Part 15

Lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyi eräs pappi, ja vahtiupseeri viittasi meitä seuraamaan häntä. Astuimme esiin mahdollisimman arvokkaasti, paitsi Alphonse, jonka kasvot olivat kauhun vääristämät, ja parin sekunnin kuluttua olimme suuressa temppelissä äärettömän kansanjoukon keskellä. Kaikki kurkottivat päitään nähdäkseen edes vilahdukseltakaan uhrattavaksi tuomittuja muukalaisia, jotka olivat kansanjoukon tieten ensimmäiset muukalaiset mitä milloinkaan oli Zu-Vendis-maassa nähty.

Ilmestyessämme näkyviin kuului väkijoukosta hämmästyksen huudahduksia, ja meihin tuijottaville tuhansille kasvoille häivähti äkillinen kiihtymyksen ilme, mikä oli hyvin omituinen näky. Oli kuin hetkellinen valonheijastus olisi punannut vaalean pilven. Astuimme tyynesti eteenpäin ja pysähdyimme keskusalttarin itäpuolelle aivan alttari eteen, jossa lattia oli kuparista. Noin kolmenkymmenen jalan päähän alttaria ympäröivistä kultaisista kuvista oli vedetty köysi, joka esti kansanjoukkoa tunkeutumasta lähemmäksi. Sisäpuolella seisoi piirissä joukko pappeja valkoiset kullalla kirjaillut kaavut yllään ja pitkät kultaiset pasuunat kädessään, ja aivan meidän edessämme seisoi ystävämme Agon, ylimmäinen pappi, kultainen hiippa päässään. Kaikki muut olivat paljain päin.

Seisahduimme, kuten jo sanoin, permannon kupariselle kohdalle lainkaan tietämättä mitä allamme oli. Huomioni kiintyi kyllä merkilliseen huminaan, joka tuntui kuuluvan lattiasta, minun voimatta kuitenkaan käsittää, mikä sen aiheutti. Seurasi hetken hiljaisuus ja minä tähyilin joka taholle ympärilleni nähdäkseni kuningattaret Nylepthan ja Soraiksen, mutta he eivät olleet siellä. Oikealla huomasin kuitenkin tyhjän alan, jonka arvasin olevan heitä varten.

Äkkiä kuului jostakin hyvin korkealta kimeä torventoitahdus, väkijoukko alkoi liikehtiä muodostaen pitkän kujan ja minä näin molempien kuningatarten astelevan arvokkaasti heille varatulle paikalle oikealla. Heidän mukanaan oli muutamia valtakunnan huomatuimpia henkilöitä, joista tunsin sotajoukkojen päällikön Nastan, ja kulkueen lopetti viidenkymmenen miehen suuruinen henkivartijajoukkue, jonka nähdessäni minä tulin hyvin iloiseksi. Kuningattaret asettuivat eteen, ylimykset oikealle ja vasemmalle ja soturit puoliympyrään heidän taaksensa.

Jälleen seurasi hetken hiljaisuus. Nyleptha katsahti meihin kohdaten minun tutkivan katseeni, ja minusta näytti niinkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hän katsoi vuorotellen minuun ja kuparilattiaan, jolla seisoimme, ja teki vihdoin päällään tuskin huomattavan liikkeen sivullepäin. En ymmärtänyt heti ja liikkeet toistuivat. Arvasin hänen tarkoittavan, että meidän piti siirtyä pois kuparipermannolta. Katsahdin vielä kerran Nylepthaan ja olin aivan varma asiastani -- kuparilattiassa piili jokin hirmuinen vaara.

Seisoin Curtiksen ja Umslopogaasin välissä. Katsoen suoraan eteenpäin minä kuiskasin ensin englannin ja sitten zulujen kielellä, että peräytyisimme vähitellen, tuuma tuumalta, kunnes seisoisimme vakavasti marmoripohjalla kuparipermannon rajalla. Curtis kuiskasi saman Goodille ja Alphonselle ja me aloimme siirtyä taaksepäin niin äärettömän varovasti ja hitaasti, ettei kukaan, paitsi Nyleptha ja Sorais, joiden huomio oli koko ajan meihin kiintynyt, huomanneet mitä oli tekeillä. Katsahdin jälleen Nylepthaan, joka ilmaisi hyväksymisensä tuskin huomattavalla nyökkäyksellä.

Agonin katse oli ollut koko ajan alttariin kiintynyt ja hän näytti vaipuneen jonkinlaiseen hurmiotilaan. Minä vuorostani tuijotin rävähtämättä kultaiseen auringon kuvaan hänen selässään. Äkkiä hän kohotti pitkät kätensä temppelin kupua hohti ja alkoi sointuvin äänin sanella tahi oikeammin laulaa jonkinlaista ylistysvirttä auringon kunniaksi. Hymni oli jotensakin pitkä ja sen loputtua seurasi hetken hiljaisuus, jonka Agon keskeytti huudahtamalla kohti kuvun kirkasta aukkoa:

"_Oi aurinko, laskeudu alttarillesi_!"

Vielä hänen puhuessaan tapahtui jotakin sangen kaunista ja ihmeellistä. Häikäisevä valo välähti ylhäällä halkaisten temppelin hämärän kuin tulinen miekka ja sattui alttarin kultaiseen kukkaan, jonka terälehdet alkoivat hitaasti aueta. Pieni kultainen alttari, jolla ikuinen tuli paloi, ilmestyi näkyviin, papit puhalsivat kultaisiin torviinsa ja koko seurakunta puhkesi ylistyshuutoihin, jotka kajahtelivat seinästä toiseen häipyen vihdoin kuvun huimaavaan korkeuteen.

Pyhän tulen lepattava liekki pieneni pienenemistään kirkkaassa auringon valossa, häilyi hiljaa puoleen ja toiseen ja katosi viimein kokonaan alttarin sisään, josta se oli ilmestynytkin. Liekin kadotessa puhalsivat papit jälleen torviinsa ja Agon, tuo vanha ylimmäinen pappi, huudahti kaikuvalla äänellä heittäen kätensä ylös: "_Me uhraamme sinulle, oi aurinko_!"

Katsahdin jälleen Nylepthaan ja näin hänen tuijottavan kuparilattiaan meidän edessämme.

"Varuillanne!" huudahdin minä äänekkäästi ja näin samassa Agonin kumartuvan eteenpäin ja koskettavan alttariin. Punertava valo leimahti temppeliin punaten kaikkein kasvot ja ylhäältä kuului kuin syvä huokaus. Nyleptha kumartui eteenpäin ja painoi aivan kuin tahtomattaan kädet silmilleen Soraiksen kääntyessä sanomaan jotakin henkivartijajoukon päällikölle. Samassa kuului heikkoa ritinää ja kuparilattia, jonka rajalla seisoimme, vaipui äkkiä syvyyteen. Edessämme ammotti melkein äkkijyrkkä, sileäseinäinen marmorikäytävä, joka päättyi alttarin kohdalla leimuavaan hirvittävään tulipätsiin, jonka kuumuus olisi kyennyt raudankin sulattamaan.

Hypähdimme kauhusta huudahtaen edemmäksi, mutta Alphonse oli niin kauhun lamauttama, että hän olisi suistunut pätsiin, ellei Curtis olisi aivan viime hetkellä saanut häntä niskasta kiinni.

Syntyi hirmuinen hälinä ja me neljä asetuimme selitysten Alphonsen yrittäessä epätoivon hurjuudella päästä piiloon meidän jalkojemme turviin. Meiltä oli kyllä viety kaikki aseet palatsista lähtiessämme, mutta revolverimme olimme kätkeneet vaatteiden alle, niin ettei kukaan niitä huomannut. Umslopogaas ei ollut myöskään luopunut tapparastaan, jota hän nyt pyöritteli päänsä yläpuolella kiljaisten zulusoturien uhmailevan sotahuudon, niin että marmoriseinät kajahtelivat. Papit tointuivat kuitenkin pian hämmästyksestään ja vetäen kaapujensa alta pitkät miekat he kävivät raivoisasti kimppuumme. Ei ollut muuta neuvoa kuin tapella. Kiskaisin vyöstäni revolverin ja ensimmäinen hyökkääjä -- eräs pitkä ja roteva pappi -- kaatui heti lävistetyin rinnoin suoraan aukkoon ja liukui hirmuisesti rääkkyen tulipätsiin, joka oli meitä varten kuumennettu.

Hyökkäys pysähtyi, ja minä en tiedä, oliko siihen syynä kaatuneen hätähuudot, suurireikäisen pistoolin hirvittävä pamaus vai laukauksen salamannopea vaikutus. Ennenkuin he jälleen ehtivät tointua, huusi Sorais jotakin ja silmänräpäyksessä oli kuningatarten henkivartijajoukko ympäröinyt meidät. Papit epäröivät vielä ja kansanjoukko oli kuin säikähtynyt lammaslauma, joka ei ymmärrä mitään eikä kykene mihinkään.

Pätsiin suistuneen papin valitukset vaimenivat vähitellen ja syvä hiljaisuus seurasi äskeistä mellakkaa.

Ylimmäinen pappi Agon kääntyi silloin meihin päin ja hänen kasvonsa olivat kuin pirun kasvot.

"Antakaa uhrin tapahtua, älkääkä häiritkö pyhää toimitusta!" huusi hän kuningattarille raivoisasti. "Tahdotteko te, Zu-Vendis-maan hallitsijat, suojella näitä pahantekijöitä? Eikö jumalaamme ole jo tarpeeksi loukattu? Eivätkö auringolle pyhitetyt eläimet ole kuolleet ja eivätkö nämä kirotut muukalaiset, jotka ilmestyivät maahamme kuin taivaasta pudoten kenenkään tietämättä mistä ja ketä he oikein ovat, surmanneet noituudellaan yhden auringon pyhän palvelijan? Varokaa, oi kuningattaret, loukkaamasta jumalan pyhää majesteettia ja älkää häväiskö hänen alttarinsa kunniaa! On voimia, jotka ovat teitä mahtavammat, ja lakeja, jotka ovat teidän lakienne yläpuolella. Varokaa nostamasta kättänne niitä vastaan! Älkää estäkö uhritoimitusta, oi kuningattaret!"

"Puhut totta, oi Agon, ja puhut sydämesi kyllyydestä", vastasi Sorais syvällä, sointuvalla äänellään, jossa oli aina hieman pilkallinen sävy, "mutta kuitenkin olet väärässä. Juuri sinä olet jumalallesi uppiniskainen ja kohotat jumalattoman kätesi häntä vastaan. Keskipäivän uhrihan on jo toimitettu ja tällä kerralla vaati aurinko uhrikseen yhden pappisi."

Tätä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksikaan ja kansanjoukko yhtyi heti kuningattareen.

"Ajattelehan hiukan, oi Agon. Ketä ovat nämä miehet? He ovat muukalaisia, jotka tavattiin järvellä. Kuka oli heidät sinne opastanut ja mistä he sinne pääsivät? Onko minulla mitään takeita, etteivät he ole auringon palvelijoita yhtä hyvin kuin sinäkin? Tämäkö on vierasvaraisuuttasi: heittää tuleen vieraat, jotka sattumalta maahamme joutuvat? Häpeä, Agon, häpeä! Eikö meidän pidä olla ystävälliset vieraille ja muukalaisille ja kohdella heitä hyvin? Eikö meidän pidä sitoa heidän haavansa, valmistaa heille pehmoiset vuoteet ja ruokkia heitä hyvin? Sehän on vieraanvaraisuutta, joka on sitäpaitsi laissamme säädetty. Kuinka olet puolestasi tätä lakia noudattanut, Agon? Tulisen pätsin tarjoat näille muukalaisille vuoteeksi ja savuun tukehtumisen ruoaksi. Minä sanon vielä kerran: häpeä, Agon, häpeä!"

Hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt kansanjoukkoon, ja kun mieliala näytti olevan hänelle suosiollinen, huudahti hän käskevästi:

"Tietä! Tietä kuningattarille ja heidän turvateilleen, sanon minä!"

"Jospa minä teenkin vastarintaa, oi kuningatar?" sähähti Agon hampaidensa välistä.

"Silloin raivatkoot henkivartijani meille tien", kuului kylmä vastaus. "Paikka on pyhä, mutta turvattimme viemme täältä vaikkapa pappiesi ruumiiden yli, jos niin tarvitaan."

Agon kalpeni raivosta. Hän katsahti kansanjoukkoon miettien ilmeisesti, kannattaisiko pyytää apua siltä taholta, mutta huomasi heti, että yleinen mielipide oli aivan häntä vastaan. Zu-Vendis-maan asukkaat ovat hyvin uteliasta ja tiedonhaluista väkeä, ja vaikka he olivatkin meitä kohtaan hyvin närkästyneet virtahevosten surmaamisen takia, eivät he olleet lainkaan mielissään, että ainoat todelliset ja elävät muukalaiset, mitä he olivat milloinkaan nähneet, tuomittiin heti tulen ruoaksi. Sitenhän ei meistä saataisi tietää tämän taivaallista ja salaisuutemme olisimme vieneet mukanamme. Agon huomasi tämän ja epäröi, jolloin Nyleptha puuttui asiaan ensi kerran.

"Ajattelehan toki, Agon", lausui hän suloisella äänellään, "että nämä miehet voivat olla myöskin auringon palvelijoita, kuten sisareni sanoo. Itse he eivät voi puhua puolestaan, sillä heidän kielensä ovat kahleissa. Odottakaamme kunnes he ovat oppineet kielemme. Eihän ketään voida kuulematta tuomita. Kun nämä miehet osaavat puhua puolestaan, niin silloinhan sopii viedä heidät oikeuden eteen!"

Nyt oli kunniallinen peräytyminen mahdollinen ja tuo vanha kostonhimoinen pappi käytti tilaisuutta hyväkseen, vaikkakin vastenmielisesti.

"Tapahtukoon niin, oi kuningattaret", vastasi hän. "Menkööt miehet rauhassa ja puhukoot sitten puolestaan, kun ovat oppineet kielemme. Tahdon nöyrästi rukoilla tässä alttarin edessä, ettei maatamme rangaistaisi ruttotaudeilla tämän pyhyyden loukkauksen johdosta."

Kansanjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja hetkisen kuluttua astelimme temppelistä henkivartijajoukon keskellä. Käsitimme täydellisesti, miten vaikea oli ollut saada meidät pelastetuksi Zu-Vendis-maan papiston julmasta otteesta, papiston, jonka rinnalla kuningattaretkin olivat melkeinpä voimattomat. Meidät olisi surmattu jo eilispäivänä, mutta suurin ponnistuksin saivat kuningattaret tuomion muutetuksi. He koettivat voittaa mahdollisimman paljon aikaa ja olivat vihdoin olleet myöntyvinään siihen, että meidät uhrattaisiin auringolle seuraavana päivänä, missä tilaisuudessa he olivat päättäneet meidät pelastaa hinnalla millä hyvänsä.

XV.

SORAIKSEN LAULU.

Selvittyämme kunnialla Agonista ja hänen papeistaan me palasimme asuntoomme palatsissa ja voimme hyvin. Molemmat kuningattaret, ylimykset ja kansalaiset osoittivat meille kilvan kunniaa ja antoivat meille paljon kalliita lahjoja. Tuo ikävä virtahevosjuttu unhottui pian kokonaan, mikä oli mielestämme sangen hauskaa, ja joka päivä kävi luonamme lähetystöjä ja yksityisiä henkilöitä katsomassa pyssyjämme, vaatteitamme, teräspaitojamme ja tieteellisiä koneitamme, varsinkin kellojamme, jotka herättivät suurta ihastusta. Tulimme pian niin tunnetuiksi, että muutamat ylhäiset nuorukaiset alkoivat jäljitellä pukujamme, etenkin Curtiksen jahtitakkia.

Eräänä päivänä odotti jälleen eräs lähetystö pääsyä luoksemme ja Good pukeutui kuten tavallisesti täyteen loistoonsa tilaisuutta varten. Tämä lähetystö oli kuitenkin hiukan erilainen kuin ennen luonamme käyneet. Miehet olivat pieniä, vaatimattoman näköisiä ja aivan liioitellun kohteliaita, melkeinpä orjallisen palvelevaisia, ja heidän huomionsa näytti pääasiallisesti kiintyneen Goodin univormuun, josta he tekivät lukuisia muistiinpanoja.

Good oli koko ajan kuin seitsemännessä taivaassa eikä hän lainkaan epäillyt, että hän oli joutunut tekemisiin Milosiksen kuuden etevimmän räätälimestarin kanssa. Mutta hänen mielensä murtui, kun hän paria viikkoa myöhemmin eräissä hovikutsuissa näki seitsemän tahi kahdeksan zu-vendi-ylimystä herrastelevan puvussa, joka oli hänen hienoimman paraativormunsa yksityiskohtaisen tarkka ja hyvä jäljennös. Minä en unohda milloinkaan hänen hämmästystään ja voimatonta kiukkuaan. Tämän jälkeen me aloimme vähitellen pukeutua alkuasukasten tavoin välttääksemme turhaa huomiota ja säästääksemme eurooppalaisia vaatteitamme, jotka olivat jo pahoin kuluneet. Vaateparsi teki minut hyvin naurettavan näköiseksi, Alphonsesta puhumattakaan, ja Umslopogaas ei huolinut lainkaan puvusta, joka tuotiin häntä varten. Kun hänen vyötäisilleen kietaistu vaate eli "moocha" oli kulunut rikki, teki hän uuden, ja kenestäkään välittämättä hän oli aina yhtä alaston, julma ja juhlallinen kuin hänen välkkyväteräinen tapparansakin.

Koko ajan harjoitimme ahkerasti kieliopinnoita ja edistyimme hyvin. Seuraavana aamuna seikkailumme jälkeen temppelissä ilmestyi luoksemme kolme vakavan ja kunnianarvoisan näköistä vanhusta, jotka sanoivat olevansa kirjanoppineita ja tulleensa meitä opettamaan. Heillä oli mukanaan käsikirjoituksia, hanhenkyniä ja mustetolpot, ja välttämättömyyteen myöntyen me aloitimme opiskelun heti, paitsi Umslopogaas, joka ei ollut "herroista" tietävinäänkään. Hän ei tahtonut opetella tuota "akkojen kieltä", ja kun opettaja meni hänen luoksensa papereineen ja mustetolppoineen ja heilutteli hanhenkynää lempeän suostuttelevasti hänen kasvojensa edessä, kuten suntio kolehtihaavia saidan mutta rikkaan seurakuntalaisen nenän alla, niin kimposi hän kiljahtaen seisoalleen ja välähdytti uhkaavasti tapparaansa oppineen ystävämme säikähtyneiden silmäin edessä. Sen jälkeen sai Umslopogaas olla rauhassa. Hänelle ei koetettukaan enää opettaa zu-vendi-kieltä.

Siten vietimme aamupäivät hyödyllisessä työssä, joka alkoi yhä enemmän meitä viehättää, ja iltapäivät levähtelimme ja huvittelimme. Välistä teimme kävelyretkiä läheisille kultakaivoksille tahi marmorilouhoksille, jotka molemmat ansaitsisivat yksityiskohtaisen tarkan kuvauksen, jos minulla olisi aikaa hiukan viljavammin, ja välistä metsästimme hirviä sitä varten opetettujen koirien avulla. Usein olimme ajelemassa ja ratsastamassa, mikä olikin erittäin hauskaa ja virkistävää urheilua, sillä hevoset olivat kerrassaan mainiot. Koko kuninkaallinen talli oli vapaasti käytettävänämme ja sitäpaitsi oli Nyleptha lahjoittanut meille neljä tulivirkkua ratsua.

Haukoilla metsästäminen on hyvin suosittu ajankuluke Zu-Vendis-maassa ja mekin olimme usein mukana semmoisilla metsästysretkillä. Tavallisesti haukat oli opetettu ajamaan erästä peltokanan näköistä lintua, jonka nopeus ja kestävyys olivat hämmästyttävät. Haukan ahdistaessa lintu näytti menettävän malttinsa kokonaan, ja sen sijaan että se olisi piiloutunut johonkin, se kohosi korkealle ilmaan haukan seuratessa kintereillä. Olen kerran nähnyt tuommoisen peltokanan kohoavan haukan ahdistamana niin korkealle, että molemmat melkein katosivat näkyvistä. Kurppien metsästys haukoilla on vieläkin huvittavampaa ja vaihtelevampaa ja siihen on opetettu pieni ja salamannopea nuolihaukka, jolla on melkein punainen pyrstö. On jännittävää seurata tuon pienen punapyrstöisen haukan nuolennopeita liikkeitä sen käydessä urheasti saaliinsa kimppuun. Erästä pienikokoista antilooppia metsästetään kesytetyillä kotkilla, joiden lento on todellakin näkemisen arvoinen. Suurissa kierteissä kohoaa lintu yhä korkeammalle, kunnes se lopulta siintää vain pienenä tummana pilkkuna taivaan sineä vasten. Samassa se alkaa laskeutua vauhdin yhä kiihtyessä ja iskee nopeasti kuin salama pensaikkoon piiloutuneen antiloopin kimppuun, jonka vain kotkan terävät silmät kykenivät piilopaikastaan keksimään. Näky on vieläkin jännittävämpää, kun kotka iskee tasangolla kiitävän kauriin.

Välistä kävimme vierailulla ylimysten suurilla maatiloilla, heidän uljaissa linnoissaan ja niiden muurien ympärille muodostuneissa kaupungeissa. Ihailimme suuria viinitarhoja ja viljavainioita ja näimme hyvin hoidettuja puistojen kaltaisia metsiä, joiden jättiläismäiset puut täyttivät sydämeni ilolla, sillä minä rakastan kauniita ja muhkeita puita. Ne ovat mielestäni kuin uljaat urhot, kauniit, vankat ja vakaat. Kuinka urhoollisesti ne seisovatkaan paljain päin talven myrskyissä ja kuinka vilpittömästi ne riemuitsevatkaan kevään tulosta! Miten mahtavasti ne huminoivatkaan tuulen kanssa haastellessaan; tuhansienkaan tuulikannelten helinää ei voi verrata täydessä lehdessä olevan mahtavan puun huminaan. Päivisin se kohottaa päätään aurinkoon päin ja öisin tähtiä kohti kohdaten yhtä tyynesti paisteet ja sateet. Äitinsä maan povesta se voimansa saa ja vuosien hitaasti vieriessä se oppii vähitellen varttumisen ja rappeutumisen suuret salaisuudet. Se voi seistä paikoillaan vuosisatoja, nähdä henkilöiden, sukupolvien, tapojen ja kaiken -- paitsi ihmisluonteen -- muuttuvan, kunnes vihdoin päivä valkenee, jolloin tuuli voittaa vuosisatoja kestäneen taistelun ja ulvoo riemuiten murtuneen vastustajansa taittuneissa oksissa.

Ennenkuin puun kaataa, on asiaa aina mitä vakavimmin harkittava!

Iltaisin oli Curtiksella, Goodilla ja minulla tapana syödä illallista kuningatarten luona -- ei kuitenkaan joka ilta, vaan noin kolme, neljä kertaa viikossa, kun heillä oli tavallista vähemmän seuraa tahi hallitustoimiltaan joutivat, ja minun täytyy sanoa, että nuo iltahetket olivat verrattoman hauskat. Miten tosi onkaan sananlasku, että ylhäisimmät henkilöt ovat myös ihmisinä aina yksinkertaisimmat ja ystävällisimmät. Nylepthan vaatimaton käytös ja hänen vilpitön huomaavaisuutensa vähäpätöisintäkin kohtaan olivat hänen suurin viehätysvoimansa, ja hän oli todellakin vaatimattomin ja suloisin nainen mitä milloinkaan olen tavannut. Tarvittaessa hänellä oli kylläkin kuninkaallinen katsanto, ja intohimojen riehuessa hän oli hillitön ja julma kuten villi-ihminen ainakin.

Minä en voi milloinkaan unhottaa tilaisuutta, jolloin minä ensi kerran huomasin, että hän todellakin rakasti Curtista. Goodin heikkous naisellista sukupuolta kohtaan saattoi kaikki ilmi. Kieliopintomme olivat kestäneet jo kolme kuukautta, kun kapteeni Good yht'äkkiä huomasi kyllästyneensä opettajiemme, noiden vanhojen, kunnianarvoisten kirjanoppineiden yksitoikkoiseen seuraan. Sanomatta meille muille sanaakaan hän alkoi eräänä kauniina päivänä selittää opettajalleen, että voidaksemme täysin perehtyä johonkin vieraaseen kieleen täytyi opettajien olla naisia -- nuoria naisia, lisäsi hän kaiken varalta. Hänen kotimaassaan oli tapana panna kaikkein kauneimmat ja viehättävimmät tytöt opettamaan muukalaista, joka sattuisi eksymään heidän maahansa, j.n.e.

Kaiken tämän lörpötyksen nieli vanhus avoimin suin. Puheessa oli järkeä, myönteli hän, sillä heidänkin vanhat viisaansa olivat opettaneet, että kaiken kauniin katseleminen kirkastaa ymmärryksen samoinkuin ilma ja aurinko vaikuttavat terveellisesti elimistöön. Oli hyvin todennäköistä, että siten voisimme oppia zu-vendi-kielen hiukan nopeammin. Naisethan ovat myös puheliaammat, joten meillä olisi hyvä tilaisuus käytännöllisiinkin puheharjoituksiin. Kunpahan nyt vain löydettäisiin sopivat ja kyllin kauniit opettajattaret, tuumaili vanhus huolissaan.

Good oli äänessä koko ajan, ja kun nuo kirjanoppineet vanhukset poistuivat, lupasivat he viedä perille hänen pyyntönsä ja toteuttaa hänen toiveensa, jos suinkin mahdollista. Tästä kaikesta me muut emme tienneet mitään.

Kuvitelkaa siis hämmästystämme ja närkästystäni, kun me seuraavana aamuna lukuhuoneeseen astuessamme kohtasimme siellä vanhojen kunnianarvoisien opettajiemme asemesta kolme Milosiksen kauneinta tyttöä -- mikä merkitsee sangen paljon --, jotka niiasivat meille punastellen ja hymyillen ja sanoivat tulleensa ohjaamaan kieliopinnoltamme. Silmäillessämme siinä hämmästyksissämme toinen toistamme näki Good parhaaksi hiukan selittää asiaa ja pyysi anteeksi, että hän oli unohtanut ilmoittaa meille muutoksesta. Opettajamme olivat illalla poistuessaan sanoneet opintojemme menestykselle olevan välttämätöntä, että opetuksen jatkaminen uskottaisiin naisellisen sukupuolen huostaan. Minä olin liian hämmästynyt kyetäkseni puhumaan ja nykäisin sentähden Curtista käsivarresta kuin neuvoa rukoillen.

"Minkäpä sille nyt enää mahtaa", murahti hän. "Neidit ovat jo täällä ja loukkautuisivat kovin, jos käskisimme heidän poistua. On niin vaikea käyttäytyä töykeästi, ja tytöt ovat kieltämättä hyvin näppärät, vai mitä?"

Good oli jo alkanut tuntinsa ja valinnut opettajakseen kauneimman joukosta, ja kun ei muu näyttänyt auttavan, alistuin minäkin syvään huoaten kohtalooni. Sinä päivänä kävi kaikki oikein hyvin, sillä neidit todellakin osasivat aineensa ja hymyilivät vain, kun vastasimme väärin tahi teimme virheitä. Good oli harvinaisen tarkkaavainen ja Curtis näytti syventyneen zu-vendi-kielen salaisuuksiin uudella innolla.

"Mitähän tästäkin vielä tulee?" huokasin minä kurkistaessani kumppaneihini.

Seuraava päivä oli paljon hauskempi. Lukuisat kotimaatamme koskevat kysymykset tekivät lukutyömme hyvin vaihtelevaksi ja me vastailimme vointimme mukaan zu-vendi-kielellä. Minä kuulin Goodin vannovan opettajattarelleen, että tämän kauneus loisti kuin aurinko Euroopan impeihin verraten. Tyttö vastasi hiukan niskojaan nakaten, että hän oli vain halpa opettajanainen eikä suinkaan "herrojen pilkattava". Joka päivä lopetettiin lukeminen laululla, jota kuuntelin suurella nautinnolla, sillä esitys oli hurmaavan luonnollinen ja teeskentelemätön ja zu-vendi-kansan lemmenlaulut ovat liikuttavan kauniit.

Kolmantena päivänä oltiin jo hyvin tuttavallisella kannalla. Good kertoi jonkun vanhan rakkaustarinansa kauniille opettajalleen ja molemmat olivat viimein niin liikutetut, että huokailivat kilpaa. Minä keskustelin opettajani kanssa, joka oli kaunis, sinisilmäinen tyttö; zu-vendi-kielellä kaikista asioista taivaan ja maan välillä lainkaan huomaamatta, että hän vahti vain sopivaa tilaisuutta pistääkseen suuren torakan minun niskaani. Curtis istui opettajineen muista erillään ja he näyttivät kaikesta päättäen ottaneen käytäntöön herra Wackfordin kuuluisan opetusjärjestelmän hiukan muutettuna. Neitonen lausui pehmeästi sanan "käsi", ja Curtis tarttui hänen käsiinsä, sanan "silmät", ja oppilas katsoi syvälle hänen tummiin silmiinsä, sanan "huulet", ja -- mutta juuri silloin _minun_ nuori neitini pudotti torakan kaulukseni alle ja juoksi nauraen luotani.

Minä en inhoa mitään niin kuin torakoita, ja kääntyen ympäri minä sieppasin istuimelta tyynyn ja heitin sen ovelle pakenevaa tyttöä kohti. Kuvailkaa siis kauhuani, kun ovi samassa aukeni ja _Nyleptha_ astui huoneeseen kaksi henkivartijaa mukanaan. Heittoa ei voinut peruuttaa (tyyny pyyhkäisi kypärin toiselta soturilta), mutta minä koetin olla mahdollisimman viattoman näköinen, niinkuin en olisi tyynyä milloinkaan nähnytkään. Good lopetti huokailunsa ja alkoi hoilaten lukea kirjaansa ja Curtis vihelsi pitkään nousten synkännököisenä paikaltaan. Tyttöraukat olivat aivan sanattomat hämmästyksestä.