Part 13

Tuskin olimme ehtineet katsahtaakaan ympärillemme, kun jostakin käytävästä oikealta kuului kimeä torven toitahdus, johon vasemmalta heti vastattiin. Oikean puolisen valtaistuimen eteen astui mies, joka norsunluista sauvaa heiluttaen lausui kaikuvalla äänellä muutamia sanoja, joista viimeinen oli _Nyleptha_, kerraten lauseen kolmesti. Toisen valtaistuimen eteen astui samanlainen airut ja lausui samat sanat, vain sillä erotuksella, että viimeinen sana oli _Sorais_. Hänkin toisti sanottavansa kolme kertaa. Sitten alkoi kuulua etäältä asestettujen miesten astuntaa ja hetkisen kuluttua marssi sisään nelisenkymmentä keihäin ja miekoin asestettua, loistavapukuista henkivartijaa, jotka asettuivat valtaistuinten molemmin puolin laskien keihäidensä raudoitetut päät helähtäen hallin marmorilattiaan. Jälleen kuului torvien toitotusta ja Zu-Vendis-maan molemmat kuningattaret tulivat sisään kumpikin eri taholta seurassaan kuusi nuorta tyttöä kaikkein läsnäolijoiden noustessa heitä tervehtimään.

Olen nähnyt eläissäni kauniitakin naisia, enkä juuri kömmähdy nähdessäni kauniit kasvot, mutta nyt minä hämmästyin aivan onnettomaksi. On turhaa koettaakaan kuvata näiden sisaruskuningatarten hurmaavaa kauneutta ja viehättävää suloutta. He olivat molemmat nuoria -- ehkä noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisiä -- ja solakan ryhdikkäitä. Toinen, Nyleptha, oli hämmästyttävän vaalea; hänen oikea olkapäänsä ja käsivartensa, jotka olivat maan tavan mukaan paljaat, olivat hänen valkoista, neuloksilla kirjailtua vaippaansakin valkoisemmat, ja hänen kasvonsa olivat niin kauniit ja suloiset, että niitä oli mahdoton unhottaa ne kerran nähtyään. Hänen kiharainen tukkansa välähteli kuin sula kulta varjostaen norsunluunvalkoista otsaa ja kauniisti kaartuvat tummat kulmakarvat suojasivat syvänsinisiä säihkyviä silmiä, joiden katse oli ylhäisen lempeä. Suu oli kuin Cupidon kaari ja huulien hymy sanoin kuvaamattoman suloinen. Se kirkasti hänen kasvonsa kuin hopeinen hohde ruusuisen pilven reunan. Mitään jalokiviä en nähnyt, mutta kaulassa, käsivarressa ja pohkeessa oli kultarenkaat kuten muillakin, mutta käärmeen muotoiset. Vaatteet olivat puhtainta ja hienointa liinakangasta ja koristetut runsain kultaompelein ja aurinkoa esittävin kirjauksin.

Hänen kaksoissisarensa, Sorais, oli tumma kaunotar. Tukka oli kihara kuten sisarellakin, mutta sysimusta ja aaltoili raskain kiehkuroin olkapäille saakka. Pitkien ripsien varjostamat tummat silmät olivat suuret ja loistavat ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy, joka oli mielestäni enemmän julma kuin viehättävä. Iho oli tumma, melkein kellertävä, ja kasvojen ilme oli ylhäisen rauhallinen, jopa kylmäkin. Mitä intohimoja mahtoikaan tuo tyyni ilme kätkeä, ajattelin minä, ja minkälainen mahtoikaan se myrsky olla, kun ne kerran riehahtavat valloilleen. Hänen kasvonsa muistuttivat valtamerta, jonka kauneimmassakin sinessä on peloittavaa voimaa ja jonka tyyneydessä aina piilee myrskyn uhka. Hänen vartalonsa oli yhtä täydellisen kaunis kuin hänen sisarensakin, mutta hiukan täyteläisempi, ja puku oli aivan samanlainen.

Kun tämä suloinen pari kulki salin läpi valtaistuimilleen, täytyi minun tunnustaa, että se vastasi täydellisesti käsitystäni kuninkaallisesta arvokkuudesta. Heissä oli kaikki kuninkaallista -- näkö, sulous, naisellinen arvokkuus ja yksinpä tuo loistava pukukin -- ja minusta tuntui, että kaikki nämä henkivartijat olivat tarpeettomat. Noiden kirkkaiden silmäin yksi katse ja noiden suloisten huulien yksi hymyily olisi riittänyt hankkimaan lukemattoman joukon kuolemaan saakka uskollisia alamaisia.

Mutta kuninkaallisesta arvostaan huolimatta he olivat uteliaita kuten naiset ainakin, ja mennessään paikoilleen minä huomasin molempien katsahtavan nopeasti meihin. Minä huomasin myös, että heidän katseensa sivuuttivat minut sangen välinpitämättömästi, sillä mitäpä mielenkiintoista olisi voinutkaan olla minunlaisessani harmaantuvassa ukossa. Umslopogaasin peloittava koko ja julma muoto näkyivät ilmeisesti hämmästyttävän heitä Inkosi-kaasin kohotessa kunnioittavaan tervehdykseen. Goodin loistava puku herätti myöskin huomiota ja kuningatarten katseet viivähtivät hänessä ohimennen kuin mehiläinen hunajakukkasessa siirtyen heti Curtikseen, jonka keltainen tukka ja kihara parta sädehtivät ikkunasta tulvivassa kirkkaassa auringonpaisteessa ja jonka voimakas vartalo näkyi selvästi hämärämpää taustaa vasten. Hän kohotti päätään kohdaten Nylepthan ihmettelevän katseen, ja minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt kauniimman miehen ja ihanamman naisen katselevan toisiaan. Ja miten olikaan, minä huomasin heleän punan leviävän nopeasti Nylepthan poskille kuin aamuruskon idän taivaalle ja häipyvän taas vähitellen.

Katsahdin Curtikseen. Hänkin oli punastunut hiusrajaa myöten.

"Vai sillä tavalla", ajattelin minä, "nytpä saammekin katsoa eteemme, sillä naisilla näyttää olevan tästä lähtien myöskin jotakin sanomista." Ja minä huokasin, sillä minä tiesin, että naisen kauneus on verrattava salamaan -- molempien vaikutus on hävittävä ja aiheuttaa onnettomuuksia. Näitä ajatellessani olivat kuningattaret asettuneet valtaistuimilleen -- koko juhlameno oli kestänyt tuskin kuutta sekuntia -- ja kun näkymätön torvi toitahti vielä kerran, istahtivat kaikki läsnäolijat. Kuningatar Sorais viittasi meitä tekemään samoin.

Oppaamme, tuo kunnianarvoisa vanhus, joka oli saatellut meidät maihin, astui nyt esiin pitäen kädestä tyttöä, jonka olimme ensin nähneet ja pelastaneet virtahevosten uhriksi joutumasta. Kumarrettuaan syvään hän alkoi puhua kuningattarille ja selitti ilmeisesti, mistä ja miten meidät oli löydetty. Heidän kasvoillaan kuvastui pelonsekainen hämmästys eivätkä he voineet kaikesta päättäen lainkaan käsittää, miten olimme päässeet järvelle. Tapaus näytti olevan heistä aivan yliluonnollinen.

Miehen eleistä ja tytön onnettomasta ilmeestä päättäen selostettiin myös virtahevosten surmaaminen sangen tarkoin, ja meille selveni äkkiä, etteivät asiat olleetkaan niinkuin olisi pitänyt. Sieltä täältä kuului närkästyksen huudahduksia ja nuo valkopukuiset papit näyttivät olevan aivan raivoissaan. Kuningattaret kuuntelivat kertomusta vilpittömällä hämmästyksellä ja heidän kasvoillaan kuvastui kauhu, kun oppaamme viittasi pyssyihimme, joilla tihutyö oli tehty.

Selvyyden vuoksi sanon heti, että Zu-Vendis-maan asukkaat ovat auringon palvojia ja virtahevonen on syystä tahi toisesta heidän pyhä eläimensä. He kyllä surmaavat niitä itsekin -- määrättyinä aikoina niitä tapetaan tuhansittain ja nahoista tehdään haarniskoita ja kilpiä -- mutta se ei estä heitä pyhittämästä tätä eläintä auringolle. Pahaksi onneksi sattui juuri niin, että ampumamme virtahevoset olivat kesyjä ja asustivat aina sataman suulla, jossa papit ruokkivat niitä. Eläinten pelottomuus oli kyllä epäilyttänyt minua, mutta asian oikeata laitaa en ollut voinut arvata. Tekomme oli mitä arveluttavin pyhyyden loukkaus.

Kun oppaamme oli lopettanut kertomuksensa, nousi tuo pitkäpartainen vanhus, jolla oli kullalla kirjailtu myssy, ja piti pitkän puheen. Hän oli kuten olen jo sanonut valtakunnan ylimmäinen pappi ja nimeltään Agon. Minä en pitänyt hänen kylmistä silmäyksistään, joita hän heitteli meihin päin, ja vielä vähemmän olisi mies miellyttänyt minua, jos olisin tiennyt, että hän vaati meitä elävältä poltettavaksi loukatun jumalansa lepyttämiseksi.

Kuningatar Sorais kysyi häneltä jotakin pehmeällä ja sointuvalla äänellä ja näytti kaikesta päättäen olevan hiukan eri mieltä. Sitten puhui Nyleptha ja hänen äänensä helähteli kirkkaasti kuin hopeakello. Sanoja emme ymmärtäneet, mutta me tunsimme, että hän puhui meidän puolestamme. Lopuksi hän kääntyi erään rotevan, sotilaalliseen asuun puetun, keski-ikäisen ja mustapartaisen miehen puoleen pyytäen ilmeisesti tämän kannatusta. Mies oli sotajoukkojen ylipäällikkö, kuten myöhemmin kuulin, nimeltään Nasta ja Nyleptha-kuningattaren kosija. Kun Curtis oli kohdannut kuningattaren katseen, jolloin tämä oli punastunut, ei tapaus ollut jäänyt mieheltä huomaamatta. Olin huomannut hänen silmäinsä välähdyksen ja miten miekan kahvaa pitelevä käsi oli puristunut nyrkkiin.

Kiukkuisesta äänensävystä päättäen hän toisti ylimmäisen papin Agonin sanat ja esitti saman vaatimuksen. Hänen puhuessaan katseli Sorais häntä huulillaan hillitty hymy, leuka polveen nojaavan käden varassa ja kasvoillaan hiukan ivallinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt miehen kaikki ajatukset ja päättänyt tehdä tämän tarkoituksen tyhjäksi. Mutta Nyleptha vihastui. Hänen poskensa leimahtivat hehkuvan punaisiksi ja hänen silmänsä salamoivat. Hän kääntyi Agonin puoleen ja sanoi jotakin säestäen sanojaan kiivaalla kädenliikkeellä, johon vanhus syvään kumartaen vastasi. Kuului torven toitahdus ja kaikki poistuivat salista paitsi vahdit, joiden kuningatar oli viitannut jäämään. Sorais istui yhä käteensä nojaten ja katseli hymyillen meitä.

Kun kaikki olivat poistuneet, kumartui Nyleptha meihin päin ja ilmaisi suloisesti hymyillen liikkein ja sanoin haluavansa kiihkeästi saada tietää, mistä me oikein tulimme. Selitys oli vaikea, mutta minäpä keksin keinon. Otin taskustani muistikirjan ja piirsin siihen mahdollisimman hyvin järven ja tuon maanalaisen joen kartan, ja saatuani piirroksen valmiiksi minä astuin esiin ja ojensin kyhäykseni hänelle. Hän ymmärsi selitykseni heti ja taputti iloissaan käsiään. Sorais katseli myöskin karttaani ja asianlaita näytti selviävän hänellekin.

Sitten Nyleptha otti kynäni ja tutkittuaan sitä hetkisen lapsellisen uteliaasti hän piirsi sarjan kuvia, joista ensimmäinen esitti häntä itseään toivottamassa tervetulleeksi mieshenkilöä, joka oli erehdyttävästi Curtiksen näköinen. Toinen kuva esitti kuolevaa virtahevosta ja rannalla seisovaa henkilöä, joka kauhuissaan kohotti kätensä taivasta kohti. Näimme heti, että mies oli Agon, ylimmäinen pappi. Kolmannessa kuvassa oli kaamea tulirovio, johon sama Agon työnsi meitä peloittavalla hangolla.

Tämä kuva sai minut kauhistumaan, mutta minä tyynnyin hieman, kun hän suloisesti nyökäten piirsi vielä yhden, joka esitti kahta naista, jotka miekka kädessä suojelivat erästä miestä. Mies oli jälleen ihmeellisesti Curtiksen näköinen ja toinen nainen oli Nyleptha itse ja toinen hänen sisarensa Sorais. Tämä oli koko ajan tarkastellut meitä -- etenkin Curtista -- sangen tutkivasti ja nyökkäsi nyt meille rohkaisevasti osoittaen siten olevansa yhtä mieltä sisarensa kanssa. Nyleptha nousi ja ilmoitti kädenliikkeillä, että heidän täytyi poistua, mikä uutinen sai Curtiksen sangen murheellisen näköiseksi. Häntä lohduttaakseen -- niin ainakin luulen -- Nyleptha piirsi nousevan auringon kuvan, joka merkitsi, että me kohtaisimme heidät jälleen seuraavana päivänä, ja nyökäyttäen päätään hän ojensi kätensä Curtikselle, joka suuteli sitä kunnioittavasti. Sorais, jota Good oli tarkastellut herkeämättä koko "haastattelun" ajan, ojensi kätensä hänelle, mutta katseli koko ajan Curtista. Olen iloinen sanoessani, etten joutunut lainkaan osalliseksi näistä kohteliaisuuksista. _Minulle_ ei kumpikaan ojentanut kättään suudeltavaksi.

Sitten Nyleptha kääntyi erään sotilaan puoleen, joka kaikesta päättäen oli henkivartijajoukon johtaja, ja antoi hänelle muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä, minkä tehtyään hän poistui nyökäten meille hymyillen ja samalla hieman keimailevastikin. Sorais ja suurin osa vartiostoa seurasivat häntä.

Kuningatarten mentyä tuli upseeri, jota Nyleptha oli puhutellut, luoksemme ja vei meidät monien käytävien läpi suureen matoilla ja kallisarvoisilla seinäverhoilla ylellisesti sisustettuun huoneeseen, jota korkeasta katosta riippuvat, kirkkaasti palavat, pronssiset lamput valaisivat, sillä oli jo hämärä. Ympärillä oli sarja pienempiä huoneita, jotka annettiin käytettäväksemme, ja huolehdittuaan kaikesta, mitä tarvitsimme, poistui upseeri kunnioittavasti kumartaen. Suuren huoneen keskellä oli pöytä, jolle oli katettu runsas ateria. Hedelmiä oli monta lajia ja kallisarvoisista kullalla silatuista norsunluumaljoista juotiin hienoa viiniä, jota valppaat mies- ja naispalvelijat kaatelivat saviruukuista. Kaiken lisäksi oli pöytä kaunistettu ihanasti tuoksuvilla kukilla, joita mielihyvällä katselimme, ja jostakin edempää kantautuivat kuuluviimme luutun hopeanheleät näppäykset.

Olimme sanalla sanoen joutuneet maalliseen paratiisiin, jonka ihanuutta vain tuon inhoittavan ylimmäisen papin uhkaus häiritsi. Hänhän tahtoi polttaa meidät elävältä. Mutta olimme niin väsyneet matkan rasitusten jälkeen, ettemme jaksaneet tehdä mitään suunnitelmia, kun ylellinen ateria oli syöty, ilmoitimme me haluavamme mennä levolle. Meille osoitettiin kullekin oma huone, mutta me sijoituimme kahteen, minä ja Good toiseen ja Curtis ja Alphonse toiseen, sillä me emme halunneet olla kaukana toisistamme. Kaikkien yllätysten varalta asettui Umslopogaas vielä tapparoineen suureen huoneeseen, makuusuojiimme johtavien, raskailla verhoilla suljettujen sisäänkäytävien lähelle, ja vietti siellä koko yön. Mielestämme oli turvallisinta nukkua teräspaidat yllämme ja muut vaatteet riisuttuamme me heittäysimme mataloille, mukaville vuoteille pehmoisten silkkipeitteiden alle.

Olin juuri torkahtamaisillani, kun Good havahdutti minut.

"Toden totta, Quatermain", sanoi hän, "oletko milloinkaan nähnyt semmoisia silmiä?"

"Silmiä!" haukottelin minä; "mitä ihmeen silmiä?"

"Kuningattaren tietysti! Soraiksen, tahi mikä hänen nimensä nyt on."

"En tullut niitä sen tarkemmin katsoneeksi", haukottelin minä, "mutta mitäpä vikaa niissä olisi", ja jälleen minä torkahdin.

Parin minuutin kuluttua minut taas herätettiin.

"Kuulehan, Quatermain", sanoi ääni.

"No mitä nyt?" vastasin minä kiukkuisesti.

"Näitkös nilkkoja? Toden totta --"

Mutta mittani oli nyt täysi. Haparoin käteeni saappaan ja heitin sen ääntä kohti ja sadattelusta päättäen osui heittoni hyvin. Hetkisen kuluttu oli kaikki hiljaa ja minä vaivuin sikeään uneen. En tiedä, mahtoiko Good nukkua vai haaveiliko hän aamuun saakka Soraiksen suloista. Enkä välitäkään tietää.

XIII.

ZU-VENDI-KANSA.

Esirippu verhotkoon hetkiseksi kertomukseni tapaukset, jonka päähenkilöt ovat vaipuneet unen helmoihin, paitsi ehkä Nyleptha, jonka runollisuuteen taipuvainen lukija voi kuvitella lepäävän valveilla kuninkaallisessa vuoteessaan ja ajattelevan muukalaisia, joiden kaltaisia ei ole milloinkaan ennen hänen valtakunnassaan nähty. Hän ehkä ihmetteli mistä he tulivat, minkälainen heidän menneisyytensä mahtoi olla ja saattoiko häntä verrata heidän tuntemattoman kotimaansa naisiin. Koska en ole itse lainkaan runollinen, käytän minä tätä sopivaa tilaisuutta hyväkseni kertoakseni myöhemmin saamieni tietojen nojalla yhtä ja toista kansasta, jonka keskuuteen ihmeellinen sattuma oli meidät saattanut.

Alkaakseni aivan alusta on tämän maan nimi Zu-Vendis, joka johtuu sanoista zu, "keltainen", ja vendis, "maa". En ole milloinkaan saanut täysin selville, mistä tuo nimi "Keltainen maa" oikein johtuu, eivätkä asukkaatkaan sitä tiedä. Kolmekin selitystä on kyllä olemassa ja jokainen on yhtä pätevä. Sanotaan, että nimi johtuu maan harvinaisesta kultarikkaudesta, ja siinä suhteessa onkin Zu-Vendis oikea Eldorado, sillä tuota kallista metallia on siellä tavattoman runsaasti. Sitä saadaan vanhoista kaivoksista, jotka ovat päivän matkan päässä Milosiksesta ja joita kävimme myöhemmin katsomassakin. On muitakin kaivoksia ja vuoristossa minä näin suuria kultaa sisältäviä ukonkivisuonia. Kulta onkin Zu-Vendis-maassa hopeaa paljon yleisempi, ja siitä johtuu, että hopea on maan laillinen maksuväline.

Seikka, että ruoho muuttuu toisin vuodenajoin keltaiseksi kuin kypsä maissi, voisi aiheuttaa nimen, jonka sanotaan myös johtuneen kansan alkujaan keltaisesta ihonväristä. Vanhan perimätiedon mukaan on kansan ihonväri ollut alkujaan tummankellertävä, mutta monien sukupolvien aikana se on muuttunut ylämaassa vähitellen aivan valkoiseksi. Zu-Vendis on noin Ranskan kokoinen maa, muodoltaan soikea ja joka taholta äärettömien piikkisten metsien ympäröimä, joiden takana on satojen penikulmien laajuiset suot, erämaat ja ylitsepääsemättömät vuorijonot. Maa on kuin suunnaton ylätasanko, verrattava Etelä-Afrikan tasahuippuisiin vuoriin, jotka luovat vaihtelua sen rannattomiin aavikkoihin. Milosis on ilmapuntarini mukaan noin yhdeksän tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella, mutta maan korkein kohta on luullakseni ainakin noin tuhatsata jalkaa korkealla. Ilmasto onkin verraten kylmä ja muistuttaa suuresti Etelä-Englannin ilmastoa, mutta on kirkkaampi ja kuivempi.

Maaperä on hyvin hedelmällinen, jossa kaikki viljalajit ja etelän hedelmät hyvin menestyvät. Metsiä on runsaasti ja alemmilla paikoilla viljellään erästä lajia sokeriruokoakin. Kivihiiltä on niin paljon, että sitä on monin paikoin maan pinnassakin, ja marmoria on sekä mustaa että valkoista. Samaa voi sanoa kaikista metalleista paitsi hopeasta, jota on niukasti ja jota saadaan eräästä vuoristosta maan pohjoisrajalla.

Lännessä rajoittaa maata korkea lumihuippuinen vuoriharjanne, joka on tuon mainitun piikkisen metsävyöhykkeen takana, ja toinen, pohjoisesta etelään menevä, jakaa maan kahtia ollen Milosiksesta noin kahdeksankymmenen penikulman päässä, johon sen korkeimmat kukkulat selvästi näkyvät. Tämä vuorijono on myöskin maan vedenjakaja. Suurempia järviä on kolme, joista Milosia -- sama, johon maanalainen matkamme päättyi -- on suurin ja joka on saanut nimensä rannalle kasvaneesta kaupungista. Sen pinta-ala on noin parisataa neliöpenikulmaa. Pienempiä järviä on paljon, joista toiset ovat suolaisia.

Tämä luonnon antimien suosima maa on hyvin tiheään asuttu ollen sen väkiluku arviolta noin kymmenen tahi kaksitoista miljoonaa. Väestö on melkein yksinomaan maataviljelevää ja jakautunut eri luokkiin tahi säätyihin kuten sivistyneissäkin maissa. Aatelisto omistaa maan, joka on jaettu talonpojille jonkinlaisten vuokrasopimusten nojalla, ja suuri keskiluokka, johon kuuluvat kauppiaat, virkamiehet, armeijan upseerit y.m., on myöskin olemassa. Rodun puhtaimmat edustajat ovat, kuten luullakseni olen jo maininnut, aivan valkoihoisia etelämaalaisin kasvonpiirtein, mutta yleensä on väestö jotensakin tummaa, vaikka mitään neekereille ja muille Afrikan kansoille ominaisia piirteitä ei ole huomattavissa.

Mitään varmaa en voi sanoa mistä he polveutuvat. Heidän aikakirjansa, jotka selostavat vuosituhansiakin vanhoja historiallisia tapahtumia, eivät mainitse siitä mitään. Eräs historioitsija sanoo kyllä, luultavasti vain sen ajan tavan mukaan, että "kansa oli tullut rannikolta", mikä ei tee asiaa sen selvemmäksi. Zu-vendi-kansan alkuperä on häipynyt aikojen yöhön, eikä kukaan voi sanoa, mistä he tulivat ja mitä rotua he oikein ovat. Heidän rakennustaiteensa ja muutamat kuvanveistokset johtavat mieleen muinaiset egyptiläiset ja assyrialaiset, mutta kun ajatellaan, että heidän rakennustensa tyyli on kehittynyt vasta viimeisten kahdeksan vuosisadan kuluessa, täytyy otaksumasta luopua. Eikä heidän uskonnossaankaan ole jälkeäkään muinaisten egyptiläisten jumalista ja menoista. Heidän käytöksensä ja heidän pukunsa muistuttavat myöskin juutalaisia, mutta on aivan käsittämätöntä, miten juutalaisten uskonto olisi voinut aivan jäljettömiin hävitä. Ehkä he ovat yksi noista kymmenestä heimosta, jotka ovat hajautuneet ympäri koko maan piirin. Mene ja tiedä. Minä kuvailen vain kokemani tositapaukset ja jätän jonkun viisaamman tehtäväksi näiden kysymysten tutkimisen, jos nimittäin tämä kertomukseni sattuisi joutumaan julkisuuteen, mikä on hyvin epäiltävää.

Minulla on kuitenkin oma pieni otaksuma, jonka ehkä rohkenen esittää. Se perustuu erääseen taruun, jonka kuulin kauan sitten Afrikan itärannikolla asuvilta arabialaisilta. Kerrotaan nimittäin, että "kolmattatuhatta vuotta sitten" oli maassa, jonka nimi oli Babylonia, vakavia selkkauksia, joiden johdosta eräs persialainen heimo vaelsi Bushireen ja purjehti itäpohjoisen monsuunin kiidättämänä Afrikan itärannikolle. Siellä, kertoo tarina, joutuivat nuo "auringon ja tulen palvojat" otteluun rannikolla asuvien arabialaisten siirtolaisten kanssa, joiden alueen läpi he murtautuivat kadoten sisämaahan, eikä heitä ole sen koommin nähty.

Nyt minä kysyn, eikö ole mahdollista, että zu-vendi-kansa polveutuu noista "auringon ja tulen palvojista", jotka tunkeutuivat arabialaisten alueen läpi ja katosivat jäljettömiin? Tämän kansan luonteessa ja tavoissa on paljon, joka soveltuu täydellisesti muinaisista persialaisista saamaani käsitykseen. Minulla ei ole luonnollisesti mitään kirjoja, joista voisin saada tukea väitteelleni, mutta Curtis sanoo, että mikäli hän muistaa maailman historiaa, oli Babyloniassa kuudennella vuosisadalla e.Kr. raivoisa kapina, jolloin suuri joukko väestöä karkoitettiin kaupungista. Oli miten oli, mutta totta on, että persialaisia on useampaan eri kertaan siirtynyt Persian lahden rannoilta Itä-Afrikan rannikolle vielä niinkin myöhään kuin seitsemänsataa vuotta sitten. Kilwan luona on persialaisia hautoja, joiden on todettu olevan seitsemän sadan vuoden vanhoja.

[On vielä toinenkin otaksuma, joka voi luoda valoa zu-vendi-kansan alkuperään ja jota herra Quatermain tovereineen ei näytä muistaneenkaan. Onhan mahdollista, että zu-vendit polveutuvat foiniikkialaisista, joiden kehdon otaksutaan olleen Persian lahden länsirannalla. Osa siirtyi Palestiinan rannikolle ja toinen osa Itä-Afrikkaan, jossa on Mosambikin lähellä löydetty paljon foiniikkialaisen asutuksen merkkejä ja jäännöksiä. Olisihan ollut todellakin merkillistä, elleivät he olisi Persian lahdesta lähdettyään purjehtineet suoraan Itä-Afrikan rannikolle huomattuaan, että itäpohjoinen monsuuni puhaltaa kuusi kuukautta sinnepäin ja toiset kuusi kuukautta päinvastaiseen suuntaan. Tämän todennäköisyyden tueksi voin vielä esittää, että vielä tänäkin päivänä vallitsee vilkas kaupankäynti Persianlahden ja Lamun ja muiden Itä-Afrikan satamien välillä aina Madagaskariin saakka, joka on luonnollisesti tuo "Tuhannenyhden yön" saduissa ylistetty eebenholtsisaari. -- Julkaisija.]

Vaikkakin maataviljelevä kansa on zu-vendi-kansa merkillisen sotainen, ja kun sotaa ei voida käydä muita kansoja vastaan maan eristetyn aseman tähden, soditaan keskenään, mistä on se onnellinen seuraus, että väestö ei kasva milloinkaan suuremmaksi kuin minkä maa voi elättää. Riitaisuus on suurimmaksi osaksi hataran hallitusmuodon aiheuttama. Hallitsija on itsevaltias ja hänen tahtoaan uskaltavat vain papit ja mahtavimmat ruhtinaat yksissä tuumin vastustaa, mutta kuten suurissa maissa usein tapahtuu ei hallitsijan tahto täälläkään pääse maan joka kolkassa kuuluviin, etenkin kun koko maa on mahtavien valtaherrojen hallussa, jotka ovat kyllä nimellisesti hallitsijan alamaisia, mutta todellisuudessa täydellisesti itsevaltiaat. He sotivat naapureidensa kanssa milloin heitä vain haluttaa, ja onpa sattunut, että he ovat kapinoineet kuningastaan tahi kuningatartaankin vastaan uhmaten tätä vuosikausia kaukana pääkaupungista olevissa lujasti linnoitetuissa linnoissaan ja kaupungeissaan.

Zu-Vendis-maalla on ollut kuninkaantekijänsä yhtä hyvin kuin Englannillakin, mikä tosiasia käynee ilmi, kun sanon, että tuhannen vuoden aikana on valtaistuimella ollut kahdeksan eri sukua, jotka ovat kuuluneet maan ylhäisimpiin ja päässeet valtaan anastettuaan verisellä sodalla hallitsija-arvon edeltäjältään. Nyt oli maassa paremmat ja onnellisemmat olot kuin moneen vuosisataan, sillä viimeinen kuningas, Nylepthan ja Soraiksen isä, oli ollut kykenevä ja voimakas hallitsija, joka oli pitänyt papiston ja aateliston kovassa kurissa.

Hänen kuoltuaan pari vuotta sitten nousivat hänen lapsensa, kaksoissisaret Nyleptha ja Sorais, maan vanhan tavan mukaan yhdessä valtaistuimelle, koska toisen tahi toisen vallasta syrjäyttäminen olisi heti sytyttänyt verisen kansalaissodan. Mutta yleensä oltiin kaikissa piireissä sitä mieltä, ettei tilanne voinut olla pysyväinen. Kummallakin kuningattarella oli paljon kosijoita, jotka alati punoivat juonia toistensa tuhoamiseksi, ja yleinen mielipide oli, ettei aseellista yhteentörmäystä voitu enää kauan välttää.