Part 2

Denver-juttu ei liene koskaan tänne asti kulkeutunut. Tunnen useimmat miehet täällä, enkä ole koskaan kuullut heidän siihen viittaavankaan. Näin ollen tuntee Fuller itsensä varmaankin turvalliseksi. Hän on ostanut kaivosalueen täältä läheltä, yksinäiseltä paikalta vuoristosta, ja siitä lupaa tulla hyvä kaivos; hän tekee työtä hyvin uutterasti. Mutta kuinka muuttunut miehekseen hän onkaan! Hän ei koskaan naura, hän pysyy aina yksikseen, ei seurustele kenenkään kanssa, hän, joka vielä kaksi kuukautta sitten oli niin iloinen ja hauska seuramies. Olen usein viime aikoina nähnyt hänen käyvän ohitseni kumarana, hajamielisenä, raskaana, aivan surettavana olentona. Hän on nyt muuttanut nimensä David Vilson'iksi.

Luulen varmasti, että hän jää tänne kunnes taas karkoitamme hänet. Ja koska sinä tahdot, karkoitan hänet, mutta en käsitä, miten hän voisi käydä nykyistä onnettomammaksi. Nyt palaan Denveriin viettääkseni jonkun ajan mukavammin, syödäkseni, maatakseni siedettävässä sängyssä ja käydäkseni puhtaissa vaatteissa. Tuon sitten tavarani sieltä ja toimitan ukko Vilson-raukalle kehotuksen lähtemään tiehensä.

* * * * *

Denver kesäk. 19 p.

Täällä häntä ikävöidään. Kaikki toivovat, että hän hyvin menestyy Meksikossa ja se ei ole ainoastaan suupuhetta, vaan todellakin sydämmen toivomusta. Sen huomaa heti. Olen viipynyt täällä liian kauvan, myönnän sen. Vaan jos sinä olisit minun sijassani, olisit anteeksiantavainen minulle. Tiedän, mitä aijot sanoa ja olethan oikeassa; jos olisin sinun sijassasi ja kantaisin sinun polttavia muistojasi sydämmessäni... Palaan huomenna yöjunalla.

* * * * *

Denver kesäk. 20 p.

Jumala meille anteeksi suokoon, äiti, me ajamme _väärää henkilöä!_ En ole nukkunut koko yönä. Odotan nyt, päivän sarastaessa, aamujunaa... minuutit kuluvat niin hitaasti.

_Tämä_ Jacob Fuller on tuon rikoksentehneen _serkku_. Olemme olleet typeriä kun emme ole tulleet ajatelleeksi, että oikea rikollinen ei tietysti koskaan kanna omaa nimeään tuollaisen pirullisen teon jälkeen. Denveristä kotoisin oleva Fuller on serkkuaan neljää vuotta nuorempi; hän tuli tänne nuorena leskimiehenä v. 1879, yhdenkolmatta vuoden vanhana, vuotta ennen kuin sinä, äiti, menit naimisiin; siitä on paljo todistuksia. Eilen illalla puhuttelin hänen varmoja ystäviään, jotka hänet ovat tunteneet hänen tulostaan asti. En virkkanut mitään, mutta muutamain päiväin perästä tuon tämän Jacob Fullerin takasin tähän kaupunkiin ja hyvitän hänen kärsimänsä vahingot. Ja siitä tulee hyvät juhlat, jotka minä kaikki maksan. Sanotko tätä "liiaksi tunteellisuudeksi?" Olenhan vielä nuori poika, kuten tiedät, siksi on minulla oikeuskin olla tunteellinen. Mutta kohta en enää ole poika.

* * * * *

Silver Gulch, heinäk. 3 p.

Hän on kadonnut. Poissa, kokonaan hävinnyt. Hänen hajustaan ei ollut jälkiäkään, kun tänne palasin. Olen ollut aivan sairaana tuon pettymykseni johdosta. Soisin, että en olisi näin nuori, silloin kai tällaiset kolaukset paremmin kestäisin. Kaikki väittävät hänen lähteneen länteen päin. Lähden tänään matkalle, pyrin rautatielle. En tiedä minne sitten lähden, mutta matkustaa minun täytyy; mahdoton minun olisi yhdessä kohden pysyä.

Hän on tietysti kätkeytynyt uuteen valepukuun ja ottanut uuden nimen. Se merkitsee, että minun täytyy hakea häntä yli koko maapallon. Ja siihen olenkin nyt varustautunut. Ymmärrätkö, äiti? Minä olen nyt kuljeksiva juutalainen. Kohtalon ivaa! Sen osanhan olimme aikoneet toiselle.

Ajattele vaikeuksiani. Jospa vain voisin sanomalehdissä häntä kuulutella. Mutta jos löytyy keinoa, miten sen tekisin häntä säikäyttämättä, niin en ole ainakaan voinut sitä keksiä; ja kumminkin olen miettinyt, niin että aivojani pakottaa. "Jos se mies, joka äsken osti kaivoksen Meksikosta ja möi toisen Denverissä, lähettää osotteensa (kenelle, äiti?), niin saa hän selityksen, että kaikki oli erehdystä ja hän saa täyden hyvityksen kaikista eräässä suhteessa kärsimistään vääryyksistä." Ymmärrätkö? Hän sen luulisi heti ansaksi. Siksi sen luulisi kuka tahansa. Jos taas kirjoittaisin: "Nyt tunnetaan, että hän ei ollut se, jota haettiin, vaan toinen mies, mies jolla kerran on ollut sama nimi, vaikka hän siitä hyvällä syyllä on luopunut." -- Kävisiköhän se päinsä? Mutta silloin heräisivät Denverin asukkaat ja sanoisivat: 'Ahaa!' Ja he muistaisivat epäilyksensä setelien suhteen sekä kuiskaisivat: 'Miksi hän pakoon lähti, jos hän oli viaton?' Tämä on liiaksi läpinäkyvää. Jos en onnistuisi häntä löytämään, kukistuisi hän syystä, johon hänellä ei ole mitään osaa. Sinä olet teräväpäisempi kuin minä, äiti, auta minua!

Minulla on yksi johtolanka, yksi vain. Tunnen hänen käsialansa. Jos hän kirjoittaa uuden väärän nimensä hotellikirjaan eikä liiaksi vääntele käsialaansa, on minulle hyödyksi, jos sen nimen tapaan.

* * * * *

San Francisco kesäk. 28 p. 1898.

Tiedät jo kuinka tarkkaan olen hakenut Yhdysvallat Coloradosta Tyyneeseen valtamereen asti ja että kerran jo olin löytää hänet. Nyt olen taas kerran ollut päämäärääni lähellä. Juuri täällä ja juuri tänään. Vainusin hänen jälkiään kadulla, vainusin aivan verekset jäljet, ja seurasin niitä pieneen hotelliin asti. Se oli paha erehdys; koira olisi kävellyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta minä olen ainoastaan puoleksi koira ja voin ihmisenä helposti erehtyä. Hän oli asunut tuossa talossa kymmenen päivää; olenpa varma siitä, että hän viimeisinä kuutena, kahdeksana kuukautena ei ole kauan asunut missään paikassa, vaan on herkeämättä ollut alituisessa liikkeessä ilman lepoa ja rauhaa. Ymmärrän tämän tunteen ja tiedän miten sen vallassa on olla. Hän käyttää yhä vielä samaa nimeä, joka hänellä oli 10 kuukautta sitten, jolloin olin saamaisillani hänet käsiini ja jonka hän oli ottanut Silver Gulch'ista lähtiessään. Hän on arki-ihminen eikä rakasta kummallisia nimiä, -- "James Valker'iksi" hän nyt itsensä kutsuu. Tunsin helposti hänen käsialansa, vaikka hän oli sitä vähän vääntänytkin. Suora mies, joka ei rakasta temppuilemista eikä tekeytymistä.

Minulle kerrottiin, että hän äsken oli lähtenyt matkoille jättämättä mitään osotetta; ei hän ollut sanonut edes minne hän aikoi, vaan oli ollut peljästyneen näköinen kun hänen osotettaan kysyttiin. Eikä hänellä ollut muuta matkatavaraakaan kuin kulunut matkalaukku kädessään, kun hän talosta jalan läksi. "Itara vanha herra, eipä hänestä ollut suurta vahinkoakaan", sanottiin. -- _Vanha!_ Arvelenpa että hän nyt todella on vanha. Muuten en paljo kuullut mitä ne kertoivat. Hyökkäsin hänen jälilleen ja ne veivät satamaan. Savu höyrylaivasta, jolla hän oli lähtenyt, oli juuri häviämäisillään taivaanrannalla. Olisin tullut puolta tuntia aikaisemmin, jos heti olisin kävellyt oikeaan suuntaan. Silloin olisin vielä voinut vuokrata nopeakulkuisen aluksen ja saavuttaa hänen laivansa. Se on matkalla Melbourneen.

* * * * *

Hope Canyon, California lokak. 3 p. 1900.

Voit hyvällä syyllä minua moittia. Yksi kirje vuodessa, se ei ole paljo, sen kernaasti myönnän. Mutta eipä tee mieli kirjoittaa, kun ei ole kerrottavana muuta kuin pettymyksiä. Sitä ei kukaan voi kestää, siihen aivan murtuu.

Olen kertonut sinulle -- siitä tuntuu jo olevan aikaa vuosikausia -- kuinka kadotin hänen jälkensä Melbournessa ja kuinka sitten ajoin häntä takaa kuukausia koko Itä-Aasiassa.

Sieltä seurasin häntä Intiaan; milteipä näin hänet Bombayssa; hänen jälkiään tunsin kaikkialla, Barodossa, Lahanowissa, Lahoressa. Caruporessa, Calcuttassa ja Madrasissa, -- kaikkialla; viikon viikolta, kuukauden kuukaudelta matkustin pölyssä ja helteessä, aina hänen jälillään, usein aivan hänen lähellään, mutta tapaamatta häntä koskaan. Sitten Ceyloniin ja sieltä..., niin, samahan se on minne, voin matkoistani kohta piirtää koko maapallon.

Pääsin hänen jälilleen Californiassa ja seurasin häntä Meksikoon ja taas takaisin Californiaan. Sitten olen Yhdysvaltain halki hänen perässään kulkenut viime tammikuusta syyskuuhun. Olenpa varma, että hän ei ole kaukana täältä Hope Canyonista; kappaleen matkaa täältä kadotin hänen hajunsa -- hän lienee noussut joihinkin ajopeleihin.

Nyt levähdän hetkisen ennenkuin lähden uudelleen hänen jälkiään etsimään. Olin väsynyt ja alakuloinen ja usein aivan toivoton, mutta täkäläisen kaivosseudun työmiehet ovat siivoa väkeä ja sellaisiin miehiin olen ja kauan aikaa sitten tottunut; heidän reipas käytöksensä virkistää mieltäni ja saattaa minut unhottamaan huoleni. Olen ollut täällä kuukauden. Asun pienessä majassa, yhdessä Sammy Hillyer nimisen nuoren miehen kanssa, joka on viidenkolmatta ikäinen ja äitinsä ainoa poika niinkuin minäkin; hänkin pitää paljo äidistään ja kirjoittaa hänelle usein, niinkuin minäkin -- osittain. Hän on myös nuori mies eikä hän järkensä puolesta ole ruudinkeksijöitä, mutta sama se; hänestä pidetään paljo, hän on hyvä ja hieno mies ja onpa aivan kuin lepoa ja huvia tarinoida hänen kanssaan, -- kun taas on toveri. Soisinpa, että James Valkerillakin olisi toveri. Hänellä oli ystäviä, hän piti ihmisten seurasta. Olenpa aivan näkevinäni hänet edessäni ja muistan niin hyvin sen ajan, jolloin hänet viimeksi näin. Oi kuinka se oli surullista! Tuo kuva palaa myötään mieleeni. Karaisin juuri silloin mieltäni karkoittaakseni hänet taas.

Hillyerillä on parempi sydän kuin minulla, parempi kuin kenelläkään muulla luullakseni koko tässä kylässä, sillä hän yksin on kylän "mustan lampaan", Flint Bucknerin, hyvä ystävä, ainoa, jota Flint koskaan puhuttelee tai päästää puheilleen. Kerrotaan, että hän tuntee Flintin elämäntarinan ja että muka suru on tästä miehestä tehnyt sellaisen jöröttävän erakon mikä hän nyt on. Siksi juuri Hillyerin mielestä häntä on ystävällisesti kohdeltava. Mutta ei kenkään muu kuin perin helläsydämminen ihminen voi tuntea sääliä sellaista miestä kohtaan kuin Flint Buckner on, päättäen kaikesta siitä, mitä hänestä olen kuullut. Luulen että yksi pikkujuttu antaa paremman käsityksen Sammyn luonteesta kuin laajakin kuvaus. Kerran keskustellessamme lausui hän: "Flint on sukulaiseni ja hän kertoo kaikki huolensa minulle, tyhjentää sydämmensä silloin tällöin, muuten se ehkä pakahtuisikin. Onnettomampaa ihmistä ei voi löytyä, Archy Stillman; hänen elämänsä on yksi jatkuva jakso sieluntuskia, -- hän ei ole niin vanha kuin miltä hän näyttää. Hän on jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken käsityksen rauhasta ja levosta jo monta, monta vuotta sitten! Hän ei tiedä mitä onni on, hän ei ole koskaan ollut onnellinen; väliin hän sanoo, että hän toivoisi olevansa toisessa helvetissä -- hän on jo kyllästynyt tähän ensimmäiseen".

IV

Ei kukaan todellinen gentlemanni sano koko alastonta totuutta naisten läsnäollessa.

Oli raitis ja tuoksuva aamu lokakuun alussa. Syksyn puut ja pensaat, kirjavissa väreissään uhkuen, nostivat korkealle latvansa ja heiluttivat niitä vastakkain. Lukemattomain, kuihtumaisillaan olevain kukkasten voimakas tuoksu täytti ohentuneen ilman. Kaikkialla oli hiljaista, tyyntä, Jumalan rauhaa.

Aika on lokakuussa 1900. Paikka on Hope Canyon, hopeakaivoskylä Esmeraldan tienoilla. Se on syrjäinen maapallon pilkku, äsken keksitty; siellä arvellaan olevan paljo metalleja, mutta vielä siitä ei olla aivan varmoja. Kylän asukkaina on parisataa kaivostyömiestä, yksi ainoa valkonen vaimo lapsineen, muutamia kiinalaisia pesijättäriä, viisi intiaaninaista ja kymmenkunta matkustavaa intiaania jäniksennahkaturkeissa ja vanhoissa tornihatuissa, tinapaloja kaulakoristeina. Vielä ei ole mitään tehtaita, ei kirkkoa, ei sanomalehteä. Kylä on ollut olemassa vasta kaksi vuotta; siellä ei ole vielä tapahtunut mitään suurlakkoa eikä maailma ole kuullut sen nimeä mainittavan.

Kahden puolen laaksoa kohoovat vuoret jyrkkinä kuin seinät, kohoovat kolme tuhatta jalkaa, ja kapean laakson pohjalla oleva majarivi saa vain vilahdukselta aurinkoa, kun tämä puolenpäivän aikana kulkee laakson ohi. Kylä on parin englannin peninkulman pituinen, majat ovat aika pitkän matkan päässä toisistaan. Kyläkapakka on ainoa hirsistä rakennettu talo, voisipa sanoa, ainoa oikea talo. Se on keskellä kylää ja sinne asukkaat illoilla kokoontuvat. Siellä juovat, pelaavat korttia ja dominoa sekä biljardia, sillä siellä on biljardikin; sen kankaassa on pitkiä repeämiä, joita laastarilipuilla on paikkailtu, kepit ovat karkeita puupuikkoja ja pallot lohenneita ja kololaitaisia, joten ne rämisevät mennessään eivätkä kulje aivan pitkiä matkoja. Ken yhdellä lyönnillä saa kuusi pistoa, hän saa illallisen ilmaiseksi isännältä.

Flint Bucknerin maja oli viimeinen kylän eteläpäässä; hänen vuokraamansa vuorialue oli kylän pohjoispuolella, kappaleen matkan päässä sen puolen viimeisestä asunnosta. Hän oli happaman näköinen ja töykeä mies eikä seurustellut kenenkään kanssa. Ne, jotka olivat yrittäneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, olivat katuneet yritystään ja antaneet hänen olla. Hänen elämäntarinaansa ei tunnettu. Muutamat luulivat, että Sammy Hillyer sen luusi, vaan toiset väittivät sitä perättömäksi ja jos Hillyeriltä kysyttiin vastasi hän kieltävästi. Flintillä oli seurassaan kiltti englantilainen poika, noin 16-17 vuotias, jota hän kohteli ankarasti sekä muiden nähden että heidän kahden ollessa ja tältä tietenkin udeltiin hänen herransa asioita, mutta turhaan. Fetlock Jones -- niin oli tämän nuorukaisen nimi -- vastasi, että Flint oli hänet löytänyt kerran kun molemmat olivat hakemassa metalleja ja kun hän oli Amerikassa koditon orpopoika oli hän jäänyt Bucknerin luo ja alistunut hänen ankaraan kuriinsa, -- palkakseen sai hän ruoan. Muita tietoja hän ei osannut antaa.

Kuukauden oli Fetlock ollut tässä orjuudessa ja vaikka hän ulkonäöltään oli hiljainen, raivosi viha hänen sisässään niiden loukkausten vuoksi, joita hän isännältään sai kärsiä. Nöyrimmät kärsivät näet aina katkerimmin, he tuntevat loukkaukset syvemmin kuin miehevämmät luonteet, jotka voivat sanoihin ja tekoihin purkaa kiukkunsa, kun se kuohuu yli äyrästensä. Hyväsydämmiset ihmiset tahtoivat vapauttaa Fetlockin tästä orjuudesta ja kehottivat häntä jättämään Bucknerin; mutta poika peljästyi jo sellaista ehdotusta ja sanoi, ettei hän uskalla. Pat Riley väitteli hänen kanssaan vieläkin ja sanoi:

"Käännä selkäsi tuolle saiturille ja seuraa minua. Elä pelkää, minä kyllä hoidan _hänet_."

Poika kiitti häntä kyynelsilmin, mutta vapisi ja vakuutti että hän ei tohdi. Flint kyllä vainoisi häntä, tapaisi hänet joskus yöllä ja silloin... "Oi, herra Riley, aivan kipeäksi käyn kun sitä ajattelenkaan".

Muut sanoivat: "Karkaa tiehesi, saat meiltä matkarahat. Matkusta rannikolle jonakin iltana." Mutta nämä kehoitukset kaikuivat kuuroille korville; poika väitti, että Flint hänet löytäisi ja toisi takaisin, pelkästä ilkeydestä.

Sitä eivät ihmiset ymmärtäneet. Pojan asema kävi viikko viikolta yhä surettavammaksi. Luultavasti olisivat ihmiset sentään ymmärtäneet hänet paremmin, jos he olisivat tienneet, miten hän vapaa-aikansa käytti. Hän makasi eräässä Flintin majan viereisessä vajassa, hoiti siellä haavojaan ja hautoi vihaansa ja mietti yöt pitkät yhtä ainoata kysymystä: miten saa hän Flint Bucknerin murhatuksi, ilman että hänet keksitään. Se oli hänen ainoa elämänilonsa; näitä vuorokauden tunteja hän ikävällä odotti, niiden kuluessa hän oli onnellinen.

Hän mietti myrkkyä. Mutta se ei kelvannut, tutkimalla kyllä saataisiin selville, kuka sen oli hankkinut ja mistä. Hän ajatteli ampua Flintin takaapäin, kun tämä puolenyön aikana oli matkalla kotiinsa, -- silloin hän aina palasi kapakasta. Ei, saattoihan joku olla lähitienoilla ja tavata hänet. Hän tuumi, pistäisikö hän miehen kuoliaaksi tämän nukkuessa -- ei, isku voisi osua vähän harhaan ja silloin hän joutuisi Flintin kynsiin. Satoja eri tapoja hän punnitsi, mutta niistä ei yksikään kelvannut, sillä salaisinkin keino oli aina vaarallinen, se sisälsi mahdollisuuden, että hänet keksittäisiin. Ja sitä hän ei halunnut.

Mutta hän oli kärsivällinen, rajattoman kärsivällinen. Eihän ole kiirettä, hoki hän itsekseen. Mutta sen hän vannoi, että Flintin luota hän ei lähde, ennenkuin miehen vainajana näkee, -- kiirettä ei ole, kyllä keino löytyy. Löytyy se, ja siihen mennessä hän kärsii kaikki häpeät ja kurjuudet. Keino, josta ei jää mitään jälkeä, ei pienintäkään viittausta, kuka tekijä on, sitä hän tahtoi etsiä ja silloin -- silloin käy elämä ihanaksi. Sillävälin tahtoi hän säilyttää kiltin pojan hyvän nimensä eikä hän aikonut lausua vihaista eikä uhkaavaa sanaa sortajastaan.

Kahta päivää ennen edelläkerrottua lokakuunaamua oli Flint ostanut yhtä, toista tavaraa ja Fetlockin kanssa olivat he ne yhdessä kantaneet Flintin majaan. Siinä joukossa oli laatikollinen kynttilöitä, joka pantiin nurkkaan, tötteröllinen räjähdysruutia, joka pantiin laatikon päälle ja pieni tynnyri vuoriruutia, joka pantiin Flintin makuulaverin alle; sekä suuri käärö sytytyslankaa, joka ripustettiin naulaan. Fetlock teki sen johtopäätöksen, että nyt oli Flintin koekaivos ehtinyt niin syvälle, että täytyy ruveta räjähdyttelemään. Hän oli ennen katsellut räjähdyttämistä ja käsitti vähin miten se tapahtuu, mutta apumiehenä hän ei ollut koskaan ollut. -- Ja oikein hän olikin arvannut; nyt ruvettiin räjäyttämällä kaivosta syventämään. Aamusella kantoivat he sytytyslangan, porat ja ruudit kaivokseen. Se oli nyt 8 jalan syvyinen, joten sinne laskeutumista ja sieltä nousemista varten käytettiin pieniä tikapuita. He laskeusivat kaivokseen ja Fetlock sai käskyn pidellä poraa, mutta hän ei saanut mitään neuvoja siitä, miten hänen sitä pitäisi pidellä. Flint rupesi poraamaan. Hän iski kerran moukarilla ja pora lensi pojan kädestä -- sehän oli aivan luonnollista.

"Sinä syyhyinen neekeripoika, silläkö tavalla poraa pidetään! Ota se käteesi. Pidä sitä suorassa! Noin, pidä hiljaa nyt. Opetan, sinua, pirun penikka!"

Tunnin perästä oli reikä valmis.

"No, lataa nyt reikä!"

Poika rupesi kaatamaan ruutia reikään.

"Pähkäpää!"

Poika sai niin mahtavan korvatillikan, että hän reiskahti kylelleen.

"Nouse ylös! Vai siellä ryömit! No, pistä sytytyslanka _ensiksi_ reikään. Nyt pane ruutit. Hei, riittää, riittää! Aijotko täyttää koko reijän? Kaikista paksupäisistä porsaista, joita olen nähnyt, olet sinä..., nyt tuki soraa reikään. Tuki tiukempaan, tuki, tuki! Ja nyt mene helvettiin, tieltä pois!" Hän tempasi raudan käteensä ja painoi itse panoksen syvempään, kiroillen ja sadatellen kuin vihainen noita. Sitten sytytti hän johtolangan, kiipesi kaivoksesta ja juoksi viisikymmentä metriä sivulle, Fetlock kintereillään. Siellä he odottivat muutamia minuutteja, sitten lensi mahtava patsas savua ja kiviä korkealle ilmaan, kovasti räjähtäen; hetken kuluttua sateli alas koko joukko kiviä ja taas oli kaikki hiljaista.

"Soisinpa, että sinä olisit lentänyt mukana", puhui isäntä.

Taas menivät he kaivokseen, raivasivat pois tieltä kivet ja sirut, porasivat uuden reijän ja täyttivät sen uudella panoksella.

"Kuule, kuinka paljo sytytyslankaa aijotkaan tuhlata? Etkö tiedä, minkäverran lankaa tarvitaan."

"En."

"Vai et _tiedä!_ Sinunlaistasi en ole eläissäni nähnyt!"

Hän kiipesi kaivoksesta ja huusi alas pojalle:

"No, pölkkypää, sinnekö jäät koko päiväksi? Katkase lanka ja sytytä pätkä!"

Vavisten poika vastasi:

"Niin, mutta enhän..."

"Uskallatko vastustella minua? Lanka poikki ja sytytä!"

Poika totteli.

"No taivasten luoja! Yhden minuutin langan leikkasi! Soisinpa, että olisit..."

Raivossaan tempasi hän tikapuut kaivoksesta ja juoksi tiehensä. Poika kauhistui.

"Oi, Jumala! Auta, auta! Pelasta minut!" rukoili hän. "Oi, mitä voin tehdä! Mitä _voin_ minä tehdä?"

Hän vetäysi kaivoksen seinämälle, niin lähelle kuin taisi. Tuo sihisevä lanka sai äänen hänen kurkkuunsa tyrehtymään, hän pidätti hengitystään seisoi siinä voimatonna ja tuijotti: kolmen, neljän sekunnin kuluttua oli hän lentävä pieninä säpäleinä ilmaan. Mutta samalla syttyi hänessä ajatus. Hän hyppäsi langan luo, leikkasi poikki sen tuumanvertaisen pätkän, joka vielä oli reijän ulkopuolella, ja oli pelastettu.

Nyt kaatui hän maahan turtuneena ja puoleksi taidotonna kauhusta; hänen voimansa oli taittunut, vaan hän lausui itsekseen rajulla riemulla:

"Hän opetti minua. Tiesinhän, että joku keino löytyy, kunhan vaan odotan."

Viiden minuutin perästä hiipi Buckner kaivokselle levottoman näköisenä ja kurkisti alas. Hän näki mitä oli tapahtunut ja ymmärsi. Nyt laski hän tikapuut kaivokseen ja poika kiipesi niitä myöten vaivaloisesti ylös. Hän oli kuolonkalpea. Häntä katsellessaan kävi Buckner vielä enemmän hämilleen ja hän lausui katuvaisella ja säälivällä ilmeellä, joka teki hänet kömpelön ja oudon näköiseksi:

"Se oli erehdys, ymmärräthän sen. Elä puhu siitä kenellekään, minä olin niin kiihkossani enkä tiennyt mitä tein. Sinä et ole terveen näköinen, olet tänään jo tarpeeksi työtä tehnyt, mene majaani, syö ja pane nukkumaan. Oli tulla tapaturma, ymmärräthän sen, kun minä olin niin innoissani."

"Pahasti säikähdin", sanoi poika mennessään, "mutta opin siitä jotakin, joten en soisi erehdyksen jääneen tapahtumatta."

"Hiton helppo tuota on tyydyttää!" jupisi Buckner itsekseen katsellessaan pojan poistumista. "Saas nähdä, puhuuko hän siitä kenellekään? Tietysti hän sen tekee. Soisinpa, että olisin tappanut hänet."

Poika ei käyttänyt joutoaikaansa lepoon, vaan työhön. Tiheä pensaikko peitti vuoren rinteen aina Flintin majalle asti; enimmät Fetlockin toimet tapahtuivat tässä pimeässä pensaikossa, loput suoritti hän omassa makuukojussaan. Vihdoin oli kaikki valmista ja hän virkkoi:

"Jos hän epäilee, että aijon käydä hänestä konttia kantamaan, niin hän jo huomenna siitä epäilyksestään pääsee. Hän on näkevä, että minä yhä olen sama hiljainen lammas mikä aina olen ollut -- huomenna ja sitä seuraavana päivänä. Mutta ylihuomeniltana on hän ollutta ja mennyttä, eikä kukaan ole koskaan aavistava, miten se on tapahtunut ja kuka sen on tehnyt. Itse hän minulle keinon neuvoi, -- se on hauskinta kaikesta."

V

Seuraava päivä tuli ja meni.

Ilta on jo kulunut lähelle puolta yötä, viiden minuutin perästä uusi päivä alkaa. Ollaan ravintolan biljardihuoneessa. Työmiehiä istuu siellä yksinkertaisissa puvuissaan, leveälierisissä hatuissa, housunlahkeet saapasvarsissa, toisilla puserot, toisilla takit; he ovat ryhmittyneet rautakamiinan ympäri, joka punaisena hehkuu ja levittää ympärilleen suloista lämpöä; biljardipallot paukkuvat, muuta ääntä ei kuulu sisällä -- ulkopuolella vinkuu myrsky silloin tällöin. Miehet ovat ikävystyneen näköiset, he ikäänkuin odottavat jotakin. Karkealuinen, leveäharteinen, keski-ikäinen kaivostyömies, jolla on harmahtava poskiparta, tympäsevät kasvot ja epäystävälliset silmät, pyöräyttää sytytyslankakäärön käsivarrelleen, kokoo muutamia muita työkalujaan ja lähtee tiehensä sanaakaan virkkaamatta kenellekään, jäähyväisiä yhdellekään sanomatta. Se on Flint Buckner. Kun ovi hänen mentyään sulkeutuu, syntyy huoneessa vilkas surina.

"Se on täsmällisin mies mitä koskaan olen nähnyt", virkkoi Jake Parker, seppä; "kun hän menee, tietää jokainen kelloaan katsomatta, että on puolenyön aika."

"Se onkin tietääkseni hänen ainoa avunsa", virkkoi Peter Hawes, kaivostyömies.