikä mitään kuulunut. Olin juuri astumaisillani ovesta vallituksen ulkopuolelle, mutta hetkisen epäröityäni minä peräydyin ja salpasin oven lujasti. Mieleeni juolahti juuri viime askeleella, että oven ulkopuolella oli varmaankin väijyksissä jokin roisto, joka olisi voinut tappaa minut yhdellä keihään pistolla. Palasin sitten kuistille ja pyysin mahdollisimman rauhallisesti Curtista tulemaan luokseni. Pelkään kuitenkin, ettei ääneni ollut aivan tavallinen, sillä kaikki kolme, Curtis, Good ja Mackenzie, nousivat pöydästä ja syöksyivät ulos.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi lähetyssaarnaaja tuskaisesti. Minä kerroin heille kaikki.

Herra Mackenzien punakat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Seisoimme kirkkaasti valaistun ruokailuhuoneen ovella, joten minä näin hänet aivan selvästi. Hän katseli päätä kauan ja tarkkaan.

"Tämä mies oli Flossien seurassa, kun he aamulla lähtivät täältä", sanoi hän henkäisten syvään. "Jumalan kiitos, ettei pää ollut tyttöseni!"

Tuijotimme sanattomina toisiimme. Mitä oli tehtävä?

Samassa jyskytettiin ovelle, jonka juuri olin salvannut, ja ääni huusi:

"Avaa, isä, avaa!"

Aukaisin oven ja sisään syöksyi pelästynyt mies. Tunsimme hänet heti. Hän oli lähtenyt iltapäivällä parin miehen mukana tiedustelumatkalle.

"Isäni!" huusi hän, "masait ovat kimpussamme! Heitä on suuri joukko kiertänyt kukkulan ja etenevät parhaillaan tuota vanhaa kivirakennusta kohti alhaalla puron reunalla. Isäni, olkoon sydämesi vahva! Valkoinen aasi on heidän mukanaan ja 'Valkoinen Lumme' ratsasti sillä. Eräs nuori soturi talutti eläintä ja 'Lumpeenkukan' hoitaja käveli nyyhkyttäen sen vieressä. Muita hänen seuralaisiaan en nähnyt."

"Oliko lapsi vielä hengissä?" kysyi Mackenzie käheästi.

"Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan vahingoittumaton, isäni. Minä näin heidät aivan läheltä."

"Jumala olkoon hänelle ja meille armollinen!" huudahti lähetyssaarnaaja epätoivoisesti.

"Kuinka paljon niitä on?" kysäisin minä.

"Kolmattasataa -- kolmattasataa!"

Katsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului vallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto:

"Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo puhutella sinua!"

Umslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin korkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle.

"Näen vain yhden miehen", sanoi hän. "Mies on asestettu ja hänellä on kori kädessä."

"Avatkaamme ovi", sanoin minä. "Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi tässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske."

Vedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara koholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat. Aukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja pystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo ennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs välähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija oli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski keihäänsä kenttään.

"Puhelkaamme hiukan", sanoi hän. "Ensimmäinen sanansaattajamme, jonka lähetimme luoksenne, ei voinut puhua", ja hän viittasi päähän, joka oli vierähtänyt kuistin portaille -- mikä kammottava näky -- "mutta minulla on jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin mukanani", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti, että sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan.

"Selvitä asiasi", sanoi herra Mackenzie lyhyesti.

"Minä olen Lygonani Guasa Ambonin joukkoon kuuluvan masai-osaston päällikkö. Olen miehineni seurannut näitä kolmea valkoista miestä" -- hän osoitti Curtista, Goodia ja minua -- "mutta he olivat meitä viekkaammat ja pääsivät tänne. Välimme eivät ole selvät ja me aiomme tappaa heidät."

"Niinköhän, ystäväiseni?" ajattelin minä.

"Saapuessamme tänä aamun heidän perässään tänne me kohtasimme kaksi mustaa miestä, yhden mustan naisen, valkoisen aasin ja valkoisen tytön. Toisen miehen tapoimme -- hänen päänsä on tuolla portaalla -- mutta toinen pääsi pakoon. Mustan naisen, pienen valkoisen tytön ja valkoisen aasin me toimme mukanamme tänne. Tämä kori todistanee, että puhun totta. Eikö se ole tyttäresi kori."

Herra Mackenzie nyökäytti päätään ja soturi jatkoi:

"Hyvä on! Sinun ja tyttäresi kanssa meillä ei ole mitään riitaa, emmekä halua sinua lainkaan vahingoittaa. Karjasi -- kaksisataa neljäkymmentä päätä -- siis eläin mieheen -- olemme jo ottaneet haltuumme."

Herra Mackenzie voihkaisi raskaasti, sillä hänen karjansa oli hyvin arvokas, jonka hän oli suurella vaivalla ja huolella itse kasvattanut. "Niin, karjasi otamme, mutta muuten saat olla rauhassa, sillä tänne ei olisi hyvä hyökätä", jatkoi soturi ja katsahti röyhkeästi ympärilleen. "Mutta valkoisten vieraittesi laita on toisin; olemme ajaneet heitä takaa yöt ja päivät ja meidän täytyy saada heidät hengiltä. Johan meille kaikki tytötkin nauraisivat, jos palaisimme kotiin tyhjin toimin. Heidän täytyy kuolla, kävi miten kävi!

"Pikku tytöllesi ei tee kukaan mitään pahaa, sillä hän on niin suloinen ja rohkealuontoinen lapsi. Saat hänet takaisin ehdolla että luovutat meille yhden noista kolmesta -- hengen hengestä -- jolloin me tuomme lapsesi hoitajineen tähän. Tarjoukseni on edullinen, valkoinen mies. Pyydämme vain yhden miehen, jonka saatte itse valita, ja me tyydymme valintaanne. Tuon pitkän", hän viitasi Curtikseen, "minä ottaisin hyvin mielelläni; hän on hyvin vahvan näköinen ja kuolisi hitaammin."

"Entä, jos minä sanon, etten luovuta miestä?" kysyi herra Mackenzie.

"Ei, älä sano niin, valkoinen", vastasi soturi. "Siinä tapauksessa tyttäresi kuolee aamun sarastaessa, ja hoitajanainen sanoo, että hän on ainoa lapsesi. Jos hän olisi hiukan vanhempi, niin ottaisimme hänet orjaksi, mutta kun hän on niin nuori, niin minä tapan hänet omin käsin -- tällä samalla keihäällä. Voithan tulla katsomaan, jos tahdot. Saat minulta luotettavan saattueen", ja tuo roisto oikein hohotti raa'alle pilalleen.