Part 7

"Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin... ajattelin noita perheraukkoja."

"Elä itke, ei, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin..., tarinat päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he elivät onnellisina monet vuodet -- silloin ei äiti enää itke. Kuuntele, äiti -- isä, jatka!"

"Ennenkuin he pääsivät kotonaan käymään vietiin heidät Towern'in linnaan."

"Towernin linnan tiedän kyllä, näkyyhän se tähän. Kerro lisää isä."

"Kerronhan, minkä nykyisissä oloissa voin. Towernissa pidettiin sotaoikeutta ja oikeus katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät ammuttaviksi."

"Kuolemaanko?"

"Niin."

"Hyi! Mutta, äiti, sinä itket taas. Elä itke, äiti, kohta kääntyy tarina onnelliseksi. Kiirehdi, isä, äidin vuoksi. Sinä kerrot niin hitaasti tänään."

"Tiedän, että sen teen, mutta kerron hitaasti senvuoksi, että minun täytyy _ajatella_."

"Mutta et saa ajatella, sinun täytyy vain kertoa."

"No, siis ne kolme överstiä..."

"Tunsitko heidät, isä?"

"Tunsin, lapseni."

"Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?"

Överstin ääni oli vähän epävarma kun hän vastasi:

"Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen sijastaan."

"Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin suudella, sillä sanoisin: isänikin on översti ja urhoollinen mies ja hän olisi tehnyt aivan niikuin te, joten te ette siis ole voineet tehdä väärin, mitä ihmiset sanonevatkaan. Silloin saan heitä kyllä suudella, eikö totta, isä?"

"Saat varmaankin, lapseni."

"Äiti, -- mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa kaikki käy hyvin. Jatka isä."

"Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, -- tarkoitan sotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat tehneensä velvollisuutensa -- sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärrätkö -- ja nyt he pyysivät, että kaksi översteistä saisi armon, yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä esimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui heitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja tyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, että he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat valmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja seisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän. Hän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta neuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: He saavat vetää arpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään."

"Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan? Mies raukka!"

"Ei. He kieltäytyivät."

"He eivät siis tahtoneet vetää arpaa?"

"Eivät."

"Mikseivät?"

"He sanoivat, että se, joka vetää onnettoman arvan, tuomitsee itsensä kuolemaan ja se ei ole muuta kuin itsemurhaa, miksi sitä sanottaneekin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kieltää omaa henkeään menettämästä. Tämän vastauksen he kenraalille lähettivät ja sanoivat olevansa valmiit, tuomion saa panna toimeen koska tahansa."

"Mitä se merkitsee, isä?"

"Että... heidät kaikki ammutaan."

Kuule!

Tuuliko taas? Ei, selviä askeleita kuului, tasaisia, varmoja sotilasaskeleita.

"Avatkaa pääkenraalin nimeen!"

"Isä, sieltä tulee sotamiehiä. Minä pidän sotamiehistä. Anna _minun_ laskea heidät sisään, isä, anna!"

Tyttö hypähti alas isänsä polvelta, juoksi ovelle ja huudahti iloisesti:

"Tulkaa sisään, tulkaa vain. Täällä on isä. Te olette kaartin väkeä, pulskia miehiä!"

Sotamiehet marssivat sisään ja asettuivat riviin, kivääri jalalle. Heidän upseerinsa teki kunniaa. Tuomittu översti nousi ja vastasi tervehdykseen ja hänen vaimonsa seisoi hänen rinnallaan, kalpeana ja kasvot tuskasta kankeina, mutta muuten hän ei suruaan osottanut. Ja lapsi katseli sotamiesten riviä säteilevin silmin...

Pitkään syleilivät isä, äiti ja lapsi toisiaan.

"Eteenpäin, Towerniin!"

Sitten läksi översti kodistaan sotilaallisella ryhdillä, sotamiehet seurasivat häntä ja ovi suljettiin.

"Äiti, äiti, sanoinhan, että hyvin se päättyy. Sanoinhan, näin sen pitikin päättyä. Nyt isä menee Towern'iin ja siellä saa hän tavata heidät. Hän..."

"Oi, tule syliini, sinä viaton lapsi raukka, tule!"

II

Seuraavana aamuna ei murtunut äiti jaksanut nousta vuoteeltaan; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat silloin tällöin toisilleen. Abby ei saanut mennä äitinsä luo, hänet käskettiin ulos leikkimään. Ja Abby menikin talvipuvussaan ulos ja leikki hetkisen kadulla; mutta sitten hänestä oli merkillistä ja väärin, että isä viipyi Towern'issa äidin sairaana ollessa eikä tiennyt mitään. Ei se kelpaa, tyttö lähti itse Towerniin asiasta selkoa ottamaan.

Tuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän seisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi herroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: "Me olemme kehottaneet heitä miettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he pysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta eivät rikkoa uskontoaan vastaan."

Kenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken hän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: "Heidän ei pidä kaikkien kuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan." Sotaoikeuden herrat iloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:

"Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet ristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä."

Kun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: "Mene ja tuo ensimmäinen lapsi, joka portin ohi kulkee."

Mies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen kädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn miehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan, kiipesi hänen syliinsä ja sanoi:

"Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt kun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät, vaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsoneet... muistatteko. Minulla oli silloin punanen mekko -- ettekö muista?"

Hymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi varovasti vastailemaan:

"Niin, kunhan muistelen..."

"Minä seisoin ihan talomme edustalla."

"Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö..."

Tyttö keskeytti hänet nuhdellen:

"Te ette minua muista, mutta _minä_ en ole teitä unhottanut."

"Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaa unhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä ystäviä taas, nyt ja aina?"

"Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen saattaneet unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille kernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä oikein, -- mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin isä tekee."

"Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin aina olet oleva _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa pientä tyttöäni -- niin, nyt häntä ei ole enää olemassa --, mutta hän oli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota se pieni noita, hänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja tuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja antoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät ja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä kuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin. Nyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni olento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin minä lepään."

"Pidittekö hänestä _hirmuisen_ paljon?"

"Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin."

"Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?"

"Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa -- sinun osasi, ja tässä, -- sen poismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain käskenetkin."

Lapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, mutta samassa hän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.

"Sotilaita, sotilaita kävelee. Abby tahtoo niitä nähdä."

"Saat, pienokaiseni. Mutta odota hetkinen, minulla on sinulle pieni toimi annettavana."

Upseeri astui sisään, kumarsi ja virkkoi:

"He ovat tulleet, teidän ylhäisyytenne." Kumarsi ja poistui taas.

Pääkenraali antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkoista ja yhden punasen. Hänen piti nyt viedä kuoleman arpa sille överstille, joka oli ammuttava.

"Oh tuo punanen on kaunis. Saanko sen?"

"Et, ne ovat aijotut muille. Kohauta tuota verhoa, jonka takana on avoin ovi. Mene sisään, ja siellä saat nähdä kolme miestä seisovan selin sinuun, kädet selän takana -- kas näin --, jokaisella käsi auki. Pistä yksi näitä sinettejä jokaisen avonaiseen käteen ja tule sitten takasin minun luokseni."

Abby katosi verhon taa ja kenraali oli yksin. Hän lausui nöyrästi: "Varmaankin Hän, joka on kaikkialla läsnäoleva auttaja epäileville, herätti minussa tuon ajatuksen, kun epäilyksessä kiduin. Hän tietää, mikä vaalin tulos on oleva, hän on lähettänyt viattoman lähettinsä tahtonsa ilmaisemaan. Toinen voisi erehtyä, hän ei erehdy. Ihmeelliset ovat hänen tiensä -- siunattu olkoon hänen pyhä nimensä!"

Pieni sinetinviejä seisoi tuokion verhon takana ja katseli suurella uteliaisuudella tuomiosalia ja soturien suoria rivejä. Ilon värähdys valaisi sitten hänen kasvonsa ja hän sanoi itsekseen: "Onhan yksi noista isäni -- tunnen hänen selästäkin. Hänelle annan kauniimman sinetin." Ja hän juoksi ketterästi vankien luo ja pisti sinetit avonaisiin käsiin. Sitten kurkisti hän isänsä käsivarren alta, silmäili häntä hymyilevin katsein ja huudahti:

"Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen sen sinulle antanut!"

Isä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten polvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti liikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki hetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten tuo näky kouristi heidän sydämmensä, heidän silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin upseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi lempeästi:

"Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee..."

"Mitä?" kysyi lapsi.

"Minun täytyy viedä pois isäsi. Olen pahoillani..."

"Viedä pois? Minne?"

"Minne...! Jumala minua auttakoon..., toiseen osaan linnaa."

"Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin." Hän irtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Nyt on Abby valmis, nyt lähdemme kotiin."

"Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata."

Tyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:

"Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule. Anna isäni tulla -- sinun täytyy antaa."

"Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtosin sinua totella, mutta minun täytyy viedä hänet pois. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!"

Abby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän takaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo peljätty mies näyttäytyi, oikasivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat tekivät kunniaa.

"Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen sanonut sen heille, mutta he eivät minua kuuntele, ja nyt aikovat he viedä hänet pois."

Pääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.

"_Sinunko_ isäsi, lapseni. Onko hän isäsi?"

"On, tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon kauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle. Ei!"

Kauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:

"Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman teon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut --, oh, tästä ei löydy mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?"

Abby huudahti, tuskaisena ja levottomana:

"Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa." Hän rupesi nyyhkyttämään. "Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että minä saisin teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin tekemään, olette te tottelematta!"

Lempeä hymy levitti valoaan kenraalin karkeille, vanhoille kasvoille ja hän laski kätensä pienen käskijän pään päälle virkkaen:

"Jumalalle olkoon kiitos tästä pelastavasta, ajattelemattomasta lupauksesta. Ja kiitos sinulle, lemmittävin kaikista lapsista, kun, Korkeimman tahdon esittäen, muistutit minua tuosta lupauksestani. Upseeri, tottele hänen käskyään -- lapsi puhuu minun puolestani. Vangin olen armahtanut, laske hänet vapaaksi!"

Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.

Lääkäri oli sanonut etelämmän ilmanalan tekevän hyvää terveydelleni ja siitä syystä matkustin Tennesseehen, jossa sain aputoimittajan paikan Johnson Countyn toimittamassa "Sotahuudossa". Kun sitten saavuin toimituspaikkaan työhön astuakseni, tapasin päätoimittajan loikomassa kolmijalkaisessa tuolissa, jalat pöydälle nostettuina. Huoneessa oli vielä toinenkin pöytä ja raajarikko tuoli ja ne olivat molemmat puolittain sanomalehtien ja leikkausten ja käsikirjoitusarkkien peitossa. Siellä oli hiekalla täytetty puulaatikko, jossa rehoitti sikaarinpätkiä ja tupakanpuruja, ja uuni, jonka pelti ylimmältä saranalta roikkui. Päätoimittajalla oli pukunaan pitkä, musta verkatakki ja valkoset pellavahousut, ja hänen saappaansa olivat hyviksi kiilloitetut. Paidanrinnus oli kurttuinen, pystykaulus oli vanhanaikaista mallia ja se oli sidottu liinalla, jonka päät riippuivat alas -- tuo puku oli ollut muodinmukainen vuonna 1848. Hän poltti sikaaria ja lausetta sommitellessaan repi hän tukkaansa, niin että se oli aika pörröinen. Silmiään hän hirmuisesti mulkoili ja minä päättelin, että hän siinä muovaili tavallista äkäsempää "johtavaa". Hän käski minun käydä käsiksi paikkakunnan toisiin lehtiin ja kirjoittaa "Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä", johon kirjoitukseen oli koottava kaikki niiden pääsisältö.

Minä kirjoitin seuraavaa:

"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_."

"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' toimitus on ilmeisessä väärinkäsityksessä Ballyhak-rautatiestä. Yhtiön tarkoitus ei suinkaan ole jättää Buzzardvillen kaupunkia syrjälle, se päinvastoin pitää tätä seutua yhtenä radan tärkeimmistä kohdista. Tietenkin 'Maanjäristyksen' toimitus ilolla ottaa palstoilleen tämän oikaisun."

"Herra John W. Blosson, 'Vapauden salaman' kyvykäs toimittaja, saapui kaupunkiimme eilen. Hän asuu täällä Van Buren hotellissa."

"Olemme huomanneet, että arvokas virkaveljemme, Mud Springs'in toimittama 'Aamuhuuto' on erehtynyt otaksumaan, ettei Van Werterin vaali olisikaan varma asia, vaan hän on epäilemättä huomannut erehdyksensä, ennenkuin saa käsiinsä tämän muistutuksen. Erehdyksen ovat nähtävästi vaillinaiset vaalikertomukset aiheuttaneet."

"Iloksemme olemme kuulleet, että Blatersvillen kaupunki pyrkii erään newyorkilaisen liikemiehen avulla saattamaan liikkeelle nyt melkein mahdottomat katunsa kulettavaan kuntoon peittämällä ne Nickolsonin beton'illa. Vaikea on kyllä saada tätä tuumaa toteutetuksi, senjälkeen kuin Memphin kaupunki houkutteli Newyorkilaiset samanlaiseen yritykseen ja sitten kieltäytyi maksamasta. Mutta 'Hurraahuuto' työskentelee taitavasti tämän toimenpiteen hyväksi ja näyttää toivovan sen lopuksi onnistuvan."

"Ikäväksemme olemme kuulleet, että översti Bascon, 'Vapauden huokauksen' päätoimittaja, muutamia iltoja sitten langeta romahti kadulla ja taittoi jalkansa. Hän on viimeaikoina ollut heikko -- hän on rasittanut itseään ja hänen perheessään on ollut sairautta ja otaksutaan että hän pyörtyi kävellessään päiväpaisteessa."

Jätin käsikirjoitukseni päätoimittajalle, hänen hyväksyttäväkseen, muutettavakseen tai revittäväkseen. Hän katseli sitä ja hänen kasvonsa synkkenivät. Hän rupesi sitä lukemaan, ja hänen kasvonsa kävivät uhkaavan näköisiksi, -- jotain on hullusti, sen näin heti. Nyt hyppäsi hän pystyyn ja lausui:

"Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon näin sävyisästi puhua noista luontokappaleista. Tyytyisivätkö tilaajani tuollaiseen maitovelliin. Antakaa kynä tänne!"

En ole koskaan nähnyt minkään kynän niin ilkeästi rapisevan enkä niin säälimättömästi toisen valittuja sanoja repostelevan. Sillaikaa kuin hän tätä työtä teki, ampui joku häntä avonaisesta ikkunasta ja lohkasi kappaleen hänen korvastaan.

"Ahaa", sanoi hän. "Se on tuo roisto Smith, 'Viisauden Tulivuoren' toimittaja, -- häntä odotin jo eilen." Ja hän tempasi revolverin vyöltään ja ampui. Smith kaatui, jalassaan luoti. Ja revolveri heilahti Smithin kädessä juuri kun hän tähtäsi ampuakseen uuden laukauksen ja luoti sattui aivan vieraaseen henkilöön. Nimittäin minuun. Mutta menetin toki ainoastaan yhden sormen.

Päätoimittaja jatkoi sitten pyyhkimistään ja korjaamistyötään. Juuri kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, putosi räjähdyspallo piipun kautta uuniin ja uuni pärskähti tuhansiin sirpaleisiin. Muuta vahinkoa se ei kumminkaan tehnyt, paitsi että muuan lentävä pirstale iski irti pari hammasta suustani.

"Tuo uuni on nyt aivan kelvoton", sanoi päätoimittaja.

Myönsin, että hän on oikeassa.

"Mutta se on yhdentekevää, tällä säällä sitä emme tarvitse. Tunnen miehen, joka tuon kolttosen teki -- kyllä minä tämän jutun kuittaan. Niin, _näin_ on kirjoitettava tästä aineesta..."

Otin käsikirjoituksen. Siihen oli tehty niin paljo muutoksia ja korjauksia, että sitä oli mahdoton samaksi paperiksi uskoakaan. Nyt oli kirjoitus näin kuuluva:

"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_."

"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' heittiömäiset valehtelijat koettavat ilmeisesti taas uskotella seutumme jalolle ja ylevälle kansalle erästä uutta, halpamaista ja raakaa valhettaan yhdeksännentoista vuosisadan kunniakkaimmasta laitoksesta, Ballyhackin rautatiestä. Tuo keksintö, että se jättäisi Buzzardvillen syrjälle, on syntynyt heidän omissa likaisissa aivoissaan -- taikka oikeammin siinä sorassa, jota he sanovat aivoikseen. Heidän on viisainta nielasta tämä valhe, jos he tahtovat pelastaa matelevat, haisevat raajansa siltä selkäsaunalta, jonka he niin hyvin ovat ansainneet."

"Higginsvillen aasi, 'Vapauden salaman' toimittaja Blosson, on nyt taas täällä, kuokkavieraana Van Burenin hotellissa."

"Olemme kuulleet että Mud Springs'in 'Aamuhuudon' juoppo toimittajajätkä valheisiin taipuvan luonteensa mukaisesti on levittänyt sitä juttua, että Van Werter ei olisikaan valittu. Sanomalehdistön ylevä tehtävä on levittää totuutta, hävittää erehdyksiä, korottaa, hienostuttaa yleisen moraalin ja sivistyksen sävyä ja tehdä ihmiset ystävällisemmiksi, siivommiksi, armahtavammiksi ja kaikin puolin paremmiksi, hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta tämä kelvoton, musta sielu saastuttaa alinomaa ylevän toimensa kylvämällä valhetta, panettelua, solvausta ja ruumaa halpamaisuutta."

"Blatersvilleläiset haaveksivat Nicholsonin betonilla päällystettyjä katuja -- he tahtovat tietysti saada uuden vankilan ja köyhäintalon. Totta tosiaankin kaupunki, jossa on yksi hevonen, kaksi puuvillanperkauslaitosta, yksi paja ja sellainen laastarimainen lehti kuin 'Hurraahuuto'! Sen on parempi lainata betonia Memphiksestä, joka sitä sai niin huokealla. 'Hurraahuudon' ulosantaja Buckner, tuo ryömivä koppamato, rääkyy siitä jutusta tavalliseen typerään nuottiinsa, luullen puhuvansa kuin viisas ihminen."

"Niin, _siihen tapaan_ on kirjoitettava asiat selviksi ja pippuria sekaan. Imelävellisanomalehdet minua oksettavat."

Samassa tulla tuprahti tiilikivi ikkunasta sisään kauhealla rymyllä ja selkäni sai siitä aika kolauksen. Siirryin vähän syrjemmäs, se rupesi tuntumaan olojen vaatimalta, mutta päätoimittaja virkkoi:

"Se oli arvatenkin översti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt hän varmaankin kohta tulee sisään."

Hän arvasi oikein. Översti näkyi seuraavassa silmänräpäyksessä ovella, kädessään ojennettu ratsuväen revolveri.

Hän lausui: "Päivää, onko minun kunnia puhutella sitä pelkurimaista raukkaa, joka tätä lehteä toimittaa."

"On, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, siitä puuttuu yksi jalka. Minulla kai on kunnia puhutella palkinnonsaanutta roistoa, översti Blathershite Tecumsch'ia."

"Niin on nimeni. Minulla on täällä pieni asia selvitettävänä. Jos teillä on aikaa, niin alamme heti."

"Minun täytyy kyllä lopettaa artikkelini 'Amerikan siveellisen ja henkisen kehityksen ilahduttavista edistysaskeleista', mutta sillä ei ole kiirettä. Alkakaa!"

Molemmat pistoolit paukahtivat samaan aikaan aivan kauheasti. Päätoimittajan päästä tipahti suortuva ja siitä kulkenut överstin luoti tunkeusi lopuksi reiteni lihaisimpaan osaan. Överstin vasemmasta olkapäästä tipahti pieni pala. He ampuivat uudelleen. Tällä kertaa he molemmat ampuivat ohi, mutta sain minä siltä osani, luodin käsivarteeni. Kolmas laukaus haavoitti lieveästi heitä molempia ja minun rystysiini tuli naarmu. Silloin minä huomautin, että minä lähden vähän ulos kävelemään, koska herroilla on yksityistä keskustelua ja minun ehkä on sopimaton olla saapuvilla. Mutta molemmat herrat käskivät minun istua paikoillani ja vakuuttivat, että en heitä häiritse. Minulla oli hiukan toinen käsitys...

Sitten he hetkisen puhuivat vaaleista ja vuodentulontoiveista ja minä rupesin sitomaan haavojani. Mutta taas he ryhtyivät oikein vilkkaasti ampumaan ja jokainen laukaus sattui, mutta on ehkä mainittava, että kuudesta sattui viisi minuun. Kuudes haavoitti överstiä hengenvaarallisesti ja hän virkahti hienolla ivalla, että nyt hänen varmaankin täytyy sanoa hyvästit, koska hänellä on asioita toimitettavana kaupungissa. Sitten hän kysyi, missä hautaustoimisto on ja meni.

Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja virkkoi: "Odotan vieraita päivällisille luokseni ja minun täytyy siitä syystä vähän valmistautua. Tahdotteko olla hyvä ja lukea korehtuurit sekä ottaa vastaan vieraita."

Hiukan minua epäilytti se vierasten vastaanottaminen, mutta olin vielä päästäni pyörällä noiden laukausten johdosta, jotka vielä korvissani kaikuivat, enkä keksinyt mitään vastaväitettä.

Hän jatkoi: "Jones tulee kello kolme -- antakaa hänelle selkäsauna. Gillespie tulee ehkä jo sitä ennen, viskatkaa hänet ulos ikkunasta. Ferguson saapuu kello neljä -- tappakaa hänet. Sen enempää meillä ei tänään tietääkseni olekaan tekemistä. Jos teiltä jää aikaa, kirjoittakaa säkenöivä kirjoitus poliisilaitoksesta, -- antakaa ylikomisariolle aika löyly! Nahkapatukka on pöydän alla; aseita on laatikossa, ampumatarpeita tuolla nurkassa, siteitä ja laastaria tuolla kaapissa. Jos jotakin ikävää tapahtuu, niin käykää herra Lancetin luo, välskärin, joka asuu yläkerrassa. Hän ilmoittaa -- meillä on työnvaihto."