Part 3

"Hän on häpeäpilkku koko seudullemme", lausui Fergusson. "Jos minä olisin tämän kapakan pitäjä, pakottaisin hänet edes joskus sanomaan jotakin, muuten en laskisi häntä sisään." -- Sen hän lausui luoden silmäyksen kapakanisäntään, joka sitä silmäystä ei ollut huomaavinaan, koska poistunut mies oli hyvä kuluttaja, -- joka ilta kapakasta mennessään oli hän juonut päänsä täyteen.

"Sanokaa, pojat," virkkoi Ham Sandwich, "muistaako kukaan, että hän koskaan olisi tarjonnut kenellekään lasin?"

"_Hänkö?_ Flint Buckner? Voi sinä pyhä Antonius!"

Sellaisia huutoja sateli joka taholta. Ja hetken vaitiolon jälkeen lausui Pat Riley:

"Hän on oikea arvoitus, tuo mies. Ja samanlainen on poikakin, joka hänen luonaan asuu. En ymmärrä heistä kumpastakaan."

"Ei kukaan muukaan ymmärrä", virkkoi Ham Sandwich, "ja jos he ovat arvoituksia, niin mitä sanotte sitten tuosta kolmannesta. Käsittämättömän salaperäisyytensä puolesta on hän noita edellisiä vielä merkillisempi. Paljokin merkillisempi, -- eikö totta?"

"On, se on totta se."

Kaikki yhtyivät tähän lausuntoon. Kaikki, paitsi yksi. Se oli uusi tulokas, Paterson. Hän tarjosi lasin koko seuralle ja kysyi, kuka se kolmas on. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: "Archy Stillman."

"Hänkö on niin salaperäinen?" kysyi Paterson.

"Sepäs kysymys. Etteikö Archy Stillman olisi salaperäinen!" puhui Fergusson. "Hänen nimensä pitäisi algebran kielellä olla X."

Ferguson oli näet hyvin oppinut.

Paterson tahtoi kuulla hänestä tarkemmin kerrottavan ja kaikki tahtoivat kertoa hänestä, kaikki alottivat yhtaikaa. Mutta Billy Stevens, kapakan isäntä, kutsui heidät järjestykseen, vakuuttaen että on parempi, jos yksi kerrallaan puhuu. Hän kulki ja täytti lasit ja antoi Fergusonille merkin alottaa. Ja Ferguson kertoi:

"Niin, hän on aimo poika, paljoa muuta emme hänestä tiedä. Saa häneltä udella ihan väsymiinsä asti, mutta se ei auta mitään, mitään selkoa ei hänestä saa. Ei varsinkaan hänen tuumistaan eikä puuhistaan eikä siitä, mistä hän on kotoisin. Ja jos koettaa tutkia hänen salaisen kykynsä laatua, silloin rupee hän puhumaan muusta eikä siitä tule sen enempää. Ja _arvata_ voit, niin että silmiäsi samentaa, mutta sitenkään et pääse sen pitemmälle. Ei hänestä tule tolkkua."

"No mikä hänen salainen kykynsä sitten on?"

"Ei se ole hänen näkönsä eikä kuulonsakaan. Eikä muu vaisto, -- eikä se ole taikuuttakaan. Päätä itse, -- pannaan toimeen suuret silmänkääntönäytännöt, täyskasvaneet maksavat viisikolmatta senttiä, lapset ja palkolliset puolet. Mutta sen voin kertoa, mitä hän osaa tehdä. Te saatte, kuka tahansa, mennä täältä ja kätkeytyä mihin tahdotte -- sama se minne ja kuinka kauas --, hän kävelee suoraan ja hakee teidät."

"Mutta sitähän ette todella tarkoittane?"

"Tarkoitamme, juuri sitä. Ilmat eivät merkitse hänelle mitään, luonnon voimat eivät mitään -- niistä hän ei välitä."

"Hä, eikö välitä pimeästä, sateesta, lumesta, hä?"

"Se on kaikki _hänelle_ yhdentekevää. Hän ei edes kirase."

"Todellako? Eikö hän välitä edes sumusta?"

"Sumusta! Ei, hänen silmänsä tunkeutuvat sumun läpi kuin ammuttu luoti."

"Hei, kuulkaa pojat, hän koettaa syöttää minulle pajunköyttä."

"Se on totinen totuus!" huusivat kaikki. "Jatka sinä vain kertomustasi, Ferguson."

"Niin, te voitte jättää hänet tähän juttelemaan, hiipiä ulos ja mennä mihin mökkiin kylässä haluatte ja avata kirjan -- vaikka kymmenenkin -- ja panna sivun mieleenne. Ja hän voi mennä ulos, kävellä suoraan siihen mökkiin ja avata jokaisesta kirjasta oikean sivun ja ilmaista sen numeron, eikä hän koskaan erehdy."

"Mutta sittenhän hän on itse piru."

"Hyväkin piru. Nyt kerron teille jotakin merkillistä hänestä. Tässä eräänä iltana..."

Äkkiä kuului melua ulkoa, ovi aukeni ja hätääntynyt ihmisjoukko ryntäsi sisään, kylän ainoa valkonen nainen ensimmäisenä. Ja tämä huusi:

"Lapseni, lapseni! Hän on kadonnut. Auttakaa hyvät ihmiset minua löytämään Archy Stillman'in, häntä olen joka paikasta hakenut."

Ravintoloitsija virkkoi:

"Istukaa, rouva Hogan, elkää olko levoton. Archy tilasi täältä vuoteen kolme tuntia sitten, -- hän oli perin väsynyt, niinkuin tavallisesti -- ja meni nukkumaan. Ham Sandwich, juokse sinä ylös ja herätä hänet. Hän asuu numerossa 14."

Nuori mies tuli kohta ulos ja oli valmis auttamaan. Hän pyysi rva Hoganin kertomaan lähemmin asiasta.

"Hyvä Jumala, enhän voi mitään lähemmin kertoa, -- kunpa vain voisinkin! Panin lapseni nukkumaan kello seitsemän ja kun nyt tunti sitten tulin sisään makuulleni pannakseni, oli hän poissa. Hyökkäsin teidän majallenne, mutta te ette olleet siellä; sitten olen hakenut teitä kaikkialta, olen aivan suunniltani säikähdyksestä; nyt olen Jumalankiitos teidät löytänyt ja te kyllä löydätte tyttöni. Tulkaa, kiirehtikää!"

"Käykää edellä, tulen perästä. Käykää te ensiksi kotiinne."

Koko seurue läksi ulos ollakseen mukana siinä haussa. Puoli kyläkuntaa oli liikkeellä, sata miestä ainakin, ja he odottivat mustana parvena naisen mökin ulkopuolella, yhdellä ja toisella liehuva lyhty kädessään. Asetuttiin riviin, jotta kapealla tiellä päästäisiin kulkemaan, ja rivit lähtivät johtajansa perässä astelemaan etelään päin. Muutamien minuuttien perästä oltiin Hoganin majalla.

"Tuossa on vuode, jossa hän makasi", selitti nainen, "siihen hänet jätin nukkumaan kello seitsemän, mutta missä hän nyt on, sen tietää Jumala yksin."

"Antakaa minulle lyhty", sanoi Archy. Hän asetti sen lattialle, laskeusi polvilleen, ollen maaperää tarkoin tutkivinaan. "Tässä on jälkiä", sanoi hän ja osotti lattian useampia kohtia. "Näettekö?"

Useat kumartuivat alas ja koettivat parhaansa mukaan jotakin nähdä. Pari heistä oli huomaavinaan jotakin jäljen tapaista, toiset puistivat päätään ja tunnustivat, että lattian kovalla tasapinnalla ei ollut mitään merkkejä, joita he olisivat voineet erottaa. Yksi virkkoi: "Lapsen jalasta voisi ehkä tähän jäädä jotakin merkkiä, mutta en käsitä _miten_."

Nuori Stillman meni ulos, piti kynttilää lähellä maata, kääntyi vasemmalle, astui kolme askelta eteenpäin, tiukasti maahan tähystellen. Sitten lausui hän: "Nyt tiedän suunnan. Tulkaa mukaan, joku ottaa lyhdyn."

Reippaasti astui hän etelään päin ja tuo pitkä saattue seurasi häntä, mutkitellen sinne ja tänne polun kiemurtelun mukaan. Peninkulman niin käveltyään saapuivat he laakson suulle ja heidän eteensä levisi pimeä, laaja ja rajaton kanervikkokangas. Stillman seisautti saattueen ja lausui: "Nyt emme etemmäs saa kävellä, meidän täytyy taas tutkia suuntaa." Hän otti lyhdyn ja tutki maata kahdenkymmenen metrin alalta. Sitten hän sanoi: "Tulkaa nyt, tässä ollaan oikeassa", sekä jätti lyhdyn toiselle miehelle. Hän kierteli sinne tänne pensaikkojen välitse, käveli noin neljännespeninkulman, siirtyen vähitellen oikealle: sitten otti hän uuden suunnan, teki suuren puoliympyrän, muutti taas kurssia, käveli lähes puolen penikulmaa länteen päin -- ja pysähtyi.

"Tähän hän väsyi, tuo pieni raukka. Pitäkää lyhtyä. Tuossa voitte nähdä hänen istuneen."

Mutta siinä oli tasainen kalliokenttä, paljas kuin rauta, eikä kukaan seurueesta uskaltanut väittää silmiään niin teräviksi, että ne olisivat pystyneet näkemään jotain jälkeä noin tasaiseksi kiillotetulta pinnalta. Äiti lankesi polvilleen, valitti ja suuteli maata.

"Mutta missä hän sitten on?" virkkoi joku. "Hän ei ole täällä -- _sen_ me voimme nähdä."

Stillman käveli lyhty kädessä ympäriinsä paikalla ja oli jälkiä hakevinaan. "Hm", lausui hän, "tätä en oikein ymmärrä." Mutta taas hän rupesi tutkimaan. "Ei, se on turhaa. Täällä hän on ollut, se on varmaa, mutta täältä hän ei ole _kävellyt_ mihinkään, se on myös varmaa. Tässä on arvoitus, jota en ymmärrä."

Silloin meni luonto äidiltä.

"Oi jumalani, oi pyhät pyhimykset. Joku lentävä eläin on vienyt hänet. En saa häntä enää koskaan nähdä."

"Älkäähän käykö toivottomaksi", virkkoi Archy. "Me löydämme hänet kyllä, olkaa rohkea."

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Archy Stillman." Ja hän tarttui nuorukaisen käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

Paterson, tuo uusi tulokas, kuiskasi ivallisesti Fergusonin korvaan:

"Merkillinen taito hänellä on löytää tämä paikka, eikö totta? Mutta tuskin maksoi vaivaa kulkea näin kauas; joku muu paikka olisi kai ollut yhtä hyvä, vai miten?"

Mutta Ferguson ei pitänyt tästä pilasta. Hän vastasi aika kiivaasti:

"Tahdotko väittää, että lapsi ei ole ollut täällä. Hän _on_ ollut täällä, sanon minä. Mutta jos välttämättä tahdotte riidellä, niin..."

"Nyt olen asiasta selvillä", huudahti Stillman. "Tulkaa kaikki tänne ja katsokaa. Se oli ihan nenämme edessä koko ajan emmekä kumminkaan sitä nähneet."

Kaikki nojautuivat katsomaan sitä paikkaa, jossa lapsen sanottiin istuneen ja monet silmäparit tuijottivat nähdäkseen sitä, johon Archyn sormi nyt viittasi. Syntyi hetken äänettömyys, sitten kuului yleinen pettymyksen huokaus. Pat Riley ja Ham Sandwich lausuivat yhteen aikaan:

"Mitä se on, Archy? Tässähän ei ole mitään."

"Eikö mitään! Eikö tämä ole teistä mitään?" Ja hän piirsi nopeasti sormellaan kuvion maahan. "Hä, tunnetteko sen nyt? Se on Intiaani-Billyn jälki. Hän on ottanut lapsen."

"Jumalan kiitos", virkkoi äiti.

"Lyhty pois! Nyt tiedän suunnan. Seuratkaa minua."

Hän rupesi juoksemaan pensaitten välitse, juoksi 300 metrin matkan ja hävisi hiekkaharjun taa; toiset seurasivat häntä, saavuttivat hänet ja tapasivat hänet odottamassa. Kymmenen askeleen päässä oli pieni risumaja, vanhoilla loimilla ja räsyillä peitetty. Himmeä valo tunkeusi ulos raoista.

"Käykää edellä, rouva Hogan. Teidän oikeutenne on käydä edellä" sanoi nuorukainen.

Kaikki seurasivat naista, kun hän hyökkäsi risumajalle ja näkivät samaan aikaan kuin hän sen, niitä siellä sisällä oli katsottavana. Intiaani-Billy istui maassa; lapsi nukkui hänen vieressään. Äiti painoi sitä rintaansa vastaan intohimoisesti, puristi myöskin Archy Stillman'ia syliinsä ja kiitollisuuden kyyneleitä valui hänen poskiaan pitkin. Ja murtuneella, itkun tukahduttamalla äänellä purki hän suustaan niin vuolaan virran hellyyden sanoja, että niitä runsauteensa nähden saattoi mahtua ainoastaan irlannittaren sydämmeen.

"Minä löytä tyttö kello kymmenen", selitti Billy. "Hän nukkumassa ulkona kedolla, hyvin väsynyt, kasvot märät, nähtävästi itkenyt; ota hän kotiin, anna ruokaa, hän kovin nälissään -- nukkui taas."

Rajattomassa kiitollisuudessaan unhotti onnellinen äiti kaikki rotueroitukset, syleili intiaaniakin ja kutsui häntä "Jumalan enkeliksi ihmisen haahmossa."

Mutta jos hän sellainen palveleva henki oli, oli hän varmaankin valepuvussa.

Kello puoli kaksi aamulla saapui saattue kylään laulaen iloista laulua, heilutellen lyhtyjä ja nauttien kiitollisena kaikkia virvokkeita, joita tupain ovilla heidän ohikulkiessaan tarjottiin. Sitten he kokoontuivat kapakkaan ja muuttivat sen aamuhetken, jota vielä oli jälellä, yöksi.

Jälkimmäinen osa.

I

Seuraavana iltapäivänä oli ääretön hämminki kylässä. Eräs vakava ja arvokas muukalainen, ulkonäöltään ja käytökseltään hieno mies, oli saapunut ravintolaan ja sen kirjaan kirjoittanut tuon peljättävän nimen

Sherlock Holmes.

Uutinen siitä lensi mökistä mökkiin, kaivokselta kaivokselle; työssään olijat laskivat työaseensa pois ja kylän asukkaat kokoontuivat tuota pikaa kapakkaan, kaikkien harrastusten keskustaan. Eräs mies, joka kulki tietä myöten kylän pohjoispäässä, huusi tuon uutisen Pat Rileylle, jonka kaivos oli lähellä Flint Bucknerin kaivosta. Kun Fetlock Jones kuuli tuon nimen mainittavan, kävi hän hetkeksi vallan levottomaksi. Hän puhui itsekseen:

"Eno Sherlock! Sepä oli huono onni! Pitikin hänen saapua juuri nyt, jolloin..." Hän vaipui mietteisiinsä ja aprikoi nyt itsekseen: "Mutta miksi pitäisi minun peljätä juuri häntä? Jokainen, joka tuntee hänet yhtä hyvin kuin minä tunnen, tietää, ettei hän voi keksiä mitään rikosta ajattelematta tai järjestämättä ennakolta täysin valmiiksi sen johtolankoja, eikä muuten kuin palkkaamalla jonkun tekemään tuon rikoksen juuri hänen määräystensä mukaisesti. Tällä kertaa ei tule olemaan mitään johtolankoja, -- mitä hän siis voisi todistaa? Ei mitään. Ei, kaikki on valmisna. Jos minun nyt täytyisi lykätä se toistaiseksi..., ei, lykätä sitä en uskalla. Flint Buckner saa matkapassin tänä yönä..., saa aivan varmaan."

Sitten ilmeni toinen vaikeus. "Eno Sherlock tahtoo varmaankin jutella minun kanssani kotoisista tapahtumista, -- miten silloin hänen luotaan pääsen? Sillä minun täytyy kävästä makuuvajallani kello kahdeksan aikaan, vaikka pikimmältäkin." Tämä pula tuotti Fetlockille paljo päänvaivaa. Mutta hän keksi lopuksi keinon miten siitäkin selviytyisi. "Menemme vähän ulos kävelemään ja sitten erkanen hänestä tuokioksi tiellä, niin ettei hän näe mitä teen. Paras keino estää salapoliisia jälilleen pääsemästä on pitää häntä syrjässä, silloin kuin asiata valmistelee. Se on varmin temppu..., otan hänet mukaani."

Tie ravintolan edessä oli täyteen sulloutuneena kylän miehiä, jotka vierasta odottelivat ja toivoivat näkevänsä vilahdukseltakaan tuota suurta miestä. Mutta hän pysyi huoneessaan eikä näyttäytynytkään. Ainoastaan Fergusonin, Jake Parkerin, sepän, ja Ham Sandwichin onnistui nähdä hänet. Ollen tuon suuren tieteellisen salapoliisin innokkaita ihailijoita vuokrasivat he ravintolan pienen säilytyskonttorin ja sieltä näkyi muutamasta raosta Holmesin huoneen ikkuna. Sinne he asettuivat vaanimaan. Holmesin ikkunan eteen oli uudin laskettuna, mutta vihdoin veti hän sen ylös. Selkää karmiva, mieluinen värähdys kävi kurkistajain ruumiin läpi, kun he katselivat kasvoista niin kasvoihin tuota Suurta Miestä, joka oli täyttänyt koko maailman ylenluonnollisen neronsa maineella. Siellä hän istui, -- hän ei ollut mikään satu, ei mikään varjo, ei, hän oli todellinen, elävä olento luuta ja lihaa, seisoi niin lähellä heitä, että he melkein saattoivat häntä kosketella.

"Katsos tuota päätä", sanoi Ferguson, pelkoa äänessään. "Oi sinä suuri laupeus, tuo on siis pää!"

"On todellakin", lausui seppä kunnioittaen. "Katsokaa hänen nenäänsä. Katsokaa hänen silmiään! Eikö se ole neroa? Siinä on kokonainen makasiini neroa."

"Ja kuinka kalpea hän on", sanoi Ham Sandwich. "Se johtuu siitä, että hän on ajatellut niin paljon -- siitä se johtuu. Hittolainen, meikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen oikeastaan on."

"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme ajattelemiseksi, on pelkkää kuonaa."

"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa -- siinä juuri on syvän ajattelemisen merkki -- syvän, syvän, 40 syltää asioiden ytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä."

"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia kasvonpiirteitään -- katso hänen juhlallista kalpeuttaan -- sitä ei mikään voi voittaa."

"Ei voi vaikka maksettaisiin. Ja sen kalpeutensakin on hän rehellisesti ansainnut, hän on neljästi ollut kuolleena, ihan totta. Kolme kertaa kuoli hän luonnollisen kuoleman ja neljännen kerran menetti hän tapaturman kautta henkensä. Olen kuullut sanottavan, että hänen ihonsa haiskahtaakin kostealta ja kylmältä, niinkuin haudalta. Ja hän on..."

"Hiljaa, katsokaa! Nyt hän painaa peukalollaan tämänpuolista otsakulmaa ja etusormella tuonpuolista. Nyt on hänen ajatuskoneensa käynnissä, siitä voin lyödä vedon vaikka paidastani."

"Se on totta. Ja nyt katselee hän taivaalle ja sivelee verkalleen viiksiään ja..."

"Nyt hän nousee ja kokoo johtolankojaan vasemmalla kädellään. Noin, hän koskettelee toisella kädellä etusormeaan, nyt pitkää sormeaan, nyt nimetöntä..."

"Mutta -- joko langat sekaantuvat?"

"Kas, kuinka hän irvistää. Hän ei näy pääsevän selville siitä yhdestä langasta. Noin..."

"Hei, taas hän hymyilee -- aivan kuin tiikeri! Ja toiset sormet seuraavat sukkelasti perässä. Nyt hän on sen keksinyt, pojat, hän on varmaankin keksinyt pulman."

"On todella. En hitto soi tahtoisi olla sen vaatteissa, jota hän nyt jahtaa!"

Herra Holmes veti pöydän ikkunan luo, istahti selin kurkistelijoihin ja rupesi kirjoittamaan. Miehet loittonivat hiukan raosta, sytyttivät piippunsa ja rupesivat hauskasti juttelemaan. Ferguson lausui syvällä vakuutuksella:

"Ei se auta, pojat, tunnustaa täytyy, että hän on ihmekapine. Sen hänestä jo näkee."

"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson", vastasi Jake Parker. "Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä toissa iltana."

"Totta jumaliste olisikin ollut!" vastasi Ferguson. "Silloin olisi saatu nähdä _tieteellistä_ työtä. Neroa, puhdasta neroa..., ylimmässä potenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään, kukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta hänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain _näkee_, näkee tarkasti kuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei enempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan suurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän kuin... kuin... Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi mennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt -- _silmäillyt_ vain -- edellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä yksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen kotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut laverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille... Kuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule tähän."

"Hyvä on. Alota."

"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako ajatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?"

"Tyttö, armollinen herra."

"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?"

"Kuusi vuotta, armollinen herra."

"Hm..., nuori, heikko... kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi väsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden peninkulman piiristä. Oliko hampaita?"

"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa."

"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. -- Näettekös, pojat, hän löytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia. Oliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?"

"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa."

"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?"

"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa."

"Ohoo, vasikannahkaa... Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon... saammehan nähdä. Entä uskonto?"

"Katolilainen, armollinen herra."

"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä. Kiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa -- hyvä. Vielä pala jotakin lapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos -- puuvillaa. Se tuntuu kuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle noita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh, suurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin." -- "Näettekös pojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia hän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee vaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä vastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän: 'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta -- yksi puhkeamassa -- katolilainen -- villalankaa -- puuvillaa -- vasikannahkaa -- tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää otsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta pysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi..., sitten loistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän oikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari teistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi. Muut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä muutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan. Tämä on _hänen_ konstinsa, ainoa suuri taito -- se on tiedettä, neroa -- ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; _hänen_ ei tarvitse juosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa."

"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista", virkkoi Ham Sandwich. "Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin häntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni. Ettekö tekin näe, pojat?"

"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan."

Ferguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän ääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:

"Onkohan häntä Jumala luonut?"

Hetkeen ei vastausta kuulunut; sitten virkkoi Ham Sandwich hartaasti:

"Ei ainakaan yhdellä kertaa, sitä en usko."

II

Kello kahdeksan illalla asteli kaksi henkeä Flint Bucknerin majan ohi pimeän päässä. He olivat Sherlock Holmes ja hänen sisarenpoikansa.

"Seisahduppas tuokioksi tähän, eno, minä käväsen makuuvajassani -- en viivy minuuttiakaan."

Hän pyysi enoltaan jotakin, eno antoi hänelle sen ja sitten poika palasi yön pimeään; mutta hän tuli pian takasin ja keskustelua jatkettiin. Yhdeksän aikaan palasivat he ravintolaan. He tunkeusivat biljardihuoneen läpi, johon joukko ihmisiä oli kokoontunut nähdäkseen edes vilahdukselta tuon Mainion Miehen. Nyt hurrattiin kuin kuninkaalliselle henkilölle. Herra Holmes kiitti suosionosotuksista kumarrellen oikealle ja vasemmalle ja kun hän oli mennyt, sanoi hänen sisarenpoikansa miesjoukolle:

"Eno Sherlockilla on vähän toimitettavaa nyt, noin kello kahteentoista tai yhteen saakka, mutta sitten tulee hän taas alas, taikka jo aikaisemmin, jos voi, ja hän toivoo että muutamia teistä vielä on jälellä juodaksenne lasin hänen kanssaan."

"Hän on piru soi miesten mies, pojat! Kolmikertainen hurraa Sherlock Holmes'ille, suurimmalle näihin asti eläneistä ihmisistä", huusi Ferguson. "Hip, hip, hip..."

"Hurraa, hurraa, hurraa... aa."

Koko talo vavahti, niin hehkuvalla tunteella se hurraa huudettiin. Mutta ylhäällä huoneessaan sanoi Holmes sisarenpojalleen lempeästi nuhtelevalla äänellä:

"Miksi pakotit minut tuohon juomaseuraan menemään?"

"Mutta eihän sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että pääset kansan suosioon, eno? Tällaisessa kaivoskylässä ei saa esiintyä ylpeänä. Miehet ihailevat sinua, mutta jos matkustaisit täältä juomatta lasin heidän kanssaan, haukkuisivat he sinut keikariksi. Sanoithan sitäpaitsi, että sinulla on kotoa niin paljo kertomista, että siihen menee puolet yöstä."

Poika on oikeassa, hän on ymmärtäväinen poika, sen myönsi eno. Ja poika oli ymmärtäväinen vielä eräässä toisessakin suhteessa, mutta sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse: "Eno ja nuo kaikki muut tekevät minulle sen palveluksen, että todistavat minun olleen täällä kapakassa, ja sitä tosiasiaa ei saada kumotuksi."

Enonsa kanssa jutteli hän vilkkaasti kolme tuntia. Noin kahdentoista aikana laskeusi Fetlock alakertaan, asettui pimeälle pihalle muutamain askelten päähän ravintolasta ja odotti. Viiden minuutin kuluttua tuli Flint Buckner hoiperrellen biljardihuoneesta, niin että melkein hipasi häntä ohimennessään.

"Nyt hän on käsissäni!" jupisi nuorukainen. Hän katseli tuota, poistuvaa mustaa olentoa ja jatkoi: "Hyvästi... hyvästi ainaiseksi, Flint Buckner. Sinä olet nimittänyt äitiäni rumalla nimellä... sama se, nyt on kaikki niinkuin olla pitää, nyt kävelet viimeistä vaellustasi, ystäväni."

Ajatuksiinsa vaipuneena meni hän ravintolaan. "Tunti aikaa on kello yhteen. Sen tunnin vietämme yhdessä toverien kanssa, se on minulle hyvä todistus."

Hän opasti Sherlock Holmesin alas biljardihuoneeseen, joka oli tungokseen asti täynnä uteliaita ja ihailevia kaivostyömiehiä; vieras tilasi juomatavarat ja juhla alkoi. Kaikki olivat iloiset, kaikki kohteliaat; tuttavuus oli pian tehty, laulettiin, juteltiin ja tilattiin lisää virvokkeita. Ja nuo tärkeät minuutit kuluivat lentäen. Kello oli kuusi minuuttia vailla yksi ja ilo oli ylimmillään -- silloin kuului paukaus:

-- Pum!

Kaikki vaikenivat heti. Tuo kumea ääni tuntui tulevan rotkotieltä päin, se tuntui kajahtavan kalliosta kallioon ja sitten kuolevan pois. Lumous katosi, useat miehistä hyökkäsivät ovelle ja huusivat:

"Nyt on jotakin räjähtänyt."

Ulkoa pimeästä puhui joku ääni:

"Se tapahtui kappaleen matkan päässä rotkotiestä; näin leimauksen."