Part 8

Sekä pehtori että väki luuli ratsumestarin särkeneen ikkunan revolverinluodilla.

Kun ratsumestari näyttäytyi portailla, avattu salalyhty kädessä, syntyi yleinen hiljaisuus ja miehet tunkeilivat hänen ympärilleen.

Ratsumestari antoi käskyn, että väen tuli hajaantua niityille löytääkseen, jos mahdollista, joitakin jälkiä väkivallantekijästä. Miehet tottelivat, vaikka vastahakoisesti. He kulkivat kaksittain. Kaikilla oli joku ase, kellä vanha pyssy, kellä heinähanko, kellä kirves.

Itse lähti ratsumestari pehtorin seuraamana tutkimaan pirstottua ikkunaa.

Hän valaisi ensin maata löytääkseen jalanjälkiä, mutta ei nähnyt mitään, vaikka maa oli iltasumusta kostea.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Olihan hän ihan selvästi kuullut poistuvia juoksuaskelia. Hän teki itselleen kysymyksen, oliko ikkuna ehkä ammuttu rikki revolverilla tai pyssyllä, mutta sekään ei tuntunut todennäköiseltä. Eihän hän ollut kuullut mitään pamausta.

Hän tutki ikkunaa tarkemmin. Se oli tuollainen kapeilla liistoilla pikkuruutuihin jaettu ikkuna. Pari liistaa oli katkennutkin. Ei se siis voinut olla kädellä pirstottu. Väkivallantekijä oli varmaan käyttänyt kirvestä, nuijaa tai muuta sellaista asetta. Ja hänen oli täytynyt seistä ihan ikkunan edessä. Mutta kumma, ettei maassa näkynyt jälkiä. Eihän mies ollut voinut ilmassa lentää.

Ratsumestari jätti asian sikseen; hän tahtoi odottaa Asbjörn Kragin paluuta. Itse hän tunsi olevansa aivan voimaton tässä arvoitusten sekasorrossa. Ei hän mitään vaaraa pelännyt, suurintakaan. Mutta hän olisi tahtonut nähdä vaaran, tietää minkä näköinen se oli ja miten sitä vastaan oli käytävä. Tämä kaikki oli täydellistä arvoitusta. Täällä oleskeli joku ihminen, kauhea olento, joka löi kuoliaaksi eikä jättänyt jälkeäkään itsestään.

Oliko sama ihminen pirstonut hänen ikkunansa? Tarkoittiko hyökkäys tällä kertaa häntä, ratsumestaria, vai Asbjörn Kragiako?

Rye meni takaisin huoneeseensa odottamaan väen palaamista.

Vähitellen kaikki taas kokoontuivat pihalle, vaiteliaina ja näköjään peloissaan. He eivät olleet nähneet mitään, ja kauppiaan talossa oli ollut pimeää. Ihmiset olivat jo menneet levolle.

Ratsumestari käski ripustaa peitteen ikkunan eteen. Pehtori kysyi, eikö lasisiruja saanut korjata lattialta, mutta Rye tahtoi antaa kaiken olla koskematta, kunnes Asbjörn Krag tuli kotia.

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen jatkamaan työtänsä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Silloin tällöin hän kuitenkin katsahti seinäkelloon.

Asbjörn Kragia ei kuulunut, ja kello oli jo yli yhdentoista. Viisari kulki yhä kulkuaan ja läheni kahtatoista.

Kun se oli neljännestä vailla, niin ratsumestari nousi ja soitti pehtoria.

Tämä seisoi pian huoneessa. Hän oli vielä täysissä pukeissaan, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, että oli tapahtuva enemmänkin tänä iltana, ja sen vuoksi tahtonut olla valmiina.

-- Onko väki mennyt levolle? kysyi ratsumestari.

-- Ei vielä, vastasi pehtori katsoen kysyvästi isäntäänsä.

-- Sanokaa heille, että ovat valmiina. Heitä ehkä tarvitaan puoliyön aikana.

-- Kello kaksitoista? kysyi pehtori, ja häntä värisytti.

-- Niin. Täsmälleen.

Pehtori läksi huoneesta ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen, että väki oli valmiina.

-- Mutta mitä on sitten tapahtunut? kysyi hän.

-- Asbjörn Krag on mennyt ulos.

-- Niin, sen ymmärrän.

-- Hän on mennyt yksin, koettaakseen päästä arvoituksen perille.

-- Minkä perille?

Ratsumestari vain kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoakseen: "Mistä minä tiedän."

-- Hän arveli itse palaavansa yhdentoista ajoissa, sanoi hän.

Pehtori katsoi kelloaan.

-- Sitten on pian mennyt tunti yli määräajan. Hänelle on varmaan tapahtunut jotakin.

-- Hän on itse pyytänyt meitä odottamaan kello kahteentoista. Ellei hän ole kotona, kun kello lyö kaksitoista, lähdemme miehissä häntä etsimään, sillä siinä tapauksessa hänelle on sattunut joku onnettomuus.

Sillä oli asia selvä. Ratsumestari käveli edestakaisin lattialla. Silloin tällöin hänen katseensa hipaisi kelloa. Pehtori kävi huomattavan levottomaksi.

-- Eiköhän olisi parasta heti...? sanoi hän.

-- Ei, vastasi ratsumestari, meidän täytyy tehdä niinkuin hän on määrännyt.

-- Nyt puuttuu vain kaksi minuuttia.

Ratsumestari pysähtyi suuren seinäkellon eteen. Sekunnit kuluivat hirveän hitaasti; tik -- tik -- tipahteli kuin veripisaroita lattialle.

Vihdoin kello löi kaksitoista.

-- Huutakaa väki esiin, sanoi ratsumestari ottaen hattunsa ja viittansa.

Pehtorin piti juuri juosta ulos, kun eteisestä kuului askelia.

Molemmat miehet pysähtyivät ja tuijottivat henkeä pidättäen oveen.

-- Ne ovat hänen askelensa, sanoi ratsumestari; minä tunnen ne.

Ovi aukesi ja Asbjörn Krag astui sisään.

Hän oli hyvin kalpea.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Salaperäinen.

Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun Asbjörn Krag astui sisään.

Hän katsoi tutkivasti ympärilleen, mutta huomatessaan pehtorin ja pihalle lyhtyineen kokoontuneen väen hän hymyili.

-- Onko jotakin tapahtunut? kysyi hän vilkaisten pehtorin revolveriin.

-- Ei, vastasi ratsumestari, ei muuta kuin tämä.

-- Oho, ikkuna lyöty rikki. Mutta mitä merkitsee, että te olette aseissa hampaita myöten?

-- Jos katsot kelloa, vastasi ratsumestari, niin näet, että se on nyt viisi minuuttia yli kahdentoista. Me olemme valmiina noudattamaan nimenomaista käskyäsi. Siinä koko asia.

Asbjörn Krag istuutui nojatuoliin. Hän pyyhkäisi kädellään päätänsä ikäänkuin kootakseen ajatuksensa.

-- Minä en oikein muista..., mutisi hän, -- minunko käskyäni...

Hänen ajatuksensa nähtävästi harhailivat kaukana.

-- Tämä nimenomainen käsky, jatkoi ratsumestari, oli se, että jollet sinä ollut palannut ennen puoliyötä, piti meidän viipymättä lähteä miehissä etsimään sinua.

Asbjörn Krag hytkähti.

-- Sehän se. Siksi laittauduinkin ajoissa kotiin. En tahtonut saada toista ajojahtia aikaan.

-- Toista ajojahtia? kysyi ratsumestari tyytymättömänä.

-- Niin. Hetki sitten ryntäsi hoilottava miesjoukko täältä talosta niitylle. Se turmeli minulta kaiken.

Ratsumestari osoitti jälleen särjettyä ikkunaa.

-- Joku yritti murtautua tänne sisään, sanoi hän.

-- Vai sillä lailla?

-- Niin, kuten näet, hän löi ikkunan säpäleiksi. Ja pari liistaakin meni siinä poikki.

-- Jos hänen tarkoituksensa oli murtautua tänne, minkä kumman tähden hän ei sitten tullut oven kautta?

Salapoliisi puhui tyynesti ja hymyillen miltei ivallisesti, mutta samalla oli hänen käytöksessään jotakin, joka osoitti, että hänen ajatuksensa viipyivät yhä vieläkin muissa asioissa.

-- Minä arvaan, sanoi ratsumestari, että hän yritti tulla ikkunasta, jottei herättäisi väen huomiota ja jotta voisi yllättää huoneessa-olijan.

-- Kuka täällä oli?

-- Minä täällä olin istunut, vaikka juuri sillä hetkellä satuin olemaan sivuhuoneessa.

-- Yksinkö olit?

-- Niin, aivan yksin.

-- Ja päästäkseen huomaamatta sisään nosti asianomainen sellaisen melun, että se herätti koko talon.

Toinen kohautti olkapäitään.

-- Me olemme vain noudattaneet sinun käskyäsi, sanoi hän. Muuta hänellä ei ollut sanottavaa.

Asbjörn Krag nousi, meni ystävänsä luo ja puristi hänen kättänsä.

-- Älä käsitä minua väärin, sanoi hän. -- Olen sinulle kiitollinen siitä, että sinuun voi luottaa. Sen tiesin muuten ennestäänkin. Mutta nyt minä tuumiskelen ihan toista. Tässä asiassa on todellakin monta puolta. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vaihtelevampana ja monimuotoisempana se minulle näyttäytyy. Kun ajatukseni yrittävät tunkeutua salaisuuden läpi, tuntuu aivan siltä, kuin ne taittuisivat prismassa. Minä olin tuolla niityllä, kun väkesi hyökkäsi sinne.

-- Miksi et ilmaissut itseäsi?

-- Mutta hyvä ystävä, ajattelehan... Näin pari miehenroikaletta juoksevan lyhdyt käsissä. Pane mieleesi, että olin ulkona etsimässä tuota meidän salaperäistä aavettamme, joka tekee seudun vaaralliseksi. Mitä minun piti ajatella, kun sain nähdä tämän ilveilyn? Heittäysin pitkälleni maahan. Tahdoin nähdä heidät lähempää ja luulin jo hetken ajan olevani arvoituksen perillä. Miehet juoksivat ihan ohitseni. Näin, että heillä oli heinähangot aseina, ja saatoin ymmärtää, että he etsivät jotakuta. Minä tunsin heidät, he olivat tämän talon väkeä. Heti heidän jäljessään hiipi pari muuta. Silloin minä ihan totta ajattelin, ettet sinä ollut voinut pysyä levollisena, vaan olit nyt jo lähettänyt minua etsimään. Mitä tämä merkitsee? minä ajattelin. Eikö ystävälläni, tiikerinmetsästäjä Ryellä ole tuon enempää malttia ja kylmäverisyyttä? Makasin tyynesti alallani, kunnes väki oli palannut kotia. Ja sitten odotin vielä jonkun aikaa. Sillä tahdoin rangaista sinua tulemalla kotiin vasta viime tingassa. Nyt näen kuitenkin, että se oli erehdys. Ajolla olikin toinen syy. Saat suoda minulle anteeksi.

Vastausta odottamatta Krag meni ikkunan luo tutkiakseen sitä tarkemmin.

Hän kosketti lasipalasia äärettömän varovasti, ikäänkuin peläten saattaa niitä millään lailla epäjärjestykseen.

Hän otti käteensä muutamia siruja ja katseli niitä.

-- Raju isku, mutisi hän.

-- Niin, ja näyttää siltä, kuin se olisi lyöty nuijalla. Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Nuijalla, niin, tai jollakin sentapaisella.

Yhtäkkiä hän huomasi jotakin.

-- Tuokaa tänne lamppu, pyysi hän.

Pehtori meni lamppu kädessä.

Asbjörn Krag tarkasteli ikkunaa suurennuslasillaan. Hän mutisi itsekseen:

-- Luonnollisesti. Se minun olisi pitänyt tietämän.

Hän poimi varovasti pari lasipalasta, kääri ne paperiin ja pani lompakkoonsa. Se oli toinen tätä juttua koskeva todistuskappale, joka joutui hänen lompakkoonsa.

-- Mitä olet löytänyt? kysyi ratsumestari.

-- Jotakin, joka minun olisi pitänyt heti tietää, vastasi salapoliisi.

Hän veti Ryen ikkunan luo.

-- Näetkö noita pieniä tummanpunaisia pilkkuja? sanoi hän.

Rye hätkähti.

-- Se on verta, sanoi Asbjörn Krag tyynesti.

-- Hän on siis lyönyt ikkunan rikki kädellään! puuskahti ratsumestari.

Asbjörn Krag hymyili.

-- Etkö luule, että siinä tapauksessa olisi tullut enemmän verta? Koetappa sinä lyödä pirstoiksi ikkuna paljaalla nyrkillä, niin saat nähdä miltä kätesi näyttää.

Rye pudisti päätänsä.

-- Minä en ymmärrä tätä, sanoi hän.

Salapoliisi vain hymyili.

-- Edellyttäkäämme kuitenkin, että ikkuna on pirstottu paljaalla nyrkillä, jatkoi hän.

-- Mutta kuka on syyllinen? kysyi Rye.

-- Tarkoitat, kuka sen on tehnyt?

-- Niin.

-- Sen voin sanoa ihan varmasti.

Ratsumestari puristi kätensä nyrkkiin.

-- Kuka? Herran nimessä kuka?

Asbjörn Krag osoitti niitylle päin. Rye tunsi ehdottomasti puistatuksen ruumiissaan, ja miehet, jotka olivat salapoliisin tultua hiipineet sisään ja asettuneet ovensuuhun, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan.

-- Salaperäinen, vastasi Krag.

-- Murhaajako?

-- Niin.

-- Mutta mitä hän tahtoi? Tunkeutuako tänne sisään?

-- Ei.

-- Eikö? Mitä kummaa hän sitten tahtoi?

-- Kuka tietää, vastasi Asbjörn Krag hymyillen, -- kuka tietää mitä sellaisissa aivoissa liikkuu.

Hän kääntyi pehtorin puoleen.

-- Ettekö ole huomannut talossa mitään erityistä illan kuluessa?

-- En muuta kuin tämän.

-- Eikö kukaan väestä nähnyt niityllä yhtään elävää olentoa?

-- Ei, eiväthän he nähneet salapoliisiakaan.

-- Hyvä on. Nyt tahdon olla ratsumestarin kanssa kahden.

-- Saammeko mennä levolle? Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.

-- Ette mitenkään, sanoi hän. -- Sekä teidän että väen täytyy olla ylhäällä.

-- Onko meidän ehkä lähdettävä uudelleen ulos?

-- On, pitäkää lyhdyt valmiina.

-- Niityllekö taas?

-- Ei.

-- Vielä kauemmaksiko?

-- Ei, me vain tarkastamme talon.

-- Tarkoittaako herra salapoliisi, että hän on täällä talossa? kysyi pehtori silminnähtävästi hätääntyneenä.

-- Sitä juuri, vastasi Krag. -- Mutta menkää nyt.

Väki poistui hiljaa. Ovi avattiin varovasti. Oli kuin he olisivat pelänneet, että tuntematon seisoi ulkopuolella.

Kun Krag ja Rye olivat jääneet kahden, sanoi edellinen:

-- Kas niin, ystäväni, käydään nyt suoraan asiaan. Minä olen puhunut Dagnyn kanssa.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Käänne.

Rye säpsähti.

-- Oletko puhunut hänen kanssaan tänä iltana?

-- Olen, pari tuntia sitten.

Ratsumestari katsoi ystäväänsä tutkivasti.

-- Sanoiko hän sinulle mitään?

-- Sanoi kyllä, sanoi mitä tiesi. Sattumalta minä tiesin hiukan enemmän kuin hän. Läksin hänen luokseen siinä varmassa aikeessa, että nyt panen hänet kertomaan kaiken. Olen koettanut ennenkin, mutta hän ei ole suostunut. Tyttö parka, hänellä on ollut kauheat ajat.

Ratsumestari käveli edestakaisin levottomana.

-- Minulle hän ei ole virkkanut mitään, mutisi hän.

-- Ei, ja yksinomaan sinun tähtesi, jota hän on rakastanut ja vieläkin rakastaa. Olosuhteet ovat saattaneet hänet epätoivoon. Raskain mielin hän luopui sinusta. Jos vanha eversti Holger olisi saanut määrätä, ei mitään välirikkoa olisi tapahtunut, mutta tyttö itse tahtoi sitä.

-- Hän itsekö? kysyi ratsumestari silmät pystyssä.

-- Niin, hän itse, ja juuri sinun asemasi tähden.

Rye istuutui tuolille vastapäätä ystäväänsä. Näkyi selvään, että hän koetti kaikin voimin hillitä liikutustaan.

-- Minusta tämä käy yhä arvoituksellisemmaksi, sanoi hän. -- Mutta nyt sinä siis tiedät kaiken, ja nyt minä tahdon tietää totuuden yhtä järkähtämättömästi kuin sinä mennessäsi Dagnyn luo. Ovi on kiinni. Sinä et pääse ulos, ennenkuin olet kertonut minulle kaiken.

Asbjörn Krag osoitti rikkinäistä ikkunaa.

-- Niin kauan kuin tuo veitikka kiertelee näitä nurkkia, ei meillä ole hätää ulospääsystä, sanoi hän hymyillen.

-- Sinä panet minut kidutuspenkille. Minusta tuntuu, että sinä ihan huviksesi kiusaat minua.

-- En suinkaan. Saanko pyytää sinulta sikaria.

Ratsumestari pani esille laatikon. Asbjörn Krag otti sikarin ja sytytti. Rye vääntelehti maltittomuudesta.

-- Tiedätkö nyt kuka murhaaja on? kysyi hän.

-- Tiedän.

-- Ja hän on edelleenkin vapaalla jalalla?

-- On, käy sanominen.

Ratsumestari katsoi häneen.

-- "Käy sanominen"? Minä en ymmärrä sinua.

Mutta Asbjörn Krag ei ollut huomaavinaan, vaan istui levollisena ja varmana. Hän vain nyökäytti päätään ja toisti:

-- Niin, käy sanominen, että hän on vapaalla jalalla.

-- Ja yhtä vaarallinen?

-- Ehdottomasti. Kenties hiukan vaarallisempikin.

-- Mutta minkä kumman tähden et sitten kutsu väkeä koolle ja otata häntä kiinni?

-- Tällä hetkellä ei ole tarpeellista ottaa häntä kiinni, vastasi Krag. -- Mutta kun katson sopivaksi paljastaa hänet, ei se maksa minulle enempää kuin pienen kävelymatkan ja yhden ainoan sanan.

-- Hän on siis lähitienoilla?

-- Niin on, aivan lähellä.

Ratsumestari katsahti säikähtyneenä salapoliisiin.

-- Ethän vain tarkoittane ketään omasta väestäni? kysyi hän.

-- Sen saat tietää, kun pääsemme niin pitkälle. Ensin puhukaamme hiukan asianajaja Bomanista.

-- Oletko täysin vakuutettu siitä, että hän oli roisto?

-- Sen huomasin heti.

Molemmat olivat hetkisen ääneti.

-- Hän on kukistunut omiin tekoihinsa, jatkoi salapoliisi. -- Hän se uhkauksillaan pakoitti Dagny neidin purkamaan kihlauksen.

-- Suuri jumala, olisinpa tämän tiennyt!

Ratsumestari puristi kätensä nyrkkiin.

-- Dagny siis tunsi asianajajan? kysyi hän sitten.

-- Ei, hän ei luultavasti ollut nähnytkään koko miestä, ennenkuin tämä ilmestyi näille maille.

-- Mutta miten se sitten kävi...

Asbjörn Krag karisti tuhkan sikaristaan.

-- Hyvä ystävä, sinä varmaankin tiedät, että on olemassa eräänlaisia valonarkoja henkilöitä, jotka puuhailevat semmoisilla välikappaleilla, ettei niitä kunnon ihminen voi ottaa käteensäkään tuntematta itseään mitä inhottavimmin liatuksi. Hän oli jostakin saanut hankituksi itselleen eräitä asiapapereja. Ja nämä paperit kädessään hän pakoitti Dagny neidin toimimaan vastoin omaa ja isänsä tahtoa ja harrastusta ja vastoin omaa tunnettaan. Dagny oli hänen vallassaan.

Ratsumestari kalpeni.

-- Onpa hyvä, sanoi hän, että se mies on kuollut.

-- Kuinka niin?

Rye ei vastannut. Asbjörn Krag katsoi ystäväänsä tutkivasti ja jatkoi sitten samalla levollisella äänellä:

-- Samana iltana, jolloin onnettomuus tapahtui asianajajalle, kävi Dagny Holger hänen asunnossaan... Ei, ole sinä huoleti, hän oli siellä aivan yksin. Hän hankki itselleen pääsyn huoneeseen, kun tiesi, että asianajaja oli mennyt ulos. Sanon tahallani: hankki itselleen pääsyn. Siitä voit arvata nuoren tytön epätoivon. Hänen tarkoituksensa oli saada käsiinsä eräitä papereita, jotka roistolla oli hallussaan, juuri nuo samaiset vaaralliset asiapaperit. Mutta hän ei löytänyt niitä. Ja hänen täytyi hiipiä tiehensä tyhjin toimin.

-- Onko hän kertonut tämän sinulle?

-- Ei, vastasi salapoliisi, mutta minä löysin asianajajan huoneesta pienen sormuksen, jonka hän oli kiireessään pudottanut. Otin sen talteen ja näytin sitä hänelle tilaisuuden sattuessa. Se oli hänen sormuksensa. Ehkä sinä tunnet sen?

Salapoliisi heitti pöydälle kultasormuksen. Ratsumestari otti sen käteensä, ja hänen kasvoilleen tuli haikea ilme.

-- Puoli vuotta sitten, sanoi hän, eräänä kauniina aamuna puoli vuotta sitten hän sai sen minulta... Mutta paperit! keskeytti hän yhtäkkiä kiihtyneenä. -- Miten kävi paperien?

-- Niitä ei löytynyt huoneesta. Roisto, jolla on sellaiset paperit hallussaan, kantaa niitä mieluimmin aina muassaan. Ja kun hänen ruumiinsa löydettiin, löysin minä paperitkin.

-- Näytä ne minulle, pyysi ratsumestari kiihkeästi.

-- Ei, vastasi Krag, ne ovat Dagnyn papereita. Hän on jo saanut ne minulta, ja luullakseni hän on polttanut ne.

-- Nuo paperit ovat siis antaneet sinulle arvoituksen selityksen?

-- Ovat, osittain, vastasi Krag. -- Niistä kävi selville syy, miksi Dagnyn oli erääseen aikaan mahdoton mennä naimisiin sinun kanssasi. Vain sen verran voin sinulle sanoa, ettei hän missään tapauksessa olisi ruvennut tuon roiston vaimoksi.

-- Oliko todellakin puhetta sellaisesta?

-- Oli. Otaksun, että asianajaja oli aikonut puhua juuri siitä ukko Holgerin kanssa, silloin kun hän niin uhkaavalla tavalla kirjoitti hänelle tahtoen tavata häntä siellä suon laidassa. Onneton sattuma ohjasi niin, että tämä kirje saapui samaan aikaan kuin sinun kirjeesi, jossa pyysit tapaamista molemminpuolisen selvityksen toivossa. Sinun kirjeesi katosi, kun taas asianajajan lähettämä joutui oikeuden käsiin.

Minä oletan, jatkoi salapoliisi, ettei asianajaja kohdannut eversti Holgeria. Hän oli kyllä mennyt häntä tapaamaan määrättynä aikana, mutta sitä ennen oli onnettomuus tapahtunut everstille.

-- Sitä ennen hän oli kohdannut murhaajan?

-- Niin, saman, joka myöhemmin surmasi roiston itsensä. Sallimus asetti niin, että hänen piti sortuman omiin tekoihinsa.

-- Mutta murhaaja? kysyi ratsumestari. -- Missä suhteessa hän on ollut Dagnyyn, Holgeriin ja yleensä koko tähän asiaan?

Asbjörn Krag oli kummastelevinaan.

-- Ei missään, vastasi hän. -- Sehän se juuri onkin tehnyt jutun niin kummalliseksi ja vaikeaksi selvittää. Emme näet ole tässä tekemisissä yhden ainoan asian, vaan kahden eri asian kanssa. Ne ovat aivan eri juttuja eivätkä ole missään yhteydessä keskenään. Tähän asti olen kysynyt itseltäni: kuka on se mies, joka hyökkäsi everstin kimppuun, ja mikä on ollut teon vaikuttimena? Olen koettanut vastata kysymykseen lähtien siltä pohjalta, minkä asian tutkiminen on antanut, mutta en ole päässyt tyydyttävään tulokseen. Toiset, jotka ovat tehneet saman kysymyksen, ovat löytäneet sen vastauksen, että ainoa, jolle saattoi olla etua everstin kuolemasta, olit sinä. Niin, ota se tyynesti. Siinä päättelyssä on jonkinlaista johdonmukaisuutta. Minä, joka olin koko ajan edellyttänyt, että sinun omatuntosi oli puhdas, vastasin tähän epäluuloon osoittamalla asianajajan kirjettä ja koko hänen uhkaavaa esiintymistään. Sillä tavoin sain epäluulot johdetuksi toisaalle. Mutta sitten tuli asianajajan murha, ja silloin sinä olit miltei auttamattomasti hukassa. Kelle näet olisi ollut etua hänen surmaamisestaan, ellei sinulle? Mutta silloin minä keksin eroituksen noiden kahden asian välillä. Jos ajatellaan niin, että murhat eivät ole minkäänlaisessa suhteessa tuohon toiseen juttuun, nimittäin kihlauksen purkaantumiseen ja asianajajan puuhiin, silloin asianlaita muuttuu aivan toiseksi, ja kokonaisuus käy ajattelevalle järjelle helpommin käsitettäväksi.

-- Murhat, sanot sinä! kuiskasi ratsumestari. -- Onko Dagnyn isä kuollut?

-- Dagnyn isä? kysyi salapoliisi. -- Ketä tarkoitat?

-- Tietysti vanhaa everstiä.

-- _Hän ei ole Dagnyn isä_, vastasi salapoliisi.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Ketjun viimeinen rengas.

Asbjörn Kragin yllättävä ilmoitus, joka lausuttiin hiljaa ja tyynesti, vaikutti silminnähtävästi ratsumestariin aivan lamauttavasti.

-- Ei ole Dagnyn isä? mutisi hän vaipuen suureen kirjoitustuoliin. -- Eikö Dagny Holger ole everstin tytär?

-- Ei, vastasi salapoliisi.

-- Tätä minä en voi käsittää!

Hän painoi päänsä käsiin.

-- Nyt kaikki luhistuu maahan, mutisi hän. -- Mitä tämä merkitsee? Teetkö minusta pilkkaa?

-- Kuinka voit semmoista ajatella? vastasi Asbjörn Krag. -- Olen ainoastaan päättänyt, että sinun on tänä yönä saatava tietää kaikki. Nyt saat itse määrätä, lähdemmekö ensin tavoittamaan murhaajaa. Se on toinen draama. Vai tahdotko ensin kuulla totuuden Dagny Holgerista? Se on toinen draama, eikä sillä, merkillistä kyllä, ole mitään tekemistä edellisen kanssa, ei kerrassaan mitään. Olosuhteet vain ovat punoneet yhteen nämä molemmat jutut suureksi ja kummalliseksi arvoitukseksi. Ja nyt on arvoitus ratkaistu.

-- Kerro ensin Dagnysta, sanoi ratsumestari.

Hän oli kalpea, ja hänen värisevät huulensa ilmaisivat ankaraa mielenliikutusta. Viime tuntien jännitys oli kerrassaan repinyt hajalle hänen entisen tyyneytensä ja malttinsa.

-- Kuten jo sanoin, aloitti Asbjörn Krag, ei eversti Holger ole Dagnyn isä.

-- Onko Dagny koko ajan tietänyt sen?

-- Ei, vielä muutama viikko takaperin hän oli siinä uskossa, että Holger oli hänen isänsä. Eikä hänellä ollutkaan syytä luulla muuta. Kuten tiedät, on Holger leskimies. Hänen vaimonsa kuoli 18 vuotta sitten. Dagny on nyt 19-vuotias, ja on siis luonnollista, ettei hän enää muista äitiään. Holger otti lapsen omakseen sen ollessa hiukan yli puolen vuoden vanha. Hän asui siihen aikaan Saksassa. Vuodet kuluivat, ja tunnollinen kasvatusisä piti salaisuuden omana tietonaan. Hän luuli vievänsä sen muassansa hautaan, mutta eräänä päivänä ilmestyi Boman roisto papereineen tänne. Siitä päivästä murhenäytelmä alkoi. -- Hyvä ystävä, mitä sinä haluat kysyä?

-- Minä en käsitä, sanoi Rye, miksi asia oli pidettävä salassa. Miksei Holger yhtä hyvin voinut tunnustaa häntä ottotyttärekseen?

-- Niin, tietysti. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo alussa. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi sen epäilemättä tehnytkin. Mutta selitys onkin etsittävä juuri niistä erikoisista seikoista, jotka liittyvät tähän asiaan.

-- Miksi hän ollenkaan otti Dagnyn tyttärekseen?

-- Siksi, että Dagny oli hänen parhaan ystävänsä ja lapsuudentoverinsa tytär.

-- No mutta eihän se mitään selitä.

-- Tämä mies elää vielä, sanoi Krag.

Rye alkoi astella mietteissään ympäri huonetta. Hän alkoi aavistaa asianlaitaa.

-- Tämä mies elää vielä, mutisi hän. -- Mikä hänen nimensä on?

-- Sitä en ole velvollinen sinulle sanomaan. Sitä vähemmin, koska hän ei enää elä kauan, mikäli tiedetään.

-- Missä hän on? Missä hän asuu?

-- Saksassa.

Ratsumestari astui salapoliisin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi vakavasti:

-- Minä olen kyllin vahva kuulemaan kaiken.

-- Minä ymmärrän, että sinä olet arvannut.

-- Dagnyn isä ei siis ole nähnyt lastansa sen koommin?

-- Ei, ei kahdeksaantoista vuoteen. Se on ollut hänen oma toivomuksensa.

-- Entä äiti?

-- Hän kuoli, sanoi Krag.

Seurasi vaitiolo, kiusallinen hiljaisuus. Miehet katsoivat toisiinsa.

-- Silloinko juuri? kysyi Rye.

-- Silloin.

-- Mieskö surmasi hänet?

-- Niin.

-- Hyvä jumala! Miksi?

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.