Part 17

Lakien vahvistustoimitus oli muuten hyvin vaikuttava. Loistavaan pukuun puettu upseeri luki kaikuvalla äänellä jokaisen lain ja ojensi sen sitten torvien toitahdellessa kuningatarten allekirjoitettavaksi, jolloin kuningatarten henkivartijat kohottivat keihäänsä tervehdykseen ja laskivat ne taas jymähtäen marmorilattiaan. Lukemiseen ja kirjoittamiseen kului pitkä aika, mutta vihdoin oli viimeinen käsissä. Se oli laki muukalaisista. "Koska muutamat ylhäiset muukalaiset", luki upseeri, "olivat tehneet maalle arvaamattoman hyödyllisiä palveluksia, annettiin kolmelle heistä vähäiseksi korvaukseksi arvonimi 'ylimys' ja kuningatarten lahjoittamat arvokkaat maatilat."

Kun lahjakirja oli luettu ja allekirjoitettu, toitahtivat torvet ja keihäät jymähtivät kuten tavallisesti, mutta valtaherrat kuiskailivat keskenään ja Nasta puri hammasta. Heitä ei saavuttamamme suosio miellyttänyt, mikä oli asianhaaroihin katsoen ehkä aivan luonnollista.

Sitten seurasi hetken hiljaisuus, jonka Nasta vihdoin keskeytti. Katse ylpeänä hän astui esiin nöyrästi kumartaen ja pyysi saada esittää kuningatar Nylepthalle erään armonosoitusanomuksen.

Nyleptha kalpeni hiukan, mutta kehoitti armollisesti nyökäten Nastaa esittämään asiansa. Tämä tekikin sen lyhyesti ja suoraan asiaan käyden, kuten soturi ainakin. Muutamin koruttomin sanoin hän pyysi Nylepthaa vaimokseen.

Mutta ennenkuin Nyleptha ehti vastata, nousi ylimmäinen pappi Agon puhumaan ja esiintoi loistavan kaunopuheliaasti tämän ehdotetun avioliiton moninaiset edut. Nastan alueethan olivat jo niin suuret, että hän omisti melkein kolmannen osan valtakuntaa, joten liitto vahvistaisi arvaamattomasti kuningaskunnan eheyttä. Kansa ja soturit riemuitsisivat, sillä Nasta oli kuuluisa mies ja pohjoisessa asuvain vuoristolaisten suosikki. Vanhan kuningassuvun valtaistuimella pysyminen oli taattu ja liitto saisi osakseen auringon täydellisen hyväksymisen ja siunauksen. Monet hänen esiintuomansa näkökohdat olivat täysin pätevät ja valtion etua katsoen oli ehdotettu avioliitto hyvin edullinen, mutta ne eivät näyttäneet tekevän toivottua vaikutusta. Nylepthan kasvot olivat Agonin puhuessa aivan liikkumattomat; hän kyllä hymyili, mutta hymyn alla piili kivikova ilme ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä.

Agon vaikeni viimein ja Nyleptha valmistautui vastaamaan, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, kumartui Sorais hänen puoleensa ja sanoi kuiskaten mutta kuitenkin niin kovasti että minä kuulin: "Punnitse tarkoin vastauksesi, sisareni, sillä meidän valtaistuimemme voivat olla sanojesi varassa."

Nyleptha ei sanonut siihen mitään ja hiukan hartioitaan kohauttaen ja omituisesti hymyillen Sorais nojautui tuoliinsa.

"Minulle on todellakin tapahtunut suuri kunnia", lausui Nyleptha sitten rauhallisesti, "kun minulle on ehdotettu avioliittoa, jonka tekin, Agon, olisitte valmis siunauksellanne vahvistamaan. Minusta tuntuu aivankuin olisitte jo vihkinyt meidät, ennenkuin morsian on ehtinyt sanoa sitä tahi tätä. Nasta, minä kiitän sinua ja tahdon muistaa sanasi, mutta en aio vielä mennä naimisiin. Avioliitto on malja, jonka maun tietää vasta sitten kun on siitä maistanut. Minä kiitän sinua vielä kerran", ja hän nousi kuin mennäkseen.

Nastan kasvot mustuivat raivosta, sillä hän käsitti sanojen merkitsevän sitä, että hän oli saanut auttamattomasti rukkaset.

"Kiitän kuningatarta hänen armollisista sanoistaan", vastasi hän vaivoin hilliten kiukkunsa ja ollen kaikkea muuta kuin kiitollisen näköinen. "Kätken ne sydämeni sisimpään sopukkaan. Minulla on vielä toinenkin pyyntö. Ehkä kuningatar suvaitsee antaa minulle luvan lähteä pohjoiseen omaisteni luokse odottelemaan, kunnes kuningatar suvaitsee vastata kosintaani joko myöntävästi tai kieltävästi. Ehkä", jatkoi hän ivallisesti, "kuningatarta huvittaisi tulla jonkun kerran vierailemaan luokseni noiden muukalaisten keralla", ja hän loi meihin synkän katseen. "Vuoristo, jossa asun, on tosin karu ja köyhä, mutta minulla on siellä kolmekymmentätuhatta soturia teille tervetuloa toivottamassa. Ja me vuoristolaiset olemme vakaata väkeä."

Puhetta, joka oli selvä kapinanjulistus, kuunneltiin syvän hiljaisuuden vallitessa, mutta Nyleptha, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi, vastasi ylpeästi ja säkenöivin silmin:

"Ole huoletta, Nasta. Minä tulen varmasti näiden muukalaisten ylimysten keralla sinua tervehtimään, ja jokaista vuoristolaistasi vastaan, jotka sanovat sinua prinssiksi, minä tuon kaksi aavikkosoturia, jotka sanovat minua kuningattareksesi, ja sittenpähän nähdään, kumpi rotu on sitkeämpi. Näkemiin siis!"

Torvet toitahtivat ja kuningatarten poistuttua hajausivat hämmästyneet läsnäolijatkin kiireesti ja pelokkaasti keskustellen. Raskain mielin minäkin astelin asuntoomme, sillä verinen kansalaissota näytti olevan välttämätön.

Pari viikkoa kului aivan rauhallisesti. Curtis ja Nyleptha kohtasivat harvoin ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin pitää hellän suhteensa salassa, mutta siitä huolimatta alkoi kaupungissa liikkua heistä mitä erilaisimpia huhuja, joiden alkuperää oli mahdoton saada selville.

XVII.

MYRSKY PUHKEAA.

Puhuin äsken näköpiiriimme ilmaantuneista uhkaavista pilvenlonkareista jotka tummenivat joka hetki ja joista Soraiksen toivoton rakkaus Curtikseen oli peloittavin ja vaarallisin. Niin kauniin ja ylhäisen naisen rakkautta ei kukaan mies voi pitää joutavanpäiväisenä pikkuseikkana ja Curtikselle se tuotti paljon huolta ja murhetta, hän kun oli niin vaikeassa asemassa. Myrsky läheni vinhaa vauhtia.

Vaikka Nyleptha olikin mitä suloisin nainen, täytyy kuitenkin totuuden nimessä sanoa, että hän oli hyvin taipuvainen mustasukkaisuuteen saattaen siten rakastettunsa moneen pahaan pulaan. Soraiksen rakkaus alkoi ilmetä yhä kiihkeämmin eikä Curtis voinut panna sille mitään esteitä salaisuutensa säilyttämisen tähden. Muussa tapauksessa hän olisi voinut lopettaa sen heti sanomalla, että hän aikoi naida hänen sisarensa. Curtiksen rehellistä sydäntä kiusasi suuresti sekin seikka, että hän tiesi Goodin rakastuneen korvia myöten tuohon omituiseen, mutta viehättävään "yön tyttäreen". Bougwan-parka oli todellakin laihtunut niin, että hän oli vain varjo entisestään, ja monokkeli pysyi tuskin enää hänen silmässään. Sorais ei työntänyt häntä luotaan, vaan piti hänet huolettomalla keimailullaan juuri parhaassa vireessä ajatellen epäilemättä, että tuo rakastunut muukalainen saattoi olla tarvittaessa hyvinkin hyödyllinen. Minä koetin monin vihjauksin saada Good-paran ymmärtämään tilanteen, mutta kun hän ei ollut kuulevinaankaan puheitani, ajattelin olevan parasta olla sekaantumatta koko juttuun. Asiahan saattaisi siten vain pahentua.

Good-parka, hän oli aivan naurettava lemmen huumassaan, ja hänen mieleensä johtui kaikenlaisia mielettömyyksiä, joilla hän uskoi edistävänsä kallista asiaansa. Vanhan kunnianarvoisan opettajansa avulla hän sepitti pitkän rakkauslaulunkin, jossa toisinto: "suutelen huuliasi" uudistui lukemattomat kerrat ja jonka hän aikoi jonakin kuutamoyönä laulaa lemmittynsä ikkunan alla.

Zu-Vendis-maassa on nimittäin aivan yleistä, että nuoret miehet kunnioittavat ihailemiaan naisia esittämällä jonkun kauniin laulun näiden ikkunan alla, mihin tarkoitukseen tunnelmalliset kuutamoyöt ovat hyvin soveliaat. Olivatpa laulajan tarkoitukset vakavat tahi ei, niin ei kukaan, jolle kunnianosoitus on omistettu, milloinkaan loukkaannu. Ylhäisimmätkin naiset mukautuvat tapaan yhtä mielellään kuin englantilainen neitonen kuulee kauniita kohteliaisuuksia.

Tähän vanhaan kansantapaan turvautuen Good siis päätti pitää serenaadin Soraikselle, jonka huoneet olivat meitä vastapäätä kapean pihan toisella puolen. Mukanaan sitran tapainen soittokone, jota hän -- ollen kohtalaisen taitava kitaran soittaja -- oli oppinut helposti käsittelemään, hän pani sitten eräänä kirkkaana yönä päätöksensä täytäntöön. Nukuin jo sikeästi, kun konsertti alkoi, mutta heräsin pian, sillä Goodilla on julma ääni, ja hyppäsin ikkunaan katsomaan mikä oli hätänä.

Näin hänen seisovan linnanpihalla kirkkaassa kuutamossa päässään suunnaton strutsinsulista sommiteltu koristelaite ja yllään väljä silkkinen viitta, joka on kylläkin sopiva vaatekappale tällaisissa tilaisuuksissa. Sitransa ontuvalla säestyksellä hän esitti parhaillaan melkein täyttä kurkkua karjuen sepittämäänsä kamalaa rakkaudenhymniä. Hovineitosten ikkunoista kuului tukahdutettua tirskuntaa, mutta Sorais, jota minun täytyi vilpittömästi surkutella, jos hän sattui esityksen kuulemaan, ei näyttänyt pienintäkään elon merkkiä. Kun laulu intohimoisine toisintoineen "suutelen huuliasi" ei tuntunut loppuvan lainkaan, kyllästyimme mekin -- olin herättänyt Curtiksen katsomaan hullutusta -- näihin kissannaukujaisiin. Huusin Goodille, että täytä nyt jo uhkauksesi ja anna sitten ihmisten nukkua yönsä rauhassa, mikä kehoitus jäähdytti kokonaan hänen kuuman verensä. Laulajaiset loppuivat siihen.

Tilanteen vakavuudesta huolimatta oli tapaus sangen huvittava ja osoittaa, että kaikissa asioissa, vakavimmissakin, on aina jokin huvittava piirre, jos vain voidaan huomata se. Kyky löytää tuo piirre on korvaamaton taito, jota pitäisi aina pyrkiä kehittämään.

Sorais kävi sitä kiihkeämmäksi mitä enemmän Curtis karttoi häntä, ja lopulta muuttui tilanne aivan sietämättömäksi. Jostakin merkillisestä syystä hän oli aivan sokea huomaamaan asian oikeata laitaa ja minä pelkäsin kovin hetkeä, jolloin hänen silmänsä aukenisivat. Hän oli vaarallinen nainen, jota ei ollut hyvä loukata tahallaan eikä tahtomattaankaan. Mutta tuon hetken täytyi kerran tulla, niinkuin se tulikin. Eräänä päivänä, kun minä ja Curtis -- Good oli mennyt metsästämään -- istuimme huoneessamme neuvotellen tilanteesta ja erittäinkin Soraista koskevista kysymyksistä, toi hovilähetti meille kirjeen, jonka vaivoin kykenimme lukemaan. Curtiksen piti saapua heti kuningatar Soraiksen puheille tämän yksityisasuntoon, johon kirjeentuoja hänet opastaisi.

"Mitä kummaa minä nyt teen?" tuskitteli Curtis. "Mene sinä minun sijastani, vanha veikko."

"En, vaikka saisin koko valtakunnan", vastasin minä kuivasti. "Ennen menen haavoittunutta elefanttia vastaan vanha pyssyrämä kädessä. Kun olet kerran antanut lumota itsesi, niin kärsi seurauksetkin."

"Lohdutat minua aivan samoin kuin ennen toverini koulussa, kun minun piti saada selkääni kepposieni tähden", virkkoi hän synkästi. "Tahtoisinpa tietää, millä oikeudella kuningatar oikeastaan komentaa minut puheilleen? Kun en mene, niin en mene, ja sillä hyvä!"

"Mutta sinun on meneminen", sanoin minä. "Sinä olet hänen upseerinsa, jonka täytyy totella, ja hän tietää sen. Oli nyt miten oli, kyllä sinä siitä pian selviät."

"Toivon vain, että hän pistäisi puukon sydämeeni, niin sittenhän tämäkin kurjuus loppuisi", sanoi hän alakuloisesti. "Uskon hänen kyllä siihen kykenevän", ja raskain mielin hän lähti huoneesta.

Istuin ja odottelin ja noin tunnin kuluttua hän palasi entistä levottomamman näköisenä.

"Annahan jotakin juotavaa", sanoi hän käheästi.

Ojensin hänelle viinimaljan ja kysyin, mitä hänelle oli tapahtunut.

"Mitäkö tapahtunut? Nyt ovat asiat hullummin kuin milloinkaan ennen. Minut vietiin suoraan Soraiksen verrattoman upeaan yksityishuoneeseen, jossa hän oli aivan yksinään ja istui silkkisohvalla huoneen perillä sormiellen keveästi sitraansa. Ensin hän ei ollut minua näkevinäänkään, vaan näppäili vain hiljaa hyräillen soittokoneen hopeisia kieliä, ja minun täytyy sanoa, että soitto oli todellakin kaunista. Vihdoin hän katsahti minuun ja hymyili."

"'Sinä tulit kuitenkin', sanoi hän. 'Minä jo luulin, että olit ehkä mennyt jonnekin sisareni Nylepthan asioille. Sinähän olet hänen oikea kätensä ja minä pidän hyvistä ja uskollisista palvelijoista.'

"Kumarsin syvään ja vastasin tulleeni kuulemaan kuningattaren käskyä.

"'Aivan oikein. Tahdon hiukan puhella kanssasi. Mutta ole niin hyvä ja istu, sillä minua väsyttää katsoa niin korkealle', ja hän siirtyi hiukan viitaten viereensä ja kääntyi minuun päin sohvan päätyyn nojaten.

"'Osoitatte minulle liian suurta kunniaa', vastasin minä. 'Enhän ole vertaisenne, oi kuningatar!'

"'Pyysin sinua istumaan', sanoi hän.

"Noudatin kehoitusta ja hän alkoi katsella minua noilla tummilla silmillään. Mustassa tukassaan hänellä oli valkea kukka, jonka heteitä koetin hädissäni laskea, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli kuin ruumiillistunut kauneus ja puhui hyvin harvakseen matalalla äänellä katsellen minua koko ajan. En tiedä, oliko se hänen tenhoava katseensa vai hänen hiuksiensa tuoksu, joka vaikutti minuun, mutta lopulta olin aivan herpaantunut. Vihdoin hän nousi.

"'Incubu', sanoi hän, 'himoatko voimaa ja valtaa?'

"Vastasin, että otaksuin kaikilla miehillä olevan semmoisen himon.

"'Sitä olet saapa', sanoi hän. 'Entä rakastatko kauneutta?'

"Siihen minä vastasin, että olin hyvin mielistynyt kuvanveisto-, rakennus- ja muihin sellaisiin taiteisiin. Hermoni olivat jo niin jännitetyt, että vapisin kuin haavanlehti, ja minä tunsin jotakin kamalaa olevan tulossa. Mutta hän piti minua kuin lumouksen vallassa, jolle en voinut mitään. Vastaukselleni hän rypisti kulmiaan ja vaikeni hetkeksi.

"'Incubu', virkkoi hän vihdoin, 'tahtoisitko olla kuningas? Kuule, tahtoisitko olla kuningas? Näetkös, muukalainen, minä aion tehdä sinut Zu-Vendis-maan kuninkaaksi ja Soraiksen, yön tyttären, herraksi. Vaiti! ja kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Sydämeni salaisuuksia en ole kellekään näin avannut, mutta sinä olet muukalainen, jolle minä voin kaikki uskoa tietäen hyvin miten vaikea sinun olisi ollut tunteistasi minulle puhua. Katso, herrani Incubu, kruununi on jalkaisi juuressa ja sen mukana saat naisen, jota monet ovat omakseen toivoneet. Vastaa nyt, minun valittuni, ja vastaa sanoilla, jotka hyväilevät korviani'.

"'Oi Sorais', sanoin minä, 'älä puhu noin, minä rukoilen sinua' -- minulla ei näet ollut aikaa valita sanojani -- 'sillä sinä pyydät mahdottomia. Minä olen kihloissa sisaresi Nylepthan kanssa ja häntä vain minä rakastan.'

"Huomasin heti sanoneeni jotakin kamalaa ja katsahdin ylös nähdäkseni sanojeni vaikutuksen. Hän kavahti seisoalleen salamoivin silmin ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Sanojani seurasi kaamea hiljaisuus. Kerran hän katsahti pöydälle, jossa oli tikari, ja sitten minuun niinkuin hän olisi aikonut heti surmata minut ja vihdoin hän lausui yhden ainoan sanan:

"'_Mene_!'

"Minä lähdin ja olin iloinen päästessäni hänen luotaan ja tässä olen. Anna minulle vielä kulaus viiniä, vanha veikko, ja sano, mitä minun nyt on tehtävä."

Pudistin päätäni, sillä asia oli todellakin vakava. Mieleeni muistuivat sanat, ettei helvetin lieskakaan ole niin raivoisa kuin loukattu nainen, etenkin kun nainen on kuningatar ja Soraiksen kaltainen. Pelkäsin pahinta ja olin levoton henkilökohtaisen turvallisuutemmekin takia.

"Asiasta on heti ilmoitettava Nylepthalle", vastasin minä, "ja on ehkä parasta, että minä menen hänen puheilleen, sillä sinun kertomustasi hän voisi epäillä."

"Kuka on tänä iltana hänen henkivartijainsa päällikkö?" jatkoin minä.

"Good."

"No hyvä, Nylepthalle ei voi vielä mitään pahaa tapahtua. Älä ole lainkaan hämmästyneen näköinen. Minä olen varma, ettei Sorais vääjää mitään. Asiasta täytynee luultavasti ilmoittaa Goodille."

"Mahtaakohan olla tarpeellista!" huokaisi Curtis. "Hänhän on korvia myöten rakastunut Soraikseen, joten se olisi kova isku miesparalle."

"Niinpä kylläkin. Ehdimmehän puhua hänelle asiasta myöhemminkin. Minä voin panna pääni pantiksi, että Sorais liittyy nyt Nastaan, joka väijyy pohjoisessa, ja tässä syttyy sota, jonka vertaista ei ole Zu-Vendis-maassa vielä nähty. Katsos tuonne", ja minä osoitin kahta hovilähettiä, jotka samassa ilmestyivät Soraiksen puolelta. "Noilla miehillä on tärkeitä uutisia."

Siepaten kaukoputken käteeni minä riensin Curtiksen kanssa pieneen näkötorniin, joka oli huoneidemme yhteydessä, ja aloin tarkastella ympäristöä. Toinen lähetti kiiruhti temppeliä kohti mennen epäilemättä ylimmäisen papin Agonin puheille, mutta toista en nähnyt. Hetkisen kuluttua minä kuitenkin keksin erään ratsastajan, joka karkuutti täyttä laukkaa kaupungin pohjoista porttia kohti. Katselin miestä tarkemmin ja tunsin hänet pian toiseksi lähetiksi.

"Sorais on todellakin tarmokas nainen", sanoin minä. "Hän toimii heti ja aikoo iskeä äkkiä ja lujasti. Olet loukannut häntä, poikaseni, ja monen miehen veri on vuotava, ennenkuin tahra on huuhdottu pois. Sinua hän säälii kaikista vähimmän, jos hän vain saa sinut kynsiinsä. Minä menen nyt Nylepthan luo. Ole sinä täällä, vanha veikko, ja koeta tyyntyä, sillä minä voin sanoa sinulle, ettet ole milloinkaan tarvinnut mielenmalttiasi enemmän kuin nyt. Olen eläissäni ollut monessa liemessä mukana enkä luule nytkään erehtyväni."

Pääsin heti kuningattaren puheille. Hän odotteli Curtista eikä ollut juuri mielissään nähdessään minun mahonginruskeat kasvoni lemmittynsä uljaiden piirteiden asemesta.

"Mikä herraani vaivaa, Macumazahn", kysyi hän, "kun hän ei tule luokseni? Onko hän sairas?"

Sanoin hänen voivan hyvin ja kerroin sitten muitta mutkitta asiani alusta loppuun saakka. Nyleptha raivostui aivan suunniltaan ja oli vihassaan entistä suloisempi.

"Kuinka sinä uskallat tulla kertomaan minulle sellaista", tiuskaisi hän. "Se on valhe, että minun herrani rakastaa sisartani Soraista."

"Anna minulle anteeksi, oi kuningatar", vastasin minä nöyrästi, "mutta niin en sanonut. Minä kerroin, että Sorais rakastaa lemmittyäsi."

"Älä siinä turhia saivartele, niinkuin se ei olisi aivan sama asia. Toinen antaa ja toinen ottaa ja molemmat ovat yhtä syylliset. Kuinka minä vihaan sinua, Sorais. Mutta Sorais on kuningatar ja sisareni eikä hän olisi voinut langeta niin syvälle, ellei ystäväsi olisi viekoitellut häntä. Ah, kuinka kavalia miehet ovatkaan! Runoilija on aivan oikeassa sanoessaan, että mies on kuin käärme, jonka paljas kosketuskin on myrkyllinen ja jota ei kukaan voi pidellä."

"Huomautus on erinomainen, oi kuningatar", sanoin minä, "mutta minusta tuntuu kuin olisit lukenut väärin runoilijan sanat. Nyleptha, sinä tiedät aivan hyvin, ettei puheissasi ole vähintäkään perää, eikä nyt ole aika hassutella."

"Kuinka sinä uskallat! Kuinka sinä uskallat!" huusi hän polkien jalkaansa. "Onko minun petollinen herrani lähettänyt sinut loukkaamaan minuakin? Mikä sinä luulet olevasi, muukalainen, että tohdit puhua tällä tavoin minulle, kuningattarelle? Kuinka sinä uskallat?"

"Tohdin kuin tohdinkin. Aika, jonka tuhlaat hyödyttömään ja järjettömään vihaasi voi maksaa sinulle kruunusi ja meille kaikille henkemme. Soraiksen ratsastajat ovat jo hälyyttämässä miehiä aseisiin. Kolmessa päivässä on Nasta koonnut soturinsa ja hänen sotahuutonsa kajahtaa pohjoisissa maakunnissa kuin raivostuneen leijonan ärjyntä. Yön tyttärellä on suloinen ääni eikä hän ole laulujaan turhaan laulanut. Hänen sotalippunsa hulmuaa pian kaikilla selänteillä pohjoisessa, ja niiden alle kerääntyy sotureita kuin pilveä. Puolet armeijaa noudattaa hänen sotahuutoaan ja jokaisessa kaupungissa ja kylässä kiihoittavat papit kansan muukalaisia vastaan ja todistavat hänen asiansa puolesta taistelemisen olevan jokaisen pyhän velvollisuuden. Olen puhunut, oi kuningatar!"

Nyleptha oli nyt aivan rauhallinen ja mustasukkaisuuden kohtauksen ohimentyä hän oli jälleen tarmokas ja kylmästi harkitseva hallitsija.

"Puhut järkevästi, Macumazahn. Suo anteeksi tyhmyyteni. Mikä mahtava kuningatar minä olisinkaan, ellei minulla olisi sydäntä. Olla sydämetön on sama kuin voittaa koko maailma. Intohimo on kuin salama, joka yhdistää maan taivaaseen, mutta joka häikäisee ja tappaa!

"Sinä uskot Soraiksen ryhtyvän sotaan minua vastaan. Olkoon niin. Minua hän ei kuitenkaan voita, sillä minullahan on ystäväni ja puoltajani. Niitä on paljon, jotka huutavat 'Nyleptha! Nyleptha', kun minun viirini kohoavat torneihin ja linnojen muureille, ja jo tänä iltana minun sanomatuleni leimahtavat vuorelta toisella kutsuen väkeni koolle. Minä muserran hänet ja hajoitan hänen sotajoukkonsa. Ikuinen yö on oleva Soraiksen, yön tyttären, kohtalo. Ojenna nyt minulle tuo pergamentti ja hanhensulka ja käske vahtiupseeri tänne. Hän on luotettava mies. Kas niin."

Minä tein niinkuin hän käski, ja vanha rauhallisen näköinen soturi, nimeltä Kara, astui sisään syvään kumartaen.

"Miehitä kaikki sisareni Soraiksen, Zu-Vendis-maan kuningattaren, asunnon sisäänkäytävät ja älä laske ketään sisään tahi ulos", lausui Nyleptha. "Laiminlyönnistä vastaat hengelläsi. Tässä on valtakirjasi", ja hän ojensi pergamentin upseerille.

"Kuningattaren käsky on toteutuva", vastasi mies hieman hätkähtäen ja poistui.

Sitten Nyleptha lähetti sanan Curtikselle, joka saapui heti hyvin onnettoman näköisenä. Luulin toisen edellistä hirmuisemman mustasukkaisuuden myrskyn ryöpsähtävän valloilleen, mutta erehdyin. Naisväen tiet ovat totisesti ihmeelliset. Hän nyökkäsi Curtikselle ystävällisesti ja sanoi tahtovansa kuulla hänen mielipidettään hyvin tärkeissä asioissa. Soraiksesta ja luulotellusta uskottomuudesta ei puhuttu sanaakaan, mutta minusta näytti, ettei asia ollut vielä unhottunut. Nyleptha oli luultavasti päättänyt selvittää sen seikan Curtiksen kansaa kahden kesken.

Heti Curtiksen tultua palasi upseeri ilmoittamaan, että _Sorais oli poistunut palatsista_. Hän oli sanonut menevänsä temppeliin rukoilemaan ja viettämään yön hurskaissa mietteissä alttarin edessä, kuten Zu-Vendis-maan ylhäiset naiset välistä tapasivat tehdä. Katsahdimme merkitsevästi toisiimme. Lintu oli lentänyt tiehensä ja ensimmäinen isku oli tullut hyvin pian. Aloimme toimia.

Luotettavimmat kenraalit haettiin saapuville, ja kun heille oli selitetty tilannetta niin paljon kuin katsottiin tarpeelliseksi, heille annettiin tiukat määräykset käskeä heti mahdollisimman tarkoin väkensä koolle. Mahtavimmat ylimykset, joihin Nyleptha tiesi voivansa luottaa, kutsuttiin myöskin neuvotteluun, ja monet heistä lähtivät heti etäisimpiin maakuntiin kokoamaan joukkojaan. Sinetöidyt määräykset lähetettiin etäisimpien kaupunkien päälliköille ja sanansaattajien käskettiin rientää yötä päivää.

Työskentelimme kuumeisella kiireellä koko illan muutamien luotettavien kirjurien avulla, ja Nyleptha toimi sellaisella tarmolla ja mielenmaltilla, että minä aivan hämmästyin. Kello oli kahdeksan, kun palasimme asuntoomme. Siellä kuulimme Alphonselta, joka oli sangen närkästynyt päivälliseltä poissaolomme tähden -- hän oli ryhtynyt jälleen toimeensa -- että Good oli palannut metsästysretkeltään ja mennyt vahtivuorolleen. Koska portille oli pantu moninkertainen vahti eikä vaaraa tarvinnut heti pelätä, katsoimme olevan tarpeetonta mennä hänelle kertomaan mitään koko jutusta. Kylläpähän hän ehti sen huomennakin kuulla. Keskustelimme vielä hetkisen illan tapahtumista ja menimme sitten levolle ollaksemme täysissä voimissamme tarpeen vaatiessa.

Mutta ennenkuin nukahdimme, johtui Curtiksen mieleen pyytää vanhaa Umslopogaasia viettämään yönsä Nylephtan huoneiden läheisyydessä. Umslopogaas tunsi palatsin tarkoin ja sai kuningattaren käskystä kulkea vapaasti kaikkialla, milloin häntä vain halutti. Zulujen tavoin hän rakasti yöllä kuljeskelemista, ja hänen nähtiinkin usein hiiviskelevän palatsin väljissä suojissa keskiyön hiljaisina hetkinä. Mitään kysymättä hän heitti tapparan olalleen ja häipyi äänettömästi kuin aave hämärään käytävään.

Olin mielestäni nukkunut vain muutamia minuutteja, kun äkkiä heräsin tuntien, että joku katseli minua tutkivasti. Totesin hämmästyneenä, että ulkona alkoi aamu sarastaa, ja kumman levottomuuden valtaamana minä nousin äkkiä istumaan. Vuoteeni jalkopäässä seisoi Umslopogaas ja aamun harmaassa hämyssä hän oli tavallista julmemman ja peloittavamman näköinen.

"Oletko ollut jo kauan luonani?" kysyin minä kuivasti, sillä semmoinen herääminen ei oikein miellyttänyt minua.

"Noin puoli tuntia, Macumazahn. Minulla on sinulle tärkeää asiaa."

"Puhu", sanoin minä unhottaen tykkänään häirityn uneni.