Part 4

Silloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle, joka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän jalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli täynnä teräviä piikiviä.

"Kas siinä", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja vallitukseen, "on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni toisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä alkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta kolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten olenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka Afrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan, on muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja sitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto."

Mentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta aukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka oli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka kauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni kauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki Englannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin monipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra Mackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä. Kokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja.

Tämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli kaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi koottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista kanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton vesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat. Asuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus, jonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu kivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan erillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa ilmanalassa.

Aivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni ihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä Keski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie sanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön -- itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä -- oli melkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen jalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria sanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti joka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko rakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan -- korkealla kun olivat -- valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle.

"Mikä kaunis puu!" huudahti Curtis.

"Onhan se komea", vastasi herra Mackenzie. "Minun tietääkseni ei näissä seuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä sanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat ja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän kaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä viidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään, ystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin sangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan oloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo ennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin." Hän meni edellämme kuistille.

Ihmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen kokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen pikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta tehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin elohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt viiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet.

"Rouva pyytää sanomaan, että aamiainen odottaa. Tehkää niin hyvin, kunnioitettavat herrat", ja mies kumarsi erittäin kohteliaasti, mutta huomasi samassa Umslopogaasin, joka tuli hiljalleen jäljessämme peloittavaa tappuraansa kiikutellen, ja kohotti hämmästyksissään kätensä taivasta kohti.

"_Ah, mais quel homme_!" huudahti hän ranskan kielellä, "_quel sauvage affreuex!_ Katsokaa tuota kirvestä ja syvää kuoppaa hänen päässään!"

"Kenestä puhutte, Alphonse?" kysyi herra Mackenzie.

"Kenestäkö puhun!" toisti tuo pieni ranskalainen katsellen herkeämättä Umslopogaasia, jonka juhlallinen olemus näytti hänet kokonaan lumonneen. "Hänestä tietenkin", ja hän viittasi Umslopogaasiin -- "_ce monsieur noir_."

Kaikki alkoivat nauraa ja Umslopogaas, joka huomasi olevansa tämän yleisen ilon aihe, synkkeni peloittavasti, sillä hän ei juuri ymmärtänyt leikkiä.

"_Parbleu_!" sanoi Alphonse; "nyt hän julmistuu. Poistunpa hyvän sään aikana", minkä hän tekikin sangen vikkelästi.

Herra Mackenzie yhtyi sydämellisesti nauruumme. "Hän on omituinen luonne -- tuo Alphonse", sanoi hän. "Kerron teille hänen vaiheensa; mutta menkäämme ensin maistelemaan hänen herkkujaan."

"Saanko luvan kysyä", sanoi Curtis syötyämme mahdollisimman hienon päivällisen, "mistä olette saaneet ranskalaisen kokin täällä erämaassa?"

"Hän saapui tänne omasta vapaasta tahdostaan", vastasi herra Mackenzie, "ja pyysi päästä palvelukseeni. Hänellä oli ollut Ranskassa joitakin rettelöitä ja pakeni Zanzibariin, jossa hän sai kuulla, että Ranskan hallitus oli vaatinut hänen luovuttamistaan. Silloin hän lähti sisämaahan aikoen kätkeytyä sinne ja kohtasi aivan nälkään nääntymäisillään minun mieheni, jotka olivat tavaroita hakemassa, ja heidän mukanaan hän sitten tuli tänne. Teidän pitäisi oikeastaan kuulla hänen itsensä kertovan elämäntarinansa."

Sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen selosti Curtis matkaamme ja isäntämme kävi sangen vakavaksi.

"On aivan selvää", sanoi hän, "että nuo masai-roistot ovat jäljillänne ja minä olen sangen hyvilläni, että pääsitte niinkin onnellisesti taloni turviin. Täällä he eivät luullakseni tohdi kimppuunne käydä. Pitikin sattua niin onnettomasti, että melkein kaikki mieheni lähtivät viemään norsunluuta ja muita tuotteita rannikolle. Nyt minulla on vain parikymmentä taistelukelpoista miestä, jos kimppuumme todellakin hyökättäisiin. Lienee parasta, että annan muutamia määräyksiä kaiken varalta", ja mennen ikkunan ääreen hän kutsui luoksensa erään ulkopuolella seisoskelevan alkuasukkaan, jolle hän sanoi jotakin swahilin murteella. Mies kuunteli, tervehti kunnioittavasti ja poistui.

"Olen sydämestäni pahoillani, jos saatoimme teidät sellaiseen pulaan", sanoin minä vakavasti, kun isäntämme palasi luoksemme. "Ennen jatkamme matkaamme ja luotamme hyvään onneemme kuin läsnäolollamme usutamme nuo verenhimoiset roistot kimppuunne."

"Ei puhettakaan. Jos masait tulevat, niin he tulevat; luulenpa meidän voivan valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Valkoista miestä ei panna tielle tästä talosta, vaikka maailman kaikki masait sitä vaatisivat."

"Nytpä muistan", sanoin minä istuttuamme hetkisen vaiti, "että Lamulla asuva konsulimme kertoi saaneensa teiltä hyvin merkillisen kirjeen. Siinä nimittäin kerroitte tänne saapuneen erään miehen, joka olisi kaukana sisämaassa tavannut suuren valkoisen kansan. Mitä luulette, mahtoikohan miehen puheissa olla mitään perää? Kysyn vain sentähden, että minäkin olen pari kertaa eläissäni kuullut samanlaisia huhuja kaukaa pohjoisesta tulleilta alkuasukkailta."

Herra Mackenzie ei virkkanut siihen mitään, vaan poistui huoneesta ja toi takaisintullessaan kauniin miekan, jonka kaltaista emme olleet milloinkaan ennen nähneet. Miekka oli pitkä ja sen leveä ja painava terä oli noin puolen tuuman päähän teränsuusta lävistetty mutkikkailla leikkauksilla niinkuin me sahaamme kuvioita pehmeään lautaan. Koristukset oli myös tehty siten, etteivät ne näyttäneet lainkaan heikontavan aseen kestävyyttä, mikä oli jo sangen kummallista. Leikkausten reunat oli sitäpaitsi kaikki silattu kullalla, joka oli jollakin tuntemattomalla tavalla upotettu aivan irroittamattomasti kovaan teräkseen.

"Kas niin", sanoi herra Mackenzie, "oletteko milloinkaan nähneet toista tämän moista?"

Tarkastelimme asetta ja pudistimme päätämme.

"No hyvä. Näytin sen teille vain sentähden, että mies, joka kertoi nähneensä tuon valkoisen kansan, toi sen mukanaan. Muutoin en olisi lainkaan uskonutkaan hänen puheitaan. Mutta kerronpa teille kaikki mitä asiasta tiedän, mikä ei suinkaan ole paljon.

"Istuskelin eräänä iltana hiukan ennen auringon laskua tuolla kuistilla, kun eräs nälkiintyneen näköinen miesparka ontui puutarhan poikki luokseni ja kyyristyi eteeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja mitä hänellä oli asiaa. Hän kertoi minulle silloin pitkän hämärän jutun, että hän kuului johonkin kaukana asuvaan heimoon, jonka eräs toinen heimo oli hävittänyt aivan sukupuuttoon, jolloin hän omaisineen oli paennut vieläkin kauemmaksi pohjoiseen Laga-nimisen järven ohi. Vihdoin he saapuivat eräälle järvelle kaukana vuoristossa -- mies sanoi sitä pohjattomaksi järveksi -- ja siellä hänen vaimonsa ja veljensä kuolivat johonkin tarttuvaan tautiin -- rokkoon luultavasti. Paikalliset asukkaat karkoittivat hänet silloin kylistään ja kymmenen päivää hän sitten harhaili vuoristossa eksyen vihdoin tiheään, silmänkantamattomiin ulottuvaan piikkiseen pensaikkoon, josta metsästävät valkoiset miehet hänet löysivät ja veivät hänet, kuten hän itse sanoi, maahan, jonka kansa on valkoinen ja asuu kivirakennuksissa. Siellä hän lepäsi viikon verran, kunnes eräänä yönä valkopartainen mies, jonka hän ymmärsi olevan poppamiehen, tuli hänen luoksensa ja tutki hänen tilansa perinpohjin. Sitten hänet vietiin tuon pensaikkoaavikon halki erämaan laitaan, jossa hänelle annettiin ruokavaroja ja tämä miekka ja kehoitettiin kiireimmiten poistumaan. Niin hän ainakin kertoi tapahtuneen."

"Miten hänelle sitten kävi?" kysyi Curtis, joka oli kuunnellut melkein hengähtämättä.

"Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja kestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja marjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää kohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne.

"Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan kuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle ja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä silmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin hirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa, vaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian laita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä ympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman matkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta hiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta kansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te luulette, herra Quatermain?"

"En tiedä", sanoin minä pudistaen päätäni. "Tämä laaja mannermaa kätkee niin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita perättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen. Täältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja terveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin valkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää sen."

"Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä", sanoi herra Mackenzie hymyillen.

IV.

ALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA.

Päivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on mielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen Afrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme Umslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ, johon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää arvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä kiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan lattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä ylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien lukkoja.

Jokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli "ukkonen" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin terävästi, oli "kimeä-ääninen pikku paholainen". Winchesterit olivat "naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut", ja kuusi martini-luodikkoani olivat "rahvasta".

Hänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin eläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän uskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä lempinimillä.

Tappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi väliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän muistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt rakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan hirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen "Inkosi-kaas", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa kuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville miksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä kerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi naiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden kulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että kaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä. Joutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina "Inkosi-kaas'in" kanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi hän, että "Inkosi-kaas" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli "nähnyt niin monen miehen aivot".

Otin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta, joka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi tehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen jalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen vahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka, joka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä luinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis tavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina parin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain lujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli varressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa kaadettujen vastustajain lukumäärää.

Terä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä se oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä, jonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin kaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin partaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva piikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin reikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen joutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä.

Sitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten myöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen reiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä uhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja vasempaan, ja jälki, jonka "Inkosi-kaas" silloin jätti, oli totisesti hirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa piikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä aseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän olikin. Hänen liikanimensä "tikka" oli luultavasti johtunutkin tuosta hänen erikoistaidostaan.

Semmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein lyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin silmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja silloinkin se oli aina hänen reitensä alla.

Ojentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti kuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa, jossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle aivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia tuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut puhuttavankaan "Goya-liljoista", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat minulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan lumonnut heidät, sanoivat he.

Tämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä vuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon verraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut lähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en milloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan ja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista kasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta kohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä näin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan maljakon muotoinen.

Tummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta jakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti kaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti laajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen heleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa kullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta ja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat miehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan ajatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa ja kunniaa ylistävät.

Flossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen kukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin juuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen hurmaavan kukan.

Sitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut itseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman ketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita.

"Yksinäiseksikö?" toisti hän. "En suinkaan. Olen onnellinen aamusta iltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään hinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei kukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta täällä", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, "minä olen _minä_ ja jokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' -- nimi on heidän antamansa -- ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen lukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista. Heidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin näyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos minut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä saisi olla vapaa -- vapaa kuin ilma."

"Lukeminen ei teitä siis lainkaan miellytä", sanoin minä.

"Kyllä. Isä opettaa minulle latinaa, ranskaa ja laskentoa."

"Ettekö milloinkaan pelkää näiden villi-ihmisten parissa?"

"En. He eivät ole milloinkaan rauhaani häirinneet. Minä luulen heidän uskovan, että olen '_ngai_' (yliluonnollinen), kun olen niin valkoinen. Näettekös tätä?" ja hameensa taskusta hän otti kaksipiippuisen nikkelöidyn derringer-pistoolin. "Tämä on aina taskussani ja jos joku yrittäisi koskea minuun, ampuisin hänet heti. Ammuinhan minä kerran leopardinkin, joka hyppäsi aasini niskaan kun olin ratsastamassa. Säikähdin kyllä kovin, mutta samassa minä laukaisin sen korvaan, ja eläin vierähti maahan kuin kivi. Sen nahka on nyt huoneeni seinällä. Katsokaahan tuonne, herra Quatermain", jatkoi hän innostuneesti ja viittasi etäisyyteen; "eikö minulla ole kumppaneita?"

Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja ensi kerran minä näin Kenia-vuoren kaikessa jylhässä kauneudessaan. Siihen saakka se oli ollut tiheän sumun peitossa, mutta nyt oli sumuverho hälvennyt, niin että vuoren huippu, joka nousi pilviin aina kahdenkymmenentuhannen jalan korkeuteen, hohti kuin sulatettu kulta ilta-auringon valossa. Alempana kätkeytyi vuori vielä sumuvaippaansa, joten sen siintävä, auringon säteiden piinaama lumipeitteinen huippu näytti lepäävän kuin pilvijalustalia maan ja taivaan välillä. Näky oli niin kaunis, etteihän minun kömpelö kynäni kykene sitä lainkaan kuvailemaan.

Katseltuani tuota hurmaavaa näkyä minä tunsin sydämeni sulavan ja mieleni valtasi syvä hartaus. Minusta tuntui kuin nuo laskevan auringon lempeät säteet, jotka kultasivat Kenian lumen, olisivat tunkeutuneet sieluni sisimpään. Herra Mackenzien luona asuvat alkuasukkaat olivat antaneet vuorelle nimen "Jumalan sormi" ja minusta tuo nimi kuvasi sattuvasti tyyntä rauhaa, joka varmaankin vallitsee tämän levottoman maailman yläpuolella ja joka ehdottomasti johtui mieleen tuota suurenmoista näkyä katsellessa. Olen jossakin kuullut runosäkeen:

"Oi kauneus, sinä olet iäinen ilonlähde!"

Nyt nuo sanat johtuivat mieleeni ja nyt vasta minä täysin käsitin mitä runoilija oli tarkoittanut.

Niin, tuommoinen kaunis näky on todellakin iäinen ilonlähde, ja minä ymmärsin oivallisesti, mitä pikku Flossie tarkoitti kun hän sanoi, että Kenia oli hänen toverinsa. Vanha Umslopogaaskin, tuo hurja zulu-soturi, sanoi, kun kehoitin häntä katsomaan vuoren hehkuvaa huippua, että "katsoipa sitä vaikka tuhat vuotta, niin ei halua kääntää katsettaan muualle". Hänen merkillinen mielikuvituksensa johdatti kuitenkin hänen ajatuksensa hiukan eri suuntaan kuin mihin meidän hartaat mietteemme menivät. Päästäen mielikuvituksensa valloilleen hän kuvaili alkuasukasten tapaan laulaen, miten hänen kuoltuaan hänen henkensä asettuisi ainiaaksi tuonne lumihuipulle, josta hän tuulispäänä ja ukkosen salamana syöksyisi jyrkänteestä alas ja "tappaisi ja tappaisi ja tappaisi".

"Mitä sinä sitten tappaisit, vanha verikoira?" kysyin minä.

Hän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi rauhallisesti:

"Niitäpä toisia henkiä vain."

"Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?" sanoin minä.

"Minä en murhaa", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; "minä tapan vain rehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei tapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka tappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä taistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset miehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa peliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni ikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi murhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!" Hän poistui arvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan.

Samassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan, näkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen tutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman laajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he uskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille alueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli melkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille pitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat kääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin, jota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme myöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme.

Tiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä levolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis, joka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän oli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta hänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään selostamaan kaikkea mitä hän kertoi.