Part 2

Tie kulki pitkin aukeata tasankoa, jonka laidassa kohoili metsäisiä, sinertäviä harjanteita.

-- Tahtooko herra nähdä paikan? kysyi talonpoika.

-- Minkä paikan?

-- Sen, missä se tapahtui, mistä hänet löydettiin.

-- Ei kiitos, en vielä. Kuka hänet löysikään?

-- Insinööri.

Talonpoika viittasi taas kädellään.

-- Tuon tiilitehtaan insinööri. Se kun käveli tästä iltapäivällä, niin näki hänet puun alla makaamassa. Sitten nimismies sai tietää sen. Ja sitten he veivät everstin kotiin hevosella. Mutta nyt ollaan perillä.

Rattaat pysähtyivät vanhanaikaisen talon luo, joka sijaitsi ylhäisen vaatimattomana syrjässä, korkean pensasaidan ja suuren hedelmäpuutarhan ympäröimänä. Krag maksoi kyydin ja lähetti ukon menemään.

Hän astui pihalle, jossa ei näkynyt yhtään elävää olentoa, mutta sitten alkoi koira haukkua ja muuan mies tuli paitahihasillaan ulos.

-- Minä etsin kartanon herraa, sanoi Krag. -- Onko hän kotona?

Mies katseli vierasta hetkisen.

-- Kyllä hän kotona on, mutta en tiedä, ottaako hän vastaan.

Mutta samassa Krag kuuli naputettavan erään pihanpuolisen ikkunan ruutuun. Hän huomasi ystävänsä kasvot ikkunan takana. Hän tunsi ruumiissaan vavahduksen. Rye oli sen näköinen, kuin olisi valvonut monta yötä.

Asbjörn Krag astui hänen työhuoneeseensa. Seinät olivat suorastaan peitetyt hyllyillä, jotka olivat täynnä kauniisti sidottuja kirjoja. Ikkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä. Sen ääressä Rye oli istunut ja nähnyt Kragin tulon.

He tervehtivät ikäänkuin olisivat tavanneet toisensa tunti sitten.

-- Minua ilahuttaa, että sinä kuitenkin tulit, sanoi Ivar Rye. -- Istuin juuri ja ajattelin sähköttää sinulle.

-- Minä tulin tuon onnettomuuden johdosta.

Ystävän kasvot synkistyivät.

-- Oletko puhutellut ketään?

-- Puhelin parin täkäläisen miehen kanssa.

-- Sitten kai ymmärrätkin jo?

-- Niin, minä aavistan, että asemasi on nykyään vaikea.

-- Ei pahempi kuin tavallisesti, vastasi Ivar Rye puristaen ystävänsä kättä. -- Eroitus on vain se, että nyt minua epäillään murhasta.

Asbjörn Krag riisui päällystakkinsa.

NELJÄS LUKU.

Lain nimessä.

Asbjörn Krag istuutui vastapäätä ystäväänsä.

-- Onko hän kuollut? kysyi hän.

-- Ei, hän elää vielä, mutta on tajuttomana.

-- Onko toivoa?

-- Ei tiedetä. Sähköteitse on kutsuttu parhaat lääkärit.

-- Hänethän löydettiin metsästä?

-- Niin, vain jonkun sadan metrin päässä omasta talostaan. Kahtena viime viikkona hän ei ollut ensinkään käynyt talonsa ulkopuolella, mutta eilen hänellä oli jotakin asiaa ulos. Joku oli pyytänyt häntä tulemaan.

-- _Kuka_ oli pyytänyt häntä tulemaan?

-- Minä, vastasi Rye levollisesti.

Salapoliisi istui tuokion ääneti. Sitten hän kysyi:

-- Sinä olet kai ollut aivan epätoivossa viime ajat?

-- Sen voit arvata, vastasi ystävä. -- Olen ollut hirveän masentunut.

-- Kaikki on näyttänyt toivottomalta?

-- Kaikki. Ja minä jo valmistausin lähtemään täältä. Myymään talot ja tavarat ja lähtemään pois ikipäiviksi.

Salapoliisi silmäili häntä tutkivasti. Ja nähdessään ystävänsä kuumeisen hehkuvan katseen Asbjörn Krag tunsi puistatuksen ruumiissaan.

Hän astui ystävänsä luo ja laski kätensä hänen olalleen.

-- Sinä olet matkustanut paljon, sanoi hän. -- Olet nähnyt toisia ihmisiä ja toisia rotuja kuin täällä ympärilläsi jokapäiväisessä elämässä. Olet nähnyt kiihkeitä intohimoja ja ehkä olet saanut vaikutuksia toisenlaisista ajatustavoista ja toisenlaisesta moraalista. En tunne sinua niin tarkoin, että voisin vastata sinusta. Tai oikeammin sanoen: minä tunnen sinut. En tahdo mitään niin mielelläni kuin auttaa sinua. Mutta yhdessä tapauksessa en voi tehdä muuta kuin lähteä tieheni ja jättää sinut oman onnesi nojaan. Nyt tahdon kysyä sinulta -- ja sinun täytyy ymmärtää mitä kysymykseni merkitsee -- onko minun jäätävä tänne vai lähdettävä pois?

Ivar Rye nousi ja puristi voimakkaasti ystävänsä kättä.

-- Jää, sanoi hän. -- Minä olen nyt ypö yksin, ja sinun tulee auttaa minua. Ymmärrän kyllä mitä sinä ajattelet. Mutta minun ei tarvinne sanoa muuta, kuin että olen täysin syytön tähän onnettomuuteen tai rikokseen. Uskotko sanani? Jollet usko, niin parempi on, että heti lähdet.

Äänessä ei ollut mitään rukoilevaa. Pikemmin jotakin alistuvaa ja toivotonta. Asbjörn Krag tunsi hänen voimakkaan kädenpuristuksensa ja tiesi, että edessään seisoi mies, jolla oli voimakas ja kelpo luonne. Ja hän uskoi hänen sanansa.

-- Minä jään, sanoi salapoliisi.

-- Uskot siis?

-- Uskon.

-- Ja uskot kaikessa vastakin?

-- Niin teen.

-- Mutta asemani on hyvin vaikea.

-- Sitä parempi, niinpä saan minäkin jotakin tehtävää.

-- Mutta minun täytyy salata sinulta eräs seikka. Asbjörn Krag säpsähti.

-- Onko se yhteydessä asian kanssa?

-- Kenties.

-- Mutta sellainen vaikeneminenhan tekee vain asemasi pahemmaksi.

-- Se ei ole autettavissa. Minä en _voi_ puhua.

-- Etkö edes siinä tapauksessa, että vaikenemisesi osaltaan estää todellisen syyllisen ilmituloa?

-- Sitä se tuskin tehnee. Ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.

-- No niin, saamme joka tapauksessa koettaa tulla toimeen ilman sitä seikkaa, jonka pidät salaisuutenasi. Tahdotko nyt kertoa minulle koko asian? Olen todella hyvin halukas tietämään mitä on tapahtunut.

Ja Ivar Rye kertoi.

-- Kuten tiedät, aloitti hän, eivät täkäläiset ihmiset katso minua juuri suopein silmin. Ei ollut isänikään erityisen suosittu, mutta hän tuli kuitenkin toimeen paikkakunnan väestön kanssa, kun heidän harrastuksensa olivat osittain samat. Isäni näet oli innokas maanviljelijä.

Mutta minä -- minullahan ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Enkä minä itse asiassa ole heidän kanssaan missään tekemisissä. He ovat kyllä kelpo ihmisiä, mutta minä en sovi heidän joukkoonsa. Ja kuten ehkä tiedät, on herännäisyys ja maallikkosaarnaaminen täällä hyvin yleistä. Minä olen pari kertaa esiintynyt tämän hysteerisen liikkeen vastustajana tavalla, joka on herättänyt ihmisissä suuttumusta.

Sanalla sanoen: minä olen kansan silmissä jumalaton mies, epäilyttävä henkilö. Sitäpaitsi on karu ja luoksepääsemätön olemukseni loukannut heitä. Minua pidetään ylpeänä...

Rye hymyili.

-- Ja kuitenkaan ei mikään ole luonteelleni vieraampaa kuin sellainen ylpeys, jota nämä ihmiset tarkoittavat. No niin, minä siis olen aikojen kuluessa manannut esiin eräänlaisen itseäni vastaan tähdätyn yleisen mielipiteen, joka suoraan sanoen oli minulle varsin yhdentekevä ja jolla oli vain se vaikutus, että se teki minut vielä hillitymmäksi ja suljetummaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Luulenpa, ettei ole olemassa mitään pahaa, jota täkäläinen kansa ei minusta uskoisi. Koko tuo salattu tyytymättömyys, koko heidän kiehuva vihansa pyrkii nyt purkautumaan. Olen tuntenut sen ilmassa parin viikon ajan, olen lukenut sen kaikista synkistä katseista, joita olen kohdannut. Rakas ystävä, en voi tosiaankaan auttaa, että olen niin paatunut, että koko tuo vihamielisyys on mennyt jälkiä jättämättä pääni yli. Olihan minulla sitäpaitsi muitakin asioita ajateltavana, ja olenhan itsenäinen mies ja oma herrani. Miksi piittaisin siitä, mitä ihmiset sanovat ja uskovat?

Sinä siis ymmärrät, etten minä ole suosiossa. Päinvastoin. Minulla ei ole yhtään ystävää. Minulla oli yksi. Kenties hän on tällä hetkellä kuollut. Tarkoitan everstiä. Mutta näetkös, everstillä on aina ollut kansa puolellaan. Häntä ja hänen tytärtään on suorastaan jumaloitu. Ja syystä kyllä, sillä rakastettavampaa perhettä ei voi ajatella.

Niinpä siis tieto, että minun piti mennä naimisiin everstin tyttären kanssa, herätti kaikkialla tyytymättömyyttä ja paheksumista. Pidettiin sopimattomana, että sellainen jumalaton ihminen pääsi tuohon kunnon perheeseen, ja huhu tiesi kertoa, että minä olin joillakin metkuilla ja juonilla saanut everstin pimitetyksi. Eipä edes maltettu olla vihjailematta, että koko asia oli minun puoleltani pelkkä rahanhankkimisyritys. Minä muka olin matkoillani hävittänyt omaisuuteni ja velkaantunut. Sinulle voin tämän johdosta mainita, että matkoillani olen kyllä pannut menemään paljon enemmän kuin perintöni, mutta myöskin että olen onnistuneilla liikeyrityksillä hankkinut itselleni omaisuuden, joka on paljon suurempi kuin perimäni. Tämä on minun salaisuuteni. Sinulta en sitä kuitenkaan peittele. Kerron kaiken niinkuin se on, jotta saisit oikean käsityksen kaikista niistä asianhaaroista, jotka vähitellen ovat johtaneet minut siihen, että nyt seison aivan kuilun partaalla. En tahdo salata, että vanha eversti alussa katsoi minua epäluuloisin silmin. Mutta hän sai varsin pian minusta toisen käsityksen. Ja hän koetti puolestaan herättää tuttavissaan suopeampaa mielialaa minua kohtaan. Mutta siinä hän ei onnistunut.

Ihmiset väittivät edelleenkin, että minä olin vain sukeltautunut everstin suosioon teeskentelyllä ja liehakoinnilla.

Mutta eversti, joka luotti omaan arvostelukykyynsä, antoi muiden puhua mitä halutti.

Siihen aikaan minä olin onnellisin ihminen auringon alla.

Sitten tuli tuo kauhea ja odottamaton käänne. Olen kertonut sinulle mitä tapahtui tuona suruisena, sade-itkuisena päivänä, joka on lähtemättömästi painunut mieleeni.

Olen sittemmin paljon mietiskellyt asiaa, mutta mahdotonta on ollut keksiä selitystä.

Miksi meidän piti niin äkkiä erota?

Miksi kaiken täytyi näin loppua?

Mutta paikkakunnan väestön ei ollut vaikea älytä asian oikeata laitaa.

Vihdoinkin -- kulki puhe miehestä mieheen -- vihdoinkin on ukko saanut silmänsä auki. Vihdoin hän toki on tullut huomaamaan, mikä jumalaton ja huono ihminen minä olen.

Kun minä tuon päivän jälkeen kävin entistä umpimielisemmäksi ja synkemmäksi, selittivät he sen niin, että minä haudoin kostoa.

Nuoren tytön itkettyneet silmät todistivat heidän mielestään vain rakkauden sokeutta.

Se käsitys oli siis tullut yleiseksi, että eversti oli jyrkästi kieltänyt tytärtänsä kohtaamasta minua enää, että minut oli ajettu ulos ja että eversti pysytteli kotosalla ainoastaan päästäkseen näkemästä minua.

Sitten tapahtui äkkiarvaamatta tämä eilinen.

Eversti löydettiin kuoleman kielissä. Hän virui suuren puun alla, ammottava haava takaraivossa.

Hyvä ystävä, nyt minä olen ihmisten silmissä murhaaja.

Ja ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti minua vastaan. Eivätkä ainoastaan kertomallani tavalla.

Asiaa tutkittaessa tulee varmasti ilmi seikkoja, jotka näyttävät tukevan ihmisten epäluuloa. Minä...

Tässä hänen kertomuksensa keskeytyi. Eteisestä kuului äänekästä puhetta.

Siellä oli joku mies, joka pyrki sisään, ja toinen, joka koetti estellä.

Raukea hymy vilahti Ivar Ryen kasvoilla.

-- Nimismies, sanoi hän.

Ja Asbjörn Krag kuuli eteisestä rähisevän äänen:

-- Ei kannata, Andersen, kieltää minulta sisäänpääsyä, sillä minä tulen lain nimessä.

VIIDES LUKU.

Kuulustelu.

Kun nimismies astui sisään ja näki Ivar Ryen luona vieraan, hämmästyi hän hiukan. Hän pysähtyi ovelle eikä oikein tiennyt miten aloittaa.

Rye nousi ja viittasi häntä astumaan lähemmäksi.

-- Mitä haluatte? kysyi hän.

-- Minulla on hyvin ikävä asia, herra Rye. Se koskee tuota eversti Holgerin seikkaa.

-- Tapaturmaa tarkoitatte?

Nimismies vaikeni. Hän katseli vuoroin toista, vuoroin toista.

-- Mitä te sitten tahdotte? kysyi Krag.

-- Älkää ujostelko, sanoi Rye.

-- Tuomari, aloitti nimismies, -- tuomari on nyt täällä sen johdosta, mitä on tapahtunut eversti Holgerille. Hän tahtoo puhutella teitä.

-- Te siis tulette noutamaan minua hänen luokseen?

-- Niin, sanoi nimismies keventynein mielin, kun näki kaiken käyvän näin yksinkertaisesti.

-- Eikö tarkoituksenne oikeastaan ole vangita ratsumestari? kysyi Krag.

Nimismies hypisteli hämillään virkalakkiansa.

-- Tuota... ainakin täytyy hänen nyt lähteä mukaan, sanoi hän, -- minulla on semmoinen määräys.

Ratsumestari nouti päällystakkinsa.

-- Suo anteeksi, sanoi hän, mutta minun on nyt vaikea pyytää sinua päivälliselle. Saamme odottaa kunnes palaamme.

-- Ei hätää. Tehkäämme ensin asiat selviksi tuomarin kanssa.

Molemmat herrat läksivät nimismiehen matkaan. Tiellä oli joukko uteliaita töllistelemässä. Salapoliisi pani merkille, että Rye sai pelkkiä vihaisia katseita. Hän kulki ripein askelin, takinkaulus pystyssä. Kragin täytyi ihailla hänen kylmäverisyyttään. Hänen ulkonäöstään ei voinut huomata, että hänen mielensä oli järkytetty. Kasvot olivat ehkä tavallista kalpeammat, silmät tavallista kirkkaammat. Muuten ei näkynyt mitään erikoista.

Nimismies vei herrat muutamaan suureen taloon. Kyytimiehensä kuvauksesta Asbjörn Krag tunsi sen everstin kartanoksi.

Veräjällä seisoi mies, joka tervehti ratsumestaria kunnioittavasti.

-- Päivää, Hansen, vastasi Rye tervehdykseen.

Pehtori, ajatteli Krag.

Isossa salissa oli oikeus jo koolla. Vihreällä veralla peitetyn pöydän päässä istui puheenjohtaja, nuori varatuomari, tuskin kolmenkymmenen ikäinen. Kasvot eivät olleet tyhmimmän näköiset, mutta niillä oli teennnäinen arvokkuuden ilme, joka ei ollut sopusoinnussa nuorekkaan muodon kanssa.

Hänen oikealla puolellaan istui kaksi seudun talonpoikaa lautamiehinä. Pohjaton vakavuus kuvastui heidän parrakkailla kasvoillaan, ja ankarin katsein he tuijottivat suoraan eteensä saliin. Puheenjohtajan vasemmalla puolella istui nuori notaari, suuri pöytäkirja edessään. Saattoi nähdä, että miehen huomattavin ominaisuus oli kaunis käsiala.

Ratsumestari ja Asbjörn Krag tervehtivät, ja puheenjohtaja teki kevyen kumarruksen. Hän oli tietoinen tuomioistuimen arvosta. Hän istui kyynärpäät pöydällä ja sormenpäät vastatusten.

-- Te haluatte kuulustella minua? kysyi ratsumestari.

-- Istukaa, vastasi puheenjohtaja.

Rye istuutui joutilaana olevalle tuolille, ja Asbjörn Krag asettui hänen viereensä. Nuori tuomari ei näyttänyt tuntevan salapoliisia.

Kun asiaankuuluvat muodollisuudet oli läpikäyty, sanoi puheenjohtaja:

-- Tämä on yksityinen kuulustelu. Oikeus toivoo, että syrjäiset poistuisivat.

Ja samalla hän loi moittivan katseen Asbjörn Kragiin.

Krag nousi.

-- Herra puheenjohtaja, sanoi hän. -- Ratsumestari Rye on nyt sellaisessa asemassa, että hän voi tarvita avustajaa. Minä olen hänen avustajansa. Pyydän senvuoksi saada olla kuulustelussa läsnä.

Kragin esiintyminen sai puheenjohtajan hieman tolaltaan, eikä hän enää yrittänyt saada vierasta poistumaan.

Ratsumestari kutsuttiin sitten lakipöydän eteen.

-- Te luultavasti jo tiedätte, minkä johdosta teidät on kutsuttu tähän kuulusteluun, aloitti puheenjohtaja. -- Eversti Holger on löydetty vaarallisesti haavoitettuna metsästä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän on joutunut murhayrityksen uhriksi. On aihetta uskoa, että te tunnette tämän surullisen tapauksen yhteydessä olevia lähempiä seikkoja.

-- Onko eversti kuollut? kysyi ratsumestari.

-- Ei, mutta hänen tilaansa pidetään toivottomana. Hän on edelleenkin tajuttomana.

-- Kuulustellaanko nuorta neitiä todistajana?

-- Olimme toivoneet sitä, vastasi puheenjohtaja, mutta neiti on vuoteen omana. Hän on saanut hermokohtauksen, ja lääkäri kieltää häntä esiintymästä todistajana. Eversti Holger poistui kotoaan eilen iltapäivällä kello kolme. Kerrotaan, että te läksitte samaan aikaan talostanne ratsastamaan. Onko se totta?

-- On.

-- Mihin te ratsastitte?

-- Ajoin everstin kartanoon päin.

-- Eversti tavattiin Holten tienoilla. Hänen talostaan on siihen paikkaan, mistä hänet löydettiin, noin neljännestunnin kävelymatka. Missä olitte neljännestä yli kolmen ja puoli neljän välisenä aikana?

Ratsumestari mietti.

-- Olin ihan everstin talon läheisyydessä, vastasi hän.

-- Niinmuodoin verrattain kaukana siitä paikasta, missä hän makasi?

-- Niin, verrattain kaukana.

Puheenjohtaja ojensi hänelle paperipalasen.

-- Minä en oikein tunne näitä seutuja, sanoi hän. -- Voisitteko muutamilla viivoilla joltisenkin tarkasti määritellä paikan, missä olitte kello neljännestä yli kolmen?

Ratsumestari otti paperin ja kyhäsi pienen asemapiirroksen.

Asbjörn Krag tuli pöydän luo ja vilkaisi piirustukseen.

-- Minne teillä oli matka? kysyi puheenjohtaja.

-- Minun on tapana käydä aina siihen aikaan ratsastamassa, vastasi Rye. -- Se kuuluu tottumuksiini.

-- Tapasitteko everstin tiellä?

-- En.

-- Oletteko nähnyt häntä viime aikoina?

-- En muutamiin päiviin.

Kuulustelu keskeytyi hetkeksi, jonka jälkeen puheenjohtaja jatkoi:

-- Mihin aikaan tulitte kotia?

-- Kello neljä.

-- Niinkö, kello neljä, mutisi varatuomari ottaen uudelleen käteensä piirustuksen ja katsellen sitä.

-- Te olitte siis hyvin lähellä everstin taloa kello 3.15. Missä olitte, sanokaamme, kello puoli neljältä?

-- Sitä en voi tarkoin ilmoittaa. Olin koko ajan kartanon lähettyvillä. Eikä se muuten merkitse asiaan nähden sitä eikä tätä.

Puheenjohtaja tekeytyi ankaramman näköiseksi.

-- Minä tässä päätän, mikä merkitsee, mikä ei, sanoi hän. -- Mitä tietä ratsastitte takaisin?

-- Samaa mitä tulinkin.

-- Ette siis mennyt Holteen päin?

-- En.

-- Oletteko aivan varma siitä? Tämä on nimittäin hyvin tärkeä seikka.

-- Minä en mennyt Holteen päin, vastasi Rye hieman ärtyneenä toistetuista kysymyksistä. -- En ollut lähelläkään sitä paikkaa.

Syntyi taas hetken kestävä vaitiolo, ja Asbjörn Krag huomasi nuoren puheenjohtajan kasvoista, että hän valmistautui hyökkäykseen.

-- Kirjoititteko everstille eilen tai toissa päivänä?

-- Kirjoitin.

Asbjörn Krag siirtyi lähemmä kuullakseen paremmin.

-- Kirjoititte hänelle tärkeästä asiasta?

-- Niin.

-- Pyysitte saada tavata häntä kello puoli neljä?

-- Niin.

-- Eikö tarkoituksenne ollut saapua kohtauspaikalle?

-- Ei, mahdollisesti ei.

-- Sepä merkillinen vastaus.

-- Siihen kysymykseen en voi vastata toisin.

-- Tahdon huomauttaa, sanoi puheenjohtaja, että sellaiset vastaukset tekevät oikeuteen huonon vaikutuksen ja pahentavat asiaanne. Ettehän liene kirjoittanut everstille suorastaan siinä tarkoituksessa, että saisitte hänet poistumaan talostaan?

-- En. Alkuperäinen aikomukseni oli mennä häntä tapaamaan, mutta sitten sattui este.

-- Mikä este?

-- Sitä en voi täällä selittää.

-- Pankaa mieleenne, että seisotte oikeuden edessä. Todistaja ei saa salata mitään.

-- Minä en sano enempää.

-- Tällainen käytös pahentaa asiaanne. Pelkään, että se muuttaa teidän asemanne tuomioistuimeen nähden.

-- Mitä tarkoitatte, herra tuomari?

-- Te olette tähän asti esiintynyt todistajana. Oikeus ottaa nyt harkitakseen, eikö teitä ole käsiteltävä syytettynä.

Ratsumestari ei vastannut. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin, joten tämä ei nähnyt hänen kasvojaan.

-- Muistatteko miten kirjoittamanne kirje kuului? kysyi puheenjohtaja edelleen.

-- En, mutta oletan, että se on oikeuden hallussa.

Puheenjohtaja nyökkäsi ja haki esille paperin.

-- Aivan oikein, sanoi hän. -- Tämä tosiaankin kummallinen ja hyvin huonoon valoon saattava kirje on täällä.

Hän ojensi paperin ratsumestarille. Tämä vilkaisi siihen.

-- Tätä kirjettä, sanoi hän, _minä en ole kirjoittanut_.

KUUDES LUKU.

Hevosen selässä.

Oikeuden puheenjohtaja tuijotti häneen ihmeissään.

-- Mutta itsehän te..., sanoi hän, -- itsehän te juuri äsken sanoitte, että...

-- Minä sanoin, vastasi ratsumestari, että olen kirjoittanut kirjeen eversti Holgerille. Sen kirjeen omaksun kyllä, jos saan nähdä sen, mutta tätä kirjettä en ole kirjoittanut.

-- Mutta tämähän on ainoa tätä asiaa koskeva kirje, jonka eversti on jättänyt jälkeensä, selitti tuomari. -- Voitteko antaa meille mitään näytteitä käsialastanne?

Rye veti taskustaan joitakin papereita, ja nuori puheenjohtaja huomasi vaivatta, ettei käsialoissa ollut mitään yhtäläistä.

Tässä Asbjörn Krag puuttui puheeseen, ja tuomari oli siksi epävarma, että antoi syrjäisen sekaantua asiaan.

-- Saisimmeko kuulla mitä kirje sisältää? sanoi Krag.

Puheenjohtaja luki sen:

-- "Se mies, jota Te aina ajattelette, haluaa puhutella Teitä kello puoli neljä, sovitulla paikalla, ja toivoo, että tyydyttävä ratkaisu on mahdollinen. Koska ei ole suotavaa, että minä näyttäydyn talossanne, ei minulla ole muuta keinoa saada aikaan keskustelua Teidän kanssanne."

-- Kirjeestä puuttuu allekirjoitus, sanoi puheenjohtaja. -- Ellei ratsumestari ole tätä kirjoittanut, käy kaikki minusta suoraan sanoen hyvin arvoitukselliseksi.

-- Mikä käy arvoitukselliseksi? kysyi Asbjörn Krag.

-- Murha, vastasi puheenjohtaja.

Murha! Läsnäolijat ikäänkuin vavahtivat. Salapoliisi loi katseen ystäväänsä. Ratsumestarin kasvot vääntyivät harmista. Hän ei virkkanut mitään. Mutta jokin aavistus sanoi puheenjohtajalle, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän kiiruhti lieventämään lausuntoaan:

-- Asiain nykyisellä kannalla ollessa se näyttää murhayritykseltä. Valitan, että minun on pakko käyttää tätä sanaa. Mutta minähän teen ainoastaan velvollisuuteni, kun pyrin asiassa totuuteen.

-- Siihen te tuskin pääsette ennakkomielipiteellä, sanoi Krag. -- Jos ratsumestari olisi kirjoittanut tuon kirjeen, saattaisi se kyllä viitata siihen, että hän on tahtonut houkutella everstin ansaan. Minä sanon _viitata_ siihen. Sillä epätodennäköisyys pistää heti silmään. Miten te, herra puheenjohtaja, arvostellettekin ystävääni, herra ratsumestaria, luulen teidän kuitenkin myöntävän, että hän tuskin on mikään pähkähullu.

Ratsumestari katsahti ehdottomasti Kragiin, ja puheenjohtaja sanoi:

-- En luule käytökselläni mitenkään antaneeni aihetta sellaiseen olettamukseen.

-- Ette suinkaan, sanoi Krag, joka puhui niin vakuuttavasti ja totisesti, että puheenjohtaja aivan unohti hänen olevan syrjäisen henkilön, -- mutta jos ratsumestari todellakin olisi tahtonut houkutella everstin metsään lyödäkseen hänet kuoliaaksi, niin olisihan ollut hänen puoleltaan aivan päätöntä kirjoittaa tuollainen kirje. Se on myönnettävä. Täytyihän hänen olla joltisenkin varma siitä, että kirje joutuisi ihmisten käsiin.

Puheenjohtaja kävi ilmeisesti epävarmaksi.

-- Ei edes kaikkein yksinkertaisin pahantekijä menettele niin kömpelösti, jatkoi Krag. -- Mutta muuten on jotenkin turhaa pohtia tätä kysymystä, koska kerran on selvää, ettei kirje, joka houkutteli everstin ulos, ole ratsumestarin kirjoittamakaan.

Puheenjohtaja liikahteli hermostuneesti tuolillaan.

-- Kaikki käy niin hyvästi yhteen tämän kirjeen kanssa, sanoi hän, että on kerrassaan mahdotonta, että joku toinen olisi sen kirjoittanut.

Asbjörn Krag rypisti otsaansa.

-- Niinkö -- sepä merkillistä. Mutta oli miten oli, tuota kirjettä ratsumestari ei ole kirjoittanut. Minä tunnen ystäväni käsialan. Lisäksi tulee se seikka, että ratsumestari on _myöntänyt_ kirjoittaneensa kirjeen everstille, kenties samantapaisen kirjeen, mutta ei tätä. Ja muuten, millainen tämän kirjeen sävy on? Siinä on jotakin uhkaavaa, jollaista Rye varmasti karttaisi.

Nuori puheenjohtaja älysi nyt vasta mitä osaa Asbjörn Krag tässä näytteli. Hän katsoi terävästi salapoliisiin ja sanoi:

-- Minä en voi sallia teidän tällä tavoin sekaantuvan kuulusteluun. Kuka te olette?

Salapoliisi hymyili.

-- Pyydän anteeksi, sanoi hän, etten ole ilmaissut itseäni. Tässä on valtakirjani.

Puheenjohtaja lysähti kokoon, kun luki nimen.

-- Tekö se olette! sanoi hän. -- No siinä tapauksessa teille on yhtä paljon kuin minullekin etua siitä, että asia saadaan selväksi.

-- Niin, ja kuin Ivar Ryelle, lisäsi Krag.

-- Kuten tahdotte. Tunnetteko asiaa tarkemmin?

-- Toistaiseksi en kai paremmin kuin tekään, herra puheenjohtaja, mutta jos sallitte, pyytäisin sanoa sanasen.

-- Olkaa hyvä. Jos olisin tuntenut teidät, en olisi keskeyttänyt.

-- Kiitos, vastasi Krag kumartaen. -- Sitä minä vain tahdoin sanoa, että minusta tuntuu, kuin tässä suotta tuhlattaisiin aikaa.

Tuomarin kasvot punehtuivat.

-- Mitä se merkitsee? Pyydän päästä nuhteista.

-- Tarkoitukseni ei ensinkään ole nuhdella, sanoi Krag, vaan ainoastaan huomauttaa asianlaidasta. Minusta tuntuu todellakin siltä, kuin kuulustelu olisi ajan hukkaamista. Tehän uskotte, että tässä on tapahtunut rikos?

-- Pelkään sitä, vastasi puheenjohtaja arvokkaasti.

-- Hyvä. Ja minä kallistun samaan mielipiteeseen. Mutta oletteko ryhtynyt mihinkään tutkimukseen?

-- Sehän tässä juuri on tekeillä.

-- Jos sallitte minun vanhempana ja varmaankin kokeneempana virkaveljenä antaa pienen neuvon, sanoi Krag, niin tahtoisin kehoittaa ensin ottamaan selon siitä, mistä selko on otettava, ennenkuin ryhdytte todistajain kuulusteluun. Oletteko nähnyt everstiä?