Part 1

Produced by Tapio Riikonen

SALAPERÄINEN VIHOLLINEN

Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomentanut

I. A. [Ilmari Ahma]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

I. Ensimäinen merkillinen päivä. II. Sähkösanoma. III. Epäluulo. IV. Lain nimessä. V. Kuulustelu. VI. Hevosen selässä. VII. Dagny. VIII. Jälki. IX. Eräs tapaaminen. X. Huuto. XI. Syyllinen. XII. Tuleeko hän. XIII. Kuulustelu. XIV. Kumpi? XV. Asianajajan asunnossa. XVI. Kohtaus. XVII. Uusi murhamies. XVIII. Kuka on murhaaja? XIX. Sininen kirjekuori. XX. Salaperäinen olento. XXI. Ikkuna säpäleiksi. XXII. Kello 12. XXIII. Salaperäinen. XXIV. Käänne. XXV. Ketjun viimeinen rengas. XXVI. Nyt hän tulee. XXVII. Päivä koittaa. XXVIII. Kohtalo kostaa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Ensimäinen merkillinen päivä.

-- Sinä siis todella rakastat häntä? kysyi Asbjörn Krag ja katsoi ystäväänsä sivulta, tutkivasti.

Ystävä hypähti pystyyn tuoliltaan.

-- Sinä tunnet minut, sanoi hän, ja tiedät, etten rakasta suuria sanoja, kaikkein vähimmin silloin kun mieskohtaiset tunteeni ovat kysymyksessä. Minua sanotaan harvapuheiseksi ja hiljaiseksi ihmiseksi, ja se olenkin. Olen kulkenut omia teitäni siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi ja riippumattomaksi. Mitä tekemistä minulla olisikaan ihmisten kanssa? Matkoillani Aasiassa ja Afrikassa olen oppinut antamaan arvoa toiminnalle ja halveksimaan mahtipontisia sanoja, jotka eivät kuitenkaan mitään merkitse. Sinä siis ymmärrät, että puhun täydestä vakaumuksesta, kun sanon, että rakastan häntä. Olen täysin selvillä siitä, että elämässäni nyt tapahtuu jotakin ratkaisevaa. Minun täytyy voittaa hänet omakseni, muuten käy hullusti.

-- Käy hullusti? kysyi Asbjörn Krag. -- Mitä tarkoitat?

Toinen astui ikkunan luo. Oli toukokuun-iltapäivä. Ulkona näkyi lehtokuja hienossa, vaaleassa kevätvihannuudessaan.

Ystävän ääni sai syvän ja surumielisen soinnun.

-- Olen nyt kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen paljon harhaillut maailmassa. Minä uskon, että nyt olen löytänyt onneni, mutta jos tämä onni minulta riistetään, tulee minusta -- sen tunnen varmasti -- ikiajoiksi onneton mies. Minä olen vaeltava paikasta paikkaan kuin rauhaton. Tyyni alistuminen kerta kaikkiaan ei kuulu minun luonteeseeni. Silloin valitsen ehkä jonkun toisen keinon. Keinon, mikä paremmin soveltuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa, mutta pysyttänyt ihmiset loitolla itsestään.

Hän istuutui äskeiselle paikalleen vastapäätä Asbjörn Kragia ja jatkoi samalla syvällä vakavuudella:

-- Mutta nyt olen tahtonut neuvotella sinun kanssasi, koska tiedän sinut viisaaksi ja teräväpäiseksi ja uskon, että olet ystäväni. Olen ajatellut ja mietiskellyt tätä asiaa unettomina öinä ja surullisina päivinä ja tullut nyt lopulta siihen käsitykseen, että jokin salaisuus on kohonnut hänen ja minun välilleni. Ja se on tapahtunut yhtäkkiä, niinkuin poutapäivänä taivas peittyy pilviin. Tahdotko auttaa minua?

-- Sinähän lasketat huimaa vauhtia, vastasi Asbjörn Krag. -- Kaikessa, mitä nyt olen kuullut, en toistaiseksi voi nähdä muuta kuin onnettoman rakkausjutun. Sinä rakastat tyttöä, ja hän rakastaa sinua.

-- Niin, sen hän tekee.

-- Hyvä. Hän on sanonut sinulle sen.

-- Hän on uskonut sen minulle, vastasi toinen kiihkeästi. -- Hän on uskonut sen minulle monta kertaa, riemusta säteillen ja onnellisena.

-- Hyvä. Kauanko olet tuntenut hänet?

-- Puolisen vuotta. Kohtasin hänet viime syksynä eräänä aamuna, vähän sen jälkeen kuin olin ottanut haltuuni isä-vainaan talon. Sitten me tapasimme usein toisemme ratsastusmatkoilla. Kuten tiedät, olen innokas ratsastaja, ja kun hänen laitansa oli samoin, antoi yhteinen harrastus meille alunpitäen puheenainetta. No niin, päivät kuluivat. Mutta minä vakuutan sinulle, että jo ensi hetkestä olin selvillä siitä, että nyt olin kohdannut elämäni suuren rakkauden. Niinhän aina sanotaan, tuumit sinä. Ei, niin sanon ainakin minä vain tämän ainoan kerran. Tiedän sen. Minä tunnen itseni ja olen tutkinut sydämeni.

-- Mitä ukko sanoi siitä? Tietysti hän näki teidät yhdessä.

-- Tarkoitat everstiä?

-- Niin, tytön isää.

-- Hän oli alussa ja pitkän aikaa eteenpäinkin varsin suopea. Hän kutsui minut kotiinsa, ja mikäli ymmärsin, näki hän sangen mielellään, että Dagny ja minä lähestyimme toisiamme. Saattoipa hän joskus laskea leikkiäkin ja sanoa jotakin siihen suuntaan, että meistä tulisi kaunis pari.

-- Miksi et sitten pyytänyt tyttöä häneltä?

-- _Minä tein sen_.

-- Niinkö! Ja hänkö vastasi kieltävästi?

-- Eipä suinkaan. Mutta hän keskeytti minut hyvin ystävällisesti selittäen, että siitä asiasta saimme puhua joskus myöhemmin sopivassa tilaisuudessa. Sekä Dagny että minä pidimme asian niinmuodoin ratkaistuna, eikä meidän jokapäiväinen seurustelumme kohdannut pienintäkään estettä. Me olisimme kyllä tahtoneet mennä naimisiin heti, mutta kun eversti piti kiinni vanhoista muodoista, päätimme tehdä hänen mielikseen ja suostua sopivaan kihlausaikaan.

Mutta sitten everstin käytös yhtäkkiä muuttui.

Miten selvästi muistan sen päivän! Oli ilta noin kaksi viikkoa sitten. Aurinko oli juuri laskenut, ja ilma tuntui viileältä. Käskin satuloida "Eevan", uuden hevoseni. Ajattelin ratsastaa everstin kartanoon vaihtaakseni jonkun sanan morsiameni kanssa. Me olimme kohdanneet toisemme aamupäivällä, eikä meillä ollut mitään aikomusta tavata sittemmin ennenkuin ratsastusmatkalla seuraavana aamuna. Mutta minä olin saanut kummallisen aavistuksen, että jotakin oli tekeillä. Rinnassani tuntui ikäänkuin raskas paino. Minä kannustin hevostani, ja se saapui höyryten ja hikisenä perille.

Juuri kun laskeusin satulasta, tuli everstin pehtori luokseni. Hänen nimensä on Hansen. Minä näin heti hänen kummallisesta käytöksestään, että jotakin oli tapahtunut.

-- Everstiäkö haluatte puhutella? kysyi hän.

-- Niin, vastasin minä totuttuun tapaani, vaikka Dagnyahan minä oikeastaan olin tullut tapaamaan enkä everstiä.

-- Tulenko ehkä sopimattomaan aikaan? kysyin sitten ja odotin tavanmukaista vastausta: "Ette suinkaan." Sillä tavallisesti en koskaan tullut sopimattomaan aikaan, istuipa eversti sitten työpöytänsä ääressä tai puuhaili talon asioissa tahi oli kutsunut luokseen pienen, hauskan peliseuransa.

Mutta minä sain odottamattoman vastauksen:

-- Eversti ei ota vastaan tänään.

-- Niinkö -- miksi ei?

-- Minun käskettiin tuoda terveiset ja sanoa, ettei hän voi hyvin. Hän on sairaana. Niin minun käskettiin sanoa, sillä hän itse näki ikkunasta teidän tulonne.

Vai niin, ajattelin minä, tuo on joku ukon päähänpisto. Sille ei voi mitään.

-- Tahdotteko sitten ilmoittaa neidille tulostani?

-- Neitikään ei voi ottaa vastaan.

Minä hämmästyin tästä vastauksesta niin, että pudotin suitset kädestäni. Ensimäinen ajatukseni oli, että kenties Dagnykin on vilustunut tässä koleassa kevätilmassa.

-- Onko hän makuulla? kysyin.

-- Ei.

-- Sitten tahdon joka tapauksessa käydä tervehtimässä häntä. Pidelkäähän "Eevaa" niin kauan.

Mutta Hansen ei näyttänyt aikovankaan noudattaa pyyntöäni. Hän oli ihan onnettoman näköinen, ja minusta tuntui, että hän mieli asettua tielleni.

Tämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Aivoissani vilahti joukko irrallisia ajatuksia. Olinko sanonut tai tehnyt jotakin, joka oli ehkä herättänyt paheksumista? Mutta mitään aihetta tällaiseen epäsointuun en keksinyt. Yhden seikan ymmärsin kuitenkin heti. Minä en voinut lähteä täältä saamatta selkoa asiasta. Sanoin senvuoksi Hansenille:

-- Menkää heti paikalla everstin luo sanomaan, että minä haluan puhutella häntä. Ennen en täältä lähde.

Hansen mutisi jotakin, että hänen täytyi vain totella saamiansa käskyjä. Mutta sitten hän läksi kuitenkin. Hetken kuluttua hän palasi ilmoittaen, että eversti odotti minua.

Minä astuin oitis everstin työhuoneeseen, ja näky, jonka siellä kohtasin, kauhistutti minua.

Olin viimeksi nähnyt everstin muutama tunti sitten. Silloin hän oli vielä ollut terve ja hyvällä tuulella, eikä hänen pyöreillä, hauskoilla kasvoillaan ollut näkynyt pienintäkään varjoa.

Mutta nyt! Mies oli aivan murtuneena edessäni. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, hän oli kalpea ja näytti siltä, kuin olisi vastikään itkenyt. Syvä murhe kuvastui selvästi hänen kasvoillaan. En kai ole milloinkaan nähnyt ihmisen ulkomuodon niin äkkiä ja surkeasti muuttuvan.

Niin, hyvä Krag, kuinka voisin kertoa sinulle mitä me siinä puhuimme. Kaikki syöksyi ylitseni kuin tulva. Muistan ainoastaan miten me molemmat seisoimme hämmentyneinä vastakkain.

Kun astuin hänen huoneeseensa, tuli hän minua vastaan ja ojensi minulle molemmat kätensä.

-- Tehän vapisette, sanoin minä pelästyen. -- Onko Dagny neidille tapahtunut jotakin? Jos hän on pahasti sairaana, niin ilmoittakaa minulle totuus.

-- Ei, vastasi eversti änkyttäen. -- Dagny ei ole sairas.

-- Mutta miksi minä sitten en saa tavata häntä?

-- Siksi että se on tänään mahdotonta. Te ette voi saada sitä.

Minä kysyin, olinko käyttäytynyt pahasti. Mutta silloin hän tarttui käsiini ja sanoi:

-- Ette, ette suinkaan, me pidämme molemmat teistä hyvin paljon. Mutta nyt teidän täytyy lähteä täältä.

Sitä en olisi tahtonut tehdä. Olin syvästi masentunut. Mutta lopulta eversti pyysi minua liikuttavasti ja äänellä, joka ilmaisi, että kyynelet pyrkivät esiin.

-- Kello on nyt seitsemän, sanoi hän. -- Tänä iltana ennen kymmentä saatte kuulla tarkemmin... Kaikki kyllä järjestyy vielä.

Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta läksin talosta raskain mielin ja tuntien, että jotakin odottamatonta ja hirveää oli varmaan tapahtunut.

Mutta mitä?

Nousin satulaan ja ajoin pitkin maantietä ikkunoiden ohi.

Sivuuttaessani Dagny neidin ikkunan näin vaalean puvun häämöttävän huoneessa ja ikkunaverhojen liikahtavan. Pysäytin hevoseni. Mutta silloin hahmo katosi, ja minun täytyi ratsastaa eteenpäin. Alkoi hämärtää.

Rakas Krag, tämän kaiken sain nähdä ja kokea tuona ensimäisenä merkillisenä päivänä. Mutta vielä kummempaa tapahtui sitten.

TOINEN LUKU.

Sähkösanoma.

Ratsumestari Ivar Rye -- se oli Asbjörn Kragin ystävän nimi -- istui hetkisen ääneti, synkkiin mietteisiinsä vaipuneena. Krag ei tahtonut häiritä häntä, mutta tarkasteli sillaikaa tutkivasti ystävänsä kasvoja. Omituista, kuinka äkkiä tuo mies oli näöltään muuttunut ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi.

-- Illalla kello kymmenen tienoissa sain vihdoin selityksen, kertoi Rye. -- Everstin luota tuli lähetti tuoden kaksi kirjettä, toisen everstiltä, toisen hänen tyttäreltään.

Molemmat kirjeet huokuivat syvää surua.

Eversti kirjoitti, että hänellä oli tänään ollut elämänsä raskain hetki. Kirjeen muistan vielä melkein sanasta sanaan.

Hän oli tuttavuutemme aikana oppinut pitämään minua arvossa, kirjoitti hän, ja jos asiat voisivat tulevaisuudessa järjestyä sille kannalle, että me vielä saisimme tavata toisemme, olisi hän siitä sanomattoman iloinen.

Mutta toistaiseksi hänen oli mahdoton puhua kanssani.

Eikä avioliittoa tyttären kanssa käynyt enää ajatteleminenkaan.

Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta moittia minua mistään, kirjoitti hän edelleen. Ainoastaan olosuhteet, joille kumpikaan meistä ei mahtanut mitään, olivat eron syynä.

Hän tiesi kirjoittavansa gentlemannille, joka antaa arvon niille syille, jotka pakoittavat hänet vaikenemaan. Mutta avioliitto oli ja pysyi mahdottomuutena. Hän oli neuvotellut tyttärensä kanssa, ja tämä oli suostunut luopumaan onnestaan.

Dagnyn kirje oli kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, joka liikutti minua omituisen voimakkaasti. Saatoin suorastaan tuntea, millaisen hämmennyksen vallassa tyttö parka oli ollut kirjoittaessaan nuo rivit. Kaiken täytyi olla lopussa. Oli parasta, ettemme enää tapaa toisiamme. Tuhannet terveiset. Hän oli muistava minua viime hetkeensä asti.

Sinä ymmärrät, rakas ystävä, etten minä sinä yönä ummistanut silmäänikään. Kaikki tuntui niin tuiki käsittämättömältä. Oli kuin minut yhtäkkiä olisi temmattu pois elämästä ja koko olemassaolosta. En käsittänyt niin mitään. Miten oli selitettävissä tämä äkillinen ja aiheeton välirikko? Minä uuvutin aivoni lukemattomilla kysymyksillä, mutta mitään selvitystä en löytänyt.

Aloin kuitenkin jälleen tehdä tavanmukaisia ratsastusmatkojani. Ja niinpä eräänä aamupäivänä -- siitä on nyt kolme päivää -- tapasin Dagnyn.

Hän oli mustassa puvussa ja näytti hyvin kalpealta. Hänen hevosensa oli märkänä pitkästä ja kiivaasta ratsastuksesta.

Me tulimme vastakkain tien polvekkeessa emmekä voineet päästä siitä sivuuttamatta toisiamme.

Minä tervehdin. Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja hehkuva puna peitti hänen kasvonsa.

En voinut enää hillitä itseäni, vaan tartuin hänen hevosensa suitsiin.

-- Dagny, sanoin, sinun täytyy antaa minulle selitys. Pian matkustan pois, mutta en saata lähteä, ennenkuin tiedän mikä meidät on eroittanut.

Hän kysyi tuskaisella ja hämmentyneellä äänellä:

-- Lähdetkö pois?

-- Lähden. Ei sen pitäisi kummastuttaa sinua.

-- Lähdetkö kauaksi?

-- Lähden, Dagny. Etkö tahdo vastata kysymykseeni?

-- En. En voi. Sinä et saa kysyä minulta.

-- Onko jotakin tapahtunut?

-- On. Jotakin on tapahtunut. Sellaista, mikä ei enää ole korjattavissa.

-- Ei edes hyvällä järjellä, lujalla tahdolla ja kahdella vahvalla nyrkillä?

Hän ei vastannut mitään, hymyili vain. Hermostunutta hymyä. Hänen huulensa värisivät.

-- Etkö enää rakasta minua, Dagny? Etkö myöskään tahdo antaa minun tietää sitä?

Ensin hän pudisti päätänsä. Mutta sitten näytti, kuin hän olisi tehnyt päätöksen.

-- Päästä ohjakset, sanoi hän, -- päästä ohjakset, niin vastaan sinulle.

Minä päästin ohjakset.

Hän kumartui minua kohden ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Olen aina rakastanut sinua. Ja rakastan sinua vielä nytkin ja olen aina rakastava.

Hän kannusti hevostaan ja karahutti pois. Minä huusin hänen jälkeensä, hän kääntyi satulassaan, viittasi minulle, ja minä kuulin hänen huutavan:

-- Emme saa enää nähdä toisiamme.

Sittemmin en olekaan nähnyt häntä. En tiedä, vieläkö hän on kartanossa. Mutta ehkä hän sentään on siellä. Minä teen edelleenkin ratsastusmatkani, joista en voi luopua, mutta ratsastan nyt toisia teitä.

Ja nyt, hyvä Krag, olet saanut kuulla mitä on tapahtunut.

Minä pyydän sinun apuasi.

Teen sen, koska tiedän, ettei tässä ole kysymyksessä mikään tavallinen rakastumisjuttu, mikään ohimenevä kuhertelu.

Se merkitsee paljon meille kummallekin. Tai ainakin minulle.

Hän nousi ja astui pitkin askelin ikkunan luo.

-- Se merkitsee niin paljon kuin sellainen ylipäänsä voi merkitä, lisäsi hän, ja ääni sai ihmeellisen raukean soinnun.

-- Ja toisenkin asian vuoksi olen tullut luoksesi. Sinä kai käsität nyt, miten täysin ymmällä minä olen tämän salaperäisen asian suhteen. Se johtuu kenties siitä, että tämä onnettomuudentunne painaa minua ja että rakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta en tosiaankaan voi käsittää, mitä on saattanut tapahtua. Mieleni on täynnä aavistuksia, ja kaiken yllä häilyy jokin salaisuus. Salaisuus, jota minä en kykene paljastamaan, mutta jonka sinä kenties voit tyynemmällä katseellasi älytä. Ja kun ajattelen vanhan everstin murheellisia kasvoja, jotka näin, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, niin minusta tuntuu, kuin voimani pettäisivät. Sillä mikä, mikä kamala tapaus voi jättää sellaiset poistamattomat jäljet ihmisen kasvoihin?

Ivar Rye oli toimittanut asiansa.

-- Takkini, sanoi hän. -- Minä lähden nyt.

-- Odottamatta vastaustani? kysyi Asbjörn Krag.

-- Sinä tiedät asuntoni, sanoi Rye. -- Voit tulla milloin haluttaa. Pidän huoneen valmiina sinua varten. Mutta sinun täytyy tulla viikon kuluessa.

-- Miksi niin pian?

-- Sillä viikon päästä lähden matkalle.

Seuraavassa tuokiossa Rye seisoi päällystakki yllään.

-- Tahdon tehdä sinulle vain kaksi kysymystä, sanoi Krag.

-- Ole hyvä.

-- Kenestä luulet tämän johtuneen? Tyttärestäkö vai isästä?

-- Luulin sen asian käyneen selvästi ilmi kertomuksestani, vastasi Rye. -- Luja vakaumukseni on, että isä, vanha eversti, on meidän onnemme tiellä. Mutta hän tekee sen vertavuotavin sydämin ja joidenkuiden ulkonaisten seikkojen pakoituksesta.

-- Pidätkö sinä vanhusta kunnon miehenä?

-- Hän miellyttää minua suuresti, ja pidän häntä todellisena kunnon miehenä.

-- Hyvä on. Ja sitten kysymys naapureista. Tietävätkö naapurit tästä jutusta mitään?

-- Niin, näetkös. Siinä juuri mainitsit seikan, joka sekin jouduttaa lähtöäni. Tietysti naapurit saivat tietää meidän kihlauksestamme. Ja miksi sitä olisi pitänytkään salata. Kaikkihan oli jo ratkaistuna, häitä vain vailla. Luonnollisesti on nyt tullut tiedoksi, että kihlaus on purettu, ja ihmiset ovat saaneet puheenainetta. Se on ikävää, mutta sille ei mitään mahda.

Kun Rye oli lähdössä, pysäytti Krag hänet vielä kysymyksellä:

-- Nyt sinä olet kertonut minulle everstistä ja Dagny neidistä. Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta?

-- Mitä tarkoitat?

-- Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta? Nimittäin paitsi sinua.

Rye puristi poliisimiehen kättä.

-- Ei, sanoi hän, ketään kolmatta ei ole. Sen voin vannoa.

Ystävykset sanoivat hyvästit toisilleen. Rye läksi suoraa päätä rautatieasemalle matkustaakseen kotiinsa. Asbjörn Krag istui kauan paikallaan syvissä mietteissä. Tämä oli joka tapauksessa merkillinen juttu. Se ei ollenkaan muistuttanut niitä asioita, joita hänellä ennen oli ollut selvitettävänä.

Hän teki itselleen kysymyksen, oliko hänellä ylipäänsä syytä sekaantua tähän juttuun.

Mihin hän oikeastaan voisi ryhtyä?

Tässähän ei ollut tapahtunut mitään laitonta, eikä hänellä ollut poliisimiehenä enemmän kuin yksityishenkilönäkään minkäänlaista aihetta tunkeutua vanhan everstin ja hänen perheensä asioihin.

Mutta saattoihan hän joka tapauksessa pistäytyä tervehdyskäynnillä ystävänsä Ivar Ryen luona ja viipyä siellä jonkun päivän. Sopihan sanoa käyneensä siellä lepäämässä.

Kahden päivän kuluttua hän sai kirjekortin:

"Hyvä ystävä!

Olen pannut huoneen kuntoon sinua varten.

_Ivar_."

Mutta hän epäröi vieläkin.

Silloin sattui tapaus, joka sai hänet tekemään ripeän päätöksen.

Päivää myöhemmin kuin oli saanut postikortin, hän tapasi etsivän poliisin päällikön, joka näytti hänelle sähkösanomaa.

-- Tässä on ehkä jotakin teille, sanoi hän. -- Se näyttää omituiselta.

Asbjörn Krag luki sähkösanoman, joka kuului:

"Eversti Anders Holger on löydetty metsästä talonsa läheltä hengenvaarallisesti haavoittuneena joko päällekarkauksesta tai tapaturmasta. Olosuhteet hyvin epäilyttävät. Nimismies on pannut tutkinnan alulle."

-- Eversti Anders Holger, sehän on juuri sama vanha eversti, Dagnyn isä.

Tunnin kuluttua Asbjörn Krag istui junassa.

KOLMAS LUKU.

Epäluulo.

Rautatiematkalla Asbjörn Krag oli levottomuudentilassa, jollaista hän oli harvoin tuntenut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän luki tuon arvoituksellisen sähkösanoman.

Vanha eversti oli löydetty puolikuolleena talonsa läheltä. Epäilyttävissä olosuhteissa. Hänestä oli tuntunut hieman kummalliselta, ettei Ivar Rye ollut lähettänyt tästä mitään tietoa, mutta surullinen tapaus oli arvatenkin vallannut liian voimakkaasti hänen ajatuksensa.

"Olosuhteet hyvin epäilyttävät." Nuo sanat sisälsivät jotakin kammottavaa. Niiden alla piili varmaan joku synkkä tarkoitus, muuten sähkösanoma tuskin olisi saanut tuollaisen sanamuodon. Tiedon oli lähettänyt eräs sähkösanomatoimiston kirjeenvaihtaja. Luultavasti olivat Kristianian lehdet jo saaneet väkeä liikkeelle, mikä ei suinkaan miellyttänyt salapoliisia. Hän halusi mieluimmin työskennellä hiljaisuudessa. Hän kulki kaikkien vaunujen läpi, mutta ei tavannut yhtään sanomalehtimiestä. Hän oli siis ainakin puolen vuorokautta edellä.

Muuan matkustaja ryhtyi puheisiin hänen kanssaan. Vanhanpuoleinen, hyväluontoisen näköinen herra. Hän oli vakuutustarkastaja ja oli virkamatkalla. Keskustelun aikana Asbjörn Krag tuli maininneeksi onnettomuudesta, joka oli kohdannut everstiä, ja silloin vakuutustarkastaja heti vilkastui ja osoitti mielenkiintoa. Kävi ilmi, että hän oli monta vuotta sitten tutustunut everstiin.

-- Minä pidin paljon siitä miehestä, sanoi vakuutustarkastaja. -- Hän oli noita vanhan ajan sotilaita, vanhoillinen ja jäykkäniskainen, mutta pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vieraanvaraisuutensa oli suurenmoinen.

-- Hän oli sitten kai rikas mies? kysyi Krag.

-- Hän sai periä jonkun verran isältään, vastasi vakuutustarkastaja, mutta itse hän on lisännyt varallisuutensa moninkertaiseksi. Hän oli erittäin etevä liikemies. Hän on ollut osakkaana monessa tehdaslaitoksessa, kuivannut soita ja muokannut maata. Luullakseni hänen omaisuuttaan on meidän oloissamme sanottava suureksi, ja hänen tulonsa ovat sangen huomattavat. Meikäläisissä oloissa hyvin huomattavat.

Puhelias tarkastaja kertoi koko joukon asioita everstistä, ja Asbjörn Krag kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tarvitsi kaikki tiedot, mitä voi saada tuosta miehestä. Kuulemansa asiat hän kätki aivoihinsa, missä ne olivat järjestyksessä ikäänkuin kukin omassa lokerossaan.

Iltapäivällä juna pysähtyi pienelle asemalle. Krag ei ollut sähköttänyt Ivar Ryelle tulostaan, eikä ystävä ollutkaan häntä vastassa. Oli leuto ja kaunis ilma, ja Asbjörn Krag ajatteli ihastuneena hauskaa hevosmatkaa asemalta Ivar Ryen kartanoon. Hän meni kauppapuotiin tilaamaan kyytiä.

-- Vai niin, herra menee sen miehen luo, sanoi kauppias tyynesti ja tarkasteli vierasta.

Asbjörn Kragin mielestä katse tuntui omituiselta.

-- Ettekö luule hänen olevan kotona? kysyi hän.

Kauppias hymyili.

-- Mitä vielä, kyllä kai hän kotona on. Eikä taida piakkoin lähteäkään matkoille. Ei ainakaan pitkille.

Kragin mielestä sanat tuntuivat epäilyttäviltä, ja uudelleen hän tunsi ruumiissaan kummallista levottomuutta.

-- Hän on minun parhaita ystäviäni, sanoi hän.

-- Niinkö -- niinkö, vastasi kauppias innokkaasti. -- Niin, onhan hän kunnon mies kaikin puolin, Ivar Rye, kuten kerrotaan. Ja niin paljon matkustanut. Sanovat että ihan maan ympäri.

-- Niin, sen hän on tehnyt.

-- Jaa-a. Vieraalla maalla on ihminen oma itsensä, tuumi kauppias mennessään ulos ilmoittamaan kyydistä.

Näistä sanoista Krag ymmärsi, että juoru oli jo liikkeellä. Selvää oli myöskin, että tuuli oli täällä epäsuotuisa Ivar Ryelle.

Kyytimiehekseen Krag sai vanhan, parrakkaan talonpojan.

Alkumatkasta ukko oli vaitelias ja umpimielinen, mutta suli hiukan saatuaan ystävänlahjaksi pötkyn tupakkaa ja alkoi vastailla yksikantaan.

Vihdoin hän jo kysäisikin:

-- Tuota... kaupungistako ollaan?

-- Sieltäpä niin, Kristianiasta.

-- Ja ollaan menossa Ivar Ryen luo?

-- Sinne juuri.

-- Onko hän tuttu?

-- Ei, vastasi Krag mietittyään tuokion.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten talonpoika taas kysyi:

-- Herra taitaa olla semmoinen... semmoinen... jonka pitäisi tulla tänne?

-- Mikä niin? kysyi Asbjörn Krag.

-- Semmoinen sieltä poliisilaitoksesta, sanovat...

-- Ei, en minä ole semmoinen, mutta olen tullut eversti Holgerille sattuneen onnettomuuden johdosta.

Talonpoika nyökkäsi.

-- Arvasin.

-- Elääkö hän vielä?

-- Vielä. Ja kukaties hän siitä toipuukin, vaikkei ole vielä tullut tajuunsa.

Talonpoika kävi salaperäiseksi ja mutisi itsekseen jotakin käsittämätöntä.

-- Saattaa olla onnikin yhdelle tai toiselle, ettei hän ole vielä tullut tajuunsa, jotta voisi selittää asian.

-- Tunnetteko Ryen? kysyi Asbjörn Krag.

-- Tunnen toki. Isänsäkin tunsin. Kelpo mies olikin. Osasi haastella ihmisten kanssa. Mutta tämä ei virka montakaan sanaa.

Krag ymmärsi hyvin, ettei Ivar Ryen tapaisella karulla ja umpimielisellä miehellä ollut edellytyksiä päästä näiden ihmisten suosioon.

Hetken kuluttua talonpoika kysyi:

-- Mikäs se tää herra sitte niinkuin on?

Krag ei ensin tiennyt mitä olisi vastannut. Poliisimieheksi hän ei tahtonut sanoa itseään.

-- Reportteri, sanoi hän sitten.

-- Mikä se on?

-- Semmoinen, joka kirjoittaa sanomalehtiin, selitti salapoliisi.

Silloin asia kyytimiehelle valkeni.

-- Jaa kolportööri, sanoi hän, jassoo...

Krag antoi selityksen mennä täydestä. Talonpoika osoitti kädellään muutamien puunlatvojen yli ja sanoi:

-- Näkeekö herra tuota kellotapulia?

-- Näen.

-- Siellä on everstin kartano.

-- Taitaa olla suuri kartano?

-- On kyllä, suurin näillä main.