Part 12

Ennenkuin ennätimme ajatellakaan heidän pelastamistaan, ilmestyi tuo raivostunut eläin jälleen ja hyökkäsi nyt silmittömästi tyttöä kohti. Minä nostin pyssyni ja juuri kun nuo hirvittävät leuat olivat murskaamaisillaan tyttöraukan pään, laukaisin minä tarkkaan tähdäten suoraan pedon punaiseen kurkkuun. Eläin pyörähti selälleen ja alkoi päristellen kieppua ympäriinsä veren purskuessa sieraimista, mutta ennenkuin se ehti tointua, lähetin minä toisen luodin aivan korvan juureen, jolloin eläin kääntyi hitaasti selälleen ja upposi kuin kivi. Pelastimme sitten tytön, joka oli aivan uuvuksissa ja kovasti säikähtynyt, mutta muutoin aivan vahingoittumaton meidän suureksi iloksemme. Hänen seuralaisensa oli uinut heimolaistensa luo, joiden veneistä kuului hämmästyksen huudahduksia.

Heillä oli kaikesta päättäen parhaillaan kiihkeä neuvottelu, mitä oli tehtävä. Antamatta heille aikaa pitempään keskusteluun, jonka tulos saattoi käydä meille hyvin ikäväksi, me aloimme heti meloa heitä kohti. Good seisoi keulassa nostellen kolmikolkkaista hattuaan kohteliaasti joka taholle ja hymyili suloisinta hymyään. Useimmat veneet peräytyivät meidän lähestyessämme toisten jäädessä paikoilleen, ja tuo suuri sota-aluksen tapainen vene tuli meitä kohtaamaan. Pian olimme vierekkäin ja minä näin selvästi, että tuo kunnianarvoisen näköinen vanhus katseli meitä pelonsekaisella hämmästyksellä -- etenkin Good ja Umslopogaas olivat herättäneet hänen ihmettelynsä. Hänen pukunsa oli tehty valkoisesta liinavaatteesta ja päärmätty purppuralla, mutta muutoin se oli samanlainen kuin miehellä, jonka olimme ensin nähneet. Vyötäisille kietaistu lyhykäinen hame oli samaa ruskeata kangasta ja oikeassa käsivarressa ja vasemmassa pohkeessa olevat renkaat olivat myös aivan yhtäläiset. Soutajat olivat alastomat vyötäisiä myöten, eikä heillä ollutkaan muuta verhoa kuin tuo lyhyt hame uumillaan.

Good tervehti vanhusta äärimmäisen kohteliaasti tiedustellen samalla puhtaimmalla englannin kielellä hänen vointiaan. Vanhus vastasi tervehdykseen panemalla kaksi oikean käden sormea huulilleen ja sanoi jotakin tuolla pehmeästi sointuvalla kielellä, jota ensimmäinenkin haastattelijamme oli käyttänyt. Päänpuhdistuksella meidän täytyi tehdä tiettäväksi, ettemme ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan. Etenkin Alphonse, jolla oli synnynnäiset taipumukset kohteliaisuuteen, teki liikkeen niin sirosti ja huomaavaisesti, ettei äänettömyytemme olisi voinut loukata ketään. Seurasi painostava hiljaisuus, kunnes minä, ollen hirvittävän nälkäinen, päätin kiinnittää vanhuksen huomion tähän vakavaan tosiasiaan. Viittasin peukalolla suuhuni ja hieroin vatsaani. Vanhus ymmärsi heti merkkikieleni ja alkoi innokkaasti viittoa rantaa tahi satamaa kohti. Samassa heitti eräs hänen miehiään köyden kanoottiimme näyttäen käsillään, että meidän piti sitoa se keulaan kiinni, minkä heti teimmekin. Soutajat panivat aironsa liikkeelle ja pian olimme matkalla jokisuuta kohti niin että kokka kohisi toisten veneiden seuratessa nopeasti jäljessämme.

Parinkymmenen minuutin kuluttua saavuttiin sataman suulle jossa oli meitä vastaanottamassa lukematon joukko veneitä väkeä kukkuroillaan, ja me totesimme heti, että tämän tuntemattoman maan asukkaat olivat kaikki hyvin yhdennäköiset. Ihon väri oli yleensä hyvin tumma, mutta lukuisia poikkeuksiakin huomasimme. Näin paljon naisia, joiden hipiä oli aivan hämmästyttävän valkoinen ja tukka vaalean kellertävä. Joki teki samassa jyrkän polvekkeen ja meiltä kaikilta pääsi ihastuksen huudahdus nähdessämme ensi kerran tuon hurmaavan kauniin ja suurenmoisen paikan, jonka nimi oli Milosis eli "Siintävä kaupunki", kuten myöhemmin saimme kuulla. (_Mi_ merkitsee kaupunki ja _losis_ etäinen, siintävä.)

Noin viidensadan kyynärän päässä jokirannasta kohosi omituinen ainakin parinsadan jalan korkuinen äkkijyrkkä graniittiseinämä, joka oli epäilemättä joen muinainen ranta. Ojittamalla ja patoamalla saatua matalaa pengermää jyrkänteen ja joen välissä käytettiin nyt moninaisiin tarkoituksiin. Siinä oli veistämöitä, laivavalkamia, leveitä kivettyjä teitä ja hedelmällisiä puutarhoja, jotka tekivät näköalan viehättävän kauniiksi.

Tuon taampana kohoavan äkkijyrkän kallion reunalla oli mahtava palatsi, joka oli tehty samasta graniitista, mistä perustuskin oli, ja rakennettu neliön muotoon, jonka satamanpuoleinen sivu oli jätetty avonaiseksi. Sen sulki taidokkaasti tehty luja graniittimuuri, jonka keskivaiheilla oli pieni portti. Hiukan myöhemmin kuulimme, että tuo upea rakennus oli kuningattaren tahi oikeammin kuningatarten palatsi, jonka takana kaupunki vähitellen kohosi päättyen viimein hohtavan valkoisesta marmorista tehtyyn rakennukseen, jonka kultaisen kupukaton olimme nähneet välkkyvän sumupilven yläpuolella kirkkaassa aamuauringossa.

Tätä rakennusta lukuunottamatta oli koko kaupunki rakennettu punertavasta graniitista. Talot oli sijoitettu säännöllisiin neliöihin, joiden välissä leveät, hyvinlasketut kadut risteilivät, ja olivat talot kaikki yksikerroksisia. Kauniit istutukset ja lukemattomat pienet puutarhat talojen ympärillä tekivät verrattoman hauskan vaikutuksen tuossa punaisen graniitin yksitoikkoisuudessa. Kuningatarten palatsista lähti noin penikulman pituinen tavattoman leveä tie, joka näytti päättyvän kukkulan tasaiselle laelle, jolla tuo hohtavan valkoinen, kultakattoinen rakennus kohosi.

Mutta aivan silmäimme edessä oli Milosis-kaupungin suurin ihme, sen ylpeys ja kunnia -- palatsista matalalle rantapengermälle vievät portaat, joiden suurenmoista kauneutta katselimme melkein hengittämättä. Portaat olivat ylhäältä kuudenkymmenenviiden jalan levyiset, kuten myöhemmin mittasin, ja niissä oli satakaksikymmentäviisi kolmen jalan levyistä askelmaa. Keskivaiheilla oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen tasanne, jossa portaat jakautuivat kahtia ja päättyivät vihdoin kauniin kanavan reunalle, joka oli johdettu joesta kallioseinämän juurelle. Vain yksi ainoa suunnaton graniittikaari kannatti noita merkillisiä portaita, niin että tuo keskellä oleva tasanne oli rakennettu juuri kaaren yläpuolelle. Tähän tasannetta kannattavaan mahtavaan kaareen nojautui hiukan pienempi apukaari, joka kannatti portaiden yläosaa ja jonka kaltaista emme ole ennemmin emmekä myöhemminkään milloinkaan nähneet. Sen ihmeellinen kauneus voitti herkimmänkin mielikuvituksen. Kaari oli viidensadan viidenkymmenen jalan pituinen ja sen korkea keskikohta näytti vain heikosti hipaisevan portaiden yläosan keskikohtaa toisen pään nojautuessa punertavan graniittiseinän tukevaan perustaan.

Tämä porraskäytävä mahtavine tukikaarineen oli semmoinen taideteos, että kuka hyvänsä olisi voinut olla ylpeä sen monumentaalisesta suurenmoisuudesta ja hämmästyttävästä kauneudesta. Sillä oli oma tarinansakin, jonka myöhemmin kuulin.

Portaiden rakentaminen oli aloitettu jo hämärässä muinaisuudessa ja oli keskeytynyt neljä eri kertaa, kun ei ollut ketään niin taitavaa miestä, joka olisi kyennyt työn lopettamaan, ja niin ollen saivat portaat olla keskentekoisina neljättäsataa vuotta. Kuninkaan tytär oli luvattu puolisoksi miehelle, joka rohkenisi ryhtyä työhön ja kykenisi taideteoksen täydentämään. Ellei hän onnistuisi, heitettäisiin hänet armotta jyrkänteestä alas, johon hän oli luvannut portaat sommitella voimatta lupaustaan täyttää. Vuosisadat kuluivat eikä kukaan rohjennut ilmoittaa olevansa halukas yrittämään, kunnes vihdoin eräs uljas nuorukainen, Rademas nimeltään, joka oli taiteilija ja rakentaja Jumalan armosta, ilmoitti ryhtyvänsä työhön ja tekevänsä portaat valmiiksi. Työn piti valmistua viidessä vuodessa ja hänelle annettiin rajattomasti työmiehiä ja rakennustarpeita. Kannattava kaari sortui kolme kertaa ja viimeisen onnettomuuden tapahduttua päätti Rademas tehdä itsemurhan, sillä hän oli huomannut menestyksen mahdottomaksi. Epätoivoisen päätöksensä hän oli aikonut toimeenpanna varhain seuraavana aamuna auringon noustessa.

Yöllä hän näki ihmeellisen unen. Eräs ihmeen ihana nainen tuli hänen luoksensa, siveli lempeästi hänen otsaansa ja kuin leimauksessa näki Rademas työnsä valmiina ja miten hänen oli meneteltävä voittaakseen kaikki vaikeudet, jotka olivat näyttäneet aivan mahdottomilta ratkaista. Hän heräsi samassa ja piirsi heti näyn muistiinsa alkaen työn vielä kerran, mutta aivan eri tavalla kuin ennen. Ja viidennen vuoden viimeisenä päivänä hän saatteli morsiamensa, tuon ihanan kuninkaantyttären, portaita ylös palatsiin.

Hänestä tuli vihdoin kuningas ja hänestä polveutuu Zu-Vendis-maan nykyinen hallitsijasuku, jota nimitetäänkin "Suuren porraskäytävän suvuksi". Nimi osoittaa, että äly ja kestävyys ovat portaat, jotka vievät maineen ja kunnian kukkuloille. Ikuistaakseen ihmeellisen unensa valmisti Rademas valkoisesta marmorista ihanan veistoryhmän, joka esittää häntä itseään hetkellä, jolloin hengetär koskettaa hänen otsaansa. Taideteos sijoitettiin palatsin suureen eteishalliin, jossa se on vielä tänäkin päivänä.

Semmoinen on Milosis-kaupunki ja semmoinen sen ihmeellinen porraskäytävä. Sen monet taideteokset saavat ihmislapsen usein muistamaan oman pienuutensa ja mitättömyytensä, ja katsellessani tuota kaupunkia minusta tuntui aina kuin se olisi ollut jossakin kaukana kaiken maallisen pikkumaisuuden yläpuolella. Nimi "Siintävä kaupunki" on ehkä johtunutkin tuosta tunteesta, jonka sen monet ihanat taideteokset jokaisessa katselijassa herättävät. Myrskypälvien kokoontuessa sen yläpuolelle käy se niin synkän ja uhkaavan näköiseksi, että luulisi katselevansa jonkun runoilijan kiihoittuneiden aivojen mielikuvituksen tuotetta eikä monen sukupolven ajalla tehdyn kärsivällisen työn tulosta. Sellainen on Milosis, Siintävä kaupunki, loivasti kohoavan vuoren kylkeen hakattu ja maailman levottomuudelta erämaan hiljaisuuteen kätketty.

XII.

SISARUSKUNINGATTARET.

Suuri soutuvene lipui hiljaa kanavaan, joka ulottui aivan portaiden juurelle, ja pysähtyi vasta portaiden luona olevaan laituriin. Vanhus nousi maihin ja viittasi meitä tekemään samoin. Tottelimme heti, sillä valinnan varaa ei ollut ja nälkä teki meidät nöyriksi -- ampuma-aseet veimme sentään mukanamme kaiken varalta. Oppaamme hääti takaisin uteliaan ihmisjoukon, joka oli pakkautunut laiturille meitä töllistelemään, ja tervehti meitä jokaista erikseen painaen pari sormea huulilleen ja kumartaen syvään. Tyttö, jonka olimme pelastaneet, nousi viimeksi maihin, jossa hänen kumppaninsa jo odotti häntä, mutta ennen poistumistaan tyttö suuteli kättäni luultavasti kiitokseksi siitä, että olin pelastanut hänet raivoisan virtahevosen hampaista. Minusta näytti todellakin kuin tyttö olisi kokonaan voittanut pelkonsa meitä kohtaan, sillä hän ei pitänyt lainkaan kiirettä päästäkseen laillisen omistajansa luo. Kaikesta päättäen hän olisi vielä suudellut Goodinkin kättä, ellei häntä odottanut nuori mies olisi puuttunut asiaan.

Suuren veneen soutajat nostelivat vähät tavaramme kanootista laiturille ja lähtivät viemään niitä noita suuria portaita ylös johonkin säilytyspaikkaan, mikä toimenpide ei meitä oikein miellyttänyt. Vanhus luultavasti huomasi meidän epäluuloiset silmäyksemme ja levottomuutemme, koska hän kiiruhti viittomalla selittämään, että tavarat vietiin vain varmaan talteen tuloamme odottamaan. Nähtyään, että ymmärsimme hänen tarkoituksensa, kääntyi vanhus oikealle ja saatteli meidät pienelle talolle, joka oli ravintola, kuten pian huomasimme. Astuimme kohtalaisen suureen huoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu pöytä keskellä lattiaa ja luultavasti aivan meitä varten. Oppaamme viittauksesta istuimme sen ääreen eikä meitä tarvinnut kehoittaa käymään ruokiin käsiksi, joita oli runsaasti eteemme pinottu. Oli kylmää vuohenlihaa, jota syötiin siisteiltä puulautasilta, monenlaisia vihanneksia, ruskeata leipää ja palan painoksi punaista viiniä, jota kaadettiin nahkaleilistä sarvisiin haarikkoihin. Viini oli erittäin hyvää ja sen tuoksu johdatti mieleen Burgundin jalon nesteen.

Maukas ateria virkisti meitä sanomattomasti, ja noustuamme pöydästä parinkymmenen minuutin kuluttua tunsimme olevamme kuin uudet miehet. Hirveiden kärsimystemme jälkeen olimmekin mitä kipeimmin ravinnon ja levon tarpeessa, ja olihan jo siunattu asia, että olimme saaneet hiukaisevan nälkämme tyydytetyksi. Kaksi viehättävää tyttöä palveli meitä huomaavaisesti koko aterian ajan ollen näöltään ja ulkoasultaan yhtä hurmaavat kuin tyttö, jonka olimme kohdanneet järvellä. Kummallakin oli polviin saakka ulottuva valkoinen paidan tapainen hame ja ruskeahko vaippa, joka oli kiedottu niin, että oikea olkapää ja käsivarsi jäivät paljaiksi. Puku oli, kuten myöhemmin totesin, yleinen kansallispuku, ikivanhan ja järkkymättömän tavan säätämä. Jos hame oli aivan valkoinen, oli henkilö naimaton, ja punainen raita alareunassa merkitsi, että henkilö oli naimisissa ja ensimmäinen tahi "laillistettu" vaimo. Aaltoileva punainen raita oli ylimalkaan naimisissa olevan naisen merkki, ja musta raita tiesi, että henkilö oli leski.

Vaippa eli "kaf", niinkuin he sanoivat, oli myöskin erivärinen aina kantajan arvon mukaan, ja sen pää oli koristettu monella eri tavalla. Miesten vaatetuksen laita oli samoin. Ihokas oli kaikilla samanlainen, kankaan laatu vain vaihteli kunkin arvon ja varallisuuden mukaan. Jokaisella miehellä ja naisella oli sitäpaitsi oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä paksu kultainen rengas, joka oli kuin jokin kansallisuuden tunnusmerkki. Ylhäisemmillä arvohenkilöillä oli vielä kaulan ympärillä taidokkaasti tehty kultaketju ja minä huomasin, että oppaanammekin oli sellainen.

Tuo kunnianarvoinen vanhus pysytteli aterioidessamme taampana ja katseli meitä kysyvin ja ihmettelevin silmäyksin. Ampuma-aseemme näkyivät herättävän hänessä pelonsekaista kunnioitusta, jota hän koetti arvolleen sopimattomana mahdollisimman hyvin salata. Syötyämme hän kumarsi syvään Goodille, jota hän kaikesta päättäen piti tuon loistavan puvun tähden joukkomme johtajana, ja vei meidät jälleen noiden mahtavien portaiden juurelle. Pysähdyimme hetkiseksi ihailemaan kahta suunnattoman suurta mustasta marmorista veistettyä leijonaa, jotka koristivat leveiden suojakaiteiden päätyjä ja jotka oli kerrassaan mestarillisesti tehty. Kerrottiinkin, että itse Rademas, portaiden mainehikas rakentaja, oli ne hakannut. Näistä ja monista muista hänen tekemistään taideteoksista päättäen, joita myöhemmin usein ihailimme, oli hän ollut maailman suurimpia kuvanveistäjiä.

Sitten aloimme nousta portaita ylös ja minua melkein värisytti katsellessani niiden huimaavaan korkeuteen. Vuosisatoja ne ovat uhmanneet ajan hävitystä ja minä olen varma, että vielä vuosituhansienkin kuluttua tulevat sukupolvet ihailevat niiden suurenmoista kauneutta, ellei maanjäristys niitä maahan jaoita. Umslopogaaskin, joka pitää kunnia-asianaan olla milloinkaan hämmästymättä, mikä on hänen mielestään miehen arvolle aivan sopimatonta, joutui nyt aivan ymmälle ja kysyi, "oliko silta ihmisten vai pirujen rakentama". Piruilla hän tarkoitti ylimalkaan kaikkea yliluonnollista. Alphonse-raukan rohkeus oli jälleen lamassa. Portaiden huimaava korkeus sai tuon kerkeäkielisen ranskalaisen kauhistumaan ja kalisevin hampain hän toisti vähän väliä, että tämä "rakennustaidon ihmenäyte oli kylläkin suurenmoinen, niin, aivan yllättävä, mutta häntä epäilytti, mahtoivatko _kaiteet kestää_."

Välitasanteella pysähdyimme katsomaan allamme näkyvää maailman ihaninta maisemaa, jota etäisyydessä siintävän järven sininen ulappa rajoitti. Portaat päättyivät puoliympyrän muotoiseen tasanteeseen, joka oli hakattu vuoren seinämään ja josta lähti kolme käytävää eri suuntiin. Kaksi vei tielle, joka kiersi jyrkänteen reunaa myöten palatsin ympäri kaupunkiin ja jota satamassa työskentelevät kaupunkilaiset käyttivät. Käytävät voitiin sulkea pronssisilla porteilla, ja tuo jyrkänteen reunalla kiertelevä tie oli rakennettu siten, että muutamilla otteilla sai osan siitä sortumaan, joten mikään vihollinen ei voinut käyttää sitä hyväkseen.

Kolmannessa käytävässä oli kymmenen mustasta marmorista hakattua porrasaskelmaa, jotka veivät palatsia suojaavan vallituksen aukolle. Tämä vallitus oli myös ihmeellinen mestariteos. Se oli noin neljänkymmenen jalan korkuinen ja rakennettu suunnattomista graniittipaasista, jotka oli sovitettu siten, että seinä oli ulospäin kupera, joten oli mahdotonta kiivetä ylös sitä myöten. Raskas puinen ovi, jonka edessä oli pronssinen portti, oli suljettu, mutta aukesi meidän lähestyessämme ja asestettu vartija ilmestyi näkyviin. Hänellä oli kädessään pitkä keihäs ja miekka vyöllään. Rintaa ja selkää suojeli virtahevosen nahasta taidokkaasti tehty haarniska ja vasemmassa kädessään kantoi mies samasta sitkeästä nahasta tehtyä pientä pyöreätä kilpeä. Huomiomme kiintyi heti hänen miekkaansa, joka oli aivan samanlainen kuin minkä olimme nähneet herra Mackenzien luona, joka oli saanut aseen tuolta onnettomalta kulkurilta. Tunsimme heti terän kullalla kirjaillut leikkaukset, joten miesparka oli kuin olikin puhunut totta.

Oppaamme sanoi heti tunnussanan, jonka kuultuaan vartija astui sivulle päästäen meidät menemään. Tulimme palatsin pihaan, joka oli noin neljänkymmenen neliökyynärän laajuinen ja täynnä kauniita pensaita ja aistikkaasti sovitettuja kukkaisryhmiä. Monet lajit olivat minulle aivan oudot. Tämän ihanan puutarhan läpi vei leveä käytävä, joka oli laskettu rusennetuilla simpukankuorilla, korkealle, pyöreällä holvikaarella kaunistetulle sisäänkäytävälle, joka oli raskaiden verhojen sulkema, sillä palatsin sisällä ei ollut mitään ovia. Lyhyen käytävän läpi kuljettuamme tulimme suureen korkeaan saliin, jonka yksinkertaista ja samalla suurenmoista kauneutta emme voineet kyllin ihmetellä.

Tämä sali eli halli oli, kuten myöhemmin mittasimme, sadanviidenkymmenen jalan pituinen ja kahdeksankymmenen levyinen ja sen veistoksilla koristeltu puinen katto muodosti kauniin holvin. Kummallakin pitemmällä sivulla ja noin parinkymmenen jalan päässä seinästä kannattivat kattoa solakat, mustasta marmorista hakatut pylväät, joiden päädyt oli taiteellisesti muovailtu. Salin toisessa päässä oli mainitsemani veistosryhmä, jonka kuningas Rademas oli tehnyt portaiden rakennuksen muistoksi, ja sen hurmaava kauneus sai meidät aina melkein sanattomiksi, milloin meillä oli vain aikaa ihailla sitä.

Ryhmä, jonka henkilöt ovat valkoista ja jalusta mustaa marmoria, on noin kaksi kertaa luonnollista kokoa suurempi ja esittää sikeästi nukkuvaa kaunisvartaloista nuorukaista, jonka kasvojen piirteet ovat kauniit ja jalot. Toinen käsivarsi tukee päätä, pitkän, kiharan tukan varjostaessa kasvoja, ja toinen käsivarsi on huolettomasti valahtanut vuoteen laidalle. Pitkään huntuun kietoutunut naisellinen olento, jonka sulo saa katselijan melkein pidättämään henkeään, seisoo vuoteen vieressä ja nojaa hiukan eteenpäin kumartuen kädellään nukkuvan otsaan. Enkelimäinen hymy väikkyy valkoisen hengettären kasvoilla, joilla samalla kuvastuu jumalallinen voima ja rakkaus. Lumouksen vaikutus alkaa vähitellen näkyä ja nuorukaisen väsyneet piirteet ikäänkuin kirkastuvat. Miten sattuvasti ja liikuttavasti taiteilija onkaan saanut tämän esiin! Voi aivan selvästi nähdä, miten innoituksen tuli syttyy uudelleen nuorukaisen epätoivon synkistämässä sydämessä, josta pimeys häviää kuin yön synkkyys nousevan auringon tieltä. Ryhmä on kuvanveistotaiteen loistavimpia saavutuksia ja jumalallisen mestarin kädestä lähtenyt.

Kaikkialla mustien marmoripylväiden välissä oli veistokuvia, toiset vertauksellisia ja toiset entisiä kuninkaita ja kuningattaria tahi valtakunnan merkkimiehiä esittäviä, mutta ei ainoakaan ollut meidän mielestämme kuvaamani ryhmän vertainen, vaikka useimmat olivatkin tuon suuren taiteilijan ja rakentajan, kuningas Rademaksen, käsialaa.

Keskellä lattiaa oli musta lapsentuolin kokoinen marmorilohkare, joka ulkomuodoltaankin muistutti mainittua esinettä. Tämä marmorilohkare oli, kuten myöhemmin kuulimme, tämän merkillisen kansan pyhä kivi, jolle maan hallitsijat panivat kätensä kruunauksen jälkeen ja vannoivat auringon nimeen huolehtivansa valtakunnan turvallisuudesta ja noudattavansa sen lakeja ja perinnäistapoja. Kivi oli ilmeisesti hyvin vanha, niinkuin kaikki muutkin kivet, ja sen syrjissä oli syviä uria, joiden Curtis sanoi osoittavan, että kivi oli jolloinkin kaukaisessa muinaisuudessa ollut jäätikköjen rautaisessa syleilyssä. Kiveen, jonka maan asukkaat uskoivat pudonneen taivaasta, liittyi merkillinen ennustus. Sen särkyminen merkitsi nimittäin valtakunnan joutumista muukalaisen kuninkaan hallittavaksi. Kivi oli kuitenkin hyvin lujan näköinen, joten maan nykyinen hallitsijasuku ja perintöruhtinaat saattoivat olla aivan rauhassa ja huoletta.

Salin toisessa päässä oli kallisarvoisilla matoilla verhottu koroke, jolla oli kaksi valkoista nojatuolia vieretysten. Nämä valtaistuimet olivat puhtainta kultaa ja niiden istuimet oli päällystetty purppurakankaalla. Kimmeltävien sädekimppujen ympäröimät taidokkaasti taotut aurinkoa esittävät tunnusmerkit koristivat kummankin tuolin selkänojaa, ja lepäävät leijonat, joiden silmät olivat säihkyvästä topaasista, olivat astinlautoina.

Valo tunkeutui huoneeseen korkealle sijoitetuista lukuisista, pienistä ikkunareijistä, jotka muistuttivat vanhan ajan linnoitusten ampuma-aukkoja. Ikkunat olivat lasittomat, mikä aine oli ilmeisesti tuntematon tässä maassa.

Näin yksityiskohtaiseen tarkasteluun meillä oli vasta myöhemmin tilaisuus, sillä astuessamme nyt tähän upeaan ja mahtavaan saliin kiintyi meidän huomiomme heti muihin seikkoihin. Tyhjien valtaistuinten eteen, joiden oikealla ja vasemmalla puolen oli rivi puisia nojatuoleja, oli kokoontunut tiheä joukko miehiä. Toiset, joilla oli lumivalkoiset, monenlaisilla koruompeluksilla koristetut ihokkaat ja kullalla kirjaillut miekat vyöllä, istahtivat toinen toisensa jälkeen nojatuoleihin, joiden jokaisen takana seisoi ryhmä palvelijoita. Nuo miehet olivat kaikesta päättäen hyvin korkea-arvoisia henkilöitä.

Valtaistuimista hiukan vasemmalle istui muista erillään kuusi miestä, joiden vaateparsi oli aivan erilainen kuin toisten. Tavallisen ihokkaan asemesta oli miehillä yllään maahan saakka ulottuva lumivalkoinen väljä viitta, johon oli rinnan kohdalle neulottu samanlainen auringon kuva kuin valtaistuimissakin oli. Vyötäisille oli kietaistu kultainen vyö, jonka verraten alhaalle ulottuvissa päissä roikkui soikeat kultalaatat, jotka miesten liikahdellessa välähtelevät auringon valossa. He olivat kaikki ikämiehiä ja hyvin arvokkaan ja ankaran näköisiä rinnalle ulottuvine pitkine partoineen.

Huomiomme kiintyi heti erääseen heistä, joka oli kaikesta päättäen joukon johtaja eikä näyttänyt suvaitsevan vähintäkään vastustelua. Hän oli hyvin vanha -- lähenteli luultavasti kahdeksaakymmentä --, huomattavan kookas ja hänen pitkä valkoinen partansa ulottui aivan vyötäisille saakka. Kasvonpiirteet olivat terävät, nenä kyömy ja harmaiden silmien katse jäätävän kylmä. Kaikki muut läsnäolijat olivat paljain päin, mutta hänellä oli päässään kultakirjauksien kokonaan peittämä pyöreä myssy, mistä päättelimme miehen olevan niitä maan mahtavimpia. Pian saimmekin tietää, että vanhus oli Agon, valtakunnan ylimmäinen pappi.

Lähestyessämme nousivat kaikki ja kumartuivat kunnioittavan kohteliaasti nostaen tervehdykseksi kaksi sormea huulille. Palvelijat toivat istuimia ja Umslopogaasin ja Alphonsen jäädessä seisomaan taaksemme me istahdimme valtaistuinten eteen syvän hiljaisuuden vallitessa.