Part 5

"Ei, sitä ei tarvita. Minä en tahdo tietää mistään vangitsemisesta enkä kuulustelusta, olen saanut tarpeeni näistä ikävyyksistä ja tästä kurjuudesta. Hirttäkää minut nyt heti, niin että pääsen koko jutusta. Kaikki tulee kumminkin ilmi, ei mikään voi minua pelastaa. Hän on kertonut kaikki aivan kuin jos hän olisi ollut mukanani ja nähnyt kaiken, -- _minä_ en tiedä, miten hän on sen keksinyt, mutta te tulette löytämään tynnyrin ja ne muut tavarat ja sitten olen kiikissä. Minä olen murhannut hänet ja sen olisitte _tekin_ tehneet, jos hän olisi teitä kohdellut kuin koiraa ja te olisitte olleet köyhä, voimaton poika ilman yhtään ystävää apunanne."

"Se oli aivan oikein hänelle!" huudahti Sam Sandwich. "Kuulkaa nyt pojat..."

Konstapeli huutaa: "Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat."

Eräs ääni: "Tiesikö enosi, mitä sinulla oli tekeillä?"

"Ei."

"Antoiko hän sinulle tulitikut?"

"Antoi, mutta hän ei tiennyt mihin niitä käyttäisin."

"Kun olit sellaisissa hommissa, kuinka uskalsit pitää häntä mukanasi, -- salapoliisia? Selitäppäs se!"

Poika epäili, hypisteli takin nappejaan hämillään ja virkkoi sitten varovasti:

"Tunnen salapoliiseja, niitähän on suvussanikin; jos ken ei tahdo, että nämä saavat vihiä asioista, joita hänellä on tekeillä, niin on parasta ottaa ne mukaansa kun tekonsa tekee."

Se naurun ukkosilma, jolla tätä pojan yksinkertaista viisauden sanaa tervehdittiin, ei sanottavasti vähentynyt poikaraukan ujon punastumisen vuoksikaan.

IV

Eräästä kirjeestä rouva Stillmannille. Päivätty ainoastaan "tiistaina".

... Fetlock Jones suljettiin asumattomaan hirsihuoneeseen ja jätettiin sinne odottamaan kuulustelua. Konstapeli Harris hankki hänelle sinne parin päivän ruokatarpeet, kehotti häntä käyttäytymään taitavasti ja lupasi pistäytyä katsomassa, kun ruokavarat loppuvat.

Seuraavana aamuna seurasimme, me muutamat miehet, Hillyeriä ja autoimme häntä hautaamaan sukulaistaan, tuota varsin vähän surtua Buckneria, ja minäkin kannoin yhdestä liinasta. Juuri kun olimme lopettaneet tämän toimen, saapui siihen ryysyinen ja surullisen näköinen muukalainen, joka kantoi vanhaa käsilaukkua; hän mennä nilkutti ohi pää kumarassa ja minä tunsin sen hajun, jota olin ajanut takaa ympäri maapallon. Se oli kuin paratiisin hajua sammuvalle toivolleni.

Tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan ja laskin varovasti käteni hänen olkapäälleen. Silloin hän lyyhistyi alas maahan, niinkuin salaman satuttamana, ja kun toverit juosten tulivat siihen ääreen, oikasihe hän suoraksi, ojensi rukoillen kätensä minua kohti ja pyysi vapisevin leuvoin, etten häntä enää vainoisi.

"Te olette ajaneet minua takaa halki koko maailman, Sherlock Holmes, mutta Jumala tietää, etten koskaan ole kellekään ihmiselle mitään pahaa tehnyt."

Hänen hurjat, säkenöivät silmänsä osottivat heti, että hän oli mielipuoli. Se oli minun työtäni, äiti! Sanoma sinun kuolemastasi voi ehkä joskus tehdä minut yhtä onnettomaksi, kuin miksi itseni tunsin tuona aamuna, mutta mikään muu ei voi minua niin onnettomaksi saada. Toverini nostivat hänet pystyyn, kokoontuivat hänen ympärilleen, kaikki sääliväisinä ja kaikki häntä liikuttavalla ystävyydellä puhutellen: "Hei, reipastukaa nyt elkääkä olko huolissanne, teidän ympärillänne on vain ystäviä." He lupasivat ottaa hänet joukkoonsa ja puolustaa häntä ja hirttää jokaisen, joka yrittänee häntä ahdistaa. Nämä raa'at kaivostyömiehet ovat hellät kuin äidit, kun paistattaa heidän sydäntensä päivänpuolta, mutta he ovat kuin häijyt ja ilkeät lapset, jos toinen puoli joutuu esiin. He tekivät kaiken ajateltavansa lohduttaakseen häntä, mutta ei mikään auttanut, ennenkuin Ferguson, joka on liukas mies, virkkoi:

"Jos te vain pelkäätte Sherlock Holmes'ia, niin ei teidän tosiaankaan enää tarvitse olla levoton."

"Miten niin?" kysyi mielipuoli kiihkeästi.

"Koska hän nyt taasen on kuollut."

"Kuollut! Kuollut! Oi, elkää ivailko minunlaista kurjaa raukkaa. Onko hän kuollut? Kunnianne kautta..., puhuuko hän totta, pojat?"

"Puhuu, se on niin totta kuin että te siinä seisotte!" virkkoi Ham Sandwich, ja kaikki yhtyivät siihen vakuutukseen.

"Hänet hirtettiin San Bernardinossa viime viikolla", lisäsi Ferguson suurella varmuudella, "juuri kun hän oli teitä hakemassa. He luulivat häntä aivan toiseksi mieheksi. Nyt he ovat hyvin pahoillaan, mutta se seikka ei ole enää autettavissa."

"He ovat jo ryhtyneet pystyttämään hänelle muistopatsaan", virkkoi Ham Sandwich ja oli aivan sen näköinen, kuin jos hän olisi yksi keräyksen alkuunpanijoita.

"James Valker huoahti syvään -- se oli selvästi helpotuksen huoahdus -- eikä virkkanut mitään. Mutta hurja piirre hänen silmistään lientyi vähitellen, hänen kasvonsa ilmeisesti kirkastuivat ja niiden ääretön jännitys laukesi laukenemistaan. Me menimme kaikki minun asunnolleni ja pojat laittoivat hänelle parhaan päivällisen, mikä siinä kylässä voitiin aikaansaada. Sillävälin puimme, Hillyer ja minä, hänet uusiin vaatteisiimme kiirestä kantapäähän asti ja hänestä tuli pian hieno, vanha herra. 'Vanha' on todellakin oikea sana, ja sehän tässä surullisinta onkin: hän on vanha, selkä on kumarassa, tukka on harmahtava ja surun ja hädän merkkejä näkyy hänen kasvoissaan, eikä hän kumminkaan vielä ole kuin parhaissa vuosissaan. Hänen syödessään me tupakoitiin ja kun hän oli lopettanut, sai hän vihdoin puhelahjansa takaisin ja hän kertoi omasta alotteestaan meille tarinansa. En voi sitä kertoa hänen omilla sanoillaan, vaan koetanpa matkia niitä niin paljo kuin suinkin."

_"Väärän" miehen tarina_.

Näin se tapahtui: Minä olin Denverissä. Olin ollut siellä jo monta vuotta, väliin muistan montako, väliin en... mutta se on yhdentekevää. Äkkiä sain kehotuksen matkustamaan tieheni, muuten minua uhattiin syyttää kamalasta rikoksesta, joka oli tehty kauan aikaa, monta vuotta sitten jossakin idässä. Minä tiesin tuon rikoksen, mutta sen tekijä en ollut; sen oli tehnyt eräs orpanani, jolla oli sama nimi kuin minulla. Mitä piti minun tehdä? Olin ihan pyörällä kauhusta enkä tiennyt mikä olisi parasta. Eikä ollut minulla paljo miettimisaikaakaan, joku ainoa päivä vain. Tiesin, että olin hukassa, jos minua julkisesti syytettäisiin moisen rikoksen tekijäksi; minut lynkattaisiin eikä kukaan uskoisi mitä minä sanoisin. Niin on aina lynkkausten laita; kun sitten päästään selville, että erehdys on tapahtunut, ollaan pahoillaan, vaan silloin se on liian myöhäistä, -- aivan kuin Holmes'in asiassa. Päätin senvuoksi myödä omaisuuteni ja hankkia matkarahoja ja matkustaa tieheni, kunnes myrsky olisi ohi, niin että pääsisin palaamaan takaisin kaivoshommiini. Lähdin sieltä yöllä ja matkustin kauas muutamaan vuoriseutuun ja elin siellä valepuvussa ja väärällä nimellä.

Siellä kiusausin yhä enemmän ja kävin raskasmieliseksi; olin kuulevinani ääniä ja näkevinäni henkiä enkä voinut mitään asiata ajatella selvällä, kirkkaalla järjellä, vaan kävin sekavaksi ja hermostuneeksi; mihin ryhdyinkin, täytyi minun siitä luopua, sillä päätäni kivisti. Tuo tilani yhä huononemistaan huononi, ilmestyi yhä enemmän henkiä ja ääniä. Ne hyörivät alinomaa ympärilläni; aluksi vain öiseen aikaan, sitten jo päivilläkin. Ne kuiskivat alinomaa vuoteeni ympärillä ja kutoivat juonia minun varalleni; menetin uneni ja väsyin kokonaan, sillä en koskaan saanut oikeaa lepoa.

Ja sitten tuli se pahin. Eräänä yönä kuiskaajat sanoivat: "Mehän emme pääse päkähtämään, emme löydä häntä, emme voi osottaa häntä kansalle."

Ne huokasivat. Mutta yksi virkkoi: "Tuottakaamme tänne Sherlock Holmes, hän ehtii tänne kahdessatoista päivässä."

Siihen kaikki suostuivat, he kuiskivat ja suunnittelivat mielihyvissään. Mutta minulta sydän murtui, sillä siitä miehestä olin lukenut ja tiesin mitä se merkitsee, jos tämä mies rupee jotakin jälestä ajamaan -- tämä luonnottoman tarkkanäköinen ja tarmokas mies.

Henget lähtivät Holmes'ia hakemaan ja minä nousin keskellä yötä ja pakenin; enkä ottanut muuta mukaani kun käsilaukkuni, jossa rahani olivat, -- 30,000 dollaria; kaksi kolmattaosaa niistä on vielä laukussani. Neljäkymmentä päivää kului, ennenkuin tuo mies ehti kintereilleni. Tuskin ennätin häntä pakoon. Vanhan tavan mukaan oli hän kirjoittanut oikean nimensä hotellikirjaan, mutta hän oli sitten raappinut sen pois ja kirjoittanut "Dagget Barclay" sijaan. Mutta pelko opettaa tarkkanäköiseksi ja minä luin tuon oikean, raaputetun nimen toisen alta ja pakenin kuin säikähtynyt kauris.

Hän on ajanut minua takaa kolme ja puoli vuotta yli koko maailman -- Tyyneen meren valtioista Itä-Aasiaan, Intiaan -- kaikkiin ajateltaviin maihin. Sitten takasin Meksikoon ja taas Kaliforniaan, eikä hän suonut minulle koskaan rauhaa. Mutta tuo hotellikirjassa oleva nimi pelasti minut aina ja siksi nyt vielä kipeneen elän. Mutta minä olen niin väsynyt! Hän on katkeroittanut elämäni, mutta vakuutan teille kunniasanallani, etten ole koskaan tehnyt hänelle enkä kenellekään muullekaan mitään vääryyttä. -- --

* * * * *

Siihen loppui hänen tarinansa. Se pani toverieni veret kauhuksiin, sen voitte uskoa. Mitä minuun tulee..., jokainen sana poltti reijän minuun niin se sattui kipeästi.

Me päätimme, että tuo vanha mies asuisi meidän luonamme ja että hän olisi minun ja Hillyerin vieras. Minä säilytän tietysti salaisuuteni. Mutta kohta kun hän on hiukan levännyt ja päässyt lihottumaan, otan hänet mukaani Denveriin ja annan hänelle entisen asemansa takaisin.

Pojat pusersivat ukon kättä kaivosmiesten toverillisella ruuvvipenkkitavalla ja hajaantuivat sitten kertomaan tuota uutista.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa kutsuivat Ferguson ja Ham Sandwich meidät kaikessa hiljaisuudessa puheilleen ja kertoivat:

"Juttu siitä, miten vierasta vanhusta on kohdeltu, on levinnyt yli kylän ja kaikki ovat jalkeilla. He kokoontuvat joka taholta ja aikovat lynkata professorin. Konstapeli Harris on äärettömän levoton ja hän on telefoonilla kutsunut sheriffin (piiripäällikön) tänne. Tulkaa!"

Me hyökkäsimme ulos. Toisista sai se juttu tuntua miltä tuntui, minä vain toivoin sydämmeni pohjasta, että sheriffi joutuisi ajoissa perille. Sillä minulla ei ollut halua nähdä Sherlock Holmes'in hirtettynä minun tekemäni erehdyksen vuoksi, senhän voit ymmärtää. Olin kuullut sheriffistä yhtä ja toista, mutta varmuuden vuoksi kysäsin:

"Voiko hän hillitä hurjistuneen väkijoukon?"

"Niin _hänkö?_ -- Voiko Jack Fairfax hillitä väkijoukon? Ei, nyt minua naurattaa. Entinen desperado, jolla on yhdeksäntoista päänahkaa vyössään! Hänkö -- kysyppäs sitä?"

Rientäessämme kylätietä pitkin kuulimme etäisiä huutoja aamun hiljaisuudessa ja ne kasvoivat kasvamistaan, meidän askeleitamme kiirehtiessämme. Kajahti kirkumisia, yhä voimakkaampia, yhä lähempää, ja vihdoin, kun me saavuimme siihen ihmisjoukkoon, joka seisoi ravintolan edessä, oli melu aivan huumaava. Muutamat raa'at miehet Dalyn Gorge'sta pitivät Holmes'ia kauluksesta kiinni ja hän näytti olevan heistä kaikista tyynein. Pilkallinen hymy notkisti hänen huuliaan ja jos hänen rinnassaan oli jotakin kuolemanpelkoa, hallitsi hän sen rautaisella tahdollaan, eikä sitä näyttänyt.

"Nyt äänestämään, pojat!" huusi eräs Dalyn miehistä, Shadbelly Higgins. "Sanokaa pian, onko hän hirtettävä vaiko ammuttava?"

"Ei kumpastakaan", huudahti yksi hänen tovereistaan. "Hän olisi silloin viikon perästä taas hengissä. Polttaminen on ainoa mikä _häneen_ pystyy."

Läheisten kylien työmiehet päästelivät hyväksyviä huudahduksia, tunkeusivat vangin luo ja piirittivät hänet ahtaalle. "Tulta, tulta, niin, tuli on oikea keino!" He raahasivat hänet jo erään patsaan luo, johon hevosia tavallisesti sidottiin, asettivat hänet selin siihen, sitoivat lujasti kiinni ja pinoivat halkoja ja lastuja yltympäri, vyötäisten korkeudelle asti. Vielä ei värähtänyt lihaskaan sidotun tarmokkaissa kasvoissa, vielä oli pilkallinen hymy hänen huulillaan.

"Tulitikkuja! antakaa tulitikkuja!"

Shadbelly repäsi tulta, piti kättään edessä, kumartui alas ja rupesi lastua sytyttämään. Syvä äänettömyys vallitsi ihmisjoukossa. Lastu syttyi ja paloi pienellä liekillä pari silmänräpäystä. Olin kuulevinani etäistä kavionkopsetta -- sitä kuului jo lähempää, yhä selvempään, mutta tulentekoon kiintynyt ihmisjoukko ei näyttänyt sitä huomanneen. Tulitikku sammui. Mies sytytti uuden, kumartui alas ja taas näkyi tulen liekki; nyt se oikein syttyikin ja rupesi levenemään lastukossa, -- miehistä jo yksi ja toinen käänsi kasvonsa pois. Sytyttäjä seisoi palanut tikuntynkä kädessään ja katseli työtään. Kavion kopse kuului nyt muutaman kallion takaa ja nyt ne askeleet jo kohisten lähenivät meitä. Melkein samassa tuokiossa kuului huuto:

"Sheriffi!"

Hän karautti suoraan miesjoukkoon ja hänen hevosensa nousi takajaloilleen.

"Tieltä pois, maantierosvot!" huusi tulija.

Kaikki tottelivat, kaikki, paitsi johtaja. Tämä seisoi paikoillaan ja tapaili revolveriaan. Sheriffi tähtäsi häneen ja sanoi:

"Käsi alas, sinä leikkivoro. Potki alas halkopino. Laske muukalainen irti!"

Mies totteli. Sitten piti sheriffi puheen; hän istui notkeasti hevosen seljässä eikä hänen sanansa olleet ensinkään säkenöiviä, päinvastoin lausui hän ne maltillisesti ja harkinnan mukaan ja äänellä, joka soveltui sisältöön ja vaikutti uppiniskaisimpiinkin.

"Tepä olette kaunista joukkoa. Ihan sopivaa joukkokuntaa tuon veijarin -- Shadbelly Higginsin -- johdettaviksi, tuon suupaltun, revon, joka selkäpuolelta ihmisiä ampuu ja sanoo itseään desperadoksi. Tiedättekö mitä joukkoa enin halveksin: roistoväkeä, joka yrittää lynkkaamaan; en ole koskaan sellaisessa joukossa nähnyt yhtään miestä. Heitä täytyy aina olla sata miestä, ennenkuin he uskaltavat käydä jonkun sairaan räätärin kimppuun. Siihen joukkoon kuuluu vain pelkureita ja samoin koko siihen yhteiskuntaan, josta se on lähtösin, ja useimmissa tapauksissa on sheriffikin pelkuri." Hän vaikeni -- nähtävästi käännelläkseen tätä viimeistä ajatustaan kielellään ja koettaakseen, miltä se maistui -- ja sitten hän jatkoi: "Sheriffi, joka antaa roistoväen riistää käsistään vangin, on kelvottomin raukka. Tilasto osottaa, että 182 sellaista sheriffiä viime vuonna otti Amerikan valtiolta vastaan syntirahoja palkakseen. Jos sitä menoa kestää, saadaan pian uusi tauti lääkärikirjoihin -- _sheriffitauti_!"-- Tämä lause maistoi hänestä itsestä hyvältä, sen jokainen huomasi. "Ihmiset pian sanovat: Taasko sheriffitauti, -- tuo vanha juttu! Ja sittenkin, kuinka Herran nimessä voidaan ymmärtää täyskasvanutta ihmistä, joka pelkää roistojoukkoa, joka lynkkaa."

Hän loi silmäyksen vankiin ja sanoi: "Muukalainen, kuka olette, mitä olette tehnyt?"

"Nimeni on Sherlock Holmes enkä ole tehnyt mitään."

Oli merkillistä, minkä vaikutuksen tämä nimi teki sheriffiin, vaikka hänen kyllä jo tullessaan täytyi tietää, mistä oli kysymys. Hän piti innostuneen puheen, sanoi että on häpeä koko maalle, että mies, jonka ihmeelliset teot ovat täyttäneet koko maailman maineellaan ja joka niiden ja miellyttäväin kirjallisten taipumustensa kautta on voittanut jokaisen lukijan sydämmen, on Yhdysvaltain lipun suojassa joutunut kärsimään tällaisen loukkauksen. Hän pyysi anteeksi koko kansan nimessä ja teki erittäin hienon kumarruksen Holmes'ille, käskien konstapeli Harrisin saattaa hänet asuntoonsa ja persoonallisesti vastata, jos hänelle jotakin tapahtuu. Sitten kääntyi hän väkijoukon puoleen ja puhui:

"Kas niin, nyt lymytkää luoliinne, te tyhjäntoimittajat!" Ja kaikki lähtivätkin kotiinsa päin. Sitten hän virkkoi: "Sinä Shadbelly seuraa minua, sinut hoidan itse. Ei, pidä puuropyssysi selässäsi; jos elän sen päivän, että pelkään sinua, vaikka takanani pyssy kädessä kuljet, -- silloin voin minä yhtyä noiden toisten 182 seuraan." Ja hän ratsasti sivutielle ja Shadbelly seurasi häntä.

Kun me palasimme majaamme aamiaisen aikaan, oli meitä vastassa uutinen, että Fetlock Jones oli yöllä paennut vankilastaan ja kadonnut. Sitä ei kukaan sureskellut. Hänen enonsa lähteköön hakemaan häntä, jos hänellä siihen on halua, meihin kyläläisiin se ei kuulu.

V

Kymmentä päivää myöhemmin.

"James Valker" on aika hyvissä voimissa nykyjään ja mieleltäänkin on hän reipastunut. Huomisaamuna lähden hänen kanssaan Denveriin.

_Seuraavana iltana. Lyhyt kortti, pantu postiin eräältä asemalla matkan varrelta_.

Kun lähdimme tänä aamuna kuiskasi Hillyer minulle: "Pidä salassa Valkerilta niin kauan kuin sopivaksi näet seuraava seikka, ettei se häntä tee levottomaksi eikä hidasta hänen parantumistaan: Tuo vanha rikos, josta hän kertoi, on todellakin kerran tehty, -- sen teki hänen orpanansa, kuten hän mainitsikin. _Me kohtasimme todellisen rikollisen toissa päivänä_ -- onnettomimman ihmisen, joka on tällä vuosisadalla elänyt -- Flint Bucknerin. Hänen oikea nimensä oli Jacob Fuller."

Siis, äitini..., minun avullani, joka olin surevana läsnä, vaikka en sitä tiennyt, pääsi sinun miehesi ja minun isäni hautaan. Levätköön hän rauhassa.

Kullankaivaja kertoo.

Viisineljättä vuotta sitten olin hakemassa kultaa Stanislaus-piirissä, tallustelin siellä päivät pitkät kuokka ja huuhtomamalja mukanani, huuhtelin rantahiekkaa hiukan sieltä ja täältä ja odotin aina löytäväni hyvän löytökäisen; mutta minua ei vedellyt koskaan. Se oli kaunis seutu, metsäinen, tuoksuva, ihana; siellä oli aikoinaan ollut tiheä asutus, mutta se asutus oli hävinnyt ja tämä lumoava paratiisi oli nyt erämaana. Ihmiset olivat hävinneet, kun maapinnan malmikerrokset olivat loppuneet. Sillä paikalla, missä oli ollut pieni vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen ja palovakuutusyhtiöineen ja pormestareineen ja raatimiehineen oli nyt ainoastaan laaja, vihanta ruohovalli ilman merkkejäkään siellä ennen olleesta ihmiselämästä. Se oli alhaalla Tottletovnin kulmalla. Sen ympäristössä, tomuisten teiden varsilla, tavattiin siellä täällä pieniä sieviä huviloita, siroja ja kodikkaita ja niin köynnösvihreän ja ruusupensasten peitossa, että ovia ja ikkunoita tuskin näkyi, -- selvä merkki siitä, että ne olivat autioiksi hyljättyjä koteja, joista jo monta vuotta sitten perheet vastoinkäymisten ja pettymysten takia olivat lähteneet tiehensä, kun eivät saaneet niitä myödyiksikään. Siellä, täällä, puolen tunnin matkan päässä toisistaan, tavattiin yksinäisiä hirsimajoja kaivoskuumeen ensi ajoilta, ensimmäisten kullankaivajain rakentamia. Muutamissa ainoissa näistä hirsimajoista oli vielä asukkaita, ja varmana saattoi pitää, että niissä vielä asui niitä ensimmäisiä kullanetsijöitä, jotka ne alkujaan olivat rakentaneetkin. He elivät nyt siellä syystä, että vaikka kerran olisivat päässeet lähtemään rikkaina kotiin Yhdysvaltoihin, he eivät tulleet sitä silloin tehneeksi; sittemmin olivat heiltä varat menneet ja häpeissään olivat he päättäneet katkaista kaiken kanssakäymisen kotoisten sukulaisten ja ystäväin kanssa ja elää kuin kuolleina maailmalta. Yli koko Kalifornian eli näihin aikoihin tällaisia elävänä kuolleita erakoita -- väärän ylpeyden taittamia, harmahtuneita jo 40 vuoden ijässä, katkeroita, ikävöiviä ja katuvia, -- he katuivat hukkaanmennyttä elämätään ja ikävöivät pitkän taistelun päättymistä ja lopullista loppuaan.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noissa rauhallisissa, laajoissa ruoho- ja metsämaissa, ainoastaan itikkain hyrinää siellä kuului. Ihmistä ei näkynyt eikä eläintä eikä mitään, joka olisi antanut virkistystä ja elämäniloa. Kun siis vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, sain nähdäkseni ihmisolennon, tunsin mieleni miltei kiitolliseksi. Se oli noin 45 vuoden ikäinen mies; hän seisoi erään tuollaisen pensaiden peittämän maatalon ovella, joista jo puhuin. Mutta tämä talo ei näyttänyt autiolta, se näytti asutulta ja huolella hoidetulta, samoin sen edustainen piha, jossa kasvoi uhkeita, iloisia, tuoksuvia kukkasia. Minua pyydettiin astumaan sisään ja rupeamaan taloksi, -- niin oli tapana näissä seuduissa.

Olipa ihanaa päästä sellaiseen taloon, kun viikkokausia, yöt päivät, olin elänyt kullankaivajain maamajoissa, joissa lattiat ovat likaiset, joiden vuoteita ei koskaan muokata, joissa astiat ja lautaset ovat tinaiset, joissa ravintona on musta kahvi, sianliha ja pavut ja joissa ei muita koristeita tapaa kuin kiviseinille naulattuja sotakuvia idän kuvalehdistä. Se oli kovaa, ilotonta, karua autiutta, mutta tässä kodissa tuntui silmä sitävastoin ikäänkuin lepäillen ja herkutellen katselevan kaikkia; se ikäänkuin pitkän paaston jälkeen nyt vasta, jotakin kaunista ja taidetta nähdessään, oikein huomasi, että sillä oli ollut nälkä ja että se nyt oli saanut ravintoa. En ollut koskaan uskonut, että lattiamatto voisi mieltäni niin ilahduttaa tai että seinäpaperit ja niille kiinnitetyt valokuvat ja lampunalustat ja ehyet tuolit ja maalatut nurkkakaapit kirjoineen ja vaaseineen ja muine pikkuesineineen voisivat tuoda sellaisen kevennyksen sieluuni; noita lukemattomia kodin pikkuesineitä, joilla aina on naiskäden leima, ei kodissa tavallisesti huomaakaan, vaikka ne kyllä näkee; mutta heti niistä syntyisi kaipuu, jos ne katoaisivat. Sieluni ilo loisti kai kasvoistani, mies sen näki ja iloitsi siitä, näkipä sen niin selvästi, että hän, ikäänkuin iloni olisin julkilausunut, vastasi:

"Kaikki on vaimoni työtä" virkkoi hän kuin hyväillen, "hän teki ne kaikki itse, joka esineen"; ja hän katseli ympärilleen huonetta hellällä hartaudella. Eräs tuollainen pehmeä, japanilainen kangas, jolla naiset niin maukkaasti verhoovat jonkun taulun yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi sen varovalla tarkkuudella ja astui useita kertoja askeleen taaksepäin tekoaan katsomaan, ennenkuin hän sen hyväksyi. Sitten taputti hän kangasta pari kertaa kädellään ja lausui: "Näin hän aina tekee. Ei voi aina sanoa, mitä puuttuu, mutta jotakin aina puuttuu, kunnes sen näkee, että nyt se on kuin olla pitää. Minkään sääntöjen mukaan tuollaista verhoamista ei voi tehdä. Se muistuttaa niitä viime silityksiä, joilla äiti hivelee lapsensa hiuksia, sittenkuin hän on kammannut ne. Olen niin monasti nähnyt vaimoni järjestävän nämä esineet, että voin tehdä sen aivan samoin kuin hän, vaikken tunne mitään sääntöjä. Mutta hän tuntee säännötkin. Hän tietää miksi ja miten, mutta minä en tiedä miksi, tiedän ainoastaan miten."

Isäntä saattoi minut sänkykamariin, jotta saisin pestä käteni, sänkykamariin sellaiseen, jommoisia en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoinen sänkypeite, valkoiset patjat, matto lattialla, tapetit seinillä, tauluja, peilipöytä neulatyynyineen ja muine pikkuesineineen, ja nurkassa pesukaappi, jonka pesuvati ja kannu olivat oikeaa kiinalaista porsliinia ja saippua kupissa ja naulassa tusina pyyheliinoja, -- ne olivat aivan liian puhtaita ja valkoisia sellaiselle, joka on niitä tottumaton käyttämään ja joka pelkää ne saastuttavansa. Kasvoni puhuivat taas ja hän vastasi mielihyvissään:

"Kaikki hänen tekoaan, hän on tehnyt joka esineen. Täällä ei ole mitään, johon hän ei olisi kädellään koskenut. Ette ehkä usko -- mutta enpähän kerro kaikkea."

Pyyhin juuri käsiäni ja katselin toista esinettä toisensa perästä, niinkuin aina tehdään, kun tullaan uuteen paikkaan, missä kaikki silmää hivelee. Ja minä huomasin -- en tiedä miten -- että siellä oli jotakin erityistä, jota mies olisi suonut minun itseni huomaavan. Tiesin sen ja tunsin, että hän tahtoi auttaa minua katseellaan, ja minä oikein ponnistelin päästäkseni jälille, sillä halusin tehdä hänelle mieliksi. Monta kertaa arvasin väärin, sen näin nurkkasilmällä, vaikkei kumpanenkaan meistä mitään virkkanut, mutta vihdoin huomasin katsovani suoraan tuota hänen haluamaansa esinettä kohden, -- tiesin sen siitä riemusta, jota näkymättömin lainein hänestä virtasi. Hän purskahti mitä tyytyväisimpään nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:

"Aivan oikein -- löysitte sen. Tiesin, että sen huomaisitte. Se on hänen kuvansa."

Menin pienen, tumman pähkinäpuujalustan luo, joka oli takaseinällä ja siellä näin jotakin, jota en ennen ollut huomannut -- puitteissa olevan pienen valokuvan. Se esitti mitä suloisimpia ja mielestäni kauniimpia tytönkasvoja, joita koskaan olen nähnyt. Mies nautti kasvojeni ihailusta ja oli aivan tyytyväinen: