Part 6

Dagny tuli. Hän oli aivan mustassa puvussa, joka vain kohotti hänen kalpeata kauneuttaan.

Asbjörn Krag nousi ja astui häntä vastaan.

-- Pyydän anteeksi, että vaivaan teitä tällaisissa olosuhteissa, sanoi hän, mutta on aivan välttämätöntä, että nyt vastaatte muutamiin kysymyksiini. Oletteko kuullut mitään tarkempaa asiasta?

-- En mitään.

-- Tiedättekö, että asianajaja on kadonnut?

Nuori nainen vavahti.

-- Onko hän kadonnut? kysyi hän. -- Sepä kummallista.

Salapoliisi hymyili.

-- Kuulen, että tunnette hänet ja tiedätte kenestä on puhe, sanoi hän. -- Hänen tähtensä olen tullut tänne.

Neiti Holger astui ovea kohden. Hän oli hehkuvan punainen.

-- Anteeksi, sanoi Krag, että viritin ansan, mutta olen nyt kerta kaikkiaan päättänyt ottaa selon tästä kysymyksestä. Ei ole viisasta, hyvä neiti, että menette pois.

-- Teidän tulisi varoa virittämästä ansoja, sanoi Dagny, mutta jäi huoneeseen.

Asbjörn Krag istui tyynenä tuolillaan, jalat ristissä.

-- Muistatteko, kysyi hän, että tapasin teidät eilen kello kahdeksan tienoissa illalla?

-- Muistan kyllä.

-- Minä kysyin, mitä te teitte ulkona niin myöhään, ettekä te tahtonut vastata, mutta minä ymmärsin, että vain tärkeät asiat olivat saaneet teidät lähtemään isänne sairasvuoteen äärestä.

-- Mutta mitä ne teihin kuuluvat?

-- Hyvä neiti, jos te otatte asian siltä kannalta, niin valitan, että minun täytyy syrjäyttää eräät hienotunteisuusseikat. Sallitteko, että teen aivan suoran kysymyksen?

Dagny ei vastannut.

-- Minä kysyn teiltä, jatkoi salapoliisi: löysittekö paperin?

Nuori nainen kävi kalmankalpeaksi ja lysähti tuolille. Asbjörn Krag riensi hänen luokseen; hän oli melkein tainnoksissa.

-- Käskenkö palvelijatarta?

-- Ei, ei, kuiskasi Dagny.

Krag siveli rauhoittavasti hänen päätänsä.

-- Miksi teidän pitääkään salata minulta kaikki? sanoi hän. -- Epäilettekö minua? Ettekö usko, että olen ystävänne?

Dagny nousi äkkiä.

-- Nyt teidän täytyy lähteä.

-- Ei, minä en lähde, ennenkuin te olette vastannut kysymykseeni: löysittekö paperin?

-- Minä en tiedä mistä te puhutte.

Asbjörn Krag otti taskustaan pienen esineen. Se oli sama, jonka hän oli löytänyt asianajajan huoneen lattialta. Hän pani sen pöydälle.

-- Olkaa hyvä, sanoi hän.

Nuori nainen huudahti hämmästyksestä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Kohtaus.

Dagny neiti tuijotti sekavana pikku esineeseen, jonka Asbjörn Krag pani pöydälle.

-- Mistä olette löytänyt sen? kysyi hän.

-- Asianajaja Bomanin huoneesta kauppiaan talosta. Älkää yrittäkö väittää, ettei se ole teidän.

Se oli pieni kultasormus, jossa oli valkoinen helmi. Asbjörn Krag oli löytänyt sen asianajajan huoneen lattialta, missä se oli jäänyt toisilta huomaamatta huoneessa vallitsevan hirveän sekamelskan tähden.

Dagny ei vastannut, mutta hänen kasvoillaan näkyvät kouristuksentapaiset nytkähdykset osoittivat, miten järkytetty hänen mielensä oli.

Hän istuutui jälleen pöydän ääreen ja painoi päänsä käsiin.

Asbjörn Krag seisoi kauan vaiti ja katseli häntä.

Hänen äänensä sai ihmeen lempeän soinnun, kun hän kysyi:

-- Hyvä neiti, tahdotteko, että jätän teidät rauhaan?

Dagny viivytti vastausta. Vasta hetken kuluttua hän sai sanotuksi:

-- Minä... minä olisin toivonut, ettette olisi koskaan tullut tänne.

Nämä sanat koskivat tuskallisesti Asbjörn Kragiin. Hän käveli pari kertaa lattian poikki ja seisahtui sitten Dagnyn eteen. Hän seisoi kädet selän takana ja katsoi häneen.

-- Jollen olisi tullut, sanoi hän, olisi kaikki nyt hyvin toisin.

-- Niin, puuskahti Dagny.

Hän taisteli itkua vastaan.

-- Hyvä neiti Holger, jatkoi salapoliisi. -- Minä ymmärrän, että te olette onneton, ja säälin teitä senvuoksi. Mutta teidän ei pidä tehdä vääryyttä.

-- Mitä minun on tehtävä? Olen aivan yksin.

-- Niin, siksi että itsepäisesti pysytte yksinäisyydessänne. Ellette usko asiaanne kellekään toiselle, ei teillä ole mitään neuvoa. Minä tahdon vain teidän parastanne. Sekä teidän että yhteisen ystävämme Ryen parasta. Ja nyt minä sanon teille, millä kannalla asiat olisivat, jollen olisi tullut. Hyvä neiti, haluaisitteko todellakin, että Rye tällä hetkellä istuisi vankeudessa epäiltynä murhayrityksen teosta isäänne vastaan?

-- Ah, sitä ei kukaan ihminen uskalla väittää. Hän on syytön.

-- Minä tiedän sen niin hyvin kuin tekin. Mutta oikeus ei kysy ihmisten uskoa eikä tunteita. Se iskee säälimättä siihen, missä luulee näkevänsä arvoituksen selityksen. Monet seikat puhuvat ratsumestaria vastaan. Toivon, ettette epäile minun luulevan itsestäni liikoja, mutta sanon teille vielä kerran, että jollei olisi käynyt niin, että minä sain syytä osoittaa nuo todistusaiheet perättömiksi, niin Rye istuisi nyt vankeudessa ja häväistysjuttu olisi paljon suurempi kuin se nyt on.

-- Hän ei olisi sanonut mitään.

-- Ei olisi sanonut -- ei olisi sanonut! -- Asbjörn Krag miltei suuttui. -- Sehän se tässä juuri on hullua, että te peitätte ja salaatte minulta kaiken. Joku kauhea arvoitus piilee tässä jutussa, ja teille maksaisi ehkä vain sanan, jotta saataisiin valoa pimeyteen. Miksi teillä ei ole sen vertaa luottamusta minuun, että sanoisitte sen ainoan sanan?

Dagny katsoi salapoliisiin. Hänen kasvonsa olivat itkuun valmiit, hänen silmänsä kosteat kyynelistä.

-- Minä en voi sanoa mitään. Eikä se, mitä minulla olisi sanottavaa, auttaisi asiaa ollenkaan.

-- Auttaisi varmasti!

-- Te olette julma, kun epäilette minun rehellisyyttäni. Vakuutan kunniasanallani, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka on tehnyt tuon ilkityön isääni vastaan.

-- Hyvin mahdollista, ettette sitä tiedä. Mutta mistä sitten johtuu salaperäisyys, joka peittää näiden tapahtumain alkunäytöksen, teidän ja Ivar Ryen kihlauksen purkaantumisen?

Dagny neiti nousi.

-- Se on asia, joka koskee ainoastaan minua ja häntä tuolla sisällä, sanoi hän päättävästi nyökäten sairaan huoneeseen päin. -- Se ei ole teidän asianne eikä Ryenkään. Pyydän teitä jättämään tämän kiusallisen puheenaineen.

Asbjörn Krag muutti kerrassaan menettelytapaa. Hänestä tuli aivan rakastettava.

-- Tiedättekö, sanoi hän, että asianajaja Boman on hävinnyt jäljettömiin? Ei kukaan ole nähnyt häntä sitten eilis-illan. Ja minä olin viimeinen, joka näin hänet. Mies oli sotaisella tuulella ja vannoi, että hänellä oli käsissään todistukset, jotka pystyivät nujertamaan Ryen.

Salapoliisi huomasi hyvin, että tämä uutinen vaikutti Dagnyyn. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään.

-- Ei kai teilläkään ole aavistusta siitä, missä asianajaja on? kysyi hän.

-- Ei.

Jonkinlainen epävarmuus valtasi Dagnyn.

-- Mihin aikaan, kysyi hän epäröiden ja arasti katsoen, -- mihin aikaan te viimeksi puhuttelitte asianajajaa?

-- Eilen illalla.

-- Mihin aikaan?

-- Vähän sen jälkeen kuin tapasin teidät.

-- Siis kahdeksan tienoissa, mutisi hän miettivänä.

-- Niin, juuri siihen aikaan. Kello oli seitsemän minuuttia vailla kahdeksan. Minä pidän aina muistissa aikamäärät, kun työskentelen. Asianajaja tuli Holtesta päin, missä hän luultavasti oli jatkanut tutkimuksiaan hankkiakseen sitovia todistuksia ratsumestaria vastaan.

-- Ja nyt hän on poissa?

-- Niin, jäljettömiin kadonnut.

-- Ratsumestari Rye oli kai... hän oli kai kotona siihen aikaan, luullakseni?

-- Eilen illalla kahdeksan aikaan?

Kragin hermot värähtivät. Hänet valtasi sellainen aavistus, että nyt oli käsissä ratkaiseva kohta.

-- Niin.

-- Kahdeksan aikaan, mutisi Krag itsekseen ja antoi Dagnyn saada sen käsityksen, että hän koetti muistella ja laskea, -- ei, siihen aikaan hän oli hiukan ulkona kävelemässä. Pehtori mainitsi siitä, kun tulin kotia.

-- Milloin tulitte kotia? Tapasitteko silloin ratsumestarin?

-- Tapasin, vastasi Krag.

Ja hän lisäsi, katsoen Dagnyyn terävästi:

-- Rye oli aivan kaltaisensa. En voinut huomata hänessä mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Sanat vaikuttivat Dagnyyn sysäyksen tavoin.

-- No niin, sehän on yhdentekevää, sanoi hän.

Taas syntyi hiljaisuus. Dagny neiti taisteli sisällistä taistelua. Hän olisi halunnut katkaista keskustelun, mutta tuntui, ettei hän oikein uskaltanut.

Asbjörn Krag tarttui jälleen yhtäkkiä äskeiseen asiaan.

-- Te siis ette tahdo sanoa, mikä aiheutti käyntinne asianajajan luona?

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa!

Asbjörn Krag hymyili, otti tyynesti tuolin ja istuutui hänen eteensä.

-- Siinä tapauksessa sallinette, sanoi hän puolittain leikillisesti, -- että minä puhun teidän sijastanne. Sopiihan teidän keskeyttää, jos milloin katsotte tarvittavan oikaisemista.

Eilen illalla kello seitsemän -- aloitti salapoliisi -- istui asianajaja kirjoittamassa kirjettä jostakin metsäkaupasta, joka kiinnitti hänen mieltään, siis asiasta, joka ei millään lailla koske tätä kummallista juttua. Hän oli juuri kirjoittanut sanat "myytävää metsää" -- kirje on minulla, nähkääs -- kun hän samassa muisti erään asian. Uskallan arvata, ettei mikään ulkonainen tapaus keskeyttänyt häntä yhtäkkiä. Hän huomasi näet, että kello oli puoli kahdeksan tai ehkä pari minuuttia vailla puoli. Tehän olitte luvannut kohdata hänet kello puoli kahdeksalta?

Krag kohotti varoittavasti kättänsä, kun näki Dagnyn liikahtavan tahdottomasti.

-- Älkää keskeyttäkö minua, sanoi hän. -- Mahdollista kyllä, että erehdyn joissakin pikkuseikoissa, mutta pääasiassa olen aivan oikeassa. Tiedän sen ihan varmaan, sillä koko todistusketjuni on eheä. No niin, minä edellytän siis, että teillä oli jotakin hyvin tärkeätä sanottavaa asianajajalle ja että olitte vihdoin päättänyt mennä häntä tapaamaan. Häntä, joka, niinkuin tiedetään, on ratsumestarin vihollinen. Saanko ehkä sanoa verivihollinen, hyvä neiti? Sanon sitten niin.

Kun siis asianajaja, kuten sanottu, istui kirjoittamassa kirjettään, huomasi hän, että määrähetki läheni. Silloin hänen mieleensä juolahti sangen järkevä ajatus, että olisi sentään sopimatonta kohdata teidät kauppiaan talossa tai aivan sen lähellä, missä kuka tahansa voi nähdä teidän kohtauksenne, joka nykyisissä olosuhteissa oli tietenkin omansa herättämään suurta huomiota. Hän päätti siis lähteä teitä vastaan, jotta edes näyttäisi siltä, kuin te olisitte sattumalta tavanneet toisenne. Mutta kun aika on täpärällä, jättää hän kirjeensä kesken. Emännälle, kauppiaan vaimolle, hän sanoo muka menevänsä huoneeseensa, mutta pujahtaakin maantielle.

Mutta nyt sattuu niin onnettomasti -- tai minä sanon mieluummin: onnellisesti -- että te, neiti, kuljette mieluummin kiertoteitä päästäksenne tapaamasta ihmisiä. Te menette metsän kautta. Sitä hän ei tule ajatelleeksi, ja siitä seuraa, että te kävelette toistenne ohi. Sillaikaa kun hän astelee tietä pitkin ja tähystelee eteensä nähdäkseen teidät, saavutte te kauppiaan talolle.

Tässä tahdon pistää väliin pienen kysymyksen. Minulle on kerrottu, että kauppiaan vaimo on aikoinaan ollut teidän hoitajattarenne. Eikö niin?

Dagny nyökkäsi.

-- Hyvä. Ja kuten tiedätte, tavataan lastenhoitajissa usein liikuttavaa rakkautta lapsiin, joita he ovat hoitaneet, vielä senkin jälkeen, kun nämä ovat jo kasvaneet ja tulleet suuriksi. Sentähden minä ymmärrän hyvin, että kävi niinkuin kävi. Älkää keskeyttäkö minua, neiti; minä tahdon kertoa loppuun asti, koska kerran olen alkanut vetää esiin _todistusketjuani_.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Uusi murhamies.

Ja salapoliisi jatkoi, välittämättä nuoren tytön yltyvästä tuskasta ja maltittomuudesta:

-- Kun minä löysin tämän sievän pikku sormuksen asianajajan huoneesta ja kysyin kauppiaan vaimolta, oliko kukaan käynyt kysymässä asianajajaa sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt illalla ulos, en saanut vastausta, ja vaimon silmiin tuli pelokas ilme. Silloin ymmärsin, että oli olemassa joku, jota hän tahtoi suojella. Eikä se voinut olla kukaan muu kuin hänen entinen pikku neitinsä, tuo rakas lapsi, eikä kukaan muu ollut voinut kadottaa tuollaista sormusta kuin hieno neiti Dagny Holger. Jätin vaimon rauhaan, ettei hänen tarvinnut antaa ilmi suojattiansa. Näette siis, neiti, että minä itse asiassa toimin sangen hienotunteisesti.

No niin, sitten oli varsin helppo päättää mitä oli tapahtunut.

Te ja asianajaja olitte sivuuttaneet toisenne matkalla, ja kun te kenenkään näkemättä saavutte kauppiaan taloon, tapaatte siellä vaimon ja suostuttelemalla saatte hänet lupaamaan, ettei puhu mitään. Ja se on minusta ihan luonnollista. Sitten te kysytte asianajajaa, ja hän vastaa -- minkä todeksi luulee -- että asianajaja on huoneessaan yläkerroksessa. Te menette sinne yksin, sillä ette halua, että kukaan on kuulemassa mitä te asianajajan kanssa puhutte. Te koputatte ovelle. Ei vastausta. Koputatte lujemmin. Ei sittenkään vastausta.

Hyvä neiti, mitkä ajatukset silloin liikkuivat teissä, joka viime aikoina olette saanut niin paljon surra ja ikävöidä ja kärsiä? Te ymmärsitte, ettei mies ollut kotona, ja ajattelitte: jospa pääsisin hetkeksi hänen huoneeseensa, hetkeksi vain, ja saisin vilkaista hänen kätköihinsä. Ja sitten te huomasitte, että ovi, joka oli toiveittenne tiellä, oli tuollainen vanhanaikainen mitätön ovi, jossa on naurettava lukkorämä. Teidän tarvitsi vain työntää vähän, jotta se aukeaisi. Ja siinä tuokiossa te ehkä tunsitte menehtyvänne epätoivosta, ja sitten te työnsitte, ja ovi aukesi.

Te aloitte etsiä huoneessa. Viskelitte paperit sikinsokin. Ajattelitte, ettei ollut hetkeäkään hukata, täytyi vain saada käsiin eräs pieni mitätön juttu. Minä en erehdy, kun uskon, että se oli paperi, asiakirja. Istukaa rauhassa, neiti. -- Sitten ette uskaltanut jäädä enää pitemmäksi aikaa huoneeseen, vaan pakenitte kauhun ja epätoivon vallassa. --

Dagny neiti oli noussut. Hän oli hirvittävän kalpea, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

-- _Löysittekö paperin?_ kysyi Asbjörn Krag pontevasti.

Dagny meni hoiperrellen ovea kohden.

-- En, vastasi hän kuiskaamalla, luoden Kragiin viimeisen katseen, -- minä en löytänyt paperia ja olen nyt yhtä onneton kuin ennenkin.

Hän oli jo ovella, mutta Asbjörn Kragin ääni kutsui hänet takaisin.

-- Sitten minä etsin paperin teille, sanoi Krag. -- Luottakaa siihen.

Mutta silloin näytti, kuin Dagny olisi toipunut. Hän kohotti päätänsä.

-- Mistä paperista te puhutte?... Mutta minä en voi nyt kauempaa... Minulla on muita velvollisuuksia.

Hän lähti hiljaa huoneesta.

Asbjörn Krag jäi seisomaan yksikseen. Hän oli syvästi liikutettu. Hän ymmärsi, että jokin kauhea salaisuus pakoitti tyttö raukan vaikenemaan.

Sitten hänkin lähti.

Ulos tullessaan hän kuuli talojen päivälliskellojen soivan.

Hän ajatteli asemaansa tässä jutussa ja johtui siihen tulokseen, että oli tuskin milloinkaan ollut pahemmassa vaikeuksien sokkelossa. Tässä oli tullut lisäksi se luonnoton seikka, että nekin ihmiset, joita hänen oli auttaminen, pitivät hänen käsiään sidottuina, niin kauan kuin eivät suostuneet olemaan avomielisiä. Molemmat sanoivat salaavansa ainoastaan sellaista, mikä ei vaikuttanut asiaan mitään, mutta itse hän oli vakuutettu, ettei laita ollut ensinkään niin. Kunpa hän nyt löytäisi asianajajan.

Yhtäkkiä hän huomasi miehen, joka tuli juosten häntä vastaan kaukana tiellä.

Hän näki heti, että se oli virkaatekevä tuomari.

Kiire oli miehellä.

Asbjörn Krag seisahtui.

Kun tuomari tuli lähemmäksi, niin Asbjörn Krag huomasi, että hän oli kalpea ja kuohuksissa.

Jotakin oli varmaan tapahtunut.

-- Vihdoinkin saan teidät käsiini! huudahti tuomari läähättäen.

-- Te näytätte siltä, kuin tulisitte maanjäristyksestä tai muusta kauhistuksen paikasta.

-- Kauheata onkin tapahtunut, voihkasi tuomari. -- Olemme löytäneet asianajaja Bomanin.

-- Sepä hyvä. Nyt on siis toivoa, että asiasta saadaan selko.

-- Hän on kuollut, sanoi tuomari.

Asbjörn Krag katsoi häneen terävästi.

-- Itsemurhako?

Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Hän odotti jännittyneenä vastausta. Tuomari oli niin liikutettu, että voi tuskin puhua. Vihdoin hän sai sanotuksi:

-- Ei.

-- Luonnollinen kuolema siis?

-- Ei.

Salapoliisi tarttui häntä lujasti käsivarteen.

-- Mies, mitä tarkoitatte? Onko hänet...?

-- Hänet on lyöty kuoliaaksi, vastasi tuomari hiljaa. -- Me löysimme hänen ruumiinsa.

Salapoliisi seisoi kuin ankaran iskun saaneena. Hänen tapansa ei ollut osoittaa mielenliikutusta, mutta tämä hirvittävä uutinen yllätti hänet. Hän tuli samassa ajatelleeksi Dagny neidin kummallisen tuskaisia kysymyksiä, ja hänessä heräsi valtavan masentava tunne, että asiassa ehkä piili vielä hirveämpiä salaisuuksia.

-- Näyttäkää minulle missä hän on, sanoi hän tuomarille, ja molemmat lähtivät nopeasti astumaan.

Matkalla tuomari koetti katkonaisin lausein selittää mitä oli tapahtunut.

Ryen talon pehtori oli löytänyt asianajajan ruumiin ja ilmoittanut siitä heti nimismiehelle, joka sattui juuri silloin olemaan virkaatekevän tuomarin seurassa. He olivat molemmat rientäneet paikalle, ja tieto löydöstä oli levinnyt kulovalkean tavoin, niin että väkeä tulvi joka taholta.

Asianajaja Boman oli löydetty metsiköstä Ryen talon läheltä. Hän oli nähtävästi aikonut mennä niittyjen poikki taloon, kun hänen päällensä oli hyökätty.

-- Onko hänet ammuttu? kysyi Krag.

-- Ei, murhaaja on iskenyt hänen päähänsä ammottavan haavan jollakin tylsällä aseella. Hän on nähtävästi kuollut heti.

-- Onko mitään jälkiä?

-- Ei, ei kerrassaan mitään. Asia on täydellinen arvoitus, mutta omituisinta on, että asianajajaa on lyöty aivan samalla tavalla kuin everstiäkin.

Asbjörn Krag hätkähti.

-- Ja mihin aikaan?

-- Sen on täytynyt tapahtua eilen illalla.

Salapoliisi muisti taas tuon kaamean huudon, jonka oli kuullut palatessaan kauppiaan luota. Se ei voinut olla muu kuin asianajajan hätähuuto. Oli kuulunut peräkkäin kaksi vihlovaa kirkaisua, ikäänkuin ihminen olisi huutanut hengenhädässä.

Vihdoin salapoliisi ja tuomari saapuivat perille.

Joukko ihmisiä oli keräytynyt paikalle.

Tämä harmitti Asbjörn Kragia, sillä se merkitsi, että kaikki jäljet olivat tallatut näkymättömiin.

Vanha nimismies, joka oli aivan lamaantunut kauhusta, ei ollut älynnyt pitää ihmisiä loitompana.

Osa hääri vainajan ympärillä, toiset tallustivat nurmikolla edestakaisin, toiset itkivät kauhusta.

Salapoliisin nähtyään ihmiset väistyivät arasti syrjään.

Krag seisahtui ehdottomasti, kun sai nähdä vainajan.

-- Onko kukaan koskenut häneen? kysyi hän.

-- Ei ole, vastasi pehtori, joka hänkin oli läsnä. -- Ihan noin hän makasi, kun minä hänet löysin.

Vainaja oli puolittain istuvassa asennossa nojaten puunrunkoon.

Hänellä oli kauhea haava pään vasemmalla puolella.

Niin oli everstilläkin ollut.

Krag loi silmänsä yli lakeuden.

Yhtäkkiä hänen aivoissaan välähti ajatus.

Everstihän oli myös maannut puun juurella näin ihan metsän laidassa.

Boman oli nähtävästi aikonut mennä tasangon poikki aivan samoin kuin eversti yli Holten niityn.

Silloin oli salaperäinen vihollinen tullut heitä vastaan ja he olivat paenneet takaisin metsään. Mutta kumpikaan ei ollut ehtinyt sinne.

Asbjörn Krag käsitti, että koko älykkäästi rakennettu olettamuksensa alkoi nyt luhistua.

Hän oli viime vuorokauden aikana luullut, että asianajaja oli yrittänyt surmata vanhan everstin.

Mutta tämä uusi tapaus kumosi kerrassaan hänen otaksumansa.

Ihmiset, jotka olivat tähän asti seisseet ääneti ja katselleet salapoliisia, alkoivat kuiskailla keskenään.

Krag katsoi ympärilleen.

Niityllä näkyi joku mies tulevan hitaasti kävellen.

Hän läheni.

Se oli ratsupukuinen mies. Ratsumestari Ivar Rye.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kuka on murhaaja?

Ratsumestarin lähetessä väki väistyi arasti ja kuiske taukosi kerrassaan.

Rye, joka huomasi jotakin olevan hullusti, joudutti askeliansa.

Hänellä oli päässään vihreä metsästyshattu, jonka hän oli vetänyt silmilleen, niin että ainoastaan suu ja leuka näkyivät.

Kätensä hän oli pistänyt syvälle taskuihin. Hänellä oli muassaan koira, joka hölkytti hänen perässään nuuskien hänen jälkiään.

Hänen koko esiintymisensä teki ehdottomasti kolkon vaikutuksen, ja kuolleen miehen ympärillä tuntui olo entistä kamalammalta.

Rye meni suoraan Asbjörn Kragin luo.

-- Mitä täällä on tekeillä? kysyi hän.

Asbjörn Krag ei vastannut. Hän vain osoitti kuollutta.

Rye katseli ruumista; häntä värisytti.

-- Hyvä jumala, kuiskasi hän, tämä on hirmuista.

Hän kumartui ruumiin yli, tunsi vainajan ja loi kysyvän katseen Asbjörn Kragiin.

-- _Hänkö?_

Krag nyökkäsi.

-- Kuinka tämä on tapahtunut?

-- Sitä ei kukaan tiedä.

-- Tappoko?

-- Katso häntä, sanoi salapoliisi. -- Ihan tuossa asennossa hän makasi puun juurella, kun hänet löydettiin. Luuletko hänen voineen itse satuttaa itsensä tuolla lailla?

-- Tämähän on hirveätä. Milloin se on tapahtunut?

Asbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon. Hän käski nimismiehen pitää huolta, ettei kukaan saanut kajota ruumiiseen, ja lähti ratsumestarin kanssa kävelemään niitylle.

Kun he olivat joutuneet niin kauas, ettei kukaan enää voinut kuulla heidän puhettaan, sanoi Krag:

-- Milloinka se tapahtui? Sen minä sanon sinulle. Eilen illalla se tapahtui.

Hän loi ystäväänsä surullisen ja tutkivan katseen.

-- Mihin aikaan? kysyi Rye.

Asbjörn Krag mietti hetkisen.

-- Asianajaja lähti kotoaan kello puoli kahdeksan eilen illalla, sanoi hän. -- _Tapaus_ on varmaan sattunut kahdeksan ja yhdeksän välillä.

-- Tapaus? kysyi Rye. -- Sinä korostat erityisesti sitä sanaa.

-- Niin, enkä tee sitä tarkoituksetta.

Salapoliisi seisahtui ja osoitti kädellänsä metsää, joka huojui hiljaa tuulessa.

-- Tuolla, sanoi hän, noiden mustien puiden takana minä seisoin eilen illalla puoli yhdeksän tienoissa. Silloin kuulin kaksi kirkaisua, jotka totisesti kävivät luihin ja ytimiin. Sinä tiedät, etten minä hevillä säikähdä, mutta ne olivat todellakin kaksi niin kamalaa huutoa, että minä hätkähdin. Seisoin hetken ja kuuntelin, toistuisiko huuto, mutta sitten ei enää kuulunut mitään.

Salapoliisi osoitti väkijoukkoa, joka seisoi nimismiehen ympärillä.

-- Huuto kuului tuolta, jatkoi hän. -- Se oli asianajajan hätähuuto, kun hän oli kuolemantuskassa.

-- Kello puoli yhdeksän, mutisi ratsumestari. -- Sinä tulit kotia kello yhdeksän tienoissa. Miksi et puhunut asiasta minulle mitään?

-- Siksi etten luullut sen olevan missään tekemisissä meidän juttumme kanssa.

Yhtäkkiä hän tarttui lujasti ystävänsä käsivarteen ja kysyi:

-- Kuulitko sinä huudot?

-- En.

-- Mutta sinähän olit ulkona siihen aikaan.

-- Olinko minä ulkona?

-- Olit, ulkona kävelemässä. Pehtori kertoi. Etkö todellakaan kuullut mitään?

-- En, vastasi Rye, en kuullut mitään.

-- Mitä tietä sinä kuljit?

Ratsumestari rypisti otsaansa.

-- Tämähän tuntuu kuulustelulta, sanoi hän.

-- Hyvä ystävä, sanoi Asbjörn Krag, varsin mahdollista, että tämä on kuulustelua. Nyt minä selitän sinulle, kuinka kummallinen asia on.

Kaksi miestä on ollut sinun tielläsi. Molemmista olet päässyt, toisesta ainakin toistaiseksi, toisesta kokonaan. Edellinen oli vanha eversti Holger.

Silloin kun hänen päällensä käytiin, olit sinä todistettavasti läheisyydessä.

Toinen oli tämä asianajaja Boman, joka oli kalliilla valalla vannonut toimittavansa sinut tuomituksi.

Hänet lyötiin kuoliaaksi eilen illalla kello kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Juuri siihen aikaan sinä olit ulkona kävelemässä.

Asianajajan päälle on käyty aivan samalla tavalla kuin vanhan everstin.

Täytyyhän sinun tunnustaa, että tämä kaikki on käsittämätöntä ja kauheaa.

Pidätkö kohtuuttomana sitä, että teen sinulle joitakin kysymyksiä?

-- Minä annan sinulle tarpeelliset selitykset. Kuljin eilen illalla eteläistä tietä, ja se kai oli syynä, etten kuullut mitään.

Ratsumestari loi äkkiä ystäväänsä terävän katseen.

-- Epäiletkö sinä minua? kysyi hän.

-- En.

-- Uskotko vielä, että omatuntoni on täysin puhdas?

-- Uskon, nyt varmemmin kuin koskaan.

-- Kuinka niin? Minusta tuntuu, että tämän jälkeen...

-- Paras ystäväni, sanoi Asbjörn Krag, tahdon olla suora sinua kohtaan. Jos olisit pari tuntia sitten kysynyt minulta, tiesinkö kuka oli yrittänyt murhata eversti Holgerin, niin olisin ehdottomasti vastannut myöntävästi. Olen iloinen, ettet sitä tehnyt.

-- Sinä luulit, että se oli tuo tuolla?

-- Aivan oikein. Ja sille edellytykselle olin rakentanut olettamuksen, joka oli selvä alusta loppuun. Luulin, että minulta puuttui vain eräitä sielutieteellisiä yksityiskohtia, jotta olisin saanut sen ihan täsmälleen pitämään paikkansa. Mutta nyt kaikki luhistuu maahan.