Part 18

"Illalla menin Valkoisen kuningattaren luo, kuten oli käskettykin, ja kätkeysin suureen huoneeseen, joka on kuningattaren makuuhuoneen vieressä, erään pylvään taakse. Bougwan oli etuhuoneessa ja oviverhojen ulkopuolella seisoi vahtisoturi. Voidakseni täyttää tehtäväni kunnollisesti minun täytyi päästä sisään kummankaan huomaamatta, mikä onnistuikin sangen hyvin. Hiivin kuin varjo heidän taitsensa. Olin seisonut piilopaikassani jo monta tuntia, kun äkkiä näin erään tumman olennon liukuvan äänettömästi minua kohti. Tuo salaperäinen ilmiö oli nainen, jolla oli tikari kädessään. Toinen olento, jota nainen ei huomannut, hiipi hänen jäljessään ja katsottuani tarkemmin minä näin, että se oli Bougwan. Hän oli riisunut kengät ja niin lihavaksi mieheksi hän hiipi oikein hyvin. Kun nainen oli kohdallani, näin minä selvästi hänen kasvonsa tähtien himmeässä valossa."

"Kuka se oli?" kysyin minä kärsimättömästi.

"'Yön tytär', Macumazahn. Hänellä on totisesti sattuva nimi. Seisoin hiljaa ja odotin, kunnes Bougwan oli myös hiipinyt ohitseni, jolloin minä lähdin heidän jälkeensä, ja niin me hiivimme äänettömästi toinen toisemme jäljessä Valkoisen kuningattaren makuuhuonetta kohti. 'Yön tytär' edellä, sitten Bougwan ja viimeksi minä, eikä 'Yön tytär' tiennyt mitään Bougwanista eikä Bougwan minusta.

"Vihdoin nainen saapui Valkoisen kuningattaren oviverhojen luo, joita hän äänettömästi raotti luiskahtaen sisäpuolelle notkeasti kuin käärme ja Bougwan ja minä seurasimme. Kuningattaren vuode oli huoneen toisessa päässä ja hän nukkui sikeästi. Kuulin selvästi hänen hengityksensä ja hänen valkoinen käsivartensa hohti silkkipeitteellä kuin lumi kuihtuneella ruohikolla. 'Yön tytär' kumartui matalaksi ja alkoi ryömiä vuodetta kohti pitkä tikari koholla, _näin_, ja hän oli niin syventynyt suunnitelmansa toteuttamiseen, ettei hän ajatellutkaan katsoa taaksensa.

"Kun hän oli jo aivan vuoteen lähellä tarttui Bougwan äkkiä hänen käteensä, jolloin hän kääntyi meihin päin hätäisesti henkäisten. Näin tikarin välähtävän ja kuulin iskun sattuvan, ja ellei Bougwanilla olisi ollut rautanahka yllänsä, niin ei tiedä miten hänen olisi käynytkään. Nyt hänkin tunsi naisen ja kavahti hämmästyneenä takaisin kykenemättä sanomaan halaistua sanaa. Nainen oli yhtä hämmästynyt, mutta tointui pian ja pannen sormen huulilleen, _näin_, hän hiipi huoneesta Bougwanin seuratessa. Hänen viittansa lieve aivan hipaisi käsivarttani, eikä paljon puuttunut, etten antanut Inkosi-kaasin heilahtaa.

"Etuhuoneessa hän alkoi kuiskailla Bougwanille ja rukoili häneltä jotakin väännellen käsiään _näin_. En tiedä mitä he puhuivat, mutta näin, että Bougwan ravisti aina vähän väliä päätään ja sanoi:'ei, ei, ei!' Minusta näytti aivan kuin hän olisi aikonut kutsua vahdin paikalle, mutta samassa 'Yön tytär' vaikeni ja alkoi katsella häntä suurilla noidan silmillään, ja minä näin, että hänen kauneutensa lumosi Bougwanin. Hän ojensi kätensä, jota Bougwan suuteli, ja juuri kun minä aioin astua esiin vangitakseni hänet, sillä minä näin, että Bougwanista oli tullut akka, joka ei osannut enää erottaa oikeaa väärästä, katosi hän jäljettömiin."

"Katosi!" huudahdin minä.

"Niinkuin kummitus. Bougwan seisoi paikallaan tuijottaen seinään kuin unissakävijä ja poistui sitten hitaasti. Hetkisen odotettuani hiivin minäkin tieheni."

"Oletko ihan varma, Umslopogaas", sanoin minä, "ettet ole nähnyt vain unta?"

Vastauksen asemesta hän avasi vasemman kätensä ja näytti minulle parin tuuman pituisen hienoimmasta teräksestä tehdyn tikarin katkenneen kärjen.

"Otin tämän valkoisen kuningattaren huoneesta, jossa se taittui Bougwanin rintaa vasten", virkkoi hän rauhallisesti.

Pukeuduin kiireesti ja menin sitten Umslopogaasin kanssa Curtiksen luo, jossa hän toisti kertomuksensa sanasta sanaan.

"Taivas varjelkoon!" huudahti Curtis zulun vaiettua; "täällä minä vain olen unia vedellyt Nylepthan ollessa tähteni sellaisessa hirveässä vaarassa. Mikä hirviö tuo Sorais onkaan! Olisi ollut hänelle aivan omiaan saada maistaa Umslopogaasin tapparaa."

"Puhut oikein, Incubu", lausui zulu, "ja voit olla varma, että olisin iskenyt ennen häntä. Odotin vain ratkaisevaa hetkeä."

En sanonut mitään, mutta en voinut olla ajattelematta, että monta tuhatta ihmishenkeä olisi säästynyt, jos hän olisi antanut Soraiksen joutua tämän Nylepthalle valmistaman kohtalon omaksi. Ja minä olin oikeassa, kuten ennen pitkää saatiin nähdä... Kerrottuaan seikkailunsa Umslopogaas meni aamiaistaan syömään minun ja Curtiksen jäädessä tapahtumaa pohtimaan. Curtis oli ensin hyvin kiukkuinen Goodille, joka ei ollut enää lainkaan luotettava, sanoi hän, ja joka oli tahallaan päästänyt Soraiksen pakenemaan jonkun salaisen käytävän kautta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt jättää murhayrityksen tekijä oikeuden tuomittavaksi. Hän oli todellakin hyvin närkästynyt. Minä annoin hänen pauhata ajatellen mielessäni, kuinka helppoa onkaan olla ankara toisen heikkouksia kohtaan muistamatta lainkaan omiaan.

"Kuulehan, hyvä mies", sanoin minä vihdoin; "ajattelehan asiaa hiukan tarkemmin. Olit eilen saman naisen puheilla ja sanoit olleesi niin hänen lumoissaan, että tuskin kykenit vastustamaan hänen vaatimuksiaan, vaikka olet vannonut uskollisuuden valan eräälle toiselle, maailman kauneimmalle naiselle. Otaksutaanpa, että Nyleptha olisi ollut Soraiksen tilalla ja sinä Goodin. Olisitkohan ollut niinkään innokas luovuttamaan hänet julkiselle häpeälle alttiiksi, oikeuden huostaan ja vihdoin elävältä poltettavaksi? Katsohan asiaa Goodinkin kannalta, ennenkuin julistat vanhan koetellun ystäväsi roistoksi ja petturiksi."

Hän kuunteli vaieten esitystäni ja sanoi sitten suoraan, että hän oli puhunut ajattelemattomasti. Curtiksen parhaimpia puolia onkin, että hän on aina valmis myöntämään, milloin hän vain huomaa olleensa väärässä.

Vaikka minä siten puolustinkin Goodia, en minä kuitenkaan voinut kieltää, että hän oli joutunut mahdollisimman, kieroon asemaan, niin luonnollinen kuin hänen käytöksensä muutoin olikin. Oli tapahtunut kaamea murhayritys, jonka tekijän hän oli päästänyt pakoon, joutuen siten siveellisesti kokonaan tuon kauniin rikoksentekijättären valtoihin. Hän oli jo hyvällä alulla kehittyä tuon tunnottoman naisen sokeaksi välikappaleeksi, eikä miehellä ole maailmassa kovempaa kohtaloa kuin joutua sellaiseen asemaan. Loppu on aina sama. Kun hänestä ei ole enää mitään hyötyä, heitetään hänet oman onnensa nojaan ja saa sitten loppuikänsä surra ainiaaksi menettämäänsä itsekunnioitustaan. Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena tuumien mitä olisi paras tehdä asian auttamiseksi -- kysymys oli todellakin pulmallinen -- alkoi pihalta kuulua kovaa melua. Tunsin Umslopogaasin ja Alphonsen äänet; edellinen kirosi ja mellasti hirvittävästi jälkimmäisen huutaessa kimeästi pelosta.

Kiiruhdin ulos katsomaan mitä oli tekeillä ja näin hullunkurisen näyn. Pikku ranskalainen juoksi henkensä edestä pihan poikki raivostuneen Umslopogaasin edellä, joka iski pitkän kätensä hänen niskaansa juuri kun tulin portaille. Alphonse kohosi maasta kuin nukke ja lensi suinpäin jonkun askeleen päässä olevaan kauniisti kukkivaan mutta hyvin okaiseen pensaikkoon, niin että vain kantapäitä näkyi. Heittoonsa tyytyväisenä zulu sitten katseli käsivarret ristissä ranskalaisen sätkytystä ja kuunteli julmasti hymyillen tämän kamalia avunhuutoja.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin minä juosten paikalle. "Aiotko tappaa miehen? Vedä hänet heti pois pensaasta!"

Pahasti murahtaen Umslopogaas totteli ja tarttuen Alphonse-poloisen nilkkoihin hän kiskaisi tämän pensaasta sellaisella nykäyksellä, että luulin jalkojen irtautuvan. Selästä olivat vaatteet riekaleina ja kaikkialta tihkui verta. En ole milloinkaan nähnyt kurjempaa näkyä. Täyttä kurkkua huutaen hän kieritteli itseään maassa ja pitkään aikaan en voinut saada häneltä sanaakaan selitykseksi.

Vihdoin hän kuitenkin nousi ja piiloutuen taakseni hän kirosi vanhan Umslopogaasin kalenterin kaikkien pyhimysten nimessä ja vannoi sankarillisen isoisänsä pyhän muiston nimessä myrkyttävänsä zulun ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän "janosi kostoa". Totuus tuli lopulta ilmi. Alphonse keitti nimittäin Umslopogaasin aamiaispuuron, jonka tämä söi kurpitsan kuoresta puutikuilla jossakin pihan nurkkauksessa istuen, kuten hän olisi tehnyt kotona Zulu-maassakin, ja kun Umslopogaas, kuten zulut yleensä, inhosi suuresti kaloja, joita hän piti jonkinlaisina vesikäärmeinä, oli Alphonse, joka keksi aina kaiken maailman kujeet, päättänyt syöttää hänelle yhden tavalla tahi toisella. Hän jauhoi kalan hyvin hienoksi ja sekoitti sen puuroon, jonka zulu söi melkein kokonaan, ennenkuin huomasi kepposen. Eikä hän olisi sitä luultavasti lainkaan huomannutkaan, jos Alphonse olisi malttanut pysyä sisällä ja hillitä merkillisen iloisuutensa. Mutta onnettomuudekseen ei tämä voinut sitä tehdä, vaan tuli pihalle ja katseli tirskuen zulun ateriointia. Umslopogaasia, joka oli sangen teräväjärkinen, tämä kummallinen hilpeys alkoi viimein epäilyttää, ja tutkittuaan tarkoin puuron jäännöksen hän keksi "puhvelihiehon" kepposen, jonka hän kuittasi yllä kerrotulla tavalla. Ranskalainen oli todellakin onnellinen selvitessään jupakasta niinkin vähällä, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Hänenhän olisi luullut kirvesleikin jälkeen täytyneen käsittää, ettei ollut hyvä ryhtyä kujeilemaan tuon "mustan herrasmiehen" kustannuksella.

Tapaus oli itsessään aivan vähäpätöinen, mutta kerroin sen sentähden, että sillä oli hyvin vakavat seuraukset. Verenvuodon tauottua ja pestyään itsensä Alphonse poistui kiroillen, ja minä tiesin vanhastaan että kestäisi sangen kauan, ennenkuin hän saavuttaisi entisen mielentilansa. Hänen mentyään minä nuhtelin Umslopogaasia ja sanoin häpeäväni hänen käytöstään.

"Ah, Macumazahn", sanoi hän, "älkää tuomitko minua, sillä tämä paikka ei ole minua varten. Olen kyllästynyt, kuolemaan saakka kyllästynyt ainaiseen syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiskauppahullutuksiin. En kärsi tätä mukavaa elostelemista kivitaloissa joka vie miehen voimat, kuolettaa hänen sisunsa ja muuttaa hänen lihaksensa pehmeäksi rasvaksi. Valkoiset viitat, kauniit naiset, torventoitotukset ja haukkojen lento kyllästyttävät minua. Silloin oli elämä elämisen arvoinen, kun löimme masait siellä karja-aitauksessa, mutta täällä en ole iskuakaan iskenyt maailman pyörähdellessä punaisena silmissäni ja minä alan luullakin, että minun täytyy mennä isäisi luo kohottamatta enää kertaakaan Inkosi-kaasin välähtelevää terää", ja hän kohotti kirveensä katsellen sitä surumielin.

"Siinäkö surusi?" sanoin minä. "Tyydyttämätön verenhimoko on tehnyt sinut sairaaksi, ja 'tikkako' kaipaa puuta? Ja sinun iälläsi! Häpeä nyt toki, Umslopogaas."

"Macumazahn, minun ammattini on kyllä verinen, mutta parempi ja rehellisempi kuin monet muut. Kauniimpaa on surmata mies kunniallisessa taistelussa kuin imeä hänen sydänverensä petoksilla ja konnanjuonilla, niinkuin te valkoihoiset teette. Monta miestä olen tappanut eikä sellaista tulekaan, jota pelkäisin katsoa silmästä silmään, ja paljon on minulla ollut ystäviä, joita mielelläni tahtoisin vielä kerran tavata. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja jokainen viihtyy parhaiten omassa maassaan ja omiensa luona. Vuoristohärkä kuolee ravintorikkaille tasangoille jouduttuaan ja samoin on minunkin laitani, Macumazahn. Minä olen karkea ja häikäilemätön, sen kyllä tiedän, mutta kuitenkin sinä muistelet minua murehtien, kun olen mennyt luotasi ikuiseen yöhön isäini luo, sillä sydämessäsi sinä rakastat minua, isäni Macumazahn, vaikka olenkin vain koditon zulu-soturi -- heimon päällikkö, jolle hänen kansansa ei yösijaakaan antaisi -- maastaan karkoitettu, onneton kulkuri. Minäkin rakastan sinua, Macumazahn, sillä me olemme yhdessä harmaantuneet, ja välillämme on side, joka ei näy, mutta joka on liian vahva milloinkaan katketakseen", ja hän otti korvanlehteensä tehdystä reiästä vanhan panoshylsyn -- nuuskarasian -- ja ojensi sen minulle silmissään lämmin loiste.

Otin hyppysellisen koettaen salata liikutustani, sillä oli aivan totta, että minä rakastin suuresti tätä vanhaa, verenhimoista zulu-soturia. En oikein tiedä mikä hänessä viehätti minua. Ehkä se oli hänen aivan yli-inhimillinen voimansa ja taitavuutensa tahi yksinkertaisesti vain se, että hän oli niin erikoinen. Olen ollut paljon villien parissa, mutta milloinkaan en ole tavannut toista hänen kaltaistaan. Hän oli harvinaisen viisas ja kokenut, mutta kuitenkin vain suuri lapsi, ja vaikka tuntuneekin naurettavalta, niin minun täytyy sanoa, että hänellä oli "hellä sydän", kuten monesta julmasta intiaanipäälliköstäkin kerrotaan. Niin, minä pidin hänestä paljon, vaikka en ajatellutkaan sitä milloinkaan hänelle sanoa.

"Rakkautesi on aina erikoinen, sinä vanha susi", sanoin minä. "Halkaisisit kalloni leukaan saakka, jos olisin tielläsi huomenna."

"Puhut aivan totta, Macumazahn. Sen tekisin, jos estäisit minua täyttämästä velvollisuuteni. Mutta samassa kun iskuni olisi tehnyt tehtävänsä, minä rakastaisin sinua jälleen. Sanohan, Macumazahn, luuletko, että saamme vielä tapella täällä?" lisäsi hän rukoilevasti. "Viime yön tapahtumista päättäen ovat kuningattaret riitaantuneet. Eihän 'Yön tyttärellä' olisi muutoin ollut tikari mukanaan."

Minä myönsin hänen olevan oikeassa ja sanoin, että kuningattaret riitelevät Incubusta.

"Niinkö?" huudahti hän tarttuen iloissaan käsivarteeni. "Sitten saamme tapella yhtä varmasti kuin joet tulvivat sadeaikana, ja tapella henkemme edestä. Voitto sodassa on naisille yhtä rakas kuin viimeinen sana suunsoitossa, ja tapellessaan rakkautensa tähden he ovat yhtä vaaralliset kuin haavoittunut puhveli. Näetkös, Macumazahn, asianlaita on siten, että nainen ui vaikka veressä päämaalinsa saavuttaakseen. Olen parikin kertaa nähnyt sen omin silmin. Ah, Macumazahn, tämän kauniin kaupungin saamme vielä nähdä tulimerenä leimuavan ja kuulla taistelun melskeen sen kaduilta. Kuljeskelemiseni ei ole sittenkään ollut turha. Mitä luulet, mahtavatkohan tämän maan miehet osata tapella?"

Curtis tuli samassa luoksemme ja hetkisen kuluttua saapui myös Good paikalle, mutta aivan eri suunnalta, ollen hyvin kalpea ja masentuneen näköinen. Hänet nähdessään Umslopogaas lopetti verenhimoiset puheensa ja tervehti häntä.

"Ah, Bougwan", huudahti hän, "tervehdin sinua, suuri päällikkö! Olet niin väsyneen näköinen. Eilinen metsästysretki oli varmaankin hyvin rasittava", ja vastausta odottamatta hän jatkoi:

"Kuule, Bougwan, minä tahdon kertoa sinulle kertomuksen eräästä naisesta, kertomuksen, joka on aivan tosi.

"Oli kerran mies ja nainen, jota mies intohimoisesti rakasti. Mutta nainen ei välittänyt hänestä, vaan rakasti hänen veljeänsä. Hänen rakkautensa oli kuitenkin toivoton, sillä tuo veli rakasti hellästi omaa vaimoaan ja pilkkasi häntä milloin he vain näkivät toisensa. Silloin tuo nainen, jonka rakkautta oli halveksittu, alkoi miettiä kostoa ja sanoi siinä tarkoituksessa miehelle, joka rakasti häntä: 'minä rakastan sinua, ja jos julistat sodan veljeäsi vastaan, tulen vaimoksesi.' Mies tiesi kyllä hänen puheensa olevan valhetta, mutta hän rakasti tuota kaunista naista niin suuresti, että hän noudatti kehoitusta ja ryhtyi sotaan veljeänsä vastaan. Kun paljon kansaa oli kaatunut, tuli hänen veljeltään sana: -- 'Miksi sinä vainoat minua? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Enkö ole lapsesta pitäen sinua rakastanut? Kun olit puutteessa, enkö auttanut sinua, ja kun teimme sotaretkiä, emmekö jakaneet kaikki saaliit tasan, härät, lehmät ja tytöt? Miksi siis tahdot tappaa minut, veljeni, jota olen aina rakastanut?'

"Silloin mies tuli sangen murheelliseksi, sillä hän käsitti pahoin tehneensä. Hän karkoitti tuon naisen luotaan ja lopetti sodan ja eli sitten rauhassa veljensä kanssa samassa kylässä. Jonkun ajan kuluttua nainen tuli kuitenkin takaisin ja sanoi hänelle: 'Olen menneet unhottanut ja tahdon nyt tulla vaimoksesi!' Sydämessään mies tunsi, ettei tuokaan puhe ollut totta. Ja vaikka hän tiesi, että naisella oli paha mielessä, niin hän otti hänet kuitenkin vaimokseen, sillä hänen rakkautensa ei ollut kylmennyt.

"Mutta hääpäivän iltana, kun mies oli vaipunut sikeään uneen, hiipi nainen hänen viereltään, otti hänen tapparansa ja ryömi hänen veljensä majaan ja löi hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Tekonsa tehtyään nainen hiipi takaisin ja pani verisen kirveen miehensä viereen ja pakeni pimeään yöhön.

"Päivän koittaessa alkoi kylästä kuulua huutoja: 'Lousta on tapettu' ja miehen majalle kokoontui suuri väkijoukko. Mentiin sisään ja siellä mies nukkui vielä sikeästi verinen kirves vieressään. Silloin miehet muistivat veljesten välisen sodan ja sanoivat: 'Katso, varmaankin hän on murhannut veljensä', ja aikoivat tappaa hänet, mutta hän pääsi heidän kynsistään. Pakomatkallaan hän kohtasi naisen, joka oli kaiken pahan alku ja juuri, ja hän tappoi hänet.

"Mutta naisen kuolema ei voinut murhattua henkiin herättää ja mies sai kuitata tuon naisen kaikki rikokset. Muita syyllisiä ei voinut olla. Hän oli veljensä murhaaja. Sentähden hän on hylkiö ja kansansa kiroama ja sentähden saa hän, joka oli muinoin mahtava päällikkö, kulkea loppuikänsä koditonna paikasta toiseen ja kuolla vihdoin vieraassa maassa muukalaisten ympäröimänä. Hänen kansansa sanoo, että hän murhasi kavalasti veljensä Loustan keskiyön hetkellä ja sentähden on hänen nimensä hänen kotimaassaan iankaikkisesti kirottu."

Vanha zulu vaikeni ja minä näin, että hän oli syvästi liikutettu. Pian hän kuitenkin kohotti alasvaipuneen päänsä ja jatkoi:

"Minä olen tuo mies, Bougwan. Ou! Minä olen juuri sama mies ja kuule nyt sanani! Sinä tahdot olla minun kaltaiseni -- tahdoton välikappale, leikkikalu, kuormajuhta, joka saa syykseen kaikki toisen tekemät rikokset. Kuule! Kun hiivit viime yönä 'Yön tyttären' jäljessä, olin aivan kantapäilläsi, ja kun hän iski sinua tikarillaan Valkoisen kuningattaren makuuhuoneessa, olin lähelläsi. Kun annoit hänen kadota kuin käärmeen kivikkoon, minä katselin sinua ja näin, että hän oli lumonnut sinut. Minä tiesin, että nyt oli jälleen eräs kunnon mies poikennut velvollisuutensa suoralta tieltä ja lähtenyt kulkemaan kieroja polkuja. Sanani ovat säälimättömät, mutta vilpittömästä sydämestä ne ovat kotoisin, joten anna minulle anteeksi, isäni. Käännä selkäsi tuolle naiselle, ja sinä vaellat kunniallisesti hautaan saakka. Älä katso enää hänen puoleensa, tahi muutoin sinun käy samoinkuin on minunkin käynyt, etkä voi millään viattomuuttasi todistaa. Olen puhunut."

Good kuunteli vaieten zulun pitkää ja kaunopuheista kertomusta. Mutta kun tuli puhe hänestä itsestään, punastui hän, ja saatuaan tietää, että me tiesimme kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Soraiksen välillä, masentui hän kokonaan. Vihdoin hän alkoi selittää meille osaansa yöllisessä tapahtumassa ja hänen äänessään oli hyvin nöyrä sävy.

"Minun täytyy myöntää", sanoi hän katkerasti naurahtaen, "etten olisi milloinkaan uskonut jonkun zulu-soturin tarvitsevan opettaa minulle, mihin miehen kunnia velvoittaa; mutta nythän nähdään, miten meidän saattaa käydä. Mahdattekohan voida käsittääkään, miehet, kuinka nöyryytetty olen, ja kaikista katkerinta on, että nuhdesaarna oli täysin ansaittu. Minun olisi luonnollisesti pitänyt luovuttaa Sorais vahdille, mutta minä en voinut. Minä annoin hänen mennä ja lupasin vielä, etten puhu asiasta kellekään, mikä on vielä suurempi häpeä. Jos liittyisin häneen, sanoi hän, niin hän tulisi vaimokseni ja tekisi minusta tämän valtakunnan kuninkaan, mutta minulla oli Jumalan kiitos vielä sen verran miehuutta jäljellä, että käskin hänen vaieta. Sanoin, etten voinut tovereistani erota, vaikka saisinkin hänet vaimokseni. Tehkää nyt minulle mitä tahdotte; minä olen ansainnut kaiken. Toivon vain, ettei nainen, jota kaikesta sydämestänne rakastatte, johdattaisi teitä sellaiseen hirmuiseen kiusaukseen", ja hän kääntyi mennäkseen.

"Odotahan hetkinen, vanha veikko", sanoi Curtis. "Minullakin on sinulle hieman kerrottavaa." Ja hän kertoi juurta jaksain, mitä hänelle oli tapahtunut eilispäivänä Soraiksen luona.

Isku oli musertava. Kenestä hyvänsä on tietysti vastenmielistä saada tietää olleensa jonkun tunnottoman henkilön tahdoton välikappale, mutta nyt oli isku kuten jo sanoin, kerrassaan musertava. Asianhaarat olivat niin hirveät.

"Tiedättekö", sanoi Good sitten harvakseen, "että olette melkein parantaneet minun rakkaudentautini", ja hän poistui huoaten. Olin suuresti pahoillani hänen tähtensä.

Sinä päivänä oli kuningattarilla vastaanotto, jolloin lähetystöt esittivät anomuksiaan, suunniteltiin uusia lakeja ja keskusteltiin raha- ja muista valtakunnan asioista. Mennessämme valtaistuinsaliin yhtyi Good meihin ollen peräti masentuneen näköinen.

Tullessamme perille istui Nyleptha jo valtaistuimellaan ympärillään joukko neuvonantajia, hoviherroja, lakimiehiä ja pappeja, kuten tavallisesti, mutta minä panin merkille, että hänen henkivartijajoukkonsa oli tavallista monin kerroin vahvempi. Ilmassa oli jännitystä, ja oli helppo huomata, kun katseli läsnäolevien kasvoja, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota asioiden käsittelyyn. Tieto kansalaissodan uhasta oli jo levinnyt kaikkialle. Tervehdittyämme Nylepthaa me istuimme tavallisille paikoillemme ja asioiden käsittely jatkui entiseen tapaan. Äkkiä kuului palatsin portilta kiivas torventoitotus ja väkijoukko, joka oli sinne kokoontunut seuraamaan tapahtumain kehitystä, alkoi huutaa: "Sorais! Sorais!"

Pihalta kuului rattaiden ääntä ja hetkisen kuluttua lennähtivät suuret oviverhot sivulle ja "Yön tytär" astui ylväästi huoneeseen. Eikä suinkaan yksin. Hänen ympärillään parveili suuri joukko pappeja, ja ylimmäinen pappi Agon, yllään loistavin viittansa, kulki hänen edellään. Syy heidän läsnäoloonsa oli ilmeinen -- Sorais oli heidän suojeluksessaan ja olisi ollut pyhyydenloukkaus koettaa vangita hänet. Heidän takanaan oli joukko valtaherroja asemiehineen ja seuralaisineen. Soraiksen asu osoitti selvästi, ettei hänen sanomansa ollut rauhansanoma. Hänellä oli yllään kultasuomuksista tehty haarniska ja päässään pieni kultainen kypäri. Kädessään hän heilutti kauniisti muovailtua pientä hopeista keihästä. Ylpeästi kuin naarasleijona hän astui salin poikki läsnäolevien väistyessä molemmin puolin ja kaikkialla painuivat päät kunnioittavaan tervehdykseen. Pyhän kiven luona hän pysähtyi ja nojaten kädellään kiveen hän huusi kaikuvalla äänellä valtaistuimella istuvalle Nylepthalle:

"Tervehdin sinua, oi kuningatar!"

"Samoin tervehdin minäkin sinua, kuninkaallinen sisareni", vastasi Nyleptha. "Tule lähemmäksi. Voit olla aivan turvallinen."

Sorais loi häneen röyhkeän katseen ja astui empimättä valtaistuimen eteen.

"Yksi pyyntö, oi kuningatar!" huudahti hän.

"Puhu, sisareni. Mutta mitä pyydät minulta sinä, joka omistat puolet kuningaskunnastamme?"

"Voit vastata erääseen kysymykseen. Aiotko ottaa puolisoksesi tuon muukalaissuden jakaaksesi hänen kanssaan vuoteesi ja valtaistuimesi, vai etkö?" ja hän viittasi Curtikseen hopeisella keihäällään.

Curtis hätkähti ja kääntyen Soraikseen hän sanoi matalalla äänellä:

"Eilen sinulla oli minulle kauniimpia nimiä, oi kuningatar, ellen väärin muista."

Sorais puraisi huultaan ja karahti hehkuvan punaiseksi.

Huomattuaan, ettei asiaa käynyt enää salaaminen, vastasi Nyleptha kysymykseen yhtä yllättävällä kuin vaikuttavallakin tavalla haluten luultavasti samalla kokonaan masentaa syrjäytetyn kilpailijansa.

Nousten valtaistuimeltaan hän astui kaikessa kuninkaallisessa loistossaan lemmittynsä luo ja irroittaen kultaisen käärmeen käsivartensa ympäriltä hän käski Curtiksen polvistua. Tämä totteli notkistaen toisen polvensa ja Nyleptha kietoi koristeen hänen kaulaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi häntä "rakkaaksi herrakseen".