Part 2

"Kuukauden päästä tästä päivästä lukien", vastasin minä. "Pääsemme Lamulle Intiaan menevässä höyrylaivassa. Älä sinä, Good, ole niin varma, ettei huhuissa ole mitään perää, vaikka et sattumalta olekaan niitä ennen kuullut. Muistelepas kuningas Salomonin kaivoksia!"

* * * * *

Ylläolevasta keskustelusta on nyt kulunut noin kolme kuukautta ja kertomukseni jatkuu aivan erilaisessa ympäristössä.

Monien tiedustelujen ja tutkimusten jälkeen olimme tulleet siihen päätökseen, että meidän oli parasta lähteä pyrkimään M:t Keniaa kohti Tana-joen suulta eikä Mombasasta, joka on noin sata penikulmaa lähempänä Zanzibaria. Tähän päätökseemme vaikuttivat suuresti tiedot, jotka saimme eräältä armeenialaiselta kauppiaalta, joka tuli laivaan Adenissa. Hän oli likaisin ihminen mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta muutoin kunnon mies. "Lamu", toisti hän, "sanotte olevanne matkalla Lamulle -- oi, mikä ihana paikka?" ja hurmautuneena hän käänsi lihavat kasvonsa taivasta kohti. "Puolitoista vuotta olen siellä ollut eikä minun kertaakaan tarvinnut muuttaa paitaani -- ei kertaakaan."

Astuimme siis kiluinemme kaluinemme maihin tuolle mainitulle saarelle, ja kun emme tienneet minne mennä, samosimme päättäväisesti Englannin konsulin talolle, jossa meidät mitä vierasvaraisimmin vastaanotettiin.

Lamu on kylläkin merkillinen paikka, mutta kun nyt sitä ajattelen, muistan vain sen verrattoman likaisuuden ja hirvittävän löyhkän. Konsulaatti oli noin kivenheiton päässä liejuisesta ja mutaisesta rannasta, joka oli koko kaupungin liankaatopaikka. Luoteen aikana oli ranta kuivillaan ja alkuasukkaat tapasivat kaivaa kokospähkinöitä liejuun pehmenemään. Kun kuori oli kyllin mädäntynyt, kaivettiin pähkinät esiin ja niiden kuiduista kudottiin sitten mattoja, oviverhoja y.m.

Olen eläissäni kohdannut monet löyhkät, mutta niiden muisto kalpenee kokonaan tämän Lamun mutaiselta rannalta nousevan hajun rinnalla. Ilta oli kuutamoinen ja aivan tyyni, kun istuimme ystävällisen konsulin huoneessa jutellen kuulumisia, ja vaikka ikkunat oli tiiviisti suljettu, tunkeutui rannan myrkyllinen haju siitä huolimatta sisälle. Onko sitten ihmeellistä, että monenlaiset kuumetaudit raivoavat Lamulla. Saarella on kyllä omat viehätyksensäkin ja omituisuutensa, mutta niihin ei muukalainen ehdi suurestikaan kiinnittää huomiotaan, ennenkuin lika ja löyhkä karkoittavat hänet.

"Mihinkäs miehet ovat oikein matkalla?" kysyi vierasvarainen isäntämme sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen.

"Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan", vastasi Curtis. "Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran länsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa."

Konsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia puheita.

"Tiedättekö jotakin?" kysyin minä.

"Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni lähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' -- hän on syntyjään skottilainen -- on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja siinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita."

"Enkö kirje vielä hallussanne?" kysyin minä.

"Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä hänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut tavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä Lekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen päin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten viidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut maahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa. Siellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes papit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli paholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui kuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta päivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien asemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että mies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta tarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös Mackenzien puheille."

Curtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia.

"Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta", sanoin minä.

"Viisaammin ette voi menetellä", vastasi konsuli, "mutta voitte olla varmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä minä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he eivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten, kun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja metsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen. Vaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän siten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat eivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos palkkaisitte samat miehet perille saakka."

Sattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi ryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin masai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat kaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä ominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin tapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat hiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson nimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta -- noin sataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään -- ja taivaltaneet Kilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri. Paluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut kuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa, jonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin kynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten veneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin mokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me lähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit laitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja esitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin uljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan halukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri palanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän isäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä hetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin.

Tämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä kysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli kaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten nukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan -- "uni sulki heidän väsyneet silmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta olikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat." Mutta saattoihan heidät herättää, jos niin tahdoimme.

Majasta ilmestyikin pian kolme miestä -- perusteellisesti haukotellen ja venytellen -- joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen ensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden jalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan laihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä, ettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti ylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen, joten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta sormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli päällikkö eli "keshla". Samassa hän laski kätensä ja minä näin voimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan, villaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan. Olin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut nähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin kummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin "tikaksi" ja myöskin "lahtariksi".

"Mitä kuuluu, Umslopogaas!" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään.

Kuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti hämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli kädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua juhlallisesti.

"Sinäkö, koos (päällikkö)", huudahti hän, "Koos-y-Pagate! Koosum cool! (vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn, vanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas, urhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka isku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi saakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja yhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana: 'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja nyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan shakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja hänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun ammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa -- muistako --"

Olin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen puheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka kaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä arvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään niin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista.

"Ole vaiti!" sanoin minä. "Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä saakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan hämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana -- sinä, joka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet joutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?"

Umslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty valkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät.

"Isäni", vastasi hän, "minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en voi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa", ja hän katsahti wakwafeihin, "mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen petti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni -- niin, minun oma vaimoni, eräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän vietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli. Tämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin muistaa, välähti vain kolmesti -- kerran oikealle, kerran vasemmalle ja kerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua murhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja kuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin sassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. -- A.Q.] ja ei ole miestä, joka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja takanani syntyi hirmuinen meteli.

"Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut pettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin kuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi suoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani kolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin valkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa keralla.

"Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää, tuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani otin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin. Karjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät tunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni" -- hän pyöritti peloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui -- "minä vielä kerran avaan onnen tieni. Olen puhunut."

"Umslopogaas", sanoin minä pudistaen päätäni, "minä tunnen sinut vanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka, mutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun vuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan, niin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja pelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut kuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi saada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin virvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas, kärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla et niiden muistoa suinkaan lievennä.

"Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista sukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki miehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin kerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta väkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka on ystäväni", ja minä viittasin Curtikseen; "hän on yhtä kuuluisa soturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on Incubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät ja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja hän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen heimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa.

"Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren ohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas tuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme; himoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin uutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan ympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja palvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa. Ehkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin vaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme lähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi miehen -- erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan kuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä urhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet mukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?"

Vanha päällikkö hymyili. "Et ole aivan oikeassa, Macumazahn", sanoi hän. "Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni ainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni tunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään vanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme ja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en välitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena huppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä tapellut tarpeekseni!

"Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani", ja hän osoitti rintaansa, käsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. "Katsopas tätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta kuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen iskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt hengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne", ja hän viittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli monta riviä säännöllisiä pykäliä. "Laskehan pykälät, Macumazahn -- eikös niitä ole sata ja kolme -- ja siinä on vasta ne, joiden mahat olen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen vatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he paisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. -- A.Q.] Muita en ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin verroin suurempi."

"Ole jo vaiti", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen verenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; "emme halua nyt kuulla veritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti oletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että me tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me tarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet" -- minä viittasin wakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan loitommaksi -- "eivät tahdo tulla."

"Eivät tahdo tulla!" ärjäisi Umslopogaas; "kuka koira tohtii sanoa, etteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?" ja yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut, ja riuhtaisi hänet luokseni. "Sinä koira!" ärjyi hän ravistaen miestä niin että hampaat helisivät, "sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni mukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja kumppanisi", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan ympärille. "Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?"

"En", läähätti wakwafi. "Me seuraamme valkoista miestä."

"Valkoista miestä!" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti, mikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi. "Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?"

"Mahtavaa päällikköä, tarkoitan."

"Kas niin", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin äkisti, että mies kellahti selälleen; "sitähän minäkin."

* * * * *

"Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri _siveellinen_ vaikutusvalta kumppaneihinsa", huomautti Good myöhemmin vakavasti.

II.

MUSTA KÄSI.

Lähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme monien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella. Olimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia tällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni lähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan koko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja kivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja tärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä -- orjakauppa niiden loiston lopetti -- joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi sortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen sivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee nyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla kaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain hyypiän kaamea huuto.

Raunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa kasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä, jotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla koristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin, etten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät luultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää jälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli todennäköisesti muodostunut.

Nuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja Babylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja Parisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti. Tämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet, valtakunnat, naiset, miehet -- kaikki katoavat aikanaan. -- Elämä ei pysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua joko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen valvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki, kunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen helmaan, ikuisuuden ulappaan.

Charrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat sitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin he koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme suostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa masait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan kaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa uskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme olivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät. Kantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos vain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja niitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa jäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa ilman oppaita?

Good ratkaisi pulman. "Tuossahan on vettä", sanoi hän viitaten Tana-jokeen, "ja eilen näin joukon alkuasukkaita ahdistelevan virtahevosia suurissa kanooteissa. Herra Mackenzien lähetysasema on tietääkseni tämän joen rannalla. Miksi emme siis istu kanootteihin ja meloskele jokea ylös?"

Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä nerokas ehdotus hyväksyttiin riemuhuudoin, ja minä ryhdyin heti hankkimaan sopivia kanootteja läheisiltä alkuasukkailta. Kolmen päivän kuluttua minulla oli kaksi jostakin hyvin kevyestä puusta tehtyä tilavaa kanoottia, joihin kumpaankin mahtui kuusi henkeä ja matkatavarat. Näistä kahdesta kanootista minun täytyi maksaa melkein koko jäljellejäänyt kangasvarastoni ja paljon muuta tavaraa.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Good, Curtis ja kolme wakwafia asettuivat toiseen kanoottiin ja Umslopogaas, kaksi wakwafia ja minä toiseen. Kun meidän oli pyrittävä vastavirtaa, piti kummassakin kanootissa olla neljä melaa koko ajan liikkeessä, joten meidän kaikkien, Goodia lukuunottamatta, täytyi raataa kuin kaleeriorjain. Melominen olikin sangen raskasta työtä. Kuten sanoin Good ei ryhtynyt soutajain tehtäviin, sillä vesitse matkatessamme hän oli luonnollisesti koko retkikunnan päällikkö ja ottikin heti kaiken vastuun niskoilleen. Totisesti hän huolehtikin, ettei meiltä työ loppunut.

Good on maissa hyväluontoinen, säveäkäytoksinen ja leikkisä mies, mutta heti veneeseen päästyään hän alkoi riehua kuin pahahenki olisi mennyt häneen. Asianlaita oli nähkääs siten, että hän tiesi pilkulleen koko purjehdustaidon, kun taas me olimme vain tavallisia maamyyriä. Me emme tienneet mitään, mutta hän oli todellinen viisauden kaivo kaikkiin vesikulkuneuvoihin nähden, torpeedoista aina afrikkalaisen kanootin melomiseen saakka. Hän pani heti toimeen mitä ankarimman järjestyksen. Maissa tuo kuninkaallisen laivaston upseeri ei kyennyt meihin nähden paljoakaan leventelemään, mutta nyt hän maksoi monikertaisesti kaikki vanhat kalavelat. Kaikesta huolimatta minun täytyy myöntää, että hän onnistui venekuntamme päällikkyydessä aivan ihmeellisen hyvin.

Toisena päivänä hän pystytti kumpaankin kanoottiin jonkinlaiset purjelaitteet, jotka helpottivat työtämme tuntuvasti. Virta oli kuitenkin niin vahva, että parhain saavutuksemme oli päivässä vain parikymmentä penikulmaa. Lähdimme matkaan aina päivän sarastaessa ja meloimme levähtämättä noin puoli kymmeneen saakka, jolloin helle kävi niin rasittavaksi, että työskenteleminen oli mahdotonta. Silloin ohjasimme kanootit maihin ja söimme aamiaisen, jonka jälkeen nukuimme tahi kulutimme aikamme jotenkin muuten noin kolmeen asti, jolloin jatkoimme matkaamme. Meloimme sitten iltaan saakka ja auringon laskussa pysähdyimme yötä viettämään.