Part 7

Mies löydetään kuolleena tuolta. Käykin ilmi, että asianajajalla on ollut aivan sama vihollinen kuin vanhalla everstillä.

Tämä yhteinen vihollinen voit olla joko sinä, hyvä Rye, tai...

-- Tai kuka? kysyi ratsumestari kiihkeästi.

-- ... tai jokin muu mies, joku salaperäinen olento, joka tekee paikkakunnan turvattomaksi.

Minusta näissä rikoksissa on jotakin umpimähkäistä ja tarkoituksetonta. Mutta eivät ne silti näytä pelkältä sattumalta.

Voisihan ajatella, että joku vaarallinen mielipuoli liikuskelee täällä ja että hän tuntee tämän asian eikä kammo mitään keinoja. Hyvä ystävä, minä luulen, ettemme ole vielä päässeet pitkälle arvoituksen selvittämisessä. Vielä voi täällä tapahtua suuria asioita. Mutta mennään nyt katsomaan kuollutta tarkemmin.

Väkijoukko oli kasvanut, kun ystävykset saapuivat paikalle. Kaikki tuijottivat uteliaina ja huonosti salatulla vihamielisyydellä ratsumestariin, joka oli tyyni ja kylmä kuten aina.

Vartioiminen oli ollut jotenkin tarpeetonta, sillä ihmiset pysyivät käskemättäkin kunnioittavan välimatkan päässä ruumiista.

Asbjörn Krag napitti vainajan sadetakin rinnan kohdalta ja määräsi, että hänet oli vietävä asuntoonsa, missä ruumiintarkastus oli pidettävä.

Kiireesti hankittiin paarit. Ruumis laskettiin niille ja kannettiin pois.

Joukko teki hiljalleen seuraa.

Se oli kummallinen kulkue.

Asbjörn Krag jäi hetkeksi tapahtumapaikalle löytääkseen mahdollisesti joitakin jälkiä.

Hän tutki maata hyvin tarkoin, erinomaisella ja ratsumestarin mielestä tarpeettoman suurella huolella.

Lopetettuaan tarkastuksensa Asbjörn Krag nousi ja kysyi ratsumestarilta:

-- Muistatko miten ukko Holger oli puettu, kun hänet löydettiin?

-- En aivan tarkkaan. Mutta sen verran muistan, että hänellä oli sadetakki yllään.

-- Niin, eikö totta? Keltaisenruskea sadetakki.

-- Aivan niin. Minä olen usein nähnyt sen hänellä.

-- Bomanilla oli melkein samanlainen.

Ratsumestari tuijotti hämmästyneenä salapoliisiin.

-- Siinä olet oikeassa. Asianajajallakin oli sellainen sadetakki. Se oli uudempi ja vaaleampi, mutta muuten samanlainen.

-- Eroitus ei merkitse mitään.

-- Mutta luuletko, että sadetakit voivat olla missään tekemisissä asian kanssa? kysyi ratsumestari.

Salapoliisi katseli ilmaan, ikäänkuin vainuten jotakin; hänen silmissään oli hajamielinen ilme, ja katse harhaili kaukana.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi Rye.

-- Minä ajattelen... ajattelen..., vastasi Asbjörn Krag hajamielisesti, -- ajattelen noita sadetakkeja.

Mutta samassa häneltä pääsi huudahdus, joka osoitti, ettei hän ehkä sittenkään ollut ihan vankasti ajatellut sadetakkeja. Hän sanoi:

-- Hitto vieköön, paperi!

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Sininen kirjekuori.

Paperi!

Asbjörn Kragin mieleen oli yhtäkkiä muistunut tuo salaperäinen ja tärkeä asiapaperi, jota nuori neiti Holger oli etsinyt.

Hän ymmärsi, että tämä paperi oli koko asian ydin. Jos hän sen saisi käsiinsä, löytyisi samalla arvoituksen selitys.

Täytyihän tämän paperin olla erityisen tärkeä ja koskea joko eversti Holgeria tai hänen tytärtään tai ratsumestaria.

Krag tiesi vanhastaan, miten äärettömän vaarallisia tuollaiset halventavat asiapaperit saattoivat olla ja kuinka ne tunnottoman ihmisen käsissä voivat tuhota ei ainoastaan yksityisiä henkilöitä, vaan kokonaisia perheitä.

Oliko tuollainen asiapaperi todellakin tämän murhenäytelmän sisäisenä vaikuttimena?

Taistelu tästä paperista -- sekö se oli jo maksanut yhden ihmishengen ja vaati ehkä useampia?

Hän ei uskonut, että Dagny neiti oli löytänyt paperin käydessään asianajajan huoneessa. Itse hän ei myöskään ollut löytänyt muuta kuin merkityksettömiä kauppakirjeitä.

_Sellaisia_ papereita ei mielellään jätetä kirjoituspöydän enemmän tai vähemmän epävarmoihin kätköihin. Ne pidetään aina mukana.

Ja jos asianajajalla oli ollut hallussaan tuollainen paperi, oli luultavaa, että hän säilytti sitä lompakossaan ja että se oli vielä siellä. Ellei...

Ellei se mies, joka hänet oli surmannut, ollut sitä varastanut. Jos murhaaja mitään lienee teollansa tarkoittanut, ei se ole voinut olla muuta kuin anastaa häneltä tuo vaarallinen paperi.

Mutta kenen käsiin se siinä tapauksessa lienee joutunut? Ahdistettujenko? Vai jonkun uuden ahdistajan? Ehkä entistä vaarallisemman vihollisen? -- Näitä Asbjörn Krag mietiskeli astuessaan ratsumestarin rinnalla niittytietä.

Molemmat kulkivat ääneti. Rye huomasi salapoliisin olevan ajatustyössä eikä tahtonut häiritä häntä.

He saapuivat kauppiaan talolle. Ruumis oli jo kannettu sisään. Satalukuinen ihmisjoukko oli kokoontunut ulkopuolelle.

Puhelu kävi hiljaisella äänellä, ja kuiskatut sanat ja pelokkaat katseet tekivät kiusallisen ja painostavan vaikutuksen.

Salapoliisi kääntyi ratsumestariin.

-- Sinä et ole täällä miksikään hyödyksi, sanoi hän. -- Minusta tuntuu, että sinä vain herätät paheksumista. Mene kotiin ja odota minua. Tulen pian.

-- Kuten tahdot, jollen voi millään lailla olla hyödyksi.

-- Et mitenkään tällä hetkellä.

Ratsumestari kääntyi toiselle tielle ja poistui. Väkijoukko huomasi hänen lähtönsä. Puhelu taukosi hetkeksi kokonaan.

Asbjörn Krag astui taloon. Muutamat ulkona-olijoista pyrkivät mukaan, mutta hän pidätti heidät ja sulki oven perässään.

Käytävät ja portaat olivat väkeä täynnä. Joukossa oli useita sanomalehtimiehiä.

Nämä heti salapoliisin kimppuun.

-- Minulla ei ole muuta sanottavaa, hyvät herrat, vastasi Krag, kuin että on tapahtunut jotakin odottamatonta, joka on omansa tekemään asian yhä arvoituksellisemmaksi.

-- Mutta tietysti olette sitä mieltä, että on tapahtunut murha?

-- Mies on lyöty kuoliaaksi, se on selvä.

-- Ja tämä murha on kai jossakin yhteydessä eversti Holgeria vastaan tehdyn murhayrityksen kanssa?

-- Epäilemättä. Tapaukset ovat aivan samankaltaiset.

-- Luuletteko, että täällä kuljeksii joku salaperäinen ja vaarallinen ihminen, joka tekee seudun turvattomaksi?

-- Ennenkuin olen nähnyt vainajan, en luule mitään, sanoi Asbjörn Krag. -- Toivottavasti herrat jättävät meidät hetkeksi rauhaan, jotta saamme toimittaa tarkastuksen.

Ja herroille tuli kiire päästä lennätinasemalle lähettämään uusia, hälyäherättäviä sähkösanomia pääkaupungin lehdille, kun Asbjörn Krag astui vainajan huoneeseen. Hän tapasi siellä nimismiehen apulaisineen ja tuomarin.

Jälkimäinen oli kalmankalpea ja masentunut.

-- Hyvä oli, että tulitte, sanoi hän. -- Tämä asia kasvaa yli minun voimieni. En ymmärrä enää mitään.

Hän osoitti vainajaa ja kysyi katsoen merkitsevästi:

-- Eikö juuri tämä ollut...?

-- Tämä juuri. Me luulimme, että hän oli syyllinen. Mutta nyt hänet on kaatanut sama käsi, joka tähtäsi surmaniskun eversti Holgeria vastaan.

Krag paljasti vainajan kasvot. Silloin hän näki mitä ei ollut äsken ulkona huomannut, että asianajajan kasvoilla vielä kuolemassakin oli kamppailun ja tuskan leima.

Kun hän ajatteli, miten miestä oli ajettu kuin eläintä niityn poikki metsään päin, kun hän muisti nuo hurjat, vihlovat huudot, jotka oli illalla kuullut, ja näki nuo tuskan vääristämät kasvojenpiirteet, tunsi hän kammon väristyksen ruumiissaan, kun ajatteli tuota salaperäistä, kamalaa tekoa.

Hän tutki haavaa tarkemmin. Näkyi selvään, että se herätti hänessä erityistä mielenkiintoa. Hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen. Sitten hän peitti jälleen vainajan pään ja aukaisi sadeviitan ja takin napit.

Miehen kultakello kultaisine vitjoineen oli tallella, samaten lompakko.

Krag alkoi tarkastella lompakkoa toisten seuratessa uteliaina hänen olkansa yli.

Se sisälsi useita satoja kruunuja rahaa.

Hän heitti setelit pöydälle ja sanoi:

-- Merkitkää muistiin paljonko niitä on.

Sitten hän löysi vielä muutamia kauppakirjeitä.

Nekin hän laski pöydälle käskien merkitä ne luetteloon.

Mutta ensin hän tarkoin luki ne kaikki.

Vihdoin hän eräästä salaisesta pikku osastosta löysi mitä oli etsinyt. Se oli sininen kirjekuori, jonka sisässä oli joitakuita vanhoja kirjeitä.

Aavistus sanoi hänelle heti, että tässä piili salaisuus.

Ensimäinen kirje, jonka hän luki, oli päivätty Kööpenhaminassa maaliskuun 20 p:nä 1890.

Hän luki ensimäisen sivun, silmäsi sitten allekirjoitusta, ja samassa hänelle selvisi, mikä peloittava kirje hänellä oli kädessään.

Hän sotki eri paperit sekaisin niin, että saattoi solahuttaa sinisen kirjekuoren taskuunsa.

Muut olivat niin innokkaasti kirjoittamassa löydettyjen esineiden luetteloa, etteivät huomanneet mitään.

Krag tiesi kyllä tekevänsä itsensä syypääksi laittomuuteen, joka tavallisissa oloissa olisi mitä paheksuttavin.

Mutta hän oli nähnyt kirjeen, eikä mikään mahti maailmassa voinut pidättää häntä pistämästä sitä omaan taskuunsa.

Kello läheni sillävälin kolmatta, ja virkaatekevä tuomari sai vihdoin työnsä valmiiksi.

Asbjörn Krag lähti huoneesta luvaten palata tunnin kuluessa.

Ihmisiä seisoi yhä ulkopuolella. He olivat nyt koko päivän kulkeneet joutilaina. Kaikki työt oli laiminlyöty, niin voimakkaasti oli tapaus temmannut mielet mukaansa.

Asbjörn Krag meni nopeasti joukon ohi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Hän kuuli jonkun sanovan:

-- Olipa sillä kamalat kasvot.

Oliko hän todellakin niin kauhistuneen näköinen? Eikö hänkään voinut salata liikutustaan? Hän, jolla muulloin oli kasvot kuin kivestä.

Hän suuntasi kulkunsa ratsumestarin talolle.

Hänen ystävänsä istui kirjoittamassa.

-- Mitä sinä kirjoitat? kysyi Krag.

Ratsumestari näytti hänelle käsikirjoitustaan. Se oli paksu pinkka, jonka päällyslehdelle oli kirjoitettu: "Muistelmia matkoiltani."

Salapoliisi katseli häntä ihmeissään.

-- Saatatko sinä todellakin puuhata tuollaista nyt? kysyi hän.

Ratsumestari hymyili surunvoittoisesti.

-- Mitäpä muuta tekisin? Aivoni ovat hajalla, niitä särkee, kun ajattelen kaikkia näitä asioita. Minun täytyy levätä joku tunti. Täytyy puuhata jotakin muuta. Minä odotan kauhulla yötä.

Asbjörn Krag nyökkäsi. Hän tunsi tuon tilan.

-- Miten on sinun laitasi? kysyi Rye. -- Et näytä sinäkään kovin virkulta.

-- Minä tarvitsen kolmea asiaa, vastasi Asbjörn Krag.

-- Anna kuulua.

-- Tarvitsen huoneen itselleni, laatikollisen savukkeita ja kupin väkevää kahvia.

-- Hiukan levähtää siis. Se ei ole ihme.

-- Minä en aio levätä, vastasi salapoliisi. -- Tahdon ajatella.

Hän muutti äkkiä käytöstapaa, meni Ryen luo, taputti häntä olalle ja sanoi ääneen ja selvästi:

-- Kaikki on pelastettu, ystävä hyvä. Minulla _on_ paperit.

Ratsumestari nousi hitaasti seisoalle.

-- Minä en ymmärrä... Paperit...

-- Niin, kirjeet, kirjeet, jotka ovat sinisessä kuoressa...

-- Kirjeet... En vieläkään ymmärrä...

Salapoliisin kasvot ilmaisivat sekä maltittomuutta että pettymystä.

-- Hyvä, sanoi hän, -- ei puhuta siitä sitten enempää. Toimita minulle kahvi, huone ja tupakat.

Ratsumestari soitti kelloa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Salaperäinen olento.

Jonkun minuutin kuluttua salapoliisi oli sijoittautunut oikein mukavasti erääseen ratsumestarin pieneen huoneeseen.

Hän ei ollut aamusta asti syönyt mitään, mutta ruokaa hän ei nyt kaivannut.

Ratsumestarin palvelija astui sisään äänettömästi, tohvelit jalassa, ja toi hänelle kahvia.

Alettuaan juoda kahvia selvittääkseen ajatuksiaan täytyi Kragin tyhjentää kuppi toisensa jälkeen. Ja jottei oven käynti häiritsisi, antoi hän palvelijan jäädä huoneeseen, sillä mies pysyi hiljaa kuin hiiri.

Asbjörn Krag loikoi leposohvalla, vieressään höyryävä kahvikuppi ja savukelaatikko. Huone oli puolipimeä.

Sitten hän aloitti täydellä höyryllä.

Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä oli sotkuisin juttu, minkä kanssa hän koskaan oli joutunut tekemisiin.

Se oli samalla kaikkein pöyristyttävimpiä. Se oli toistaiseksi maksanut yhden ihmiselämän ja tuhonnut toisen. Eikä Krag ollut suinkaan varma, että se pysähtyisi tähän. Hänestä tuntui, kuin vaara olisi väikkynyt ilmassa.

_Ja nyt hän oli lukenut kirjeet_. Niitä oli kaksi tuossa sinisessä kuoressa. Molemmat olivat vuodelta 1890, kirjoitetut jonkun päivän väliajalla.

Eversti Holger oli ne kirjoittanut eräälle toiselle upseerille, ja molemmat koskivat eversti Holgerin tytärtä Dagnya. Ne paljastivat hirveän salaisuuden.

Miten nämä kirjeet olivat joutuneet asianajaja Bomanin käsiin, ei Asbjörn Krag aavistanut; mutta todennäköisesti hän oli hankkinut ne jollakin luvattomalla tavalla.

Asbjörn Krag oli varma siitä, että juuri näiden kirjeiden olemassaolo oli purkanut Dagnyn ja Ryen kihlauksen.

Nyt hän saattoi myös ymmärtää nuoren tytön menettelytavan, hänen umpimielisyytensä ja tuskansa. Ja nyt hän katui, että oli kenties ollut liian kova häntä kohtaan, liiaksi poliisimies. Tyttö ei taistellut vain omasta puolestaan. _Hän taisteli myös isänsä kunnian vuoksi_.

Nyt Krag ymmärsi, kuinka Dagny oli saattanut epätoivoissaan mennä niinkin pitkälle, että oli yrittänyt varastaa kirjeet, kun huomasi, ettei asianajaja ollut kotona. Mutta hän ei ollut löytänyt niitä. Ne olivat olleet asianajajan taskussa.

Krag ymmärsi nyt senkin, miksi Dagnyn oli täytynyt salata asia häneltäkin, salapoliisilta, joka muuten olisi ollut hänen auttajansa.

Hän ei voinut kenellekään ihmiselle ilmaista asian oikeata laitaa.

Hän ei ollut tahtonut uskoa salaisuutta edes omalle sulhaselleen.

Tämä ei tiennyt kirjeistä mitään. Sen oli Krag ymmärtänyt siitä ihmettelyn huudahduksesta, joka pääsi Ryen huulilta, kun hän oli sanonut, että hänellä nyt oli hallussaan nuo sinisessä kuoressa olevat kirjeet.

Rye ei tiennyt niistä mitään.

Asbjörn Krag oli nyt saanut selville kihlauksen purkamisen syyn. Oli ilmeistä, että asianajajalla oli ollut sormensa mukana pelissä, koska kirjeet olivat hänellä ja koska hän oli kirjoittanut eversti Holgerille tuon uhkaavan kirjeen samana päivänä, jolloin verityö tapahtui.

Mutta miksi oli Holgerin päälle hyökätty, ja kuka oli sen tehnyt?

Asianajaja se ei voinut olla, sellainen otaksuma tuntui nyt tuiki mahdottomalta.

Ei se ollut ratsumestarikaan; kirjeet luettuaan oli Asbjörn Krag entistä varmemmin vakuutettu siitä.

Vielä vähemmin hän saattoi käsittää, kuka oli asianajajan surmannut. Asianajaja Boman oli roisto, tunnoton ihminen, mutta kuka oli mahtanut käydä häneen käsiksi?

Ja mitä näillä kahdella väkivallantyöllä oli tekemistä Dagnyn kihlauksen ja noiden kirjeiden kanssa?

Tämä ongelma se nyt lähinnä kiinnitti puoleensa Asbjörn Kragin ajatukset.

Hän makasi monta tuntia miettien, ja kun hän vihdoin nousi, oli huone täynnä tupakansavua ja hän itse kuin kuumeessa.

Kun hän tuli ratsumestarin luo, istui tämä yhä kirjoittamassa matkamuistelmiaan.

Hän katsoi hajamielisesti Asbjörn Kragiin.

-- Päivällinen on syöty aikoja sitten, sanoi hän. -- En tahtonut häiritä sinua.

-- Minä en vielä tunne itseäni nälkäiseksi, vastasi salapoliisi. -- Ainoa mitä ehkä tarvitsen, on kuppi suklaata.

Krag astui muutamia kertoja lattian poikki.

-- Oletko ajatellut asiaa? kysyi ratsumestari.

-- Olen.

-- Oletko keksinyt murhaajan?

-- Luullakseni.

-- Arveletko, että se on sama, joka yritti surmata everstin?

-- Sama.

-- Onko hän vielä näillä seuduilla?

-- Jos se on se, jota tarkoitan, niin on.

-- Missä?

-- Aivan lähellä meitä.

-- Onko hän vielä yhtä vaarallinen?

-- On, yhtä vaarallinen. Kuulehan, onko sinulla revolveria?

Ratsumestari veti auki kirjoituspöydän laatikon, missä näkyi kiiltävä browning-revolveri.

-- Hyvä on, sanoi Krag, mutta teet viisaimmin, jos pistät sen taskuusi. Silloin se on käsillä.

Ratsumestari hymyili.

-- Mitä minulle täällä tapahtuisi, rauhallisella seudulla? En pelännyt Intiassa enkä pelkää täälläkään.

-- Pane revolveri taskuusi, sanoi Krag. -- Se on minun nimenomainen pyyntöni. Ja kun huomaat vaaran, niin ammu, ammu heti.

-- No, jos vaaran voi nähdä, ennenkuin se on myöhäistä...

-- Aivan varmaan. Sekä eversti että asianajaja ovat paenneet kuin takaa-ajetut eläimet metsään päin, ennenkuin salaperäinen vihollinen on iskenyt surmaniskunsa. Eikö sinusta tunnu hieman kummalliselta, että molemmat ovat koettaneet pelastautua metsään, sensijaan että olisivat juosseet niitylle tai ihmisasunnoille päin? Kun ihminen pakenee murhaajan tieltä, ei hän tavallisesti pyri metsään. Tämä tuntui minusta heti merkilliseltä, mutta en kuitenkaan tullut kiinnittäneeksi siihen erityistä huomiota. Luulin sitä sattumaksi. Mutta nyt ymmärrän, että sillä täytyy olla merkityksensä. Tämä pikkuseikka tekee koko asian selitettäväksi.

-- Mihin aiot ryhtyä? kysyi ratsumestari.

Asbjörn Krag hymyili, ja hänen kasvoilleen tuli omituinen ilme.

-- Tällä kertaa, sanoi hän, minä lähden kävelemään.

Hän astui ikkunaan ja katsoi ulos. Oli jo alkanut pimetä, mutta ilma oli selkeä. Hän saattoi nähdä lähimökkien tulet.

-- Selkeä ilma, mutisi hän, ihan selkeä. Saanko lainata sinun keltaista sadetakkiasi? Näin semmoisen eteisessä.

-- Mitä herran nimessä sinä sadetakilla teet näin kauniilla ilmalla?

-- Anna minun vain lainata sitä. Noilla molemmilla toisilla oli sadetakki, siksi minullakin.

Krag tarkasti revolverinsa. Se oli täydessä latingissa. Saatuaan sadetakin ylleen hän sanoi:

-- Kiitos, nyt minä lähden.

-- Yksinkö?

-- Aivan yksin. Mielipuoli hyökkää vain yksinäisten ihmisten kimppuun, vastasi Krag mennen ovelle.

KAHDESKYMMENESYHDES LUKU

Ikkuna säpäleiksi.

Ratsumestari pidätti häntä vielä.

-- Minne aiot mennä? kysyi hän otsa rypyssä.

-- En tiedä varmaan.

-- Kauppiaalleko?

-- En, en suinkaan.

-- Tuomarin tai nimismiehen luo?

-- En sinnekään.

Krag pysähtyi ovelle ikäänkuin miettien.

-- Jos minä minnekään menen, niin lähden tuota tietä, sanoi hän viitaten itään päin.

Omituinen mielenliikutus valtasi Ryen. Hän ymmärsi ystävänsä tarkoituksen.

-- _Hänenkö_ luokseen?

-- Se ei ole varmaa. Ehkä. Tahdotko, että vien terveisiä?

-- En, vastasi ratsumestari tylysti. -- Minulla ei ole hänelle mitään sanomista, ennenkuin hän itse puhuu. Mutta saatat kertoa, että olet nähnyt minut ja että minä elän.

Katkera hymy vilahti hänen huulillaan. Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Jos tapaan hänet, sanoi hän, niin kerron, että sinä elät. Tulen takaisin parin tunnin kuluttua.

Krag katsoi kelloaan.

-- Yhdeksän. Ennen yhtätoista olen kotona.

-- Odotanko sinua?

-- Odota.

-- Mutta jollet tule ennen yhtätoista? Asbjörn Krag mietti.

-- Jollen ole silloin tullut, niin odota kello kahteentoista.

-- Jollet tule silloinkaan?

Salapoliisi kävi hyvin totiseksi. Hän astui ystävänsä luo ja tarttui hänen käteensä.

-- Jollen ole palannut ennen puoliyötä, sanoi hän, niin se merkitsee, että vaara on käsissä. Silloin sinun tulee heti hälyyttää talon väki liikkeelle ja lähettää sana nimismiehelle ja lähiseudun talonpojille.

-- Miksi koota kaikki nuo ihmiset?

-- Etsimään minua. Siinä tapauksessa olen joutunut otteluun tuon salaperäisen ja vaarallisen olennon kanssa. Silloin on pantava toimeen yleinen ajo. Etsikää läpikotaisin niityt ja metsänrannat älkääkä levätkö, ennenkuin olette löytäneet minut elossa tai kuolleena.

Ratsumestari näytti hämmästyvän näistä vakavista sanoista.

-- Ja kuitenkin tahdot mennä yksin, sanoi hän. -- Jos minä lähtisin mukaasi, olisi sinulla revolveri lisää ja sitäpaitsi kaksi vahvaa kättä.

-- _Yksi_ voi mahdollisesti nähdä _jotakin_, vastasi Asbjörn Krag, -- mutta _kaksi_ ei saa tietää mitään. Ja nyt olen kerta kaikkiaan päättänyt mennä yksin. Vaarassa olen mieluimmin yksin. En tahdo jakaa sitä toisen kanssa. Siinä asiassa olen itsekäs. Mutta älä unohda: jollen ole kotona kello kaksitoista, niin en ehkä palaa ensinkään.

Krag lähti. Ratsumestari ei tahtonut tyrkyttää hänelle seuraansa. Hän tunsi hänet siksi hyvin, että tiesi olevan turhaa yrittää. Hän kuunteli askelia, jotka häipyivät ulkona vallitsevaan pimeyteen.

Ratsumestari oli huomattavasti hermostunut. Tämän jutun kaamea salaperäisyys oli järkyttänyt hänen mieltänsä, ja vaikkeivät vaaralliset ja hermoja kiihoittavat seikkailut olleet hänelle outoja, ei hän kuitenkaan ollut vielä koskaan joutunut näin arvoituksellisen vaaran kanssa tekemisiin.

Kragin käytöksestä hän saattoi nähdä, että jotakin vakavaa oli todellakin tekeillä. Ratsumestari tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi toimettomuudessaan. Jollei hienotunteisuus Kragia kohtaan olisi pidättänyt häntä, olisi hän pukenut ylleen metsästystakkinsa ja lähtenyt hänen jälkeensä pimeyteen.

Saadakseen ajan kulumaan hän meni siihen pikku huoneeseen, missä Asbjörn Krag oli äsken istunut. Siellä oli ilma vielä täynnä savua, mutta se tuntui omituisesti rauhoittavan häntä, ja hän heittäytyi leposohvalle pitkäkseen. Palvelija toi viskyä ja tupakkaa, ja savupilvi huoneessa sakeni yhä. Niin hän loikoili puolisen tuntia.

Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn. Hänestä tuntui, kuin talon ulkopuolelta olisi kuulunut ääntä. Oli kuin joku olisi ähkynyt hapuillessaan varovasti nurmikkoa pitkin. Hiljainen ääni jatkui yhä edeten pitkin seinäviertä ja pysähtyi vihdoin hänen työhuoneensa kohdalle.

Jokohan Asbjörn Krag oli palannut, tuumi hän, mutta luopui heti siitä ajatuksesta. Eihän Kragin tarvinnut hiiviskellä varkaan tavoin pitkin seinävieriä päästäkseen taloon.

Vai olisikohan siellä tuo tuntematon, seudun paha henki?

Tavallisissa oloissa ratsumestari ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota ääneen. Eihän siellä tarvinnut olla muuta kuin joku talon väestä, joka liikkui ulkosalla pimeässä. Mutta nyt oli pöyristyttävän tapauksen ajatus piintynyt hänen aivoihinsa, ja kaikkialla häntä vainosi murhan tummanpunainen näky. Hän ei ollut enää kaltaisensa.

Mutta rohkea mies hän oli, ja häntä miltei suututti, että oli todella hieman säikähtänyt tuota kummallista ääntä. Hän nousi ja aikoi lähteä ulos ottaakseen asiasta selon. Mutta astuttuaan pari askelta ovea kohden hän pysähtyi yhtäkkiä.

Särkyvän ikkunaruudun helinä kuului hänen korviinsa.

Ikkuna oli lyöty pirstaleiksi. Se oli varmasti joku hänen työhuoneensa ikkunoista. Lasisirut putosivat kilisten lattialle.

Ratsumestari sieppasi revolverin taskustaan, kiskaisi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.

Hän oli odottanut tapaavansa siellä ihmisen. Mutta huone oli tyhjä. Hänen kirjoituspöytänsä oli lasisirujen peitossa.

Koko ruutu oli poissa, olipa mukana mennyt palanen ikkunapienastakin. Isku oli ollut ankara.

Rye kuuli ulkoa hiljaista töminää, poistuvien askelten ääntä.

Hän astui ikkunaan ja laukaisi revolverinsa umpimähkään.

Sitten hän vetäytyi peremmälle huoneeseen odottaen mitä tuleman piti.

Mutta ensi minuutit kuluivat aivan rauhallisesti. Sitten kuului askelia talosta; laukauksen hälyyttämiä ihmisiä juoksi paikalle joka taholta.

Ratsumestari soitti kelloa. Palvelija astui sisään, pyöreät kasvot kauhistuneen näköisinä.

-- Huuda pehtori tänne! käski Rye.

Pehtori tuli. Hän oli kalpea säikähdyksestä.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän luoden pelokkaan katseen savuavaan revolveriin ja rikkilyötyyn ikkunaan.

-- Ei mitään ole tapahtunut, vastasi Rye, -- Huutakaa väki koolle.

KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.

Kello 12.

Ratsumestarin äänessä oli käskevä sävy. Hän oli taas sama kuin ennen, sellainen kuin hän oli ollut vaaran hetkinä metsästysretkillään Intiassa, kun jokainen silmänräpäys oli kallis ja kuolema riippui hiuskarvan varassa.

Pehtorikin oli heti selvillä siitä, että jokin vaara uhkasi. Hän näki savuavan revolverin isäntänsä kädessä ja lasinpirstaleet, joita oli kirjoituspöytä täynnä.

-- Tänne on joku yrittänyt tunkeutua sisään, sanoi ratsumestari. -- Meidän täytyy saartaa talo. Käskekää väki koolle.

Pehtori juoksi ulos. Ja heti kaikuivat hänen äänekkäät huutonsa pitkin taloa.

Ratsumestari heitti kiireesti metsästystakin yllensä. Astuttuaan eteiseen hän huomasi, että Asbjörn Krag oli jättänyt sinne salalyhtynsä. Sen hän otti mukaansa.

Pihalla näkyi tulia liikkuvan edestakaisin. Väki oli kokoontunut sinne lyhtyineen. Tänään oli vuodenaikaan katsoen harvinaisen pimeä ilta.

Kauhistus oli joukossa yleinen. Murha oli synnyttänyt kammonsekaisen mielialan kaikissa, ja saatuaan näin iltamyöhällä kuulla puhuttavan pirstotusta ikkunasta ja revolverinlaukauksesta he luulivat, että oli tapahtunut uusi murha. Lisäksi tuli, että omakin väki katsoi ratsumestaria epäluuloisin silmin. Hänen suljettu luonteensa esti häntä saamasta missään osakseen myötätuntoisuutta.

Pimeästä kuului kysymyksiä ja vastauksia:

-- Kuka ampui?

-- Ketä hän ampui?

-- Ei tiedetä. Hän ampui ikkunan läpi.