Part 9

Yö tuli pimeä, mutta tähtikirkas. Pencroff ja Harbert olivat vuorotellen peräsimessä ja valvoivat tarkasti, ettei alus pääsisi hiukkaakaan poikkeamaan kompassilla määrätystä suunnasta. Yö kului, samoin koko seuraava päivä. Illan suussa he laskivat kulkeneensa noin parisataa kilometriä. Tuuli alkoi hiljetä, mutta he toivoivat saavansa aamulla saaren näkyviinsä, ellei suunnasta ollut poikettu.

Lokakuun 13. päivää vasten yöllä ei kukaan saanut unta silmiinsä, siksi jännittävää oli odotus. Olisiko haaksirikkoinen vielä siellä? Mikä hän lienee miehiänsä? Suostuisiko hän tulemaan heidän kanssaan Lincolnin saareen?

Kello kuuden maissa aamulla kuului äkkiä Pencroffin huuto:

-- Maa näkyy!

Taborin saari ei ollutkaan enää kuin noin kolmenkymmenen kilometrin päässä. _Bonadventure_ oli poikennut vähän etelämmäksi, mutta käännettiin nyt suoraan saarta kohti.

Kello yhdentoista aikaan Pencroff vähensi purjeita kulkeakseen hiljaista vauhtia näitä tuntemattomia väyliä. Saari näkyi jo kokonaan. Suurin osa sen pintaa oli metsän peittämä, mutta -- omituista kyllä -- missään ei näkynyt savua, joka olisi merkinnyt ihmisasuntoa. Varovasti liukui _Bonadventure_ kallioitten ja särkkäin välisiä kapeita väyliä myöten, kunnes sen keula kohta puolenpäivän jälkeen kolahti rantakivikkoon. Ankkuri laskettiin, purjeet koottiin, laivaväki astui maihin ja sitoi aluksensa lujilla köysillä rantaan. Aseistettuina he lähtivät kiipeämään noin sata metriä korkean mäen harjalle, josta he näkisivät yli koko tuon pienen saaren. Kyyhkysiä ja meripääskysiä pyrähteli tuon tuostakin lentoon.

Mäelle näkyi koko saari. Se ei ollut kuin kymmenen kilometriä ympäri mitaten. Kaikilla tahoilla meri, niin kauas kuin silmä kantoi. Poikki saaren juoksi puro halki niityn, laskien länsirannalla mereen.

Matkamiehet palasivat _Bonadventureen_ päätettyään kiertää jalkaisin rantoja myöten koko saaren ja sitten vasta samota sen poikki, niin ettei mikään kohta jäisi tutkimatta.

Tunnin kuluttua he saapuivat saaren eteläniemeen ja lähtivät siitä kiertämään pohjoiseen saaren länsirantaa, joka sekin oli kauttaaltaan hietikkoa. Neljä tuntia kesti kierros, mutta ihmisjälkiä ei havaittu missään. Tämä oli kovin kummallista, ja alettiin jo melkein luulla, että tuo paperilappu olikin kirjoitettu monta kuukautta, kenties monta vuottakin sitten; siinä tapauksessa oli haaksirikkoinen joko päässyt pois tai kuollut kurjuuteen.

Aterioituaan aluksessa pikimmiten matkamiehet lähtivät tutkimaan metsää. Joukoittain eläimiä juoksi pakoon heidän lähestyessään. Ne olivat parhaasta päästä, jopa yksinomaan vuohia ja sikoja, ilmeisesti eurooppalaista rotua. Nähtävästi oli joku valaanpyytäjä jättänyt niitä muutaman tähän saareen, jossa ne sitten olivat aikojen kuluessa lisääntyneet.

Ihmisiä oli siis joskus ollut tällä saarella. Sitä todisti vielä selvemmin se seikka, että metsässä näkyi raivattuja polkuja ja kirveellä kaadettuja puita: ihmiskätten jälkiä kaikkialla. Mutta puut oli nähtävästi kaadettu jo vuosikausia sitten, sillä ne olivat lahoamassa; kirveen jälki oli vetäytynyt homeeseen, ja polkuja tuskin erotti enää pitkän ruohon alta.

Polkua myöten he lähestyivät puroa, joka juoksi saaren keskitse. Yhä useampia todistuksia he saivat entisestä asutuksesta. Monin paikoin oli peltotilkkuja, jotka vieläkin kasvoivat perunaa, sikuria, porkkanaa, lanttua. Harbert riemuitsi ajatellessaan, kuinka hän ottaisi niitä mukaansa Lincolnin saareen ja istuttaisi sinne.

-- Ellei täältä haaksirikkoista löydetäkään, virkkoi Pencroff, -- niin ei maar täältä kuitenkaan tyhjin käsin palata.

-- Ei noita kasvimaita enää näy hoidetun vuosikausiin, arveli Gideon Spilett.

-- Haaksirikkoinen on varmaankin lähtenyt täältä tiehensä...

-- Paperilappu on siis kirjoitettu jo vuosia sitten?

-- Epäilemättä.

-- Ja pulloko olisi niin pitkän ajan kuluttua ajautunut Lincolnin rantaan?

-- Kummako se? Pencroff vastasi. -- Mutta ilta pimenee. Parasta on lähteä yöksi laivaan; huomenna jatketaan.

He olivat jo kääntymäisillään takaisin, kun Harbert äkkiä huomattuaan jotakin tummaa puitten välissä huudahti:

-- Mökki!

Kaikki kolme riensivät sitä kohti. Hämärissä erotti vielä, että se oli rakennettu lankuista ja verhottu paksulla tervatulla kankaalla.

Ovi oli raollaan. Pencroff sysäsi sen jalallaan auki.

Mökki oli tyhjä.

Neljästoista luku

Mökki ulkoa ja sisältä. Muutamia kirjaimia. Etsintä. Kasveja ja eläimiä. Harbert vaarassa. Lähtö. Myrsky. Järjen kipinä. Merkkivalo.

Ääneti he seisoivat kynnyksellä. Pencroff huusi ja luikkasi, mutta vastausta ei kuulunut.

Pencroff iski tulta ja sytytti risun. Sen valossa he näkivät aution tuvan, jonka perällä oli kömpelötekoinen uuni. Sen päällä oli kasa kuivia risuja.

Seinustalla oli vuode, makuuvaatteet homeessa ja kellastuneet; sitä ei ollut käytetty enää pitkiin aikoihin. Uunin nurkassa näkyi joku ruostunut keittoastia, avonaisessa kaapissa joitakin merimiehen vaatteita, homeessa nekin, pöydällä lautanen ja lusikka sekä Raamattu, kosteuden syömä, toisessa nurkassa lapio, kuokka, kanki, kaksi haulikkoa, joista toinen rikki, hyllyllä ruutipönttö, haulipussi ja nallirasia. Kaikki esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa.

He päättivät olla yötä mökissä. Ovi suljettiin ja takkaan sytytettiin tuli.

Pitkä oli tämä uneton yö. Nuori Harbert yksin nukkui pari tuntia. Heillä oli kiire joutua tarkastamaan saarta joka paikasta. Pencroff oli tehnyt sen johtopäätöksen, että haaksirikkoinen oli joutunut saarella surman suuhun. Jos hänen olisi onnistunut lähteä pois, Pencroff arveli, olisi hän varmaankin ottanut aseet ja tavarat mukaansa. Heidän tehtävänsä oli löytää edes hänen ruumiinsa ja toimittaa se kristillisesti hautaan.

Aamun valjettua ryhdyttiin tarkemmin tutkimaan mökkiä. Se oli nähtävästi rakennettu laivan lankuista. Oli siis tapahtunut haaksirikko ja ainakin yksi oli pelastunut rannalle. Hän oli sitten laivan särkyneistä osista rakentanut mökin. Tähän otaksumaan saatiin vielä selvä todistekin, eräässä ulkoseinän lankussa nähtiin osaksi jo vaalenneet kirjaimet:

BR TAN A

Laivan nimi oli siis ollut _Britannia_.

Mutta turhaan haeskeltiin haaksirikkoista. Jos hän oli kuollut, kuten luultavaa oli, olivat pedot syöneet hänen ruumiinsa.

-- Huomenaamulla varhain me lähdemme paluumatkalle, sanoi Pencroff heidän levähtäessään puun juurella.

-- Ja täältä me voimme hyvällä omallatunnolla viedä mukanamme haaksirikkoisen kamppeet.

-- Vallan hyvin, merimies arveli, -- mutta meidän pitää koettaa saada mukaan myös pari sikaa; niitähän meiltä kokonaan puuttuu.

-- Ja keittiökasveja myös, Harbert huomautti.

Ja niin päätettiin, että Harbert lähtee keräämään kasvitarhaan vietäviä taimia, Gideon Spilett ja Pencroff taas koettavat saada kiinni pari sikaa.

Siat eivät olleet niinkään halukkaita antautumaan kiinni, mutta puoli tuntia niitä ajettuaan saivat Pencroff ja reportteri kuitenkin käsiinsä kelpo parin, joka oli paennut tiheikköön. Tuskin tämä oli tapahtunut, kun pohjoisosasta saarta muutaman sadan askeleen päästä alkoi kuulua huutoja, joihin sekaantui omituista epäinhimillistä mörinää.

Jättäen siat omiin hoteisiinsa lähtivät Pencroff ja Gideon Spilett rientämään huutoja kohti. Hetken kuluttua he näkivät metsänaukiolla Harbertin makaavan maassa ja hänen päällään jonkin jättiläismäisen olennon, arvatenkin suuren apinan, joka kuristi häntä kurkusta.

Merimiehelle ja Gideon Spilettille oli silmänräpäyksen asia heittäytyä tuon hirviön päälle, tempaista se irti Harbertista, kaataa se taas vuorostaan maahan ja sitoa se siihen paikkaan. Vangittu koetti kyllä riuhtoa itseään irti, mutta toiset pitelivät sitä niin lujasti, ettei se päässyt hievahtamaankaan.

-- Oletko haavoittunut, Harbert? kysyi Gideon Spilett.

-- En ole, en.

-- Jaa-a, jos se vain olisi iskenyt sinuun pienimmänkin haavan, tämä paviaani...

-- Mutta eihän se ole apina! Harbert vastasi.

Pencroff ja reportteri katsahtivat silloin allansa makaavaan olentoon.

Se ei todellakaan ollut apina. Se oli ihminen! Mutta missä tilassa! Villi sanan täydessä merkityksessä.

Tukka takussa, parta siivoamaton, polviin asti ulottuva; ruumis melkein alasti, vain repaleita vyötäisillä; silmissä raivokas ilme; kädet tavattoman suuret ja sormissa pitkät kynnet; iho ruskea kuin mahongin pinta; jaloissa nahka karkea kuin sarveiskuori -- siinä tuo viheliäinen olento, jota kuitenkin piti sanoa ihmiseksi.

-- Tämäkö nyt on se haaksirikkoinen? virkkoi Harbert.

-- Kaiketi, Gideon Spilett vastasi, -- mutta ei tuossa poloisessa enää paljoakaan inhimillistä ole.

Reportteri oli oikeassa. Ehkä tuo olento oli joskus ollut sivistynyt ihminen; nyt hän ainakin oli todellinen metsäläinen. Kauan hän varmaankin jo oli ollut tuossa tilassa, koskapa ei enää pitkiin aikoihin ollut käyttänyt työkalujaan eikä virittänyt tulta. Vikkelä hän oli ja notkea, mutta henkiset voimat olivat surkastuneet.

Gideon Spilett puhutteli häntä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän, ei edes kuulevan ... ja sittenkin oli tuossa katseessa jäljellä vielä hiukkanen järjen valoa.

Vanki ei enää koettanut raastaa auki siteitään. Oliko hänellä aivoissaan vielä tallella kipene muistia jätteenä entisestä ihmisyydestään?

-- Olkoon kuka tahansa, sanoi reportteri, -- meidän velvollisuutemme on viedä hänet Lincolnin saareen.

-- Niin, niin, huudahti Harbert, -- kenties meidän onnistuu saada hänet järkiinsä.

-- Sielu ei kuole, virkkoi Gideon Spilett, -- ja tuottaisipa meille suuren mielihyvän, jos tämä, Jumalan luoma hänkin, heräisi tylsyydestään.

He päästivät hänen jalkansa irti siteistä, mutta antoivat käsien edelleen olla nuorissa. Hän nousi omin voimin eikä ensinkään näyttänyt pyrkivän karkaamaan. Tympein silmin hän katseli kolmea miestä, jotka kulkivat hänen vieressään, eikä mikään osoittanut hänen muistavan olleensa joskus itsekin samanlainen olento. Väliin hän murisi ja vingahteli kovin omituisesti.

Hänet vietiin mökkiin: ehkäpä tuttujen esineitten näkeminen vaikuttaisi häneen virkistävästi. Turhaan. Hän ei näyttänyt tuntevan mitään.

Oliko tuo raukka ammoiset ajat sitten joutunut järjellisenä olentona tälle saarelle ja täällä yksinäisyydessään kokonaan tylsistynyt?

Gideon Spilett sytytti takkavalkean. Valo näytti hetkeksi herättävän onnettoman huomiota, mutta vain lyhyen tuokion.

Mies vietiin vihdoin _Bonadventureen_ ja jätettiin sinne Pencroffin vartioimana. Gideon Spilett ja Harbert palasivat saarelle, josta he parin tunnin kuluttua tulivat takaisin mukanaan astioita ja pyssyt, kasvintaimia, jonkin verran juuri ammuttua metsänriistaa ja kaksi elävää sikaa. _Bonadventure_ oli valmiina nostamaan ankkurinsa ja lähtemään kotia kohti heti aamun nousuveden tultua.

Vanki pantiin etukajuuttaan, ja siellä hän pysyi aivan paikoillaan. Pencroff tarjosi hänelle keitettyä lihaa, mutta hän ei huolinut. Vasta sitten, kun merimies ojensi hänelle ammutun sorsan, hän hyökkäsi petomaisen ahneesti sen kimppuun ja ahmaisi sen lyhyessä ajassa.

-- Kuinkahan vanha mies lienee? kysyi Harbert.

-- Vaikea on erottaa hänen kasvojensa piirteitä tuuhean parran alta. Luulisin hänen olevan vähintään viisikymmentä vuotta vanha.

Seuraavana aamuna, lokakuun 15:ntenä, oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi nyt luoteesta, ja oli niin ollen sopiva _Bonadventurelle_, mutta samalla se näytti yltyvän yhä kiivaammaksi. Se hidastuttaisi aluksen matkaa.

Kello viisi aamulla lähdettiin liikkeelle. Pencroff reivasi purjeen ja otti kurssin ENE, siis itäkoillisen.

Ensimmäinen päivä kului muitta mutkitta. Vankikin oli aivan hiljaa komerossaan. Lokakuun 16:ntena tuuli kiihtyi entistä kovemmaksi ja kääntyi vielä enemmän pohjoiseen. _Bonadventure_ keikkui aalloilla hidastaen kulkuaan. Pencroffin täytyi muuttaa suuntaa jonkin verran, ja häntä alkoi jo huolestuttaa, että kotimatkalla viivyttäisiin kauemmin kuin Taborille mentäessä.

Lokakuun 17:ntenä oli oltu jo neljäkymmentäkahdeksan tuntia matkalla, eikä mistään osannut vielä päättää, että oltiin voiton puolella. Kului neljäkolmatta tuntia, mutta ei vieläkään ollut maata näkyvissä. Tuuli oli yltynyt rajuksi. Purjeisiin otettiin lisää reiviä ja luovittiin lyhyin ottein. Aallot löivät alinomaa kannen yli, ja elleivät matkamiehet varmuuden vuoksi olisi sitoneet itseään laitoihin kiinni, olisi vesi huuhtonut heidät mereen.

Silloin tuli heille odottamaton apu. Vanki karahti äkkiä komerostaan kannelle, sieppasi ison kangen ja särki useista kohdin aluksen laitaa, niin että kannelle kerääntynyt vesi pääsi valumaan pois. Sen tehtyään hän palasi rauhallisesti kajuuttaansa.

Hämmästyneinä katselivat muut hänen tekoaan.

Myrsky kävi hetki hetkeltä yhä ankarammaksi, ja Pencroff pelkäsi heidän joutuvan harhaan oikeasta suunnasta.

Lokakuun 19. päivän vastainen yö oli synkkä ja kolea. Kello yhdentoista tienoissa tuuli laimeni, aallokko ei ollut enää niin ankara, ja _Bonadventuren_ vauhti lisääntyi. Ei yksikään nukkunut sinä yönä. Kaikki tähystelivät eteenpäin. Aamun koittaessa saari varmaan tulisi näkyviin, elleivät merivirrat olleet vieneet alusta pois oikeasta suunnasta.

Kello oli kaksi aamuyöstä, kun Pencroff äkkiä huusi:

-- Näkyy tulta!

Ja todellakin: kirkas tuli välkkyi koillisessa. Siellä oli Lincolnin saari, ja Cyrus Smith oli varmaankin sytyttänyt tulen merkkivaloksi heille.

Pencroff oli ottanut kurssin liiaksi pohjoiseen. Hän muutti suuntaa ja laski tulta kohti, joka kirkkaana tähtenä loisti taivaanrannassa.

Viidestoista luku

Kotona. Uusi tulokas. Cyrus Smithin huolenpito. Yritys. Kyyneleitä.

Seuraavana päivänä, lokakuun 20:ntenä, kello seitsemän aamulla _Bonadventure_ lipui hiljalleen valkamaansa Laupeudenjoen suulle.

Levottomina poissaolijain kohtalosta kotimiehet olivat jo aamun sarastaessa nousseet Näkötornin ylängölle ja sieltä suureksi ilokseen huomanneet kauan odottamansa aluksen. Heti he olivat rientäneet rantaan sitä vastaan.

Insinöörin tarkka silmä oli jo matkan päästä havainnut, ettei kannella ollut kuin kolme henkeä: haaksirikkoista ei siis ollut löydetty.

-- Teidän matkanne, hän virkkoi ensimmäisten tervehdysten jälkeen, -- oli siis turha; teitä on yhtä monta kuin lähtiessännekin.

-- Neljä meitä on, jos suvaitsette, vastasi Pencroff.

-- Haaksirikkoinenko mukana?

-- Niin juuri.

-- Missä hän on? Kuka hän on?

-- Ihminen hän ainakin on ollut, mr Smith, vastasi Gideon Spilett, -- siinä kaikki, mitä hänestä tiedämme.

Muutamin sanoin he kertoivat insinöörille, miten ja millaisena he olivat löytäneet haaksirikkoisen.

Vieras tuotiin _Bonadventuren_ kajuutasta maihin. Säälien katseli häntä Cyrus Smith; Nab joutui aivan hämmennyksiin. Haaksirikkoinen oli tuskin astunut jalallaan maihin, kun jo yritti karkuun. Mutta Cyrus Smith laski vakavana kätensä hänen olkapäälleen ja loi häneen katseen, joka oli täynnä sanatonta hellyyttä. Silloin onneton, ikäänkuin äkillisen voiman valtaamana, vähitellen rauhoittui, painoi päänsä alas eikä enää vastustellut.

-- Mies parka! insinööri mutisi.

Hänet vietiin sitten Graniittilinnaan ja pantiin erääseen huoneeseen, josta hänen oli mahdotonta paeta.

Päivällispöydässä, jonka Nab oli häthätää kattanut -- matkamiehillä kun oli ankara nälkä -- insinööri sai kuulla tarkemmin Taborin tapauksista.

-- Mutta, Harbert, sanoi Gideon Spilett, -- ethän sinä ole vielä ennättänyt kertoa kohtauksestasi tämän miehen kanssa.

-- Siitä en totta tosiaankaan paljon osaa kertoa, Harbert vastasi. -- Olin muistaakseni kumartunut maahan taimia keräämään, kun äkkiä läheisestä puusta kuului humaus, niinkuin olisi lumivyöry putoamassa sieltä. Tuskin ennätin käännähtää ympäri, kun jo tuo onneton, joka oli ollut puun latvassa, oli hyökännyt päälleni, ja elleivät mr Spilett ja Pencroff...

-- Poika parka! virkkoi Cyrus Smith. -- Sinua uhkasi kauhea vaara, mutta ilman sitä meillä tuskin nyt olisi yhtä toveria enemmän.

-- Te toivotte siis hänen paranevan?

-- Toivon.

Päivällisen jälkeen tuotiin tavarat aluksesta maihin. Astioissa ja aseissa ei huomattu pienintäkään merkkiä, josta olisi voinut aavistaa haaksirikkoisen kotimaan. -- Sioille tehtiin erikseen karsina, jossa niitten toivottiin pian kesyyntyvän. Ruuti, haulit ja nallit olivat erittäin tervetullutta tavaraa nekin. Päätettiin rakentaa oikea ruutikellari joko ulkopuolelle Graniittilinnan tai johonkin komeroon sen yläosaan, jossa ei ollut räjähdysvaaraa. Joka tapauksessa päätettiin yhä edelleenkin säästää ruutia ja käyttää metsäretkillä pumpuliruutia.

_Bonadventure_ siirrettiin turvallisempaan paikkaan Laupeudenjoen suusta, missä se laskuveden ajaksi joutui rantahietikolle. Pencroff ehdotti Ilmapallon valkamaa, joka oli sekä syvä että tuulensuojassa.

Ensimmäisenä päivänä vieras oli hiukan levoton. Vapaaksi päästyään hän osoitti joskus raivostumisen oireita, niin että muut paitsi insinööri jo pelkäsivät hänen syöksyvän ikkunasta ulos. Vähitellen hän kuitenkin rauhoittui.

Ennen pitkää hän tottui syömään keitettyäkin lihaa, ja kerran hänen sikeästi nukkuessaan Cyrus Smith leikkasi häneltä parran ja hiukset lyhyemmiksi, joten hänen ulkonäkönsä ei ollut enää niin outo. Entiset repaleet otettiin häneltä pois ja sijaan annettiin sopiva puku. Täten koko hänen asunsa muuttui ihmismäisemmäksi, ja näyttipä siltä kuin hänen katseensakaan ei enää olisi ollut niin vauhko.

Cyrus Smith vietti joka päivä jonkun tunnin hänen seurassaan työskennellen ja koettaen herättää hänen huomiotaan. Olihan matkallakin ollut hetki, jolloin entiset muistot olivat tuokion ajaksi kirkastaneet miehen pimenneen järjen. Usein liittyivät muutkin Cyrus Smithin seuraan, ja silloin he kovalla äänellä keskustelivat enimmäkseen merielämästä. Välistä näytti siltä kuin vieras hiukan olisi kuunnellut heidän puheitaan ja ymmärtänyt heitä, ja joskus vavahtivat hänen kasvonsa kuin sisäisestä tuskasta. Mutta hän ei puhunut.

Jonkin ajan kuluttua Cyrus Smith, johon vieras näytti jossakin määrin kiintyneen, päätti asettaa hänet aivan erilaiseen ympäristöön: viedä hänet valtameren rantaan, sillä valtamertahan hänen silmänsä olivat tottuneet katselemaan, ja sitten metsän rinteelle, sen helmassahan hän oli viettänyt niin suuren osan elämäänsä. Pencroffin mielestä yritys oli uhkarohkea: mies karkaisi heiltä. Mutta insinööri päätti koettaa.

Lokakuun 30:ntena vieras oli ollut yhdeksän päivää vankina Graniittilinnassa. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi herttaisesti.

Cyrus Smith ja Pencroff menivät hänen huoneeseensa, jossa hän parhaillaan istui ikkunassa katsellen taivaalle.

-- Tulkaa, ystävä hyvä! sanoi insinööri hänelle.

Mies katsahti Cyrus Smithiin, nousi ja lähti hänen mukaansa. Pencroff kulki takana epäillen yrityksen onnistumista.

He laskeutuivat hissillä maahan, missä Harbert, Gideon Spilett ja Nab olivat heitä jo odottamassa. Yhdessä käveltiin sitten meren rantaan.

Muut vetäytyivät syrjään jättäen vieraan ihan yksikseen. Hän astui rannemmaksi, hänen katseensa elpyi, mutta hänessä ei huomannut pienintäkään halua karata. Hän katseli laineita, jotka särkyivät luodon kiviin ja kuolivat rannan keltaiseen hiekkaan.

-- Meri estää häntä karkaamasta, kuiskasi Gideon Spilett.

-- Me viemme hänet ylängölle metsän rinteeseen, virkkoi Cyrus Smith, joka ei hetkeksikään päästänyt sairasta näkyvistään, sillä sairaana hän todellakin vierasta piti.

Mies vietiin sitten Laupeudenjoen suulle ja sieltä joen vasenta rantaa pitkin Näkötornin ylängölle. Hän pysähtyi ensimmäisten pitkäin puitten alle, joitten latvoja hiljainen tuuli huojutteli. Siinä hän nauttien imi itseensä metsän raitista, pihkaista tuoksua ja siinä pääsi syvä huokaus hänen rinnastaan.

Siirtolaiset pysyttelivät hänen lähellään valmiina pidättämään häntä, jos hän yrittäisi äkkiä lähteä karkuun.

Ja näyttikin jo siltä kuin hän olisi ollut valmis heittäytymään kanavaan, joka oli metsän ja hänen välillään. Jalka jo kohosi... Mutta samassa hän ikäänkuin heräsi unesta, lyykähti maahan ... ja suuret kyynelkarpalot hulvahtivat hänen silmistään.

-- Kas! huudahti Cyrus Smith. -- Sinusta tulee sittenkin ihminen, sillä sinä osaat jo itkeä.

Kuudestoista luku

Ensimmäiset sanat. Kaksitoista vuotta Taborissa! Tunnustusko? Kadonnut. Mylly ja ensimmäinen leipä. Uhrautuminen. Keskustelu.

Niin, poloinen oli itkenyt! Jokin muisto oli epäilemättä kirkastunut hänen aivoissaan... Kyynelet olivat saaneet hänet jälleen ihmiseksi.

Pari päivää sen jälkeen hän ei enää täysin vältellyt yhteiselämää muitten kanssa. Hän kuuli ja ymmärsi ilmeisesti kaikki, mitä puhuttiin. Itse hän vain ei ottanut puhuakseen. Puhekykyä ei häneltä enää puuttunut, sillä eräänä iltana oli Pencroff painanut korvansa hänen huoneensa oveen ja kuullut hänen lausuvan katkonaisia sanoja:

-- Ei! Minäkö täällä? Ei koskaan!

Kuultuaan tämän Pencroffilta Cyrus Smith pudisti päätään sanoen:

-- Tässä piilee jokin raskas salaisuus.

Vieras rupesi tekemään työtä kasvitarhassa. Kesken työnsä hän usein pysähtyi vaipuen ajatuksiinsa. Silloin eivät muut häntä häirinneet. Sattumalta vain milloin yksi, milloin toinen kuuli hänen sellaisina hetkinä huokaavan raskaasti, niinkuin rinta olisi ollut pakahtumaisillaan.

Painoivatko häntä omantunnon tuskat?

Muutamia päiviä myöhemmin, marraskuun 3:ntena, Cyrus Smith tapasi hänet kasvitarhassa. Kuokka oli kirvonnut miehen kädestä, hän seisoi mietteissään, ja kyynelet valuivat jälleen pitkin hänen poskiaan. Insinööri lähestyi häntä ja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa.

-- Ystävä! hän sanoi.

Vieras vältti hänen katsettaan ja peräytyi, kun toinen oli ottamaisillaan häntä kädestä.

-- Ystävä, Cyrus Smith virkkoi lujemmalla äänellä, -- katsokaa minuun, teidän täytyy!

Toinen totteli ikäänkuin lumottuna. Hän aikoi paeta. Mutta äkkiä hänen kasvojensa ilme muuttui. Hänen silmänsä välähtivät. Hän ei jaksanut enää pidättää itseään. Pannen kätensä ristiin rinnalleen hän lausui Cyrus Smithille kumealla äänellä:

-- Keitä te olette?

-- Haaksirikkoisia niinkuin tekin, insinööri vastasi syvästi liikuttuneena. -- Me toimme teidät tänne kaltaistenne joukkoon.

-- Minun kaltaisteni?... En ole teidän kaltaisianne!

-- Te olette ystävien parissa.

-- Ystävien? Minullako ystäviä? huudahti vieras, kätkien pään käsiinsä. -- Ei koskaan... Päästäkää minut, päästäkää!

Hän juoksi ylängölle siihen kohtaan, joka vietti merelle, pysähtyi ja seisoi siellä kauan aikaa liikahtamatta. Niin hän seisoi kaksi tuntia muistellen kai entisyyttään, murheellista entisyyttä.

Sen jälkeen hän palasi muitten luokse. Silmät olivat punaiset, mutta enää hän ei itkenyt. Hän tuli masentuneena, arastellen, katse maahan luotuna ja kysyi insinööriltä:

-- Sir, oletteko te ja teidän toverinne englantilaisia?

-- Emme, me olemme amerikkalaisia.

-- Vai niin? poloinen mutisi. -- Sitä parempi.

-- Ja te?

-- Englantilainen, hän vastasi ja riensi samassa rantaan, jossa alkoi astella vesiputouksen ja joen suun väliä. Kulkiessaan Harbertin ohitse hän äkkiä kysyi tukahtuvalla äänellä:

-- Mikä kuukausi nyt on?

-- Joulukuu.

-- Ja vuosiluku?

-- 1866.

-- Kaksitoista vuotta! Kaksitoista vuotta! huudahti mies ja asteli edelleen.

Siirtolaiset vaipuivat syviin mietteisiin kuultuaan Harbertilta hänen keskustelunsa vieraan kanssa. Mies raukka oli unohtanut ajanlaskunkin! Varmaankaan -- niin he keskenään arvelivat -- mies ei ollut haaksirikkoinen, vaan oli jostain rikoksesta tuomittu elämään yksinään kaukaisella meren saarella jonkin määrätyn ajan, jonka kuluttua hänet tultaisiin noutamaan pois. Mutta jos hänellä oli ollut tällainen toivo, miksi hän sitten oli heittänyt pulloviestin mereen? Toisaalta taas hänen metsittynyt tilansa oli varmaankin kestänyt jo useita vuosia, mutta lappu oli nähtävästi kirjoitettu vasta vähän aikaa sitten. Monia vuosia pullo ei olisi säilynyt vedessä imemättä itseensä kosteutta. Sitäpaitsi ei tavallinen merimies olisi pystynyt niin tarkoin määrittelemään Taborin saaren asemaa.

-- Tässä on jälleen jotain selittämätöntä, virkkoi insinööri. -- Älkäämme kuitenkaan pakottako vierasta puhumaan. Aikanaan saamme häneltä kuulla enemmän.