Part 11

"Jälleen maan alla", sanoin minä tuskaisesti ja kohotin lyhdyn korkealle. Ei ollut epäilemistäkään -- luolan katto näkyi selvästi. Kuilu oli päättynyt ja käytävä oli jälleen alkanut. Pitkän pitkä yö oli edessämme, jonka kauhuja en koeta kuvaillakaan. Keskiyön vaiheilla törmäsi kanoottimme keskellä jokea vedenpinnassa olevaan kallioon ollen vähällä kaatua, mutta aivan viime tingassa pääsimme irti ja matkamme jatkui taas entiseen totuttuun tapaan.

Tunnit kuluivat vähitellen. Curtis, Good ja Alphonse olivat nukahtaneet, lopen väsyneet kun olivat, Umslopogaas istui keulassa sauvoin kädessään ja minä ohjasin parhaani mukaan. Kello kolmen ajoissa huomasin, että virran nopeus oli huomattavasti kiihtynyt. Samassa kuulin Umslopogaasin huudahtavan, kuilusta kuului katkeavain oksain ritinää ja minusta tuntui kuin kanootti olisi puskenut riippuvien pensasten tahi köynnösten läpi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyväili suloinen tuulen henkäys kasvojani ja minä tiesin meidän vihdoin päässeen selville vesille tuosta kamalasta tunnelista. Sanon: tiesin, sillä nähdä en voinut, kun ympärillämme oli pilkko pimeä, niinkuin on tavallista juuri ennen auringon nousua. Iloani se seikka ei kuitenkaan voinut hillitä. Olihan peloittava matkamme tuolla maanalaisella joella päättynyt, mistä emme voineet olla kyllin kiitolliset, sillä kamalampaan paikkaan emme olisi enää voineet joutua. Odottelin mahdollisimman kärsivällisesti päivän koittoa ja hengitin syvin siemauksin yön suloista ilmaa.

XI.

SIINTÄVÄ KAUPUNKI.

Umslopogaas paneutui myöskin nukkumaan, mutta minun silmistäni oli uni kokonaan kaikonnut. Tahdoin nähdä auringon nousevan. Noin tunnin verran odotettuani alkoi itäinen taivaanranta vähitellen vaaleta ja vedenpinnalla leijaileva tiheä sumu alkoi liikehtiä vielä tuskin huomattavassa aamutuulessa kuin suunnaton aavearmeija. Oli kuin vetehisen väki olisi lähtenyt liikkeelle nousevaa päivää tervehtimään. Kajastus taivaanrannassa muuttui yhä punaisemmaksi ja äkkiä levisi idän taivaalle sädehtivä hohde, joka laajeni nopeasti, punasi pilvet, kultasi kaukaa siintävät vuorten huiput, kiiti harjanteelta toiselle ja saattoi sanan kaikkialle taivaan majesteetin lähestymisestä. Kultaiset, kimmeltävät portit aukenivat vähitellen ja vihdoin ilmestyi aurinko kaikessa häikäisevässä loistossaan muuttaen hämärän yön kirkkaaksi päiväksi.

Yllämme kaartui sininen taivas ja vedenpinnalla aaltoileva tiheä usva, joka esti minua näkemästä kauemmaksi ympärillemme, haihtui pian yhä korkeammalle kohoavan auringon kirkkaiden säteiden tieltä jakautuen tuhansiin hattaroihin, jotka muistuttivat jättiläismäisiä ilmassa leijailevia pumpulitukkoja. Hetkisen kuluttua hälvenivät nekin olemattomiin ja minä huomasin keinuvamme avaran ulapan sinisellä selällä, jonka toista rantaa ei näkynytkään. Noin kymmenen penikulman päässä takanamme näkyi silmänkantamattomiin ulottuva äkkijyrkkä vuoriselänne, jonka läpi tuo maanalainen joki oli epäilemättä meidät tälle järvelle kiidättänyt. Asianlaita olikin siten, kuten myöhemmin sain selville, ja tuon salaperäisen virran nopeudesta saa jonkinlaisen käsityksen, kun ajatellaan, ettei kanoottimme vauhti ollut vieläkään kokonaan pysähtynyt. Katsellessani siinä ympärilleni tein minä tahi oikeammin Umslopogaas, joka heräsi samassa, toisenkin hyvin yllättävän ja tärisyttävän huomion.

Viitaten eteenpäin hän kiinnitti huomioni erääseen veden pinnassa kelluvaan vaaleahkoon esineeseen, joka oli hyvin omituisen näköinen. Parilla melanvetäisyllä kiidätin kanoottimme lähemmäksi, jolloin huomasimme, että esine oli kasvot alaspäin kelluva miehen ruumis. Asia oli jo sinänsä kyllin vakava, mutta voitteko kuvitella kauhuani, kun tunsin hukkuneen, jonka Umslopogaas käänsi melallaan selälleen, onnettomaksi palvelijaraukaksemme, jonka maanalainen virta oli vienyt mukanaan pari päivää sitten. Tuijotin kauhusta sanatonna miehen kasvoihin. En ollut erehtynyt; hän se oli eikä kukaan muu. Mies, jonka luulin ainiaaksi kadonneen, oli seurannut meitä koko ajan kaamealla matkallamme. Hän oli hirveän näköinen ja oli lukuisista merkeistä päättäen ollut sangen lähellä tulipatsasta -- toinen käsivarsi oli aivan kokoonkäpertynyt ja tukka oli kokonaan irtautunut. Sanomaton epätoivo, joka oli kuvastunut miesparan kasvoilla hänen kadotessaan virran pyörteeseen, näkyi niissä vielä nytkin.

Näky oli todellakin järkyttävä ja vaikutti minuun tärisyttävästi, sairas ja heikko kun olin kaikkien kokemiemme kauhujen jälkeen. Iloitsin sentähden sydämestäni, kun ruumis alkoi äkkiä upota häipyen pian näkyvistämme järven sinisen kuulakkaan syvyyteen. Tuntui kuin se olisi odottanut tuloamme ja poistui tehtävänsä täytettyään. Luonnollinen syy oli tietysti se, että ruumista kannattaneet kaasut pääsivät vapaasti haihtumaan käännettyämme sen selälleen. Pinnalle kohonneet ilmakuplat särkyivät pian ja sininen ulappa päilyi kaikkialla yhtä tyynenä ja sileänä aamuauringon paisteessa. Palvelijaparkamme oli löytänyt hautansa.

"Minkätähden tuo mies oikeastaan meitä seuraili?" ihmetteli Umslopogaas, joka oli mietteisiinsä vaipuneena katsellut ruumiin vajoamista. "Taitaapa olla huono enne meille molemmille, Macumazahn", lisäsi hän lyhyesti naurahtaen.

Käännyin vihaisesti häneen päin, sillä minä en voi sietää tuommoisia joutavuuksia, ja jos joku semmoisiin uskoo, niin pitäköön uskonsa omana tietonaan älköönkä sitä toisille tyrkyttäkö. Inhoan henkilöitä, jotka aina keksivät toisen varalle kaikenlaisia vastenmielisiä enteitä uskoen niihin järkkymättömästi ja jotka eivät tiedä kuinka varhain nousta ehtiäkseen höystämään aamiaisenne jonkun teitä koskevan ihmeellisen unennäön seikkaperäisellä selostuksella.

Toiset heräsivät samassa ja minä nielin kiukkuni nähdessäni heidän rajattoman ilonsa, kun olimme päässeet hengissä tuolta kaamealta joelta ja saimme vielä kerran ihailla sinistä taivasta. Seurasi vilkas neuvottelu, mitä nyt oli tehtävä. Koska olimme hirvittävän nälkäiset eikä meillä ollut enää juuri mitään syötävää, kun nuo jättiläiskravut olivat ryöstäneet melkein kaikki eväämme, päätimme pyrkiä lähimmälle rannalle. Mutta siinäpä olikin pulma. Me emme tienneet suuntiakaan, missäpäin lähin ranta mahtoi olla, lukuunottamatta tuota äkkijyrkkää vuoriselännettä, jonka läpi olimme tulla puskeneet tuon maanalaisen virran lennättäminä. Kaikkialla edessämme kimmelsi rannaton sininen ulappa. Huomiomme kiintyi vihdoin suuriin vesilintuparviin, joita alkoi ilmestyä vasemmalta käsin, ja me päättelimme niiden tulevan rannalta viettämään päivän järven siintävällä selällä. Käänsimme kanoottimme ja aloimme vinhasti meloa sinnepäin, josta linnut tulivat. Aamutuuli kiihtyi kiihtymistään ja pian oli meillä mitä parhain purjetuuli, joka oli kaikeksi onneksi aivan myötäinen. Kyhäsimme sauvoimesta maston ja peitteestä purjeen ja laskettelimme hyvää vauhtia myötätuuleen. Kun purje oli saatu pysymään, kävimme eväidemme jäännösten kimppuun, joimme järven raikasta vettä palan painoksi viritimme piippumme ja odottelimme rauhallisesti, mitä tuleman piti.

Purjehdittuamme noin tunnin verran huudahti Good, joka tarkasteli kaukoputkellaan taivaanrantaa, että hän näki maata edessäpäin, ja otaksui veden muuttuneesta väristä päättäen meidän olevan jonkun joen läheisyydessä. Katselimme hänen ilmoittamaansa suuntaan ja hetkisen kuluttua ilmestyi aamusumusta kuin mahtava kultainen kupukatto, jonka hohtavasta pinnasta auringon säteet heijastuivat säihkyvinä kimppuina. Tuntui kuin olisin katsellut Lontoon Pyhän Paavalin tuomiokirkon kupolia. Siinä ihmetellessämme, mitä maailmassa tämä oikein mahtoi merkitä, ilmoitti Good tehneensä vieläkin merkillisemmän huomion. Hän väitti nimittäin pienen purjeveneen lähestyvän.

Tämä uutinen, jonka todenperäisyyden pian omin silmin totesimme, sai meidät suuresti hämmästymään. Seikka, että tämän tuntemattoman järven ympärillä asustavat alkuasukkaat tunsivat purjehdustaidon, oli mielestämme jonkinlaisen sivistyksen merkki, ja me odotimme jännityksellä veneen lähestymistä. Pian näimme, että purjehtija tahi purjehtijat olivat myös huomanneet meidät, sillä vene oli ohjattu tuuleen ja keinui hetkisen paikallaan ikäänkuin epäröiden. Sitten se äkkiä kääntyi ja lähestyi nopeasti, tullen kymmenessä minuutissa noin sadan kyynärän päähän meistä. Näimme, ettei alus ollut yhdestä puusta koverrettu kanootti, vaan pikemmin eurooppalaismalliin laudoista tehty vene, jonka purje oli harvinaisen suuri veneen kokoon verraten. Huomiomme kiintyi kuitenkin pian purjehtijoihin, joihin jäimme tuijottamaan hämmästyksestä sanattomina. Heitä oli kaksi, mies ja nainen, ja _he olivat melkein yhtä valkoiset kuin mekin_.

Katselimme toisiimme aivan ymmällämme luullen erehtyneemme, mutta ei; olimme nähneet aivan oikein. He olivat molemmat tummatukkaisia ja kasvojen väri muistutti espanjalaisia tahi italialaisia. Olin koko ikäni kuullut huhuja eräästä tuntemattomasta valkoisesta kansasta, jonka piti asustaa tämän laajan tutkimattoman alueen ylänkömaissa, ja olin aina himoinnut päästä salaisuuden perille. Nyt näin omin silmin, että huhut olivat puhuneet totta. Me olimme löytäneet tuon kansan ja riemuissamme me puristelimme toistemme käsiä onnitellen toisiamme tutkimusmatkamme odottamattoman menestyksen johdosta, josta saimme kiittää vain salaperäistä ja merkillistä sattumaa. Minua halutti melkein hihkaista ilosta ajatellessani, että meidän oli suotu päästä tämän ihmeellisen salaisuuden perille. Tuo vanha roomalainen oli totisesti oikeassa kirjoittaessaan sanat: "Ex Africa semper aliquid novi", tuumi Curtis, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Afrikasta kuuluu aina jotakin uutta.

Miehellä oli hyvin kehittynyt, mutta ei mikään erikoisen kaunis vartalo, musta karkea tukka ja säännölliset ja nerokkaat kasvot. Silmät olivat terävät kuin haukan ja nenä oli kauniisti kyömy. Hänellä oli yllään flanellin tapaisesta ruskeasta kankaasta tehty hihaton ihokas ja vyötäisillään lyhyen hameen kaltainen verho samaa kangasta. Sääret ja jalat olivat paljaat. Oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä oli pari kiiltävää metallirengasta, jotka olivat kaikesta päättäen kultaa. Naisella oli viehättävät kasvot, joita tummanruskea suortuvainen tukka ympäröi, ja suuret säihkyvät silmät. Piirteet olivat hyvin kauniit ja kasvojen villi ja samalla arka ilme lisäsi vain hänen viehkeyttään. Hänen pukunsa oli samaa kangasta kuin miehenkin ja siihen kuului kuten myöhemmin näimme polviin saakka ulottuva liinainen, lähinnä ihoa pidettävä paita ja noin neljän jalan levyinen ja viidentoista pituinen kangaskaistale, joka kiedottiin kauniita poimuja muodostellen vartalon ympärille niin, että kaistaleen pää, joka oli sininen, punainen tahi jonkun muun värinen, aina pitäjän yhteiskunnallisen aseman mukaan, pujotettiin vasemman olan yli ja jätettiin eteen riippumaan. Oikea käsivarsi ja osa rintaa olivat aina paljaat. On aivan mahdotonta kuvitellakaan viehättävämpää pukua, etenkin kun pitäjä on nuori ja kaunis kuten tässä tapauksessa. Se oli todellakin yllättävän kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Olimme sanattomina tuijottaneet tulijoihin, jotka olivat selvästi vieläkin hämmästyneemmät. Mies oli silminnähtävästi suuresti peloissaan ja ihmeissään ja kierteli ja kaarteli ympärillämme uskaltamatta tulla lähemmäksi. Vihdoin hän kuitenkin tohti tulla äänen kuuluville ja huusi meille jotakin jollakin kauniisti sointuvalla kielellä, josta emme ymmärtäneet sanaakaan. Me vastasimme englannin, ranskan, latinan, kreikan, saksan, zulujen, hollannin ja kukuanan kielillä ja minä koettelin kaikki osaamani Afrikan murteet, mutta mies pudisti vain päätään. Tämä kielten sekoitus näytti saattavan hänet aivan pyörälle. Nainen katseli meitä koko ajan suurin silmin ja Good vastasi kohteliaisuuteen tuijottamalla värähtämättä takaisin monokkelinsa läpi, mikä tunkeilevaisuus näytti kaunotarta enemmän huvittavan kuin närkästyttävän.

Kun ei mies tullut meistä hullua hurskaammaksi kaikista ponnistuksistamme huolimatta, käänsi hän veneensä äkkiä rantaa kohti poistuen vinhan myötätuulen lennättämänä nopeasti kuin pääskynen. Veneen kiitäessä ohitsemme kumartui mies korjaamaan jotakin kohtaa purjeiden kiinnitysköysistössä, mitä tilaisuutta Good käytti heti hyväkseen lähettämällä lentosuukon tuolle nuorelle naiselle. Säikähdin pahanpäiväisesti peläten Goodin julkean käytöksen aiheuttavan selkkauksia, mutta suureksi ilokseni ei mitään sellaista tapahtunut. Nainen katsahti taaksensa ja huomattuaan miehensä eli veljensä, tahi mikä hän nyt oikein mahtoi olla, kiintyneen kokonaan tehtäväänsä, hän heitti myöskin lentosuukon suloisesti hymyillen.

"Vai sillälailla!" hymähdin minä. "Näyttää kuin olisimme vihdoinkin keksineet kielen, jota tämänkin maan asukkaat ymmärtävät."

"Good on siinä tapauksessa verraton tulkki", arveli Curtis.

Rypistin kulmiani, sillä minä en voinut sietää Goodin julkeuksia, minkä tämä kyllä tiesi aivan hyvin, ja muutin puheen aihetta.

"Mielestäni on aivan selvää", sanoin minä, "että tuo mies palaa ennen pitkää joukko heimolaisiaan mukanaan, joten olisi parasta neuvotella miten otamme heidät vastaan."

"Meidän tarvitsee ottaa vain huomioon, miten he meitä kohtelevat; muusta ei voi olla kysymystäkään", huomautti Curtis.

Goodilla ei ollut mitään sanomista. Hän oli meidän puhellessamme hakenut käsiinsä pienen tinalevylaatikon, joka oli ollut koko matkan hänen erikoisen huolenpitonsa alainen. Olimme usein olleet kyllissämme Goodille tuon laatikon takia, joka oli niin mahdottoman hankala kantaakin, mokoma, mutta Good ei luopunut siitä mitenkään eikä puhunut sen sisällöstäkään sanaakaan. Hän tuumi vain salaperäisen näköisenä, että laatikon sisältöä saatettaisiin jonakin kauniina päivänä kipeästi tarvita.

"Mitä ihmettä aiot nyt tehdä, Good?" kysyi Curtis nähdessään Goodin puuhailevan salaperäisen laatikkonsa kimpussa.

"Mitäkö tehdä!" huudahti Good; "muuttaa pukua tietysti, kun kerran ihmisten ilmoille tullaan. Et suinkaan ole niin pöhkö, että luulet minun aikovan esiintyä näissä ryysyissä?" Ja hän osoitti yllänsä olevaa tahriintunutta ja kulunutta matkapukua, joka oli meidän muiden vaatteisiin verraten tavattoman siisti ja jonka kaikki repeämät oli huolellisesti paikattu.

Meillä ei ollut siihen mitään sanomista. Seurasimme vain hartaalla mielenkiinnolla hänen hommiaan. Ensiksikin hän velvoitti Alphonsen, joka oli täysi mestari sillä alalla, kähertämään ja sukimaan hänen tukkansa ja partansa. Minä luulen, että hän olisi mielellään ajellut pois koko parran, jos käsillä olisi ollut lämmintä vettä ja saippuaa. Sitten hän ehdotti, että laskisimme purjeen ja ottaisimme järvessä perusteellisen kylvyn, minkä heti teimmekin Alphonsen suureksi hämmästykseksi. Ranskalainen nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja huudahti ihmetellen, että nuo englantilaiset olivat todellakin kummallista väkeä. Umslopogaas, joka rakasti suuresti puhtautta, kuten kaikki ylhäisemmät zulut, ei uinut milloinkaan vapaaehtoisesti aivan tuntemattomissa vesistöissä, ja senpätähden hän ei nyt seurannutkaan esimerkkiämme. Kanootin perässä istuen hän katseli hilpeästi hymyillen pärskytystämme.

Kylmä vesi vaikutti sangen virkistävästi ja kanoottiin noustuamme me emme kiiruhtaneet pukeutumaan, vaan istahdimme huolettomasti paikoillemme ja annoimme auringon kuivata seuraten samalla Goodin puuhia. Hän oli aukaissut laatikkonsa ja otti ensin esiin kauniin lumivalkoisen paidan, joka oli niin sileä ja puhdas, että olisi **luullut sen juuri tulleen Lontoon jostakin höyrypesulaitoksesta. Sitten ilmestyi laatikosta muutamia vaatekappaleita, jotka oli kääritty kolmeen eri käärepaperiin. Päällimmäisen ruskean paperin alla oli valkoinen ja viimeisenä oli hieno hopeapaperi. Katselimme ja ihmettelimme. Good aukaisi käärön kerrallaan taittaen jokaisen paperin huolellisesti kokoon ja laatikkoon tallettaen ja vihdoin kimalteli hämmästyneiden silmäimme edessä Britannian kuninkaallisen laivastoupseerin upea univormu kaikessa loistossaan. Kultaiset olkalaput, punonnaiset ja napit sädehtivät auringon paisteessa, miekka, kolmikolkkainen hattu ja kiiltävät saappaat olivat moitteettomassa kunnossa. Olimme suoraan sanoen aivan tyhmistyneet kaiken tämän komeuden edessä.

"Mitä!" änkytimme me, "mitä ihmettä sinä oikeastaan tarkoitat? Aiotko pukea puvun päällesi!"

"Totta kai", vastasi hän rauhallisesti. "Ensimmäisen kohtauksen vaikutus on hyvin tärkeä, etenkin kun on naisia saapuvilla, kuten äsken oli laita", lisäsi hän. "Ainakin yhden joukostamme pitää olla säädyllisesti puettu."

Emme sanoneet enää mitään, loisto oli meidät täydellisesti masentanut ja me tunsimme itsemme niin pieniksi. Ihmettelimme vain miten taitavasti Good oli osannut kaikki nämä kuukaudet salaisuutensa säilyttää. Yhden ehdotuksen rohkenimme kuitenkin tehdä -- että hän panisi teräspaitansa ihoa lähimmäksi. Hän pelkäsi puvun, joka oli nyt levitetty auringon paisteeseen suoriutumaan, menettävän siinä tapauksessa hienon mallinsa, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi tähän varokeinoon. Hauskinta oli seurata Umslopogaasin kasvojen ilmeitä hänen katsellessaan Goodin ihmeellistä muutosta, ja puvun loisto oli vallan hurmannut Alphonse-paran. Kun Good oli vihdoinkin valmis, kaikki kunniamerkit rinnassaan ja kuvasteli itseään järven tyynessä pinnassa, ei tuo vanha zulu voinut enää vaieta.

"Bougwan! Bougwan!" sanoi hän, "minä olen aina pitänyt sinua pienenä rumana miehenä, joka on lihava -- lihava kuin vanha lehmä vasikoimisen aikaan, mutta nyt näen kokonaan erehtyneeni. Olet kuin pyrstöään levittelevä sininärhi. Koreutesi häikäisee vanhat silmäni, Bougwan."

Good ei pitänyt siitä, että hänen lihavuuteensa kiinnitettiin huomiota, mutta nyt ei puhe häntä lainkaan närkästyttänyt, sillä hän oli tällä haavaa todellakin jotensakin hoikka. Monet kärsimykset olivat karistaneet hänestä liiat lihat, joten Umslopogaasin tunnustus miellytti häntä joka tapauksessa. Alphonse oli aivan haltioissaan zulun sanat kuultuaan.

"Ah!" huudahti hän, "kuinka mainiosti puku sopii teille, herra. Olette kerrassaan sotilaallisen näköinen ja rannalle päästyämme hurmaatte kaikki naiset, saadaanpa nähdä. Teitä ihaillessani muistan elävästi sankarillisen iso--".

Lopetimme tässä hänen muistelmansa.

Katsellessamme Goodin ihanuuksia valtasi meidät kilpailuhalu, ja me aloimme kohennella asuamme parhaamme mukaan. Meillä oli jokaisella jonkinlainen metsästyspuku, jotka olivat jokseenkin siistit, ja puhdistettuamme niitä vielä sieltä täältä me puimme ne teräspaitojemme päälle. Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen, ettei maailman hienoinkaan puku kykene minua kaunistamaan, olen aina yhtä kumara ja mitätön, mutta Curtiksen laita oli toisin. Hän oli aina yhtä komea ja ryhdikäs, ja puettuaan nyt yllensä melkein uuden jahtipuvun säärystimineen ja siroine kenkineen hän oli todellakin muhkea mies. Alphonse seurasi esimerkkiä ja taivuttipa vielä suuret viiksensäkin entistä mahtavampaan kaareen. Vanha Umslopogaaskin, joka ei juuri välittänyt ruumistaan kaunistella, otti nyt hiukan öljyä lyhdystä villatukkoon ja kirkasti päärenkaansa, joka oli hänen päällikköarvonsa merkki, yhtä hohtavan kirkkaaksi kuin Goodin kiiltonahkasaappaat. Sitten hän veti Curtiksen antaman teräspaidan päällensä, kiinnitti "moochan" eli vyötäisverhon uumilleen, puhdisti hiukan Inkosi-kaasin välkkyvää terää ja oli valmis kohtaamaan kenet hyvänsä.

Olimme nostaneet purjeen heti uintimme lopetettuamme ja olimme pukeutumispuuhiemme kestäessä purjehtineet aika vauhtia rantaa tahi oikeammin suuren joen suuta kohti. Noin puolitoista tuntia sen jälkeen kuin vene oli poistunut luotamme me näimme äkkiä suuren joukon veneitä lähtevän liikkeelle jokisuulta tahi satamasta meitä kohti. Eräässä huomasin olevan kaksitoista paria airoja, mutta suurin osa lähestyi purjehtien. Näimme pian kaukoputkellamme, että tuo suuri airojen kuljettama vene oli sota-alus, koska sen miehistöllä oli jonkinlaiset univormut ja korkealla keulakannella seisovalla vanhalla miehellä oli miekka vyöllään. Tuo kunnianarvoisan näköinen vanhus oli ilmeisesti veneen komentaja ja hänen muhkea valkoinen partansa heilui tuulessa. Toisissa veneissä oli kaikesta päättäen vain uteliaisuuden paikalle houkuttelemaa väkeä, jotka kiiruhtivat kepeissä veneissään meitä kohti mahdollisimman nopeasti.

"Mitäs nyt!" huudahdin minä. "Mahtaakohan noilla olla paha mielessä?".

Kukaan ei voinut vastata kysymykseeni ja me olimme kaikki verraten huolestuneet nähdessämme miekkamiehen sotaisen asun.

Samassa keksi Good lauman virtahevosia noin parin sadan kyynärän päässä ja hänen mielestään oli sopiva keino osoittaa alkuasukkaille voimaamme ampumalla jonkun laumasta, jos se vain kävisi päinsä. Kaikeksi onnettomuudeksi tuntui hänen ehdotuksensa meistäkin sangen nerokkaalta ja seuraavassa hetkessä meillä oli käsissämme suurireikäiset rihlakkomme, joihin oli vielä muutamia panoksia jäljellä. Olimme valmiit toimintaan. Eläimiä oli neljä, suuri uros, naaras ja kaksi vasikkaa, ja ne sukeltelivat koko ajan melkein samassa paikassa eivätkä näyttäneet meitä lainkaan huomaavankaan. Tämä ennenkuulumaton välinpitämättömyys tuntui minusta sangen merkilliseltä, ja asioiden näin ollen me lähestyimme vaikeuksitta. Kun lähestyvät veneet olivat noin viidensadan kyynärän päässä, alkoi Curtis taistelun ampumalla kuulansa toisen vasikan päähän. Se sattui aivan silmien väliin murskaten jykevän otsan ja eläin katosi heti jättäen jälkeensä pitkän verijuovan. Laukaus oli varmaankin heti surmannut sen. Samassa laukaisin minä kiväärini naarasta kohti Goodin huolehtiessa vanhasta suuresta uroksesta. Olin tähdännyt hyvin, mutta en osunut kuolettavaan kohtaan, ja virtaheponi katosi pärskyen syvyyteen värjäten veden ylt'ympäriinsä punaiseksi. Parin sekunnin kuluttua se näyttäytyi jälleen raivoisasti päristellen ja silloin minä tyhjensin vasemman piippuni suoraan sen päähän. Eläin kuoli heti ja vaipui syvyyteen. Good, joka on kirotun huono pyssymies, päästi ensimmäisen laukauksensa aivan harhaan ja toinenkin sipaisi vain hiukan otuksen vasenta poskea.

Toisen laukauksen ammuttuani minä katsahdin ympärilleni ja huomasin, että kansa, jonka keskuuteen olimme niin ihmeellisellä tavalla joutuneet, ei tuntenut ampuma-aseita. Laukaustemme aiheuttama hämmästys oli suunnaton. Toisista veneistä kohosi kauhun huuto, toiset kääntyivät ympäri ja pyrkivät pakoon mahdollisimman sukkelaan ja tuo vanha miekkamieskin näytti olevan sangen hämmästynyt ja levoton ja oli pysähdyttänyt suuren veneensä. Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa enempään tarkasteluun, sillä samassa näyttäytyi otus, jota Good oli haavoittanut, noin neljänkymmenen kyynärän päässä kanootistamme tuijottaen meihin raivoisasti. Päästimme yhteislaukauksen sitä kohti osuen useaan eri kohtaan, ja eläin katosi jälleen näkyvistämme pahoin haavoittuneena.

Katselijoissa alkoi uteliaisuus vähitellen voittaa pelon ja muutamat veneet purjehtivat aivan meidän lähellemme. Mies ja nainen, jotka olimme nähneet pari tuntia sitten, olivat heidän joukossaan ja heidän veneensä tulla kiidätti aivan meidän viereemme. Samassa näyttäytyi haavoittamamme otus jälleen noin kymmenen kyynärän päässä heidän veneestään, jonka kimppuun se heti hyökkäsi peloittava kita avoinna. Nainen huusi korviavihlovasti ja mies koetti ohjata sivulle väistääkseen pedon päällekarkauksen, mutta onnistumatta. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin eläimen suunnattoman punaisen kidan aivan veneen vieressä, jonka laitaan sen hohtavan valkoiset torahampaat rusahtaen iskeytyivät repäisten siitä suuren kappaleen, jolloin vene kaatui ja upposi heti siinäolijoiden jäädessä kokonaan veden varaan.