Part 22

Vanha Umslopogaas hän vain nojasi hyvään tapparaansa, ja niin verenvuodon heikontama kuin hän olikin hän pilkkasi vihollisiaan haukkuen heitä "akoiksi", ja Nastan yllytyksistä huolimatta ei kukaan tohtinut lähestyä häntä. Nähdessään vallituksen tulevan pian valmiiksi ja suunnitelmansa raukeavan tyhjiin, hyökkäsi vihdoin vanha Agon, joka oli rohkea mies, hulluna raivosta noille verisille portaille heristäen suurta keihästä.

"Vai sinä!" karjaisi zulu tuntiessaan papin hulmuavan parran; "vai sinä, vanha taikuri! Tule pian! Minä odotan sinua, sinä valkoinen 'lääkemies'. Tule joutuin! Olen vannonut tappavani sinut, ja valaani en ole milloinkaan rikkonut."

Agon syöksyi ylös ja iski suuren keihäänsä sellaisella voimalla zulun kilpeen, että kärki tunkeutui sitkeän nahan läpi ja haavoitti häntä kaulaan. Umslopogaas heitti lävistetyn kilven luotaan ja samassa oli Agoninkin viimeinen hetki lyönyt. Ennenkuin hän ehti irroittaa keihäänsä ja iskeä toisen kerran, tarttui Umslopogaas molemmin käsin Inkoosi-kaasin varteen ja heilauttaen tapparansa korkealle hän halkaisi hirveällä iskulla papin kunnianarvoisan pään aivan leukaan saakka karjaisten samalla: "_Tässä sinulle, sademestari_!" Agonin hengetön ruumis vierähti toisten joukkoon ja hänen vehkeilynsä oli ainiaaksi loppunut.

Samassa kun hän kaatui, alkoi alhaalta kuulua huutoja ja katsoen ulos me näimme asestetun miesjoukon syöksyvän portaita ylös meidän avuksemme. Vastasimme huutoihin ja jäljelläolevat murhamiehet, joiden joukossa oli useita pappejakin, kääntyivät pakoon, mutta hakattiin maahan. Vain yksi jäi paikalleen, nimittäin Nasta, valtakunnan mahtavin mies, Nylepthan kosija ja koko hankkeen päähenkilö.

Hetkisen tuo mustapartainen Nasta seisoi paikallaan pitkään miekkaansa nojaten pää kumarassa ikäänkuin hän olisi kaiken toivonsa menettänyt, mutta äkkiä hän syöksyi peloittavasti karjahtaen zulun kimppuun ja hänen salamoiva miekkansa sattui hirveällä voimalla tämän kylkeen lävistäen teräspaidan. Isku oli niin herpaiseva, että tappara luiskahti Umslopogaasin kädestä, jolloin Nasta hyökkäsi uudestaan tehdäkseen lopun hänestä, mutta hän ei tuntenut vastustajaansa.

Raivoisasti ärjäisten zulu kyyristyi ja ponnahti kuin leijona Nastan kurkkuun ja hänen kätensä kiertyivät kuin rautavanteet tämän ympärille. He kaatuivat molemmat ja vierivät raivoisasti tapellen muutamia askelmia alas. Nasta oli väkevä, mutta hän ei ollut kuitenkaan Zulu-maan vankimman miehen veroinen, joka oli vielä pahasti haavoittuneenakin vahva kuin härkä.

Ratkaisu tulikin pian. Minä näin vanhan Umslopogaasin horjuvan jaloilleen ja nostavan riuhtoilevan Nastan keveästi kuin höyhenen päänsä päälle ja heittävän hänet riemuisasti huudahtaen suojakaiteen yli syvyyteen.

Apujoukko, jota tyttö oli mennyt veistämöiltä hakemaan, ennenkuin salamurhaajat ehtivät portaille, oli saapunut, ja portailta kaikuvat äänekkäät huudot ilmaisivat, että kaupungista hälyytetyt miehet pyrkivät sisään. Muutamat Nylepthan urhoolliset kamarineidot, jotka parhaasta unestaan herätettyinä, yöpuvuissaan ja pitkä tukka valloillaan, olivat työskennelleet niin tarmokkaasti vallituksen teossa, menivät aukaisemaan portteja ja ulkopuolella olevien miesten avulla alkoivat toiset avata aukkoa, joka oli suurella vaivalla juuri saatu tukituksi.

Lohkareet oli pian kiskottu syrjään ja apujoukon seuraamana horjui vanha Umslopogaas sisään verestä punaisena. Hirvittävä, mutta samalla uljas olento. Hän oli aivan haavojen peitossa ja hänen hurjien silmiensä ilme oli omituisen tuijottava. Näin heti, että hän oli kuolemaisillaan. "Keshla"-rengas hänen päänsä ympärillä oli kahtena kappaleena ja eräs isku oli osunut juuri tuon merkillisen reiän kohdalle, joka oli hänen päälaessaan ja josta vuoti nyt runsaasti verta hänen kasvoilleen. Kaulassa oli syvä haava, jonka Agonin keihäs oli tehnyt, ja vasempaan käsivarteen oli aivan teräspaidan hihan alapuolelle osunut ankara isku. Oikeassa kyljessä oli kuusi tuumaa pitkä ammottava haava, jonka Nastan terävä miekka oli leikannut teräspaidan läpi tunkeutuen.

Kirves kädessään hän horjui eteenpäin, tuo kammottavan näköinen uljas soturi, ja naiset tervehtivät häntä sydämellisin tervehdyshuudoin unhottaen pyörtyä verta nähdessään. Mutta hän ei pysähtynyt, vaan meidän kaikkien seuraamana hän horjui eteenpäin pihan läpi johtavaa ruhjotuilla simpukankuorilla peitettyä leveää käytävää pitkin, marmorilohkareiden ohi, suoraan suuren sisäänkäytävän läpi, valtaistuinsaliin, jonne asestettuja miehiä alkoi tunkeutua sivukäytävistä. Veriset jäljet osoittivat hänen tietänsä ja hoippuessaan aina vain suoraan eteenpäin hän saapui viimein pyhän kiven luo, joka oli salin keskellä. Hänen voimansa näyttivät pettävän ja hän pysähtyi kirveeseensä nojaten. Sitten hän huudahti äkkiä kaikuvasti:

"Minä kuolen -- mutta olipa ottelukin sen veroinen. Missä ovat nyt ne, jotka ryntäsivät portaita ylös? Minä en näe heitä enää. Oletko vielä täällä, Macumazahn, vai oletko jo mennyt varjojen maahan minua odottamaan? Veri sokaisee silmäni -- päätäni huimaa ja korvissani kohisee vetten pauhu; Galazi kutsuu minua!"

Samassa hän näytti muistavan jotakin ja kohottaen veristä tapparaansa hän suuteli sen punaista terää.

"Hyvästi, Inkosi-kaas. Miten voin sinusta erota, uskollisin ystäväni! Ei, ei, menkäämme yhdessä, sillä me emme voi erota, sinä ja minä. Olet minun ja kukaan muu ei saa sinua pidellä.

"Heilahda kerran vielä! Iske kauniisti ja kohdalleen! Iske lujasti!" Ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän alkoi molemmin käsin pyörittää tapparaa päänsä ympäri niin vinhasti, että terä muodosti yhtenäisen välähtelevän renkaan. Äkkiä hän päästi kaikuvan, tärisyttävän huudon ja iski aseensa hirveällä voimalla pyhään kiveen. Kimppu säkeniä lennähti ilmaan, ja iskun melkein yli-inhimillinen voima oli niin suuri, että tuo tukeva marmorilohkare halkesi pariinkymmeneen palaseen Inkosi-kaasista jäädessä jäljelle vain muutamia terässiruja ja lyhykäinen sälöytynyt varrenpätkä.

Pyhän kiven kappaleet sinkoilivat joka taholle ja kuin taittunut puu kaatui Umslopogaas _kuolleena_ marmorilattialle Inkosi-kaasin varren nuppi vielä kädessään.

Niin kuoli sankari Umslopogaas.

Läsnäolijat seisoivat hämmästyksestä ja ihmetyksestä sanattomina. Sitten huudahti joku juhlallisesti:

"_Ennustus! Ennustus!_ Hän on lyönyt pirstoiksi pyhän kiven!"

"Niin", lausui Nyleptha; "hän on murskannut pyhän kiven ja katso, ennustus on toteutunut, sillä Zu-Vendis-maata hallitsee nyt muukalainen kuningas. Mieheni Incubu on pakottanut Soraiksen peräytymään ja kruunu kuuluu sille, joka on sen pelastanut.

"Ja tietäkää myös", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni ja pannen kätensä olkapäälleni, "että tämä mies ratsasti tuon vanhan soturin keralla, joka makaa tuossa, yhdessä yössä, auringon laskun ja nousun välillä, sata penikulmaa pelastaakseen minut julmien murhamiesten kynsistä, vaikka hän oli jo haavoittunut eilispäivän taistelussa. He ovat myöskin pelastaneet henkeni, ja sentähden kaiverretaan Macumazahnin, Umslopogaas-vainajan ja palvelijani Karan, joka auttoi häntä puolustamaan portaita, nimet valtaistuimeni yläpuolelle ripustettavaan kultaiseen kilpeen, josta kaikki voivat lukea ne niin kauan kuin tämä maa on olemassa. Minä, kuningatar, sen sanon, sillä heidän urotyöllään ei ole aikakirjoissamme vertaistaan."

Puhetta tervehdittiin innostunein huudoin, ja kun sanoin, että zulu ja minä olimme vain tehneet velvollisuutemme kunnon soturien tavoin, kaikuivat huudot yhä myrskyisämmin. Sitten minut talutettiin pihan poikki entiseen huoneeseeni, jotta voisin mennä heti levolle.

Pihalla sattui katseeni Päivänsäde-parkaan, joka makasi kivityksellä aivan samassa paikassa, johon se oli kaatunut, ja minä pyysin henkilöitä, jotka taluttivat minua, viemään minut hevosen luo, niin että saisin nähdä tuon urhoollisen eläimen kerran vielä, ennenkuin se vedettäisiin pois. Mutta kumartuessani sitä katsomaan aukaisi se suureksi hämmästyksekseni silmänsä ja hirnahti heikosti.

Nähdessäni, ettei se ollutkaan kuollut, minä olisin hihkaissut ilosta, jos vain olisin jaksanut. Lähetin kiireesti hakemaan lisää miehiä, ja heidän saavuttuaan nostettiin eläin seisoalleen ja viiniä kaadettiin sen kurkkuun. Parissa viikossa se oli voimistunut entiselleen ja oli Milosiksen asukasten ilo ja ylpeys. Vanhemmat osoittivat sitä lapsilleen ja sanoivat, että tuo hevonen pelasti Valkoisen kuningattaren hengen.

Huoneeseeni tultuani riisuttiin vaatteet ja teräspaita yltäni, mikä oli sangen tuskallinen toimitus, sillä vasemmassa kyljessäni oli teevadin kokoinen mustaksi painunut ruhjevamma. Sitten minut pestiin varovasti ja peitettiin vuoteeseen.

Vaivuin horroksiin, mutta havahduin noin kymmenen tunnin kuluttua, kun olin kuulevinani hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopinaa ulkoa. Kohottauduin hieman ja kysyin mitä oli tekeillä. Minulle kerrottiin, että Milosikseen oli saapunut suuri ratsuväkiosasto, jonka Curtis oli lähettänyt suojelemaan kuningatarta ja joka oli lähtenyt matkalle taistelupaikalta eilen illalla pari tuntia auringonlaskun jälkeen. Heidän lähtiessään oli Sorais joukkoineen alkanut kiireesti peräytyä M'Arstunaa kohti meidän ratsuväkemme takaa-ajamina. Curtis oli leiriytynyt jäljelläolevine uupuneine joukkoineen samalle harjanteelle, jonka Sorais oli vallannut edellisenä iltana (sellainen on sotaonni), ja aikoi huomisaamuna lähteä etenemään M'Arstunaa kohti. Kaiken tämän kuultuani minä tunsin voivani kuolla kevein sydämin ja vaivuin vähitellen täydelliseen tiedottomuuden tilaan.

Herätessäni minä näin ensimmäiseksi tutunomaisen silmälasin välähdyksen ja katsottuani tarkemmin minä huomasin Goodin istuvan vuoteeni lähettyvillä.

"Kuinka voit, vanha veikko?" sanoi hän.

"Miten sinä olet täällä?" kysyin heikosti. "Sinunhan pitäisi olla M'Arstunassa -- oletko paennut, vai mitä?"

"M'Arstunassa?" toisti hän hilpeästi. "M'Arstuna antautui viime viikolla ja me marssimme kaupunkiin torvien soidessa ja liehuvin lipuin, kaikella sotilaallisella loistolla, kuten ymmärrät. Uljaampaa näkyä en ole milloinkaan nähnyt, voin sinulle sanoa. Olet ollut pari viikkoa aivan tiedoton, joten nämä ovat sinulle suuria ja ihmeellisiä uutisia."

"Entä Sorais?" kysyin minä.

"Sorais -- hän joutui vangiksi. Hänen omat miehensä pettivät hänet. Pelastaakseen oman nahkansa ne roistot uhrasivat kuningattarensa", lisäsi hän synkästi. "Hänet tuodaan tänne, enkä minä tiedä, miten hänen poloisen lopulta käy", lopetti hän huoaten.

"Onko Curtis täällä?"

"Hän on Nylepthan luona. Saavuimme tänään ja Nyleptha oli kiiruhtanut ratsain meitä vastaan, ja niinkuin voit ymmärtää olivat molemmat melkein sekapäiset ilosta. Curtis tulee huomenna luoksesi. Lääkärit (Zu-Vendis-maassa on sellainenkin tiedekunta) kuuluvat nimittäin sanoneen, että olisi varomatonta tulla tänään."

En virkkanut siihen mitään, mutta olin kuitenkin sitä mieltä, että hän olisi voinut lääkäreistä välittämättä pistäytyä luonani. Mutta kun mies on mennyt juuri naimisiin ja niittänyt sotakentällä kunniaa ja mainetta, niin hän noudattaa mielellään lääkäreinkin neuvoja, mikä onkin aivan oikein.

Samassa kuului tuttu ääni sanovan, että "herran täytyy nyt levähtää", ja kääntyessäni katsomaan minä näin Alphonsen jättiläisviikset oviverhojen välistä.

"Täällähän sinäkin olet", lausuin minä.

"Olen kuin olenkin, herra. Sota on loppunut ja sotaiset vaistoni tyydytettyäni minä olen tullut jälleen huolehtimaan teistä, herra."

Nauroin, tahi oikeammin koetin nauraa, ja minun täytyy sanoa, että parempaa ja hellempää hoitajaa on mahdoton saada, olivatpa hänen sotilaalliset puutteellisuutensa miten suuret hyvänsä. Alphonse parka! Toivon, että hän ajattelee minua yhtä ystävällisesti kuin minä häntä.

Seuraavana aamuna tulivat Curtis ja Nyleptha luokseni ja edellinen kertoi minulle juurta jaksain mitä oli tapahtunut minun ja Umslopogaasin lähdettyä taistelupaikalta. Mielestäni hän oli osoittanut olevansa etevä sotapäällikkö ja oli onnistunut tehtävässään mainiosti. Tappiomme olivat luonnollisesti olleet tuntuvat, ja minua aivan peloittaa ajatella kuinka paljon urhoollisia miehiä oli tuhoutunut kuvaamassani taistelussa, mutta minä tiedän, että voittomme oli hankkinut meille kansan jakamattoman suosion. Hän oli hyvin iloinen nähdessään minut ja kiitti minua kyynelsilmin siitä vähästä, minkä olin kyennyt tekemään. Kasvoni nähdessään hän oli kovin hätkähtänyt.

Nyleptha aivan säteili onnesta, että hänen "rakas herransa" oli palannut hänen luoksensa aivan vahingoittumattomana, otsassa olevaa rumaa naarmua lukuunottamatta.

"Mitä aiot tehdä Soraikselle?" kysyin häneltä.

Hänen iloiset kasvonsa synkistyivät heti.

"Sorais!" toisti hän polkaisten pientä jalkaansa; "ah, Sorais!"

Curtis suuntasi keskustelun kiireesti toisaalle.

"Toivottavasti sinä pian voimistut entisellesi, vanha veikko, vai mitä?" sanoi hän minulle hilpeästi.

Pudistin päätäni ja naurahdin.

"Erehdyt, ystäväni", sanoin minä. "Ehkä vähän reipastun, mutta entiselleni en parane milloinkaan. Valmistelen jo viimeistä matkaani, Curtis. Tiedätkö, että olen sylkenyt verta koko aamun? Keuhkoissani on jokin vika, tunnen sen, eikä kauan kestä, ennenkuin suljen silmäni iäksi. Älä katso minuun noin surullisesta, olen elänyt aikani ja olen valmis. Ojennahan kuvastin tänne. Tahdon nähdä minkä näköinen olen."

Hän verukehti, mutta minä en hellittänyt, ja vihdoin hän ojensi minulle puiseen kehykseen kiinnitetyn kiilloitetun hopealevyn, joita Zu-Vendis-maassa käytettiin kuvastimena. Katsahdin siihen.

"Sitähän ajattelinkin", sanoin sitten hiljaa; "ja sinä juttelet vain, että paranen vielä!"

En halunnut antaa heidän nähdä miten hämmästynyt olin piirteeni nähdessäni. Harmahtava harjastukkani oli muuttunut lumivalkoiseksi, kellertävät kasvoni olivat rypistyneet tuhansiin ryppyihin ja silmäin alla oli leveät punaiset juovat.

Nyleptha purskahti itkuun ja Curtis koetti jälleen muuttaa puheenaihetta. Hän kertoi, että taiteilijat olivat veistäneet Umslopogaas-vainajan piirteet marmoriin valtaistuinsaliin sijoitettavaa muistopatsasta varten. Kuvanveistäjät olivat jo työssä ja patsas, joka tehtiin mustasta marmorista, esitti kohtausta, jolloin Umslopogaas murskasi pyhän kiven. Sen rinnalle aiottiin asettaa toinen, valkoisesta marmorista tehty, joka esittäisi minua ja ratsuani Päivänsädettä hetkellä, jolloin se sortui palatsin pihaan päästyämme.

Veistokset valmistuivat noin kuuden kuukauden kuluttua taistelun jälkeen, juuri tätä kirjoittaessani, ja ovat todellakin hyvin kauniit. Umslopogaas on aivan näköisensä. Minä olin myöskin hyvin onnistunut, mutta rumaa naamaani on vähän liiaksi kaunisteltu, luultavasti vain sentähden, ettei rumuus miellytä ketään. Veistostahan katselevat tuhannet ihmiset.

Curtis kertoi vielä, että Umslopogaasin viimeinen toive oli täytetty. Hänen ruumistaan ei oltu poltettu maan tavan mukaan, vaan hänet oli peitetty kultalevyillä ja asetettu kiviarkkuun istuvaan asentoon, zulujen tavoin polvet leuan alle. Sitten hänet oli juhlallisesti haudattu portaiden yläpäässä olevan puoliympyrän muotoisen tasanteen alle, jota hän oli niin loistavasti puolustanut, kasvot kaukaista Zulu-maata kohti. Siellä hän istuu ja on aina istuva, sillä hänen ruumiinsa palsamoitiin ennen arkkuunpanoa, ja vartioipi paikkaa, jota hän niin urhoollisesti puolusti ylivoimaista vihollista vastaan. Kansa kertoo, että hänen haamunsa nousee öisin haudastaan ja seisoo tasanteella heristäen Inkosi-kaasia näkymätöntä vihollista kohti; keskiyön hetkellä karttavat kaikki paikkaa, johon sankari on haudattu.

Tämä antoi aiheen omituiseen tarinaan tahi ennustukseen, joka syntyi zu-vendi-kansan keskuudessa, tuolla selittämättömällä tavalla, millä tarut ja sadut syntyvät raakalais- ja puolisivistyneiden kansojen keskuudessa.

Sanotaan nimittäin, että niinkauan kuin vanha zulu istuu paikoillaan katsellen portaita alas, joita hän elävänä puolusti, niin kauan on uusi, englantilaisen ja Nylepthan avioliitosta polveutuva hallitsijasuku istuva Zu-Vendis-maan valtaistuimella. Mutta silloin kun hänet nostetaan haudastaan tahi hänen luunsa vuosisatojen kuluttua vihdoin lahovat tomuksi, sortuu suku ja Rademaksen portaat ja zu-vendi-kansa katoaa kansakuntien joukosta.

XXIII.

OLEN PUHUNUT.

Noin viikon kuluttua Nylepthan käynnistä tuli Curtis eräänä aamuna luokseni ja kysyi, jaksaisinko tulla päivällisen jälkeen hetkeksi kuningatarten vastaanottohuoneeseen. Nyleptha oli päättänyt selvittää välinsä Soraiksen kanssa ja tahtoi, että olisin läsnä tilaisuudessa, jos vain suinkin voisin. Koska olin vähitellen reipastunut niin paljon, että olin hetkisen ylhäällä keskipäivällä, päätin mennä. Halusin myös vielä kerran nähdä tuon onnettoman naisen. Pukeuduin Alphonsen avulla ja niin me sitten lähdimme matkalle vastaanottohuonetta kohti. Saavuimme luultavasti liian varhain, sillä huoneessa ei ollut vielä ketään muutamia hovipalvelijoita lukuunottamatta, mutta olin tuskin ehtinyt istua erääseen nojatuoliin, kun Sorais astui sisään vahvan vartioston saattamana. Asu oli entinen kuninkaallinen ja hänellä oli kädessään sama pienoinen hopeakeihäs, jonka olin ennenkin nähnyt. Hän oli vieläkin yhtä säteilevän kaunis, mutta ylpeiden kasvojen ilme oli hieman väsähtänyt. Nähdessäni hänet minut valtasi syvä sääli ja horjuen seisoalleni minä kumarsin syvään ja sanoin olevani pahoillani, etten voinut sairauteni tähden seisoa hänen läsnäollessaan. Hän punehtui hieman ja naurahti sitten katkerasti.

"Unhotat, Macumazahn", sanoi hän, "etten ole enää kuningatar. Olen hylkiö ja vanki, jota kaikkein pitäisi vihata eikä kenenkään kunnioittaa."

"Olethan kuitenkin nainen", vastasin minä, "ja asemasi on toivoton, joten olet kylläkin rohkaisun ja osanoton tarpeessa."

"Sinähän vallan unhotat", vastasi hän naurahtaen, "että lupasin kääriä sinut kultaan ja ripustaa sinut temppelin ylimmällä harjalla seisovan enkelin pasuunaan roikkumaan."

"En suinkaan", sanoin minä. "Vuorisolan taistelun aikana, kun jo aloimme uupua eikä lopputuloksesta vielä ollut tietoa, minä muistelin usein sanojasi. Mutta mitäpä siitä. Pasuuna on paikallaan ja minä olen tässä."

"Niin", huokasi hän. "Oi, jos saisin olla vielä kerran kuningatar, vaikkapa vain tunnin verran, niin minä kostaisin niille kirotuille heittiöille, jotka hylkäsivät minut hädän hetkellä, niin hirmuisesti, että siitä puhuttaisiin koko maassa vain kuiskaamalla. Ne akat, ne pelkuriraukat! Pelastaakseen oman nahkansa he pettivät kuningattarensa!" Ja hän aivan vapisi vihasta.

"Entä tuo pieni lurjus", jatkoi hän viitaten hopeakeihäällään Alphonseen, joka oli hyvin onnettoman näköinen, "hän pääsi livistämään ja ilmaisi suunnitelmani. Tein hänestä jo kenraalin ilmoittaen sotureilleni, että hän oli itse suuri Bougwain, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä! Suurempaa jänistä en ole milloinkaan nähnyt. Vihdoin hän piiloutui telttaani erään lipun alle ja kuuli kaikki. Olisi ollut parempi, että olisin surmannut hänet heti, mutta valitettavasti se jäi tekemättä.

"Olen kuullut mitä olet tehnyt, Macumazahn, ja minun täytyy sanoa, että sinulla on urhoollinen ja uskollinen sydän. Entä tuo musta toverisi, ah, siinäpä vasta olikin _mies_. Olisinpa mielelläni tahtonut nähdä, kun hän sinkautti Nastan portailta."

"Olet kummallinen nainen. Sorais", sanoin minä. "Rukoile armoa kuningatar Nylepthalta, ehkä hänen sydämensä heltyy."

"_Minäkö_ rukoilisin armoa!" huudahti hän ivallisesti naurahtaen ja samassa astui Nyleptha huoneeseen Curtiksen ja Goodin keralla ja istui tuoliinsa katsahtaen kylmästi sisareensa. Good-parka oli hyvin onnettoman näköinen.

"Terve sinulle, Sorais", sanoi Nyleptha hetken kuluttua. "Sinä olet käyttäytynyt sangen pahoin. Olet särkenyt valtakunnan eheyden, ja tuhansia ihmisiä on tuhoutunut tähtesi. Olet kaksi eri kertaa koettanut murhata minut, ja mieheni tovereineen olet vannonut tappavasi. Voittajana palattuasi lupasit syöstä minutkin portailta syvyyteen. Voitko millään todistaa, ettet olisi kuoleman ansainnut? Puhu, oi Sorais!"

"Minun mielestäni unhotti sisareni kuningatar pääsyytöksen", vastasi Sorais matalalla sointuvalla äänellään, "joka kuuluu näin: 'Koetit voittaa herrani Incubun rakkauden'. Tämän tähden sisareni tahtoo surmata minut, eikä suinkaan sentähden, että ryhdyin sotaan. Oli ehkä onnellisinta minulle, Nyleptha, ettei mieleeni juolahtanut koettaa jo aikaisemmin häntä taivutella.

"Kuule, sisareni", jatkoi hän korottaen ääntään, "olisin tahtonut voittaa sen sijaan että hävisin. Muuta sanomista minulla ei ole. Tee minulle, mitä tahdot, oi kuningatar, ja anna miehesi, joka nyt on kuningas, julistaa tuomio. Koska hän on selkkaukset aiheuttanutkin, niin hän ne lopettakoonkin", ja oikaisten vartalonsa Sorais katsahti Curtikseen vihasta salamoivin silmin.

Curtis kumartui Nylepthaan päin ja kuiskasi jotakin, mutta en kuullut, mitä hän sanoi. Hetkisen kuluttua lausui Nyleptha:

"Sorais, minä olen aina ollut sinulle hyvä sisar. Kun isämme kuoli, olisi minulla ollut oikeus yksin nousta valtaistuimelle, sillä sinä olet hiukan nuorempi, vaikka oletkin kaksoissisareni, mutta minä en tahtonut. Minä sanoin valtaherroille: 'Olemmehan kaksoissisaret, samana päivänä syntyneet; miksi siis tahtoisitte syrjäyttää toista? Ei, me hallitsemme yhdessä!' Ja niin olemme aina jakaneet kaikki tasan. Sinä tiedät, miten olet maksanut hyvyyteni, mutta minä olen voittanut ja sinä olet menettänyt oikeutesi elää, Sorais. Olet kuitenkin sisareni ja me olemme lämpimästi toisiamme rakastaneet. Kun olimme pienet, leikimme aina yhdessä ja yöt nukuimme samassa vuoteessa kädet toistemme kaulan ympärillä. Sentähden minä tunnen vieläkin hellyyttä sinua kohtaan, Sorais.

"Henkeäsi en silti tahdo säästää, sillä rikoksesi ovat liian törkeät; sellainen teko olisi armahdusoikeuteni väärinkäyttöä, mutta minä en tahdo tuomiotasi langettaa. Mieheni Incubu on rukoillut puolestasi ja sentähden luovutan tuomiovallan hänelle. Tehköön hän sinulle mitä tahtoo, ja tiedä Sorais, ettei hän rakasta sinua, vaikka sinä rakastat häntä. Ei, vaikka oletkin kaunis kuin tumma tähtitaivas kaikessa loistossaan, oi Yön tytär. Minua, puolisoaan, hän vain rakastaa eikä sinua, ja sentähden luovutan sinut hänelle."

Sorais sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta ei virkkanut mitään, enkä ole milloinkaan nähnyt onnettomamman näköistä henkilöä kuin Curtis oli sillä hetkellä. Nylepthan asianajajan temppu ei häntä lainkaan miellyttänyt.

"Mikäli -- mikäli minä olen oikein ymmärtänyt", aloitti hän hetkisen kuluttua sanoja tapaillen ja Goodiin päin kääntyen, "olit sinä -- olit sinä, tuota noin, hyvin kiintynyt -- kuningatar Soraikseen. Minä en voi -- tuota noin -- tietystikään tietää -- hm -- ovatko tunteesi muuttuneet, mutta elleivät ne ole sitä tehneet -- niin -- hm -- tämä ikävä asia voitaisiin -- tuota noin -- saattaa ehkä hyvinkin onnelliseen päätöksen. Kuningatar Soraiksella on paljon suuria maakartanoita ja niissä hän saisi asua ja elää aivan vapaasti, jos sinä, Good, ottaisit hänet huostaasi menemällä hänen kanssaan naimisiin. Vai mitä, Nyleptha? Minä tietysti vain ehdotan."

"Mikäli asia minusta riippuu", vastasi Good punehtuen, "niin tahdon mielelläni unhottaa entisyyden, ja jos Yön tytär katsoo voivansa suostua ehdotukseen, niin minä olen valmis ottamaan hänet vaikka heti, tahi milloin hän vain haluaa, ja tahdon olla hyvä aviomies."

Kaikkien katseet kääntyivät Soraikseen, jonka kauniilla kasvoilla väreili sama salaperäinen hymy, johon huomioni oli heti kiintynyt hänet ensi kerran nähdessäni. Hän notkisti kolmesti polviaan, kerran Nylepthalle, kerran Curtikselle ja kerran Goodille ja sanoi sitten hillitysti: