Part 8

Hän meni. Minua puistatti. Kolmen tunnin kuluttua olin jo ollut niin kamaloissa vaaroissa, että minulta oli mennyt koko mielenrauhani ja kaikki iloisuuteni. Gillespie oli tullut ja viskannut _minut_ ulos ikkunasta. Jones tuli täsmällisesti ja kun valmistausin häntä löylyyttämään, otti hän sen tehdäkseen minun puolestani. Keskustellessani erään vieraan herran kanssa, jota ei ollut päiväjärjestyksessäni, menetin päänahkani. Eräs toinen vieras herra nimeltään Thomson teki minusta ryysykasan. Lopuksi pakenin erääseen nurkkaan, vaan siellä minua ahdisti joukko raivostuneita sanomalehtimiehiä, ammattipelureita ja politikoitsijoita, jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseita pääni ympärillä, niin että silmieni edessä vain salamoi säkenöivää terästä. Silloin aijoin juuri sanoutua irti toimestani koko sanomalehdessä, mutta samassa astui päätoimittaja sisään ja hänen seurassaan joukko hänen ihailijoitaan ja ystäviään. Nyt alkoi sellainen raju meteli, sellainen verilöyly, ettei sitä mikään ihmiskynä voi kertoa, ei edes teräskynä. Ihmisiä ammuttiin kuoliaiksi, toisia ruhjottiin raajarikoiksi, typistettiin, räjäytettiin ilmaan, viskattiin ulos ikkunasta. Synkkiä kirouksia sateli kuin rakeita, niitä räiski kuin hurjaa sotatanssia säestäen ja sitten taas istuimme, verentahraama päätoimittaja ja minä, kahden katsellen niitä verisiä säpäleitä, joita oli sikinsokin ympärillämme pitkin lattiaa.

Hän virkkoi: "Te tulette pitämään tästä paikasta, kunhan siihen totutte."

Minä vastasin: "Jos olette pitkämielinen, niin ehkä minä jonkun ajan kuluttua opin teidän makunne mukaan kirjoittamaan; kunhan vain ehdin oppia tätä kieltä ja saan siihen vähän tottua, luulen varmasti, että sitä osaan käyttää. Mutta totta puhuakseni on sellaisella voimakkaalla kielellä epäkohtansakin; ihmiset mielivät sitä niin usein tulla keskeyttämään. Näette sen itse. Voimakas tyyli on kyllä omiaan yleisöä kohottamaan, mutta minä en huolisi vetää puoleeni niin paljo huomiota, kuin siitä johtuu. En voi kirjoittaa rauhassa, kun minua niin paljo häiritään kuin tänään. Pidän tästä toimesta aika paljo, vaan en pidä tuosta velvollisuudesta ottaa vastaan vieraita. Se, mitä täällä olen kokenut, on kyllä uutta ja tavallaan kylläkin jännittävää, mutta lahjat eivät tule tasan. Joku herra ampuu teitä ikkunan läpi ja haavoittaa _minut_; räjähdyspommi pudotetaan savupiipusta teitä varten ja se heittää uuninpellin _minun_ kasvoihini; teitä tulee _tuttavanne_ tervehtimään vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia, ja hän ampuu nahkaani luoteja niin, että periaatteeni eivät enää pysy koossa nahan sisällä; te menette päivälliselle ja Jones tulee nahkaruoskineen; Gillespie viskaa minut ulos ikkunasta, Thomson repii riekaleiksi vaatteeni ja eräs aivan outo herra ottaa päänahkani ihan kursailematta, kuin jos olisimme vanhat tutut; ja viiden minuutin kuluessa tulevat seudun kaikki rosvot täysissä sotavarustuksissa ja säikäyttävät sotakirveillään pois viimeisenkin hengenkipinän minusta. Jos tämän kaiken läjää yhteen, niin en ole ilopäivinäni elänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. Ei, teistä pidän paljo, pidän teidän tyyneestä, koristelemattomasta tavastanne selittää asioita vieraillenne, mutta, nähkääs, siihen en ole tottunut. Etelämaalaisten mielet ovat liian pulppuavia, heidän vieraanvaraisuutensa on liian vallatonta. Ne rivit, jotka tänään olen kirjoittanut ja joihin mestarin käsi on valanut Tennesseen sanomalehtikielen tulista henkeä, ne tulevat herättämään uuden pesällisen äkäsiä ampiaisia. Koko tuo liuta sanomalehtimiehiä saapuu huomenna tänne -- he tulevat vielä lisäksi nälkäisinä ja vaativat jotakin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa hyvästit. En tahdo niissä kesteissä olla saapuvilla. Matkustin tänne etelään terveyteni vuoksi, matkustan nyt täältä samassa tarkoituksessa ja hetipaikalla. Tenesseen sanomalehtitoimi ei ole hyväksi hermoilleni."

Jonka jälestä me erosimme molemminpuolisella kaipauksella ja minä hain itselleni tyyssijan eräästä sairaalasta.