Part 1

SALAPOLIISIJUTTU SEKIN Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

MARK TWAIN

Suomentanut

Santeri Ingman [Ivalo]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

Salapoliisijuttu sekin. Kullankaivaja kertoo. Lääke vilustumista vastaan. Kuoleman sinetti. Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.

Salapoliisijuttu sekin.

Ensimmäinen osa.

Ei pidä koskaan tehdä pahaa kun ihmiset näkevät.

I

Ensimmäinen näytös tapahtuu maalla, Virginiassa; aika 1880. Siellä on vietetty häät. Kaunis, jotenkin varaton nuori mies on nainut rikkaanlaisen nuoren tytön -- on rakastuttu ensi silmäyksellä ja vietetty kiireiset häät, häät, joita tytön isä, leskimies, kovin vastusteli.

Sulhanen, Jakob Fuller, on 26 vuoden ikäinen mies, vanhaa arvossapidettyä perhettä, joka Jaakko kuninkaan karkottamana on paennut pois Englannista -- niin kertovat ihmiset. Morsian on 9-vuotias ja kaunis. Hän on vilkas, kiivas, runollinen, äärettömän ylpeä ylhäisestä suvustaan ja intohimoisesti rakastunut nuoreen aviomieheensä. Siksi uhmaili hän isänsä kieltoa vastaan, kärsi hänen nuhteensa, kuunteli ääneti hänen varoittavia ennustuksiaan ja lähti hänen kodistaan ilman siunausta, onnellisena, kun siten sai osottaa rakkautensa runsaan määrän.

Mutta hääpäivän jälkeisenä aamuna tapahtui hänelle surullinen yllätys. Hänen miehensä työnsi hänen hyväilevän kätensä syrjään ja virkkoi:

-- Istu. Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Rakastin sinua, ennenkuin pyysin isältäsi kättäsi. Hänen kieltoaan en valita, -- sen olisin aina kestänyt. Mutta se, minkä hän sinulle minusta on sanonut, se minua sapetti. Elä virka mitään, tiedän hyvin mitä hän on sinulle sanonut, olen kuullut sen luotettavasta lähteestä. Hän lausui m.m., että minun luonteeni muka kuvastuu kasvoistani, että olen petturi, silmäinpalvelija ja pelkuri sekä raaka, sydämmetön ihminen. Hän sanoi kasvojani "valkoisen orjuuden merkkileimaksi". Jokainen muu minun sijassani olisi mennyt hänen luokseen ja ampunut hänet. Niin aijoin jo minäkin tehdä, mutta silloin syntyi minussa parempi ajatus: minun pitää häpäistä hänet, särkeä hänen sydämmensä, tappaa hänet tuuma tuumalta. Mitenkäkö sen teen? Sen saat nähdä siitä tavasta, miten kohtelen sinua, joka olet hänen epäjumalansa. Menin naimisiin sinun kanssasi ja sitten, -- maltahan, saathan nähdä!

Siitä hetkestä asti kärsi nuori vaimo kolmen kuukauden ajan kaikki ne loukkaukset, kaiken sen raakuuden, joita mies uutteralla miettimisellä keksi; ruumiillista rääkkäystä vain ei. Mutta vaimon ylpeys kesti sen kaiken ja hän kätki salaa kaikki kärsimyksensä. Väliin virkkoi hänen miehensä: "Miksi et mene isäsi luo kertomaan miten sinua kohtelen?" Ja hän keksi yhä uusia kidutuskeinoja, käytti niitä ja kysyi taas. Vaimo yhä vastasi: "Minulta isäni ei saa tietää mitään." Ja hän pilkkasi miehensä halpaa sukua, sanoi olevansa orjan orja -- mies saa vaikka tappaa hänet, mutta taipumaan hän ei häntä saa -- siihen ei orjan luonto kykene. Niin kului kolme kuukautta. Ja niiden kuluttua virkkoi aviomies synkällä, merkitsevällä katseella: "Olen koettanut kaikkea paitsi yhtä." Ja sitten hän odotti vastausta. "Koeta sitäkin", lausui vaimo, ja käänsi pilkaten hänestä päänsä.

Sinä yönä nousi mies kello kaksitoista vuoteeltaan, puki päälleen vaatteensa ja virkkoi:

"Nouse ja pukeudu!"

Vaimo totteli niinkuin tavallisesti sanaakaan sanomatta. Mies talutti hänet puolen englannin peninkulman päähän talosta ja sitoi hänet puuhun yleisen maantien varrelle; nainen ponnisti vastaan ja huusi, mutta mies vain sitoi kovempaan. Sitten pani mies palikan hänen suuhunsa, löi häntä kasvoihin nahkaruoskallaan ja usutti koiransa häntä repimään. Nämä repivät vaatteet vaimon päältä, niin että hän jäi siihen puolialastomaksi. Silloin kutsui mies koiransa pois ja virkkoi:

"Täältä ohikulkijat sinut löytävät. Kolmen tunnin perästä rupee tästä ihmisiä liikkumaan ja he kyllä levittävät jutun, -- ymmärräthän. Hyvästi. Nyt olet minut viimeisen kerran nähnyt."

Mies poistui. Nainen ähki itsekseen:

"Minä synnytän lapsen -- _hänelle!_ Jumala suokoon, että siitä tulisi poika!" --

Talonpojat päästivät hänet aamulla irti ja levittivät juttua, niinkuin luonnollista on. Koko seudun teki mieli raastaa käsiinsä tuo julma mies ja lynkata hänet, vaan hän oli paennut. Nuori nainen kätkeytyi isänsä taloon ja isä kätkeytyi sinne myös eikä ottanut vastaan ketään. Hänen ylpeytensä oli murtunut, hänen sydämmensä särkynyt; hän kuihtui pois päivä päivältä ja hänen tyttärensäkin iloitsi, kun kuolema hänet vihdoin vapautti.

Sitten möi nuori nainen isänsä tilan ja muutti pois.

II

V. 1886 asui nuori nainen vaatimattomassa talossa erään syrjäisen kylän laidassa New-Englannissa, eikä ollut hänellä seuranaan muita kuin pieni, viisivuotias poika. Itse hän teki kaikki työt; hän karttoi ulkomaailmaa eikä ollut hänellä ketään tuttavata. Eikä teurastaja tai leipuri tai muut, joilta hän elintarpeitaan osti, tienneet kertoa hänestä muuta, kuin että hänen nimensä oli Stillman ja että lapsella oli nimenä Archy. Mistä hän oli, sitä ei kukaan ollut keksinyt, mutta sanottiin hänen puhuvan etelävaltioiden murretta. Lapsella ei ollut leikkitovereita ja äitinsä häntä opetti. Hän opetti häntä ahkerasti ja viisaasti ja oli tuloksiin tyytyväinen, olipa niistä vähän ylpeäkin. Eräänä päivänä sanoi Archy:

"Äiti, olenko minä niinkuin muut lapset?"

"Olet, tietysti, miksi sitä kysyt?"

"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo kulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo paljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä ollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää, että postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun vainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää ja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?"

Nuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: "Siinä on hänen syntymänsä tunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua." Hän puristi poikaa hellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi: "Jumala on tien osottanut!" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän läähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: "Nyt olen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika pimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän." Hän pani pojan istumaan tuolille ja puhui hänelle:

"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä asiasta."

Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä pikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän seinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten tuli hän taas alas ja virkkoi:

"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne nyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa."

Poika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.

"Oliko sinun niitä vaikea löytää?"

"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi."

Sillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia kirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun numeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan palattua hän virkkoi:

"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko voivasi keksiä, mitä olen tehnyt?"

Poika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli käsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.

Silloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:

"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut, että sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut ihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut ihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos ihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi lapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä tässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo välttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja jalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi vuoksi, ymmärräthän."

Poika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.

Koko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia, ehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria. Mutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman helvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua eikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla liikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri tavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: "Hän särki isäni sydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa musertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, -- olen sen löytänyt!"

Illan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi kokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin saakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen ja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten lähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne löysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.

Siitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli: "Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia." Useimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän rupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita nuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen ja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja iloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen pehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa vikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on korvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli äidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja kestävää kuin hänen ystävyytensä, -- ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää. --

Vuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään sulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli vasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että hänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että poika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota äiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten kertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman katkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän lausui:

"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän luonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet käsiini ja tapan hänet."

"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä velvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa karvaakaan hänen päästään."

Poika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui:

"Sinä olet minun maailmani, sinun toivosi on minun lakini ja iloni. Sano minulle, mitä tulee minun tehdä ja minä teen sen."

Äidin kasvot säteilivät tyytyväisyyttä ja hän virkkoi:

"Sinun täytyy lähteä matkoille ja ottaa hänestä selko. Olen tuntenut hänen lymypaikkansa jo monta vuotta; hain häntä kuudetta vuotta ja paljo rahoja siihen käytin, mutta keksinpä hänet lopuksi. Hän on kaivoksen omistaja Coloradossa ja varakas mies. Hän asuu Denver'issa. Hänen nimensä on Jacob Fuller. Niin... ensi kerran nyt lausun hänen nimensä tuon unhottumattoman yön jälkeen. Ajattele, tuo nimi olisi voinut olla sinun, ellen olisi vapauttanut sinua siitä häpeästä ja antanut sinulle toisen, rehellisemmän nimen. Sinun tulee ajaa hänet pois siltä paikkakunnalta, sinun tulee uudelleen seurata hänen jälkiään ja ajaa häntä takaa taas, uudelleen ja uudelleen, säälimättä, väsymättä. Sinun tulee myrkyttää hänen elämänsä, täyttää sen salaperäisellä kammolla, upottaa sen toivottomuuteen ja väsymykseen, saattaa hänet toivomaan kuolemaa ja rohkeutta tehdäkseen itsemurhan. Sinun tulee tehdä hänestä uuden kiertelevän juutalaisen; hänen ei pidä koskaan enää saada levätä, hänellä ei pidä koskaan olla sielun rauhaa eikä tyyntä unta. Sinun pitää seurata häntä varjona, riippua hänestä kiinni, vainota häntä, kunnes olet musertanut hänen sydämmensä, niinkuin hän musersi isäni sydämen ja minun."

"Tottelen sinua, äitini."

"Uskon sen, lapseni. Kaikki alustavat toimet ovat suoritetut, kaikki on valmista. Tässä on sinulle matkarahat; elä säästä kustannuksia, rahoista ei ole puutetta. Väliin voit tarvita valepukuja. Sellaisia olen sinulle hankkinut sekä muitakin tarpeita." Hän otti kirjoituspöytänsä laatikosta useita paperilehtiä. Niihin oli koneella kirjoitettu seuraavat sanat:

10,000 dollarin palkinto.

Luullaan, että muuan henkilö, jota kaivataan eräässä itäisistä valtioista, oleskelee täällä. Vuonna 1880 sitoi hän yöllä nuoren vaimonsa puuhun maantien varrelle, löi häntä kasvoihin nahkaruoskalla, usutti koiransa repimään hänen vaatteensa ja jätti hänet alastomaksi siihen. Sen tehtyään pakeni hän maasta. Eräs vaimon sukulainen on seitsemäntoista vuoden kuluessa häntä etsinyt. Osote ..., poste restante. Yllämainittu rahasumma maksetaan käteisesti sille, joka suullisessa keskustelussa ilmoittaa hakijalle rikoksentekijän osotteen.

"Kun olet hänet löytänyt ja perehtynyt hänen hajuunsa, pitää sinun yöllä mennä ja liimata yhden näitä ilmoituksia sen talon seinälle, jossa hän asuu, ja toisen postikonttorin tai muun yleisen laitoksen seinälle. Siitä tulee yleinen puheenaine paikkakunnalla. Anna hänelle ensiksi muutamia päiviä aikaa, että hän ehtii saada omaisuutensa myödyksi edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Hän on vähitellen, mutta varmasti, köyhdytettävä; heti hän ei saa köyhtyä, sillä siten hän voisi joutua epätoivoon ja menettää terveytensä, ehkäpä tehdä itsemurhankin."

Äiti otti vielä kolme, neljä muuta koneellakirjoitettua paperia pöytälaatikostaan -- kaikki samanlaisia -- ja luki niistä yhden.

..., ..., 18..

Jakob Fullerille.

Teillä on ... päivää suorittaaksenne asianne. Tällä ajalla teitä ei häiritä ... kuun ...päivään saakka kello ... Silloin teidän täytyy olla poissa. Jos te vielä sanotun tunnin jälkeen olette paikkakunnalla, panen kaikkiin sopiviin paikkoihin ilmoituksen, jossa on seikkaperäinen selonteko rikoksestanne ynnä päivämäärä ja paikan nimi sekä kaikki muut nimet, siinä joukossa teidänkin nimenne. Elkää peljätkö ruumiillista pahoinpitelyä; sitä teille ei uhata. Vaan te olette saattaneet vanhan miehen onnettomaksi, tuhonneet hänen elämänsä ja musertaneet hänen sydämmensä. Minkä hän on kärsinyt, sen tekin saatte kärsiä.

"Elä kirjoita mitään nimeä alle. Hänen täytyy saada tämä kirje ennenkuin hänellä on mitään tietoa tuosta luvatusta palkkiosta, ennenkuin hän on noussut ylös aamulla, sillä muuten hän heti pakenee ottamatta rahojakaan mukaansa."

"En unhota sitä."

"Aluksi tarvitset ainoastaan nämä kaavat, -- niiden kerran vain käyttäminen on ehkä jo tarpeeksi. Sittemmin kun tahdot, että hänen taas tulee poistua joltakin paikkakunnalta, toimitat hänelle yhden tällaisen paperin, jossa ovat vain seuraavat sanat:

"Lähtekää! Teillä on ... päivää käytettävänänne."

"Minä tottelen -- tottelen varmasti."

III

Ote kirjeestä äidille.

Denver huhtik. 3 p. 1897.

Olen nyt useita päiviä asunut samassa hotellissa kuin Jacob Fuller. Tunnen hänen hajunsa; voisin hakea hänet kymmenestä jalkaväkirykmentistä ja löytää hänet. Olen usein ollut hänen lähellään ja kuullut hänen puhuvan. Hänellä on hyvä vuorikaivos ja siitä hänellä on kauniit tulot, mutta rikas hän ei ole. Kaivosta hoitamaan hän on hyvin harjaantunut, sillä hän on alkanut olemalla kaivostyömies. Hän on iloluontoinen ihminen, eletyt kolmeviidettä vuotta eivät häntä rasita; voisi luulla häntä nuoremmaksi, noin 36 tai 37 vuoden ikäiseksi. Uusiin naimisiin hän ei ole mennyt vaan sanoo olevansa leskimies. Yhteiskunnassa on hänellä hyvä asema, hänestä pidetään paljo jo yleisesti ja hänellä on monta ystävää. Minuakin hän miellyttää; isän veri kai minussa sen vaikuttaa. Niin sokeita, järjettömiä ja mielivaltaisia voivat useat luonnonlait olla, sellaisia ne kai ovatkin useimmat! Tehtäväni on täten nyt käynyt minulle raskaaksi -- sen ymmärrät kai, äiti, ja suot sen minulle anteeksi. Hehkuni on sammunut enemmän kuin tahtoisin tunnustaa. Mutta toimeni siltä suoritan. Joskin iloni on vaalennut on velvollisuuteni jälellä, enkä aijo häntä säästää.

Onneksi herää minussa inho kun ajattelen, että hän, joka tuon ilettävän rikoksen teki, oli ainoa, joka ei siitä joutunut kärsimään. Tuon opetuksen kautta on hänen luonteensa ilmeisesti parantunut ja tämä muutos on tehnyt hänestä onnellisen miehen. Hän, vihollinen, ei kärsi mitään; sinä, viaton, lannistut kärsimyksiisi. Mutta ole rauhassa, äiti, hän saa kyllä osansa hänkin.

* * * * *

Silver Gulch, toukok. 19 p.

Liimasin seinille ensimmäisen ilmoituspaperin sydänyöllä huhtik. 3 p:ää vastaan. Tuntia myöhemmin pistin toisen paperin hänen ovenraostaan sisälle ja käskin hänen lähteä Denver'istä huhtik. 14 p. viimeistään klo 11,50 illalla.

Joku sanomalehden uutisenurkkija varasti yhden ilmoituslippujani jo yöllä, haki toisetkin ja hankki siten arvokkaan uutisen lehteensä -- millekään muulle lehdelle niitä ei riittänyt. Hänen lehtensä, kaupungin etevin, painatti siis ilmoitukseni seuraavana aamuna lihavilla kirjaimilla ensimmäiselle sivulleen ja kirjoitti palstan pituisen, kuumaverisen lausunnon asiasta, haukkuen tuota heittiötä. Kirjoitus päättyi siihen, että lehti omasta puolestaan lisäsi 1,000 dollaria meidän määräämään palkkioon. Täkäläiset sanomalehdet ymmärtävät esiintyä auliisti, se kannattaa.

Aamiaisen aikaan hotellissa istuin tavallisella paikallani, jonka olin valinnut niin, että saatoin nähdä Fullerin kasvot; ja tarpeeksi lähellä häntä istuin myös kuullakseni, mitä hänen pöydässään puhuttiin. Huoneessa oli 75-100 henkeä ja kaikki puhuivat ilmoituslipuistani ja sanoivat toivovansa, että tuntemattoman hakijan onnistuisi löytää roisto ja vapauttaa kaupunki siitä häpeästä, että hän on siellä, -- esimerkiksi ampumalla hänet.

Kun Fuller tuli sisään hotelliin oli hänellä lähtökäsky rutistettuna toisessa kädessä ja toisessa päivän sanomalehti ja viilsipä suorastaan sydäntäni nähdä hänet. Kaikki hänen iloisuutensa oli kadonnut ja hän oli vanhan ja laihan ja kalpean näköinen. Ja ajatteles sitten, äiti, mitä kaikkea hän sai kuulla. Hänen omat, pahaa aavistamattomat ystävänsä käyttivät hänestä nimityksiä ja laatusanoja itsensä pirun sanakirjasta. Ja hänen täytyi _hyväksyä_ kaikki nämä arvostelut ja yhtyä niihin kaikin puolin. Mutta nuo hyväksyvät sanat maistuivat karvailta hänen suussaan, sitä hän ei voinut minulta salata, ja selvästi näin, että hänellä ei ollut ruokahalua, hän vain hiukan maisteli ruokia, mutta ei voinut syödä. Vihdoin virkkoi eräs pöytävieraista:

"Onhan hyvin todennäköistä, että asianomainen on täällä salissa ja kuulee, mitä tässä kaupungissa ajatellaan tuosta halpamielisestä roistosta. Sitä toivon."

Oli kamalaa nähdä, kuinka Fuller vääntelihe ja peljästyneenä katseli ympärilleen. Eikä hän sitä kauemmin kestänyt, hän nousi ja läksi.

Seuraavina päivinä levitti hän tiedon, että hän oli Meksikosta ostanut kaivoksen ja että hän aikoi myödä kaiken omaisuutensa matkustaakseen sinne mitä pikimmin itse kaivoksiaan nähdäkseen. Hyvin hän asiansa suoritti; hän puhui, että hän kaivoksestaan vaati 40,000 dollaria, siitä neljännen osan rahassa ja loput arvopapereissa; mutta koska hän oli suuressa rahantarpeessa saadakseen uuden kaivoksensa maksetuksi, halvensi hän hinnan jos sai kaikki rahana. Hän suostui myömään kaikki 30,000 dollarilla. Ja arvaappas, mitä hän sitten teki. Hän pyysi pankista paperirahaa, väitti, että meksikolainen myöjä on itsepäinen mies, joka mieluummin ottaa vastaan seteleitä kuin kultaa tai vekseleitä. Tämä oli ihmisten mielestä merkillistä, sillä helpostihan vekselin olisi saanut rahaksi vaihdetuksi -- siitä merkillisestä jutusta paljo puhuttiin, mutta ainoastaan päivän. Sen pitempää aikaa ei mistään asiasta puhuta Denverissä.

Vahdin häntä koko ajan. Heti kuin myönti oli tapahtunut ja kauppasumma oli maksettu -- se tapahtui huhtik. 11 p:nä -- rupesin seuraamaan Fullerin jälkiä, en kadottanut häntä hetkeksikään. Samana iltana -- ei, oli jo 12:s päivä, sillä aika oli kulunut ohi puolenyön -- seurasin häntä kunnes hän meni huoneeseensa, joka oli hotellissa saman käytävän varrella missä minun, neljä ovea vain välillä; sitten menin omaan huoneeseeni ja pukeusin likaseen päivätyöläispukuuni, maalasin kasvoni ruskeiksi ja istuskelin huoneessani pimeän päässä; oveni oli raollaan ja vieressäni sohvassa oli laukku, jossa oli puhtaat vaatteet. Epäilin näet, että lintu aikoi lentää tiehensä. Puolen tunnin kuluttua menikin vanha akka oveni ohi, kädessään laukku; tunsin tuon tuttavan hajun ja seurasin häntä laukkuineni -- se oli näet Fuller. Hän lähti hotellista sivuportin kautta ja kääntyi nurkasta autiolle kadulle, käveli kolmen korttelin ohi sateessa ja pimeässä ja nousi sitten kahden hevosen vetämiin umpinaisiin vaunuihin, jotka tietenkin häntä odottivat. Minä istahdin (kutsumattomana) tavaralaatikolle vaunun taa ja niin sitä mentiin hyvää kyytiä. Ajettiin kymmenen englanninpenikulmaa. Sitten pysähdyttiin eräälle rautatieasemalle. Fuller nousi pois ja istahti syrjään asema-sillalta ja sen valaistuksesta odottamaan. Minä kuljin edestakaisin ja pidin pilettiluukkua silmällä. Fuller ei ostanut pilettiä enkä minäkään. Nyt tuli juna ja hän nousi erääseen vaunuun. Minä nousin samaan vaunuun, mutta toisesta päästä, ja istahdin hänen selkänsä taakse. Kun hän oli maksanut konduktöörille ja ilmaissut menopaikkansa, siirryin minä koko joukon edemmäs, ja kun konduktööri tuli minun luokseni, ostin minä piletin samalle asemalle -- noin sata englanninpenikulmaa länteen päin.

Viikon ajan hän minua sitten kuljetti sinne ja tänne. Hän poikkesi paikasta toiseen, mutta kulki kumminkin aina länttä kohden; ensimmäisen matkapäivän jälkeen hän ei enää ollut nainen vaan mies. Hän esiintyi työmiehenä niinkuin minäkin ja hänellä oli tuuhea poskiparta. Hänen valepukunsa oli mainio ja hän esiintyi siinä aivan vapaasti, olihan hän aikoinaan ollutkin päiväpalkkalainen. Lähimmät ystävätkään eivät olisi häntä tunteneet. Vihdoin pysähtyi hän tänne, vähäiseen kaivospaikkaan Montanassa. Hän asuu pienessä mökissä ja kulkee joka päivä hakemassa metallisuonia, viipyy poissa koko päivät ja välttää seuraa. Minä asun kaivosmiesten majatalossa, ja se on kamala paikka, -- sängyt, ruoka, likaisuus, kaikki on hirveätä.

Neljä viikkoa olemme täällä olleet ja sillä ajalla olen hänet vain kerran nähnyt, mutta joka ilta vainuan hänen jälkensä. Heti kun hän oli vuokrannut mökin, ajoin minä lähimpään kaupunkiin -- sinne on matkaa 50 peninkulmaa -- ja sähkötin Denverin hotelliin, että tavarani saisivat olla siellä, kunnes tulen niitä perimään. Täällä en tarvitse muuta kuin yhden varavaatekerran ja sehän minulla on matkassani.

* * * * *

Silver Gulch, kesäk. 12 p.