Part 9

-- Kuka sen tietää, sanoi hän. -- Se oli hirveä juttu. Mies, Dagnyn isä siis, tuomittiin kuolemaan. Mutta rangaistus lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Hän kamppailee nyt viimeisiä päiviään. Mutta ennenkuin hän astui elävältä hautaansa, vankilaan, tuli hänen monivuotinen ystävänsä Holger ja nosti hänen hartioiltaan raskaan taakan ottamalla luokseen hänen lapsensa. Holger lupasi ottaa tytön omaksi lapsekseen ja pitää tapahtuman ankarasti salassa. Onneton mies ajatteli, että jos Holger ottaisi tytön ainoastaan kasvatikseen, niin lapsi ennemmin tai myöhemmin tahtoisi saada tietää, ketkä hänen todelliset vanhempansa olivat, eikä silloin kannattaisi koettaa peitellä häneltä totuutta. Jotta tyttö paran nuoruus säästyisi sellaiselta varjolta, lupasi Holger kunniasanallaan säilyttää salaisuuden.

Mutta sitten eräänä päivänä ilmestyy tänne tuo roisto vanhoine papereineen. Hän oli asianajajan poika, miehen, joka aikoinaan oli ollut tekemisissä Dagnyn isän kanssa ja joka siten oli päässyt osalliseksi juttuun. Hän oli tunnoton keinottelijatyyppi. Olen saanut tietooni, että hänen kerran oli pakko karata Amerikkaan erään häpeällisen vekselijutun johdosta. Isänsä kuoltua hän tuli takaisin. Mutta tuolla rajattomien mahdollisuuksien maassa hän lienee oppinut, miten voi käyttää hyödykseen asiapapereita, joista riippuu kokonaisen perheen onni ja menestys.

-- Miksei häntä pantu kiinni kiristämisestä?

-- Nyt se on joka tapauksessa myöhäistä, ja elossa ollessaan hän muuten esiintyi erittäin ovelasti. Hänellä oli aina kunniallisuuden ja hienotunteisuuden naamio kasvoillaan, ja hän aloitti suhteensa everstiin ilmoittamalla, että kun nämä paperit nyt kerran olivat joutuneet hänen haltuunsa, ei hän voinut olla oman turvallisuutensa vuoksi antamatta asianomaisille tietoa niiden olemassaolosta. -- Niin oli kivi alkanut vieriä, ja mies kävi päivä päivältä vaativammaksi esiintymisessään, ja näyttääpä siltä, että hän aikoi pakoittaa Dagnyn naimisiin kanssaan saadakseen kadotetun yhteiskunnallisen asemansa sillä keinoin takaisin.

Eversti Holger teki virheen. Hänen olisi luonnollisesti pitänyt heti kääntyä sinun puoleesi. Mutta hän käsitti väärin sinun ankaran ja hiljaisen olemuksesi ja luuli tekevänsä omantuntonsa mukaisesti, kun ilmoitti asian Dagnylle. Tämän hän teki eräänä aamupäivänä. Ja siinä sinulla on selitys, miksi tyttö niin äkkiä muuttui. Heidän neuvottelujensa ensi tuloksena oli päätös, että kihlaus oli purettava, ainakin siksi, kunnes kysymys olisi tavalla tai toisella selvitetty. Minä uskon lujasti, ettei asian järjestäminen olisi kohdannut mitään mainittavia vaikeuksia. Mutta sitten eversti joutui hyökkäyksen uhriksi. -- Ystäväni, voitko antaa Dagnylle anteeksi, että hän silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen ajan epäili sinua?

-- Minä annan kaikki hänelle anteeksi, sanoi ratsumestari. -- Hän lienee kärsinyt hirveästi.

-- Hän on paljon kärsinyt, vastasi Asbjörn Krag, mutta nyt hän on tyynempi, kun olen saanut hänet vakuutetuksi, etteivät nuo hyökkäykset ole missään yhteydessä tämän asian kanssa.

-- Niin, nuo hyökkäykset, puuttui ratsumestari puheeseen, -- ne käyvät tämän jälkeen entistä arvoituksellisemmiksi. Nyt en toden totta näe pienintäkään selityksen mahdollisuutta.

Asbjörn Krag katsoi kelloaan.

-- Koska olen pidättänyt sinua näin kauan tällä selitykselläni, sanoi hän, sallit ehkä, että odotan vielä muutaman minuutin, ennenkuin näytän sinulle murhaajan.

-- Miksei nyt heti? Hän saattaisi sillävälin päästä pakoon...

-- Hän ei pakene, vastasi Asbjörn Krag.

-- Mutta mitä sinä sitten odotat?

-- Odotan sanantuojaa asemalta. Kuten tiedät, menee pikajuna tästä ohi kello puoli kaksi. Se ei tavallisesti pysähdy, mutta minä olen pyytänyt, että se tällä kertaa pysähtyy asemalle.

-- Kuka siinä tulee?

-- Muuan poliisikonstaapeli Kristianiasta.

-- Mitä varten? kysyi ratsumestari. -- Avustamaanko murhaajan vangitsemisessa?

-- Ei suinkaan, vastasi Krag. -- Hän vain tuo minulle erään paperin. Ja tämä paperi on ketjun viimeinen rengas.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Nyt hän tulee.

Ratsumestari seisoi aivan tyrmistyneenä Asbjörn Kragin kertomuksen kuultuaan. Mutta samalla hän ymmärsi, ettei kohtalonsa näyttänyt enää yhtä toivottomalta kuin ennen.

Salapoliisi katsoi taas kelloaan.

-- Juna tuli viisikolmatta minuuttia sitten, sanoi hän. -- Mies voi saapua millä hetkellä hyvänsä.

Hän meni särjetyn ikkunan ääreen ja kuulosteli. Kaukaa tieltä kuului rattaiden räminää.

-- Ellen erehdy, sanoi Krag, on hän juuri tulossa.

Rye, joka oli ankarassa jännityksessä, tuli Kragin viereen kuuntelemaan.

-- Etkö pelkää seisoa tässä valossa? kysyi hän.

-- Mitä tarkoitat?

-- Ulkoahan voidaan nähdä meidät molemmat.

-- Se on totta, vastasi Asbjörn Krag. -- Jos siellä nyt olisi joku meidän verivihollisemme, niin olisimme oivallisena maalitauluna.

Ratsumestari vetäytyi syrjään.

-- Minähän sanoit, että salaperäinen murhaaja hiiviskelee talon ympärillä. Tämä on uhkapeliä, elleivät kaikki johtolangat ole sinun kädessäsi.

-- Sitä en ole sanonut.

-- Mutta sinähän vain odotat apulaistasi vangitaksesi murhaajan.

-- Sitäkään en ole sanonut, vastasi Asbjörn Krag. -- Olen vain luvannut näyttää sinulle murhaajan.

-- Onko hän täällä?

-- On, hän on täällä.

Ratsumestari tuijotti pimeyteen ja tunsi väristyksen ruumiissaan.

Rattaiden räminä läheni.

-- Miehellä on kiire, sanoi ratsumestari. -- Minä kuulen kuinka hän hoputtaa hevosta.

Hetken kuluttua he saattoivat nähdä säkeniä, joita hevosen kaviot iskivät, ja vähän myöhemmin pyörähtivät rattaat pihaan.

Mies, viitta yllä, astui rattailta.

Asbjörn Krag ja Rye menivät pihalle poliisimiestä vastaan. Hevosesta valui hiki.

Asbjörn Krag puristi nuoren miehen kättä ja sanoi katsoen kelloaan:

-- Oivallista, te tulette viittä minuuttia aikaisemmin kuin olin laskenut.

Krag esitteli vastatulleen: konstaapeli Brenne pääkaupungin etsivästä osastosta.

Rye pyysi heitä astumaan työhuoneeseensa.

Hän silmäili mielenkiinnolla salkkua, joka oli miehen kainalossa.

-- Onko se järjestyksessä? kysyi Asbjörn Krag.

-- Luullakseni on, vastasi mies. -- Ainakin on asianlaita niinkuin te ilmoititte. Päällikkö...

Salapoliisi keskeytti hänet kädenliikkeellä.

-- Ei vielä, sanoi hän. -- Saanko nähdä papereita.

Apulainen ojensi hänelle salkun. Siinä osoittautui olevan vain yksi paperi. Rye vilkaisi paperiin.

-- Tuo näyttää minusta tutulta, mutisi hän epävarmasti, vaikken voi muistaa...

Asbjörn Krag pisti paperin takaisin salkkuun. Hän nyökkäsi tyytyväisen näköisenä.

-- Reilassa on, sanoi hän. -- Mennään nyt katsomaan murhaajaa.

Ratsumestari tapaili taas revolveriansa. Mutta ihmeekseen hän näki, että Krag teki päinvastoin: pani pois revolverinsa.

-- Sitä ei tarvita, sanoi hän.

-- Eikö sitä nyt tarvita? kysyi Rye.

-- Ei.

-- Mutta päättäen siitä, mitä täällä on tapahtunut, ei se näytä olevan mikään vaaraton olento.

-- Sinä erehdyt, vastasi Asbjörn Krag. -- Se on rauhallisin ja vaarattomin murhaaja, minkä kanssa olen koskaan joutunut tekemisiin. Ole hyvä ja käske väki koolle.

Ratsumestari huusi pehtoria, joka heti tuli juoksujalkaa. Hän oli vieläkin kalpeana kauhusta. Ja hänen jäljessään tulla huippi renkejä yksitellen.

-- Mihin nyt mennään? kysyi ratsumestari.

-- Talon läpi, vastasi Asbjörn Krag. -- Käy edellä, ystävä hyvä.

-- Kaikkien huoneiden läpikö?

-- Niin, kaikkien huoneiden läpi.

Ratsumestari kulki edellä, ja hänen jäljessään tulivat Krag, etsivän osaston mies ja pehtori.

Krag katseli uteliaana huoneita, tarkasteli ikkunoita siellä täällä ja katsoi kelloaan. Näytti siltä, että hän odotti sopivaa tilaisuutta ja että koko tämä vaellus oli pantu toimeen vain ajankuluksi.

Toiset seurasivat häntä silmillään.

Ensin käytiin kaikissa alakerroksen huoneissa, sitten yläkerroksessa, missä vierashuoneetkin olivat.

Ratsumestari sai aiheen mainita, että oli pantava kuntoon huone vastatullutta varten.

-- Ei tarvita, vastasi Asbjörn Krag. -- Kello on nyt kolme; kahden ja puolen tunnin päästä pikajuna kulkee tästä ohi. Luullakseni voimme järjestää niin, että Brenne ja minä lähdemme siinä.

-- Ja otatte roiston mukaanne, niinkö?

Mutta silloin Krag hymyili.

-- Emme. Murhaajan saat sinä pitää.

-- Minä? Mitä sinä sanot? Ei minulla ole paikkaa, mihin panna hänet.

-- Joutavia, vastasi Krag. -- Hän ei tietääkseni ole niin halukas pakenemaan kuin luulet. Jollet halua pitää häntä juuri täällä huoneissasi, niin voit panna hänet jonnekin muualle.

-- Minne sitten? Aittaanko ehkä?

-- Vaikka sinne, tahi talliin. Katsellaanpas niitäkin paikkoja.

He olivat nyt kulkeneet päärakennuksen kaikki huoneet, ja Krag oli sillävälin tehnyt huomioitansa. Jännitys oli toisissa kasvanut kasvamistaan, mutta Krag puolestaan näytti käyvän yhä levollisemmaksi.

Lähdettiin pihalle. Asbjörn Krag seisahtui kaivon luo ja tuijotti alas sysimustaan veteen.

-- Missä on kouru? kysyi hän.

Pehtori meni edellä ja avasi vajan oven.

Salapoliisi katsoi sisään. Hän seisoi avoimessa ovessa välittämättä vaarasta, joka oli mahdollinen, jos murhaaja oli vajassa.

Krag tyytyi siihen, että silmäili vajan sisustaa. Sitten hän pyysi pehtoria sulkemaan oven.

-- Nyt mennään navettaan, sanoi hän tyytyväisesti hieroen käsiään.

Kuljettiin navetan läpi, ja Krag tarkasti silmäänpistävällä mielenkiinnolla hinkaloita. Karja kalisteli levottomasti kytkyitään. Elukat eivät olleet tottuneet vierailuihin tällaiseen aikaan vuorokaudesta.

Kun navetta oli nähty, pyysi Krag, että käytäisiin talliakin katsomassa.

Ratsumestarin oivalliset hevoset herättivät Kragin huomiota. Talli näytti aivan erityisesti kiinnittävän hänen mieltään.

Kun herrat jälleen seisoivat pihalla, sanoi salapoliisi katsoen tasangolle päin:

-- Hyvät herrat, huomaan että minun täytyy ehdottaa ratsastusmatkaa.

-- Entä murhaaja? kysyi ratsumestari maltittomasti.

-- Nyt hän tulee, vastasi Krag.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Päivä koittaa.

-- Mutta oletko sinä oikeastaan löytänyt murhaajan? kysyi Rye. Hän oli sekä kummissaan että maltiton Asbjörn Kragin käytöksen johdosta.

-- Olen, vastasi salapoliisi. -- Olen löytänyt murhaajan, olen nähnyt hänet.

-- Ehkä olette puhutellutkin häntä? sutkautti pehtori viekasmaisesti hymyillen.

-- En ole puhutellut.

-- Missä saamme nähdä hänet sitten?

Salapoliisi teki käsivarrellansa liikkeen, mutta ei vastannut mitään. Viittaus saattoi yhtä hyvin merkitä, että murhaaja oli talon huoneissa kuin tallissa.

Rye kääntyi miltei toivottomana nuoren poliisiapulaisen puoleen.

-- Ymmärrättekö te tätä? kysyi hän.

Apulainen oli tähän asti pysytellyt vaatimattomasti syrjässä eikä ollut virkkanut sanaakaan. Nyt hän nyökkäsi.

-- Jos täällä on ihminen lyöty kuoliaaksi, sanoi hän, niin tiedän kuka sen on tehnyt.

-- Todellakin? ihmetteli pehtori. -- Ettehän te ole voinut seurata tapahtumia lähimainkaan niin hyvin kuin me. Ja meille tämä kaikki on arvoitusta.

Apulainen osoitti salkkua, jota vielä kantoi kainalossaan.

-- Mutta minä olen lukenut tämän paperin, sanoi hän.

Rye vain pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista.

Asbjörn Krag käveli vähän aikaa edestakaisin pihalla. Hän silmäili itäiselle taivaalle, missä näkyi heikko kajastus puiden latvojen yläpuolella. Päivä alkoi sarastaa.

-- Sammuttakaa lyhdyt, sanoi hän, meillä on jo tarpeeksi valoa.

Lyhdyt sammutettiin, ja ihmiset liikkuivat harmaassa pimeydessä kuin haamut.

-- Vielä on liian aikaista, sanoi salapoliisi; täytyy odottaa, kunnes tulee enemmän valoa. Kuuleppa, ystäväni, sanoi hän kääntyen ratsumestariin päin, -- etkö luule, että tulee sade aamupuoleen?

Ratsumestari katsoi häneen ihmeissään.

-- Sitä en luule, vastasi hän.

-- Mutta onhan maa jo ihan märkä ja ilma on kostea.

-- Se on kastetta.

Asbjörn Krag hymyili.

-- Luulen sittenkin, sanoi hän, että tulee sade, ja minä en ensinkään siedä kastumista. Olen jo muutenkin tarpeeksi vilustunut.

-- Voithan mennä lämpimään eteishalliin.

-- Mutta, näetkös, minäkin tahtoisin todenteolla nähdä murhaajan.

-- Tuleeko hän tätä tietä ehkä?

-- Tulee, nyt hän pian tulee. Saanhan lainata sadetakkiasi vielä kerran? En pane mielelläni terveyttäni vaaraan.

Ratsumestari antoi merkin pehtorille, joka heti lähti noutamaan sadetakkia.

Asbjörn Krag otti sen tyynesti yllensä. Ei näkynyt sateen merkkiäkään, mutta salapoliisi katseli edelleenkin pilviä ja vainusi kuin metsäkoira mutisten itsekseen:

-- Sade siitä tulee ihan varmasti. Sen minä kaikesta näen.

Ratsumestari alkoi nyt ymmärtää, että Kragilla oli joku tarkoitus tuon sadetakin suhteen. Nuori apulainen seisoi äänettömänä katselijana. Asbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja kysyi:

-- Tällainenko se oli?

-- Kuvauksen mukaan aivan saman näköinen, vastasi apulainen. -- En vain ymmärrä, mistä olette saanut tuon.

Asbjörn Krag osoitti ratsumestaria ja sanoi:

-- Se on hänen oma takkinsa.

Ratsumestari ei voinut muuta kuin myöntää, että niin oli laita. Se oli hänen oma sadetakkinsa, jonka Asbjörn Krag oli lainannut. Mutta minkätähden? Hänestä alkoi tuntua, että molemmat poliisimiehet yksissä neuvoin näyttelivät ilveilyä, mutta hän ymmärsi myöskin, että loppuselvitys nyt läheni, ja varoi tekemästä kysymyksiä, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa viivytystä.

Mutta silloin Asbjörn Krag teki ehdotuksen, joka mitä suurimmassa määrässä kummastutti sekä ratsumestaria että väkeä. Pihalla oli kymmenkunta miestä: ratsumestari, Krag apulaisineen, pehtori ja joitakin renkejä. He seisoivat pääoven läheisyydessä, ratsumestari portailla, palellen napitetussa takissaan, Asbjörn Krag pihalla renkien joukossa, jotka vielä pitivät sammutettuja lyhtyjä käsissään, ja hieman syrjempänä pehtori puhellen poliisiapulaisen kanssa.

-- Minua haluttaa lähteä hieman ratsastamaan, sanoi Krag.

Ratsumestarin kulmakarvat kohosivat, ja hän tuijotti salapoliisiin. Joku renkipoika päästi naurun, niin että pehtori katsoi asiakseen tarttua hänen käsivarteensa.

-- Ei se ole pilantekoa, vastasi Krag vakavasti. -- Minua todellakin haluttaa tehdä pieni ratsastusmatka.

-- Tarkoitatko sillä, että tarvitset hevosta? kysyi ratsumestari.

-- Sitä juuri.

-- Ehkä kestää vielä vähän aikaa, ennenkuin voit näyttää meille murhaajan, ja tahdot sentähden saada ajan kulumaan?

Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.

-- Saattaahan sen selittää niinkin, sanoi hän, että minä pelkään murhaajan juoksevan tiehensä ja tahtoisin estää häntä pääsemästä pakoon.

-- Olkoon menneeksi, saat hevosen. Mutta minusta sinulla on hullunkurinen ratsastuspuku -- sadetakki! Etkö ottaisi jotakin parempaa?

-- En, en mitenkään. Sadetakki on ihan hyvä. Mutta ehkä sinulla on ratsupiiska?

-- Sen saat. Ja saat kannuksetkin.

-- Tulen toimeen ilmankin. Piiska riittää. Kyllä minä saan hevosen menemään.

Ratsumestari viittasi tallipojalle, joka oitis juoksi noutamaan ratsupiiskaa. Krag koetteli sitä ilmassa.

-- Hyvä on, sanoi hän. -- Nyt vain kelpo hevonen.

-- Rusko, sanoi ratsumestari pehtorille. -- Tuokaa Rusko ulos.

Asbjörn Krag pidätti pehtoria.

-- Tarkoitatko sitä suurta, paksua ruskeaa, joka on kolmannessa pilttuussa? kysyi hän ratsumestarilta.

-- Sitä juuri.

-- Mutta tiedätkös, minä tahtoisin nopsemman hevosen.

-- Hevonen on hyvä, sanoi pehtori ärtyisästi.

Asbjörn Krag katsoi kysyvästi ystäväänsä.

-- Osaatko ratsastaa hyvin? kysyi ratsumestari.

Krag nyökkäsi.

-- Luuletko pystyväsi ohjaamaan "Eevaa", uutta hevostani? Sen selässä olen vain minä voinut istua tähän asti.

-- Tuokaa se tänne! huusi Krag ylimielisesti. -- Siinä on minulle hevonen!

Ratsumestari katsoi pehtoriin.

-- Uskallammeko?

Mutta pehtori vain kohautti olkapäitään, jotta:

-- Oma asiansa!

-- Tuokaa se hänelle sitten, sanoi ratsumestari. -- Menkää hakemaan "Eeva" ulos.

Pehtori lähti talliin renkien seuraamana. Ratsumestari, Krag ja hänen apulaisensa jäivät kolmisin.

Asbjörn Krag käveli maltittomana edestakaisin piesten ratsupiiskalla kumitakkiaan. Aurinko oli nyt noussut taivaanrannan yli, ja hämärä oli väistynyt kirkkaan aamuvalon tieltä. Usva tupruili joen yllä kuten pöly maantien yläpuolella. Mutta taivas oli pilvetön. Ratsumestarin sana oli käyvä toteen, kaunis ilma oli tulossa.

Rye ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hänen mielestään Asbjörn Krag käyttäytyi enemmän kuin kummallisesti. Mutta hän luotti ystävänsä viisauteen; hän uskoi, että murhaaja piileksi täällä jossakin ja että Asbjörn Krag oli jollakin selittämättömällä tavalla päässyt lymypaikan perille. Luultavasti murhaaja jätti tyyssijansa päivän koittaessa. Aika oli siis käsissä. Krag odotti joka silmänräpäys murhaajan ilmestymistä, ja varmuuden vuoksi hän tahtoi pitää hevosen valmiina, ettei roisto pääsisi karkuun. Niin täytyi asianlaidan olla, päätteli ratsumestari.

-- Saat olla aika taitava, sanoi hän, jos mielit hallita "Eevaa". Laitumella ollessaan se on sävyisin olento maan päällä, mutta annas kun se tuntee ihmisen selässään, silloin sen kurissapito kysyy taitoa. Tiedätkö, paljonko olen siitä maksanut?

Krag oli juuri vastaamaisillaan jotakin, kun poliisiapulainen ensi kerran puuttui keskusteluun.

-- Kuusituhatta viisisataa kruunua, sanoi hän.

Ratsumestarin silmät lensivät suuriksi.

-- Oikein. Mutta mistä te sen tiedätte? Olenko puhunut teille siitä?

-- Ette, vastasi apulainen, mutta minä tiedän sen.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Kohtalo kostaa.

Tallista kuului hirnuntaa ja kavionkapsetta. Pehtori ja rengit taluttivat "Eevan" ulos. Hevonen seurasi tyynesti ja sävyisästi, mutta oli hermostunut.

Ratsumestari huusi sille rauhoittavasti, ja "Eeva" höristi korviaan kuullessaan herransa äänen.

-- Pankaa sille satula, sanoi Rye.

Tallipoika tuli perässä kantaen satulaa ja aikoi juuri heittää sen hevosen selkään, kun Krag pidätti hänet huutamalla:

-- Ei, anna olla!

-- Aiotko ratsastaa satulattomalla hevosella? kysyi ratsumestari ällistyneenä.

Salapoliisi ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi ainoastaan:

-- Tee kuten käsken!

Poika laski satulan maahan.

Hevonen nosti äkkiä päänsä ja tuijotti pelästyneenä Asbjörn Kragiin, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä.

-- Päästäkää hevonen! huusi salapoliisi.

Se sanottiin niin käskevällä äänellä, että pehtori ehdottomasti laski irti "Eevan", joka ensin nousi takajaloilleen ja alkoi sitten tömistellä etujaloillaan.

Silloin Asbjörn Krag sanoi yhtäkkiä nuorelle poliisiapulaiselle:

-- Nyt alamme!

Apulainen heitti salkkunsa maahan ja juoksi hevosen luo, löi sitä kämmenellä kylkeen ja sanoi:

-- Avant, "Eeva"! Avant! [Eteenpäin!]

Samassa hevonen karkasi Asbjörn Kragia kohden, nousi takajaloilleen ja olisi iskenyt hänet kavioillaan maahan, ellei Krag olisi päättäväisesti sivaltanut sitä raipalla suoraan vasten turpaa. Isku oli niin raju, että hevonen kivusta hirnahtaen peräytyi. Se jäi seisomaan ja tuijotti Kragiin väristen ja sieraimet levällään.

-- Avant, "Eeva"! huusi apulainen uudestaan. Ja korskuen teki hevonen uuden hyökkäyksen, mutta raippa ajoi sen samalla tapaa takaisin. Ja silloin osat vaihtuivat. Nyt ei hevonen enää ollut hyökkääjänä, vaan Asbjörn Krag, joka viuhuvin raipoin ajoi sen tallinovea kohden. Siellä sen ottivat kiinni pehtori ja pojat, jotka perin kummissaan ympäröivät sen.

Ratsumestari juoksi esiin ja kävi Asbjörn Kragia käsivarteen.

-- Mitä herran nimessä tämä merkitsee? kysyi hän.

-- Se merkitsee, vastasi Asbjörn Krag osoittaen "Eevaa", -- se merkitsee, että tuossa on murhaaja meidän silmäimme edessä.

-- Murhaaja? pääsi moniääninen kummastuksen huudahdus.

-- Niin, sanoi Asbjörn Krag. -- Murhaaja ei ole kukaan muu kuin "Eeva". Valitan, etten voi vangita sitä. Meillä ei ole rikoslakia hevosia varten.

Salapoliisi heitti sadetakin yltään.

-- Ja nyt, sanoi hän katsoen hymyillen taivaan pilviä, -- nyt luulen, ettei taida sadetta tullakaan. Tästä saat takaisin sadetakkisi, hyvä ystävä. Pehtori on kai hyvä ja vie hevosen paikalleen. "Eevan" tarvitsee rauhoittua säikähdyksen jälkeen.

Asbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon ja meni hänen kanssaan sisälle. Apulainen seurasi heitä. Hän oli ottanut salkkunsa maasta.

Kun herrat olivat istuutuneet Ryen työhuoneeseen, kysyi Asbjörn Krag:

-- Ihmetteletkö?

-- Ihmettelenkö! puuskahti ratsumestari. -- Minä en ymmärrä rahtuakaan!

Asbjörn Krag osoitti särjettyä ikkunaa.

-- Minä ymmärsin heti, sanoi hän, että hevonen oli särkenyt ikkunan. Sirpaleissa näkyvä veri osoitti, että eläin oli sen tehnyt. Sillä jos väkevä mies sen olisi tehnyt kädellään, olisi verta varmasti juossut enemmän.

-- Mutta ethän aikone uskotella, että "Eeva"...? Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- "Eeva" juuri on hyökännyt vanhan everstin päälle, sanoi hän, ja "Eeva" on myös tappanut asianajajan. Sääli, että olet maksanut niin paljon siitä hevosesta. Nyt sinun täytyy ampua se. Mutta luultavasti kannat tappion tyynellä mielellä, kun kaikki nyt kuitenkin kääntyy parhain päin.

Tuskin huomattava värähdys ratsumestarin suupielissä ilmaisi hänen sisäistä liikutustaan. Hänen ajatuksensa lensivät naapuritaloon, missä nuori tyttö istui onnettomana.

-- Katsotaanpas paperia, sanoi Asbjörn Krag.

Apulainen ojensi hänelle salkun, ja hän avasi sen.

-- Mikä sinut oikeastaan johti siihen ajatukseen, että hevonen oli murhaaja? kysyi ratsumestari.

-- Sen teki eräs hyvin harvinainen seikka, tai oikeammin sarja seikkoja. Olihan ensinnäkin kummallista, että sekä eversti että asianajaja oli lyöty maahan aivan samalla tavalla. Molemmat olivat yrittäneet paeta, mutta onnistumatta, ja molemmilla oli samanlainen sadetakki yllään, juuri tuollainen ruskeankeltainen kuin minulla äsken. Se välähti mieleeni ja tuntui omituiselta.

Sitten istuin tuolla huoneessa ja mietin asiaa tarkemmin. Tulin ajatelleeksi, että sinä juuri samaan aikaan, kun everstin päälle hyökättiin, olit puhellut Dagny Holgerin kanssa. Olit antanut hevosesi kuljeksia vapaana; ethän tiennyt muuta, kuin että "Eeva" oli sävyisin eläin maailmassa.

Hevonen käyskenteli syömässä juuri sillä kohtaa, missä Holgerin päälle hyökättiin. Ajattelin haavaa, joka oli everstin päässä. Tuolla lailla -- minä tuumin -- hevonen survaisee etujaloillaan. Ja kun me sitten seisoimme asianajajan ruumiin ympärillä, panin merkille, että hevonen kävi laitumella siinä lähellä, ja pehtori kertoi minulle, että siellä se tavallisesti oleskeli. Silloin ei ollut juuri epäilystäkään enää, mutta varmuuden vuoksi sähkötin kuitenkin Kristianiaan. --

Nuori apulainen, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut Asbjörn Kragin kertomusta, nyökkäsi ymmärtävästi.

-- Ja minä läksin heti ottamaan selkoa, mistä ratsumestari oli hevosen ostanut, sanoi hän. -- Sentähden tässä äsken niin tarkkaan tiesinkin, että se oli maksanut kuusituhatta viisisataa kruunua.

Asbjörn Krag ojensi ratsumestarille paperin, jonka oli ottanut salkusta.

-- Siinä on kauppakirja, sanoi hän. -- Tunnetko sitä?

Ratsumestari silmäili paperia.

-- Tunnen, sanoi hän. -- Tuossa on nimikirjoitukseni.

Asbjörn Krag jatkoi.

-- Ja tästä paperista, sanoi hän, käy selville, mistä sinä olet hevosen saanut. Se on entinen sirkushevonen. Sen sain jo eilen sähköteitse tietää, ja silloin en enää epäillyt. Ja jos vielä olisinkin ollut jonkun verran epätietoinen, niin viimeinenkin epäilys olisi haihtunut, kun sain nähdä särjetyn ikkunan. Sen työn oli ainoastaan hevonen voinut tehdä.

-- Sirkushevonen, mutisi ratsumestari kauhistuneena. -- Sitä en aavistanut. Sirkushevoset ovat hulluja eläimiä.