Part 6

"Yhdeksäntoista vuotta viime syntymäpäivänään", virkkoi hän, asettaen kuvan paikoilleen "ja sinä päivänä menimme naimisiin. Kohta saatte nähdä hänet, odottakaa vain, kunnes saatte hänet nähdä!"

"Missä hän on, milloin hän tulee sisälle?"

"Hän on poissa nyt, hän on matkustanut omaisiaan tervehtimään. He asuvat neljän, viidenkymmenen englannin penikulman päässä täältä. Tänään on kaksi viikkoa siitä kuin hän läksi."

"Koska odotatte häntä takaisin?"

"Nyt on keskiviikko. Hän tulee kotiin lauvantai-iltana -- yhdeksän ajoissa, luullakseni."

Tunsin katkeran pettymyksen tunteen.

"Sepä oli ikävä, sillä silloin minä olen poissa", virkahdin valittaen.

"Poissa -- ei, miksi sitä ennen lähtisitte. Elkää lähtekö, hän varmaankin pahastuisi!"

Hänkö pahastuisi, tuo suloinen olento. Jos hän itse nuo sanat olisi sanonut, eivät ne olisi voineet tehdä sen syvempää vaikutusta minuun. Minut valtasi syvä, voimakas kaiho nähdä tuo nuori nainen, niin kiihkeä, että se aivan pelotti minua. Sanoin itselleni: "Minun täytyy heti täältä lähteä sieluni rauhan vuoksi."

"Katsokaas, hän pitää siitä, että ihmisiä tulee tänne meille ja että he viipyvät jonkun ajan, -- sellaiset, jotka tuntevat maailmaa ja osaavat puhua, sellaiset kuin te. Siitä hän pitää, sillä hän tietää itse niin paljo -- oi, hän tietää melkein kaikki ja osaa puhua kaikesta -- hän visertää kuin lintunen; ja kaikenlaisia kirjojakin hän lukee, -- näkisittepä, niin ihmettelisitte. Elkää lähtekö, viipykää pari päivää, hän olisi siitä niin hyvillään."

Kuulin sanat mutta niitä tuskin ymmärsin, niin syventynyt olin mietteisiini. Hän lähti luotani enkä sitä huomannutkaan. Nyt hän palasi, kuva kädessään, ja hän piti sitä edessäni puhuen:

"Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten silmiä, että te olisitte voineet jäädä tänne tavataksenne hänet, mutta ette tahtoneet."

Tuo uudistettu katse kumosi äskeisen viisaan päätökseni. Sinä iltana polttelimme rauhassa piippuamme ja juttelimme kaikenlaisista asioista, mutta enin talon nuoresta rouvasta, ja minulla ei todellakaan ollut noin hauskaa ja virkistävää hetkeä ollut moneen aikaan. Torstaipäivä tuli ja se meni nopeasti. Hämärissä saapui sinne eräs pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen englannin peninkulman päässä -- yksi noita harmahtuneita, väsähtyneitä -- ja tervehti meitä sydämmellisesti vakavin ja sävyisin sanoin. Sitten virkkoi hän:

"Tulen vain tiedustelemaan talon rouvaa, milloin hän palaa kotiin. Onko ollut tietoja häneltä?"

"On ollut, sain kirjeen. Haluatteko kuulla sen, Tom?"

"Haluanpa kyllä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Henry."

Henry otti kirjeen laukustaan ja sanoi, että hän sivuuttaa muutamat yksityisluontoiset seikat; sitten rupesi hän lukemaan ja luki kirjeen pääsisällön -- lempeän, järkevän ja läpeensä rakastettavan kirjeen, jossa oli jälkikirjoituksessa ystävällisiä terveisiä Tom'ille, Joelle ja Charley'lle sekä muille ystäville ja naapureille.

Kun isäntä oli kirjeen lukenut, katsahti hän Tom'ia ja virkkoi:

"Hä, taasko tuo sama temppu? Ottakaa pois kätenne kasvojenne edestä -- noin murjotatte aina, kun minä luen eukoltani saamiani kirjeitä. Siitä hänelle kirjeessäni mainitsen."

"Ei, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä rupean vanhenemaan, ymmärrättekö, ja pieninkin pettymys saa minut itkemään. Luulin hänen itsensä olevan täällä ja nyt olette vain saaneet kirjeen."

"Kuka teille on sanonut hänen palanneen, -- tietäväthän kaikki, ettei hän palaa ennen lauvantaita."

"Lauvantaita, -- niin tiesinhän sen, kun tarkemmin ajattelen. En käsitä, kuinka olen viime aikoina käynyt niin hajamieliseksi. Tiesinhän sen, kaikinhan häntä odotamme. Ei, nyt minun täytyy lähteä. Mutta pistäydyn täällä, kun hän tulee."

Perjantai-iltana tulla kuupitteli toinen harmaapartainen vanhus läheisestä majastaan ja kertoi, että pojat tahtoisivat lauvantai-iltana viettää pienet kestit, ellei rouva vain heti matkan jälkeen olisi liiaksi väsyksissä.

"Väsyksissä? Hänkö? Kuulkaapa sitä! Te tiedätte kyllä Joe, että hän jaksaisi istua kuuden viikon ajan joka ilta pitämässä teille seuraa, siten teitä huvittaakseen."

Kun Joe kuuli, että kirje oli tullut, pyysi hän saada kuulla sen sisällön; ja nuo sydämmelliset terveiset, joita kirjeessä oli, panivat Joe-paran aivan haltioihinsa; hän oli onnellinen, että siinä kirjeessä hänenkin nimensä mainittiin. "Niin, tiedättehän, me kaipaamme häntä niin kovin", virkkoi hän.

Lauvantaina iltapuoleen tapasin itseni tuhka tiheään kelloani katsomasta. Henry huomasi sen ja virkkoi hämmästyen:

"Ettehän luulle, että hän niin pian voi olla täällä?"

Tunsin joutuneeni kiinni ja olin vähän hämilläni, mutta naurahdin ja sanoin, että tavakseni on käynyt katsoa kelloani, kun jotakin odotan. Mutta se selitys ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän ja siitä hetkestä rupesi hän käymään levottomaksi. Neljä kertaa kävelimme hänen kanssaan muutamaan tienkäänteeseen, josta näki pitkän matkan eteenpäin ja siellä hän seisoi, varjosti silmiään kädellään ja katseli. Usein hän lausui:

"Rupeanpa käymään levottomaksi, ihan levottomaksi. Tiedän, että hän ei voi saapua ennen yhdeksää, mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin jotakin olisi tapahtunut. Ette suinkaan te luule mitään tapahtuneen?"

Minua rupesi hänen lapsellisuutensa melkein hävettämään ja vihdoin, kun hän vielä kerran uudisti tuon miltei rukoilevan kysymyksensä, loppui minulta kärsivällisyys ja vastasin hänelle oikein terävästi ja pisteliäästi. Se hänet aivan asetti ja sitten hän oli niin masentuneen ja nöyrän näköinen, että minua tarpeeton kiivauteni miltei kadutti. Mieleni kävi senvuoksi hyväksi, kun Charley, vielä yksi noita vanhuksia, illan suussa saapui kyselemään kuulumisia ja luettamaan itselleen tuon saapuneen kirjeen ja tiedustelemaan, minkälaisiin vastaanottovalmistuksiin oli ryhdytty. Charley puhui pitkään ja kertoi juttuja ja näytti panevan parastaan karkoittaakseen ystävänsä pahoja aavistuksia.

"Mitäpä olisi voinut tapahtua hänelle. Ne ovat vain turhia pelkoja, Henry. Hänelle ei tapahdu mitään, siitä voitte olla aivan varmat. Kuinka kirjeessä olikaan -- kertoohan hän siinä, että hän on aivan terve? Ja että hän joutuu tänne kello 9 ajoissa? Oletteko koskaan huomanneet, ettei hän sanaansa olisi pitänyt. Ei, senhän tiedätte. Elkää siis olko levoton, hän tulee, se on varmaa, yhtä varmaa, kuin että te elätte. Nyt käykäämme tupaa koristelemaan, pitkää aikaa meillä enää ei ole."

Vähän ajan kuluttua tulivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät taloa kukkasilla koristelemaan. Kellon lähetessä yhdeksää sanoivat nuo kolme kullankaivajaa, että koska heillä oli soittokoneet mukanaan, niin he nyt voivat ruveta soittamaan, Sillä pian tulevat pojat ja tytöt janoten vanhaa, rehellistä tanssia. Yhdellä oli viulu, toisella banjo ja kolmannella klarinetti -- useampia soittokoneita ei ollut. Ukot istahtivat rinnakkain ja rupesivat remuavaa tanssisäveltä soittamaan, polkien karkeilla saappaillaan tahtia.

Kello oli kohtsillään yhdeksän. Henry seisoi ovella tuijotellen tielle ja hänen ruumiinsa huojui levottomuuden tuskasta. Toiset olivat monasti hänen kanssaan juoneet emännän maljan ja nyt huudahti Tom:

"Hei, tänne, joka mies! Vielä lasi ja sitten hän tulee."

Joe kantoi tarjottimella laseja ja tarjosi kaikille. Ojensin käteni ottaakseni toisen jälelläolevista laseista, mutta Joe ärähti puoliääneen:

"Ottakaa se toinen."

Niin tein. Henry sai viimeisen lasin. Hän oli tuskin tyhjentänyt sen, kun kello rupesi yhdeksää lyömään. Hän kuunteli, kunnes lyönti loppui, hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hän virkkoi:

"Pojat, olen aivan sairas levottomuudesta. Auttakaa minua, nyt menen maata."

He taluttivat hänet sohvalle. Hän vetäysi, jo puolinukkuneena, siihen makuulleen ja puhui kuin unissaan:

"Kuulinko kavion kopsetta? Ovatko he tulleet?"

Yksi vanhuksista kuiskasi silloin hänen korvaansa:

"Jimmy Parris ratsasti juuri ilmoittamaan, että juhla on hetkiseksi lykättävä; juhlanuoriso odottaa kappaleen matkan päässä tiellä. Rouvan hevonen on nilkku ja siksi saapuu hän puolta tuntia myöhemmin kuin oli aijottu."

"Oh, vai niin. Olen niin hyvilläni, ettei mitään ole tapahtunut."

Hän nukkui melkein jo ennenkuin hän nämä sanat oli saanut sanotuksi. Heti miehet riisuivat hänet ja panivat hänet vuoteeseen makuuhuoneeseen. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitten näyttivät he aikovan lähteä pois, mutta minä virkoin: "Elkää menkö, hyvät herrat, minua tuo kaivattu rouva ei tunne ensinkään, olenhan muukalainen."

He katselivat toisiaan. Sitten lausui Joe:

"Rouvako? Hän on ollut kuolleena jo yhdeksäntoista vuotta."

"Kuolleenako?"

"Niin, murhattu kai. Hän läksi tervehtimään omaisiaan puolta vuotta naimisiinmenonsa jälkeen ja hänen ollessaan kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet kiinni, -- hänestä ei ole sen koommin mitään kuulunut."

"Ja siitä astiko on mies ollut mielenviassa?"

"Hän ei ole siitä pitäin ollut terve. Mutta vaikeaksi käy hänen tautinsa ainoastaan, kun sama vuodenaika lähenee. Silloin rupeemme me käymään täällä, kolmisen päivää ennenkuin hän odottaa rouvaansa kotiin, tarinoimme hänen ratokseen ja kyselemme kuulumisia emännältä, ja lauvantaina tulemme kaikki koristamaan talon kukkasilla ja panemaan toimeen tanssit. Sen olemme tehneet joka kesä yhdeksäntoista vuoden aikana. Ensi lauvantaina oli meitä seitsemänkolmatta henkeä paitsi tyttöjä; nyt on meitä vain kolme eikä tyttöjä ole yhtään jälellä. Juotamme hänelle unijuomaa, muuten kävisi hän raivokkaaksi. Sitten pysyy hän tyyneenä vuoden ja luulee vaimonsa olevan kotona viime päiviin saakka; silloin rupee hän vaimonsa paluuta odottamaan ja hakee esille tuon vanhan kirjeresunsa, jota me pyydämme hänen lukemaan. Sillä, Herra Jumala, se rouva oli niin perin herttainen olento."

Lääke vilustumista vastaan.

On ehkä hyvä kirjoittaa ihmisiä huvittaakseen, mutta paljo ylevämpää on kirjoittaa yleisön valistamiseksi, sen hyödyksi, todelliseksi, ilmeiseksi hyödyksi. Ainoastaan tämä jälkimmäinen tarkoitus on tällä kirjoituksella. Jos se voi palauttaa terveyden yhdellekään ainoalle kärsivälle lähimmäiselleni, sytyttää onnen ja ilon tulta hänen sammuviin silmiinsä ja herättää menneitten aikojen terveitä, reippaita voimia hänen väsyneeseen sydämmeensä, olen minä saanut runsaan palkinnon vaivoistani ja sieluni täyttää silloin se hurskas onni, jota kristitty tuntee, kun hän on tehnyt hyvän, epäitsekkään teon.

Koska olen elänyt puhdasta ja nuhteetonta elämää on minulla oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, jätä, -- peläten, että hänet ehkä petkutan --, käyttämättä niitä hyviä neuvoja, joita nyt aijon antaa. Lukekoon yleisö tässä kertomiani kokemuksia vilustumisen parantamisesta ja seuratkoon se sitten esimerkkiäni.

Eräässä tulipalossa Virginiassa kadotin kotini, onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta kadotetusta esineestä ei ollut paljo puhumista, sillä kodin, jossa ei ole äitiä eikä sisarta eikä etäisempääkään naispuolista sukulaista, joka paikkaisi paidan, kun se repee, tai panisi saappaat uunille kuivamaan, joka yleensä osottaisi, että joku ihmisestä välittää, -- sellaisen kodin saa helposti takaisin. Enkä menetettyä onneanikaan paljo surrut, sillä kun en ole runoilija, en kumminkaan olisi pitkäksi ajaksi jäänyt raskasmieliseksi.

Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuolisen kapsäkin menettäminen oli vakava asia.

Sinä päivänä, jolloin tulipalo tapahtui, sortui terveyteni kovaan vilustukseen, jonka sain ponnistelemalla liiaksi saadakseni aikaan jotakin. Se oli kuitenkin aivan turhaa ponnistusta, sillä se suunnitelma, jota tulen sammuttamiseksi rupesin miettimään, oli niin monimutkainen, että sain sen valmiiksi vasta seuraavalla viikolla.

Kun ensi kerran rupesin vilustumistani hoitamaan, kehotti eräs ystäväni minua hautomaan jalkani lämpimässä vedessä ja sitten menemään maata. Sen tein. Kohta sen perästä kehotti toinen ystävä minua ottamaan kylmän suihkun. Tein senkin. Ja tuntia myöhemmin neuvoi minulle eräs sen vanhan säännön, että "vilustumista on ruoalla ja kuumetta nälällä tapettava." Minulla oli sekä vilu että kuume. Päätin siis syödä vatsani täpötäydeksi vilustumisen vuoksi antaakseni sitten kuumeen nähdä kotvan ajan nälkää.

Tällaisissa tapauksissa jätän harvoin jotain keskeneräiseksi: söin oikein aimo lailla, menin sitä varten erään oudon herran ravintolaan, joka juuri oli avattu. Hän seisoi kappaleen matkan päässä minusta odottaen kunnioittavalla äänettömyydellä, kunnes olin vilustushoitoni lopettanut, ja senjälkeen hän kysyi, vilustuvatko ihmiset Virginiassa usein? Minä vastasin, että tauti on paikkakunnalla tavallinen.

Silloin hän meni ulos ja otti pois kylttinsä.

Kävelin työpaikkaani ja matkalla sinne tapasin taas erään ystäväni, joka vakuutti, että jos vilustumista ylimalkaan voi parantaa, paranee se ainoastaan juomalla korttelin kuumaa suolavettä. En oikein uskonut saavani sitä enää mahtumaan, mutta koetin kumminkin. Tulos oli hämmästyttävä. Luulenpa, että annoin ylen kuolemattoman sielunikin.

Koska kerron kokemuksiani ainoastaan niille hyödyksi, jotka potevat nyt esittämääni tautia, toivon heidän ymmärtävän hyvän tarkoitukseni, kun varotan heitä käyttämästä sellaisia lääkkeitä, jotka itse huomasin tehottomiksi; tämän periaatteen mukaisesti varoitan heitä lämpöstä suolavettä nauttimasta. Se on ehkä hyvinkin hyvä lääke, mutta luulen varmasti, että se on liian voimakas. Jos vielä kerran vilustuisin ja minun olisi valittava: maanjäristyskö vaiko lämpöstä suolavettä, niin jo minä koettelisin maanjäristystä.

Sittenkuin vatsassani riehumaan ruvennut myrsky oli asettunut enkä enää useampia laupiaita samarialaisia matkoillani tavannut, jatkui viheliäisyyttäni ennallaan; minä lainailin ihmisiltä nenäliinoja ja niistin ne kappaleiksi. Silloin tapasin erään alankomailta äsken tulleen naisen ja hän kertoi asuneensa sellaisessa osassa maata, jossa oli harvakseen lääkäreitä. Asianhaarain pakosta oli hän siis saanut tottua hoitamaan itse pienempiä "arkitauteja". Ymmärsin, että hänellä mahtoi olla paljo kokemusta, sillä hän näytti sadanviidenkymmenen vuoden ikäiseltä.

Hän laittoi sekotuksen, johon pani siirappia, sievettä, tärpättiä ja muutamia muita rohdoksia ja kehotti minua nauttimaan sitä sekotusta viinilasillisen joka viidestoista minuutti. Otin vaan yhden annoksen ja se riitti; se vei minulta kaikki moraliset periaatteeni ja herätti luontoni kaikki huonot taipumukset. Niiden vaikutuksesta keksivät aivoni oikeita halpamaisuuden ihmeitä, joita tekemään käteni kuitenkin olivat liian heikot; jos eivät voimani olisi heikentyneet noiden lukuisain ehdottomasti varmojen parannuskeinojen käyttämisen kautta, olisin varmaankin tuona hetkenä ruvennut jotakin hautuumaata hävittämään.

Niinkuin useilla muilla ihmisillä on minulla monasti huonoja päähänpistoja, jotka toimintaani johtavat; mutta en koskaan ennen noiden lääkkeiden nauttimista ole niin ilkeällä päällä ollut. Kahden päivän perästä olin taas valmis uusia parannuskeinoja koettelemaan. Söin erinäisiä varmoja lääkkeitä ja minun onnistui lopuksi ajaa vilustumiseni päästä alas keuhkoihin.

Rupesin myötään rykimään ja ääneni sortui aivan matalaksi. Puheeni oli ukkosentapaista passoa, se oli laskeutunut kahta oktaavia alemmas tavallista. Nukkumaan pääsin ainoastaan rykimällä, kunnes vaivun äärimmäiseen väsymyksen tilaan; mutta kun unissani rupesin puhumaan, herätti oma rämisevä ääneni minut taas.

Tilani kävi joka päivä yhä vakavammaksi. Minulle suositeltiin puhdistamatonta paloviinaa. Join sitäkin. Sitten sipuloitua paloviinaa. Siihen panin siirappiviinaa sekaan ja join. Mitään tuloksia en huomannut.

Päätin lähteä matkoille terveyteni vuoksi. Matkustin Tahoe-järvelle Vilsonin kanssa, joka oli työtoverini sanomalehdestä. Ilolla muistelen vieläkin, kuinka komeasti me matkustimme; dilisanssilla ajettiin yhdessä kullankaivajain kanssa ja toverillani oli kaikki matkatavaransa mukanaan, nim. kaksi kaunista silkkinenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Perille tultua metsästimme, kalastelimme ja tanssimme päivät pitkät ja minä hoidin öisin yskääni. Mutta tautini pahenemistaan paheni.

Minulle suositettiin kylmiä pyyhinkylpyjä. En ollut vielä koskaan pannut mitään hoitotapaa vastaan enkä tahtonut nytkään ruveta vastustelemaan. Päätin siis ottaa kylmiä pyyhinkylpyjä, vaikka en aavistanutkaan, mitä se oli.

Niitä annettiin puolenyön aikaan, ja huoneessa oli kylmä. Rintani ja selkäni paljastettiin ja lakana, joka minusta tuntui tuhannen metrin pituiselta, pistettiin jääkylmään veteen ja käärittiin sitten ympärilleni, kunnes minusta tuli sellainen rieputukki, jolla tykkejä puhdistetaan.

Se on julma parannuskeino. Kun kylmä lakana koskettaa ihmisen lämpöstä ihoa, hypähtää hän rajusti ja tapailee henkeä, niinkuin kuolonkamppauksessa. Ydin luissani jäätyi ja sydämmeni herkesi tykyttämästä. Luulin viime hetkeni tulleen.

Elkää koskaan ottako lakanakylpyjä. Se on ilkeintä maailmassa, melkein yhtä ilkeää kuin tavata tuttu nainen, joka -- syistä jotka hän itse parhaiten tuntee -- ei näe sinua, vaikka hän katsoo sinuun, eikä tunne sinua, vaikka hän näkee sinut.

Mutta kun nuo lakanakylvyt eivät yskääni parantaneet, kehotti eräs naistuttavani minua pitämään sinappilaastaria rinnallani. Luulenpa, että tämä keino todella olisi minut parantanut, ellei nuori Vilson olisi ollut matkassani. Kun menin maata, panin sinappilaastarin, joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa läpimitaten, sängyn luo niin että ylettäisin sen yöllä ottamaan. Mutta Vilsonille tuli nälkä yöllä ja...

Oleskeltuani viikon Tahoe-järvellä matkustin Steambot-lähteille ja paitsi höyrykylpyjä nautin siellä mitä ilettävimpiä lääkkeitä. Ne olisivat kai minut parantaneet, vaan minun täytyi matkustaa Virginiaan, jossa, huolimatta kaikista niistä eri lääkkeistä joita siellä joka päivä söin, tautini aina vain paheni, kun en itseäni tarpeeksi varonut, vaan käytin liian ohkasia vaatteita.

Päätin vihdoin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä kehotti eräs nainen minua juomaan tuopin wiskyä joka päivä ja eräs miesystäväni antoi ihan saman neuvon. Kumpasenkin neuvon mukaan täytyi minun juoda tuoppi, siis yhteensä kannu päivässä. Sen tein, mutta vielä elän.

Mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa olen nyt kertonut kaikille sairaille ja poteville niistä monista eri parannustavoista, joita viime aikoina olen koetellut. Koetelkoot hekin niitä. Jos ne eivät heitä paranna, niin eiväthän ne sen pahempiakaan toki ole, kuin että enintään voivat heiltä hengen viedä.

Kuoleman sinetti.

I

Oli Oliver Cromwellin aika Englannissa. Översti Mayfair oli nuorin översti tasavaltalaisten sotajoukossa, hän oli vasta 30 vuoden ikäinen. Mutta vaikka nuori olikin vuosiltaan, oli hän soturina vanha ja taisteluissa karaistunut, sillä hän oli alkanut soturielämänsä jo 17 vuoden ijässä. Monissa otteluissa oli hän ollut mukana ja sotatantereella oli hän asteettain kohonnut, saavuttanut sotilasarvoa ja ihmisten kunnioitusta. Mutta nyt oli hänen mielensä synkkä, varjo oli pimentänyt hänen loistavan uransa.

Oli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä; sisällä vallitsi alakuloinen hiljaisuus, sillä översti oli siellä vaimonsa kanssa jutellut surunsa aiheesta, lukenut iltaluvun raamatusta ja pitänyt iltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävänä kuin istua siinä käsikädessä takkavalkean edessä, ajatella ja odottaa. Kauan heidän ei tarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.

Heillä oli yksi lapsi -- Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä. Hänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja översti sanoi vaimolleen:

"Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän täytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on."

"Sen teen. Suljen kyyneleet sydämmeeni, joka on halkeamaisillaan."

"Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja kestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on oikea ja hyvä..."

"Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä ymmärrykselläni, koko sielullani, -- jospa voisin sen sanoa sydämmeni pohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa puserran ja suutelen..."

"Vaiti, armaani. Tyttö tulee."

Kiharapäinen pieni olento hiipi yöpuvussa kepeästi ovesta sisään, juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vastaan. Hän suuteli tyttöä kahdesti, kolmasti.

"Ei, isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat."

"Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen."

"Oletko _sinä_ pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti, isä."

"Itsehän sen näet, Abby", vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa. Lapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen käteensä ja puheli:

"Ei, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahottaa." Hän veti sormet isän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja huudahti: "Ethän itkekään isä, tekeydyt vain; nyt menee Abby äitinsä luo."

Hän aikoi laskeutua alas isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja lausui: "Ei, ole luonani, kultaseni; isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta nyt ei hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää."

Niin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot säteilivät, hän taputti isänsä poskea. "Abby pyytää kertomuksen, sadun!"

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan niitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, -- kuuluivat yhä selvemmin, selvemmin -- menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat huoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: "Vai satu sinulle? Iloinenko?"

"Ei isä, kerro kamala satu!" Isä tahtoi sittenkin kertoa iloisen, mutta lapsi piti oikeudestaan kiinni -- isä oli luvannut tänä iltana totella. Ja hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli pakko pitää lupauksensa. Tyttö näet virkkoi: "Ei, isä, ei kerrota aina iloisia juttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloiset. Onhan se totta, isä?"

Äiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä vastasi lempeästi: "Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on surullista, mutta totta."

"Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan siltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä toisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin surullinen. Nyt alota, isä."

"Niin..., oli kerran kolme överstiä."

"Kolmeko... sinäkin olet översti, tunnen överstien virkapuvun. Jatka, isä."

"Ja he olivat eräässä taistelussa tehneet kurinpitorikoksen."

Tuo viimeinen sana tuntui lapsesta oudolta, hän katseli isäänsä kummastuen ja kysyi:

"Mikä se on, isä?"

Vanhemmat hymähtivät, isä vastasi:

"He olivat olleet tottelemattomia. Heille oli annettu käsky tehdä tekohyökkäys muuatta vahvasti linnoitettua paikkaa vastaan eräässä taistelussa, jotta vihollisten huomio kiintyisi siihen ja tasavaltalaisten joukot pääsisivät vetääntymään takaisin. Mutta innoissaan tekivät he enemmän kuin käsketty oli, sillä he muuttivat tekohyökkäyksen todelliseksi hyökkäykseksi ja valloittivat tuon linnoitetun paikan väkiryntäyksellä ja voittivat taistelun, niin että siitä päivästä tuli voiton päivä. Mutta pääkenraali suuttui kovasti heidän tottelemattomuudestaan, kehui heidän urhouttaan, vaan käski heidän tulla Lontooseen vastaamaan rikoksestaan."

"Sekö suuri kenraali Cromwell, isä?"

"Se."

"Hänet olen nähnyt, isä. Kun hän ratsastaa talomme ohi suuren hevosensa seljässä, on hän niin... niin, en tiedä, vaan hän on tyytymättömän näköinen ja ihmiset näyttävät häntä pelkäävän. Mutta minä en häntä pelkää, sillä silmällä hän ei ole minua katsellut."

"Sinä pieni lörpöttelijä! -- Niin, kun överstit tulivat Lontooseen, saivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa käydä perheitään tervehtimässä..."

Kuule!

He kuuntelivat -- taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät ohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi, kuinka kalpea hän oli.

"He tulivat tänä aamuna", jatkoi isä.

Lapsi avasi silmänsä suuriksi.

"Mitä, isä, onko se _tosi_ tarina?"

"On, lapseni."

"Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä. -- Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?"