Part 8

Nyreissään hän käänsi selkänsä koko otukselle ja ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta -- merkillistä -- valas ei ottanut poistuakseen Lincolnin saaren läheisyydestä. Se läheni lähenemistään Liittolahtea ja liikuskeli alinomaa Leukain ja Kynsiniemen välillä usein parinkinkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Siirtolaisten mieltä askarrutti yhä enemmän tuo outo otus. Pencroff parka houraili jo usein unissaankin valaasta. Näkyvistä sitä ei päästetty hetkeksikään: kuka kulloinkin tähysteli sitä kaukoputkella. Lopulta se tuli niin lähelle rantaa, että sen näki paljain silminkin. Ja toukokuun 3:ntena julisti Nab Graniittilinnan ikkunasta, että valas oli äkkiä viskautunut matalikolle lähelle Löytönientä.

Keihäillä ja kangilla aseistettuina siirtolaiset kiiruhtivat miehissä Laupeudenjoen sillan yli ja meren rantaan. Siellä lojui tuo suunnaton imettäväinen rantahiekalla hengettömänä, kyljessään harppuunikeihäs ja ympärillään taajat lintuparvet.

-- Voi tuota hirviötä! huudahti Nab.

Ja syytä hänellä olikin huudahdukseensa, sillä valas oli neljäkolmatta metriä pitkä. Sen painon täytyi olla vähintään seitsemänkymmentäviisituhatta kiloa!

-- Näillä vesillä on siis ollut valaanpyytäjiä, Gideon Spilett arveli, -- koskapa sillä on vielä keihäs kyljessään.

-- Eikö mitä! Pencroff vastasi. -- Valaat vaeltavat keihästettyinä välistä tuhansiakin kilometrejä. Ei ole yhtään mahdotonta, että tähänkin on isketty keihäs pohjoisosissa Atlantin valtamerta, minkä jälkeen se on tullut tänne kauas vetämään viimeisiä hengenvetojaan.

-- Se on kyllä mahdollista, Cyrus Smith sanoi. -- Mutta tarkastetaanpa keihästä; eiköhän siinä ole laivan nimeä, niinkuin tuollaisissa keihäissä tavallisesti on.

Pencroff nykäisi harppuunin irti, ja aivan oikein, sen varressa luki: _Maria Stella. Vineyard_. [Satama New Yorkin valtiossa.]

-- Laiva Vineyardista! Minun kotipuoleltani! huudahti Pencroff. -- Kyllä tunnen _Maria Stellan_. Se on vanha valaanpyytäjä, mainio alus!

Innoissaan hän heilutti keihästä yhä uudestaan hokien kotiseutunsa rakasta nimeä.

Pencroff oli aikoinaan käynyt valaita pyytämässä hänkin ja osasi sen vuoksi johtaa rasvan irrottamista.

Kolme päivää kesti tätä kaikkea muuta kuin hauskaa työtä. Kaikki ottivat siihen osaa, yksin Gideon Spilettkin, josta Pencroff antoi sen arvostelun, että hän oli "varsin mukiinmenevä haaksirikkoinen".

Rasva paloiteltiin seitsemänkymmenenviiden sentin paksuisiin, noin viidensadan kilon painoisiin lohkareisiin ja sulatettiin suurissa saviastioissa rannalla. Siinä se menetti kolmannen osan painoansa. Mutta tarpeeksi sitä tuli kuitenkin: pelkästä kielestä saatiin kaksi ja puoli tuhatta, alahuulesta kaksituhatta kiloa. Paitsi rasvaa, jota nyt oli runsaasti steariinin ja glyseriinin raaka-aineeksi, saatiin hetuloita, jotka nekin vielä tulivat hyvään tarpeeseen, vaikkei niistä tarvinnutkaan tehdä sateenvarjoja eikä kureliivejä. Näitä lujia ja kimmoisia, sarveisaineesta muodostuneita hetuloita on valaan kidan yläosassa noin kahdeksansataa tiheänä ristikkona, jonka tarkoituksena on pidättää kidassa ne tuhannet pikkukalat ja nilviäiset, joita valas käyttää ravinnokseen.

Nämä työt päätettyään he palasivat taas kukin entisiin toimiinsa. Sitä ennen insinööri kuitenkin teki muutamia esineitä, jotka suuresti herättivät toisten uteliaisuutta.

Hän otti parikymmentä valaan hetulaa, katkaisi ne kolmenkymmenen sentin pituisiin palasiin ja teroitti päät.

-- Mitä noilla tehdään? Harbert kysyi.

-- Niillä pyydetään kettuja ja susia ja vaikkapa jaguaarejakin.

-- Milloin?

-- Talvella.

-- Ja miten?

-- Tämä ei ole minun keksintöäni, selitti Cyrus Smith, -- tätä tapaa käytetään paljon Aleutien saarilla. Pakkasella minä taivutan ne kiemuralle, tällä tavalla, ja valelen vedellä, kunnes niiden ympärille muodostuu jääkuori, joka pitää niitä kiinni. Sen jälkeen panen niitten ympärille paksun rasvakerroksen ja sirottelen niitä pitkin hankea. Kun nyt nälkäinen peto nielaisee tällaisen syötin, niin mitä tapahtuu? Vatsan lämpimässä jääkuori sulaa, hetula laukeaa ja repäisee sisukset rikki.

-- Sepä näppärä vekotin! huudahti Pencroff.

-- Joka pannaan käytäntöön, kunhan talvi tulee.

Aluksen rakennus edistyi suurin askelin, niin että se kuun lopulla oli jo puoliksi laudoitettu. Kuukauden viimeiseksi päiväksi ystävät olivat valmistaneet Pencroffille mieluisan yllätyksen.

Päivällisen jälkeen Pencroff oli juuri lähtemäisillään työhönsä, kun Gideon Spilett pyysi häntä jäämään jälkiruoalle.

-- Tattis vaan! merimies sanoi, -- minulla on kiire työhön.

-- Mutta kupillisen kahvia kai sentään ehditte...

-- Ei ole aikaa.

-- Entä piipullisen tupakkaa?

Pencroff nousi ja kalpeni nähdessään reportterin tarjoavan hänelle valmiiksi täytetyn piipun ja Harbertin tuovan hehkuvaa hiiltä. Merimies yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt. Hän sieppasi piipun, pisti sen suuhunsa ja veti viisi, kuusi savua yhteen menoon.

-- Tupakkaa! Oikeata tupakkaa! hän änkytti.

-- Ja kunnollista! Cyrus Smith virkkoi.

-- Voi suloinen sallimus, erinomainen kaitselmus! Voi kaikkein hyväin kappalten Luoja! Nyt ei tältä saarelta puutu enää kerrassaan mitään!

Ja Pencroff poltti ja poltti uudestaan ja taas poltti.

-- Harbert! Tekö löysitte tupakkaa?

-- Ei, vaan mr Spilett.

Silloin Pencroff sulki reportterin syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten niin voimakkaasti, että oli vähällä salvata häneltä hengen.

-- Huh! huokasi Gideon Spilett päästyään irti. -- Minä tuon kasvin satuin löytämään, mutta Harbert tiesi sanoa mikä se on, mr Smith on sen valmistanut, ja Nab on uskollisesti säilyttänyt yhteisen salaisuuden.

-- Ystävät! merimies änkytti. -- Tätä ei Pencroff jätä palkitsematta, takuulla ei jätä.

Yhdestoista luku

Talvi. Villan vanutus. Hetulat. Albatrossi. Myrskyjä. Cyrus Smith yksin kotona. Kuilun tarkastus.

Kesäkuu toi tullessaan talven -- sitähän pohjoismaissa vastaa joulukuu -- ja Graniittilinnan asukkaat ryhtyivät valmistamaan itselleen lämpimiä vaatteita ja jalkineita. Karjatarhassa lampaat kerittiin, ja sitten oli villat saatava kankaaksi.

Koneitten puutteessa täytyi tyytyä niin yksinkertaiseen valmistustapaan kuin mahdollista. Villa pantiin ensin suuriin altaisiin, joissa sitä kuumennettiin seitsenkymmenasteisessa vedessä. Sen jälkeen se pestiin kylmässä, soodansekaisessa vedessä, jolloin viimeinenkin rasva-aines, niin sanottu lampaanhiki siitä erottui. Villan vanutusta varten Cyrus Smith rakensi rannalla olevaan vesiputoukseen varsin yksinkertaisen laitteen: puisen telan, jonka kurikat vuorotellen nousivat ja kohtisuoraan pieksivät alapuolelle asetetuissa altaissa olevaa villaa lujan kiinnityssiteen pitäessä konetta koossa -- siinä koko vanutuslaitos.

Yritys onnistui erinomaisesti, ja jonkin ajan kuluttua oli siirtolaisilla lujaa, huopamaista kangasta riittämiin. Eihän se ollut merinoa eikä kasimiria, ei ripsiä ei alpakkaa eikä verkaa, mutta se oli "Lincolnin huopaa", jonka turvin he huoletta vastaanottivat talven 1866-67.

Pakkaset alkoivat jo kesäkuun 20. päivästä, ja silloin täytyi Pencroffin jättää työnsä veistämöllä kevääseen. Ensilumi satoi kesäkuun lopulla.

Satimia ja ansoja viriteltiin jälleen metsän otuksille, pantiinpa Cyrus Smithin hetulapyydyksiäkin eläinten poluille. Eikä tämä ainutlaatuinen pyyntitapa tehoton ollutkaan: kymmenkunta kettua ja villisikaa, jopa yksi jaguaari kellistyi tanterelle.

Näihin aikoihin siirtolaiset myös koettivat päästä yhteyteen muun maailman kanssa.

Gideon Spilett oli monesti aikonut kirjoittaa lyhyen tiedonannon heidän oloistaan ja heittää sen suljetussa pullossa mereen, jossa merivirrat sen ehkä kuljettaisivat asutuille seuduille, tai uskoa sen kyyhkysen haltuun. Mutta oliko luultavaa, että pullo tai kyyhkynen voisi kulkea tuon kolmatta tuhatta kilometriä pitkän taipaleen?

Kesäkuun 30. päivänä joutui Harbertin saaliiksi lievästi haavoittunut albatrossi. Se oli noita suuria merilintuja, joitten siiven kärkien väli on kolme metriä ja jotka pystyvät lentämään Tyynen meren yli.

Harbert olisi mielellään pitänyt linnun omanaan, sen vähäpätöinen haava kun näytti paranevan nopeasti ja hän toivoi saavansa sen kesyyntymään. Mutta Gideon Spilett sai hänet vakuutetuksi siitä, kuinka tärkeää oli käyttää hyväkseen tilaisuutta ja lähettää albatrossin avulla tietoja heistä muuhun maailmaan. Jos lintu oli tullut asutuilta seuduilta, niin se varmaankin palaisi entisille asuinsijoilleen.

Ehkä Gideon Spilettissä oli yhä vielä niin paljon sanomalehden kirjeenvaihtajaa, että hän ajatteli, mikä verraton vaikutus olisi tuollaisella autiolta saarelta lähteneellä viestillä _New York Heraldissa_ ja kuinka suunnattoman menekin se numero saisi!

Oli miten oli, hän sepitti lyhyen uutisen, kääri sen pihkatun purjekankaan sisään ja kirjoitti käärön päälle pyynnön, että kuka sen käsiinsä saisi, lähettäisi sen arvoisalle John Bennettille, _New York Heraldin_ päätoimittajalle. Käärö sidottiin albatrossin kaulaan eikä jalkaan, koska näillä linnuilla on tapana laskeutua merenpinnalle levähtämään. Ja niin päästettiin lintu irralleen. Liikuttuneina ja kiinnostuneina siirtolaiset katselivat, kuinka se kohosi korkeuksiin ja katosi länteen Uutta Seelantia kohti.

-- Onnea matkalle! huusi Pencroff, joka ei kovinkaan suuresti luottanut tällaiseen postiin.

Heinäkuussa pakkaset yltyivät yhä kireämmiksi. Mutta Graniittilinnassa oli lämmintä ja mukavaa. Siellä ei säästetty halkoja eikä kivihiiltä. Cyrus Smith oli muurannut toisenkin uunin suureen saliin. Ja niin he monet pitkät illat istuivat siellä hauskasti haastellen, päivän työt päätettyään päivällisen jälkeen yhdessä höyryävän kahvikupin ääressä ja piippua poltellen, ja kuuntelivat, kuinka talvinen myrsky ulkona pauhasi. Heidän oli kaikin puolin hyvä olla, mikäli hyväolo saattaa olla täydellinen kaukana muista ihmisistä ja ilman vähintäkään yhteyttä näihin.

Kerran heidän taas sillä tavoin istuessaan Top alkoi jälleen haukkua kuilun partaalla.

-- Mitähän tuo tuossa taas haukkua louskuttelee? Pencroff virkkoi.

-- Ja Jup murisee sekin, Harbert lisäsi.

Niin koira kuin apinakin näyttivät ärtyneiltä.

Cyrus Smith istui sanaakaan sanomatta, otsa rypyssä.

Tämän talven pakkaset eivät olleet niin ankaria kuin edellisen, mutta sen sijaan oli lumimyrskyjä useammin. Meressä kävi niin kova aallokko, että vesi ulottui usein hormeihinkin.

Kaamean suurenmoinen näky aukeni siirtolaisille Graniittilinnan ikkunoista. Vaahtopäiset aallot räiskyivät kivilinnan seiniä vasten peittäen kuohuihinsa koko merenrannikon. Tyrskyt nousivat väliin kolmekymmentäkin metriä korkealle.

Elokuun alussa myrskyt laantuivat, mutta ilman lämpö laski niin, että lämpömittari joskus näytti -20°. Elokuun 3. päivänä siirtolaiset päättivät lähteä Kynsiniemen soille, joilla oli huomattu runsaasti kaikenlaisia vesilintuja. Kaikki lähtivät sinne, Top ja Jupkin; Cyrus Smith yksin jäi kotiin.

Hän tahtoi päästä selville siitä, miksi Top niin usein oli levoton Graniittilinnan sisällä olevan kuilun partaalla. Yksin ollessaan hän päätti tutkia tätä seikkaa. Hän laski entiset köysitikkaat kuiluun ja laskeutui alas lyhty kädessä, revolveri ja puukko vyöllä. Joka puolella oli luja kiviseinä, vähän väliä pisti ulkonevia kallionkieliä sisään päin. Ketterän olennon olisi niitä myöten kyllä ollut mahdollista kiivetä ylös kuilun suulle saakka. Tuon seikan insinööri painoi mieleensä. Mutta mitään vuorenseinään aukenevaa rakoa tai halkeamaa hän ei havainnut. Pohjalla oli tyyni vedenpinta, mutta ei sielläkään ollut näkyvissä mitään sivuille kulkevaa käytävää. Kuinka korkealla se oli merenpinnasta, oli mahdotonta sanoa.

-- En nähnyt mitään, Cyrus Smith ylös palattuaan virkkoi, -- mutta sittenkin tässä on jotain merkillistä.

Kahdestoista luku

Purjeet ja lippu. Villikoirain hyökkäys. Jup haavoittuu. Jup paranee. Alus valmiina. _Bonadventure_. Ensimmäinen koematka. Odottamaton viesti.

Illalla metsämiehet palasivat mukanaan täydet kantamukset riistaa. Topillakin oli kokonainen kaularengas kurppia ja Jupilla vyöllinen koppeloita kannettavana.

Nab lupasi kaikesta tästä tehdä säilykkeitä, piirakoita ja sen semmoisia, kun vain saisi jonkun avukseen. Muilla oli itsekullakin omia puuhia tarpeeksi, mutta Gideon Spilett otti auttaakseen Nabia ja pääsi nyt hänen moninaisten keittiösalaisuuksiensa perille.

Seuraavana päivänä Cyrus Smith kertoi Gideon Spilettille tarkastaneensa kuilun. Reportteri myönsi, että vaikkei Smith ollut mitään löytänyt, piili siinä sittenkin salaisuus.

Tällä viikolla Pencroff ompeli Harbertin avustamana niin uutterasti purjeita, että ne valmistuivat paljon aikaisemmin kuin oli laskettukaan. Hamppuköysistä ei ollut puutetta: niiksi käytettiin ilmapallon verkon köysiä. Väkipyörät Cyrus Smith sorvasi varta vasten tekemässään sorvipenkissä Pencroffin antamien tarkkojen mittojen mukaan. Lipunkin Pencroff teki, sini-puna-valko-viiruisen, värjättyään sen erilaisista kukista saamillaan aineilla. Yhdysvaltain lipun kolmeenkymmeneenseitsemään tähteen, jotka merkitsevät sen valtioitten lukua, hän lisäsi vielä kolmannenkymmenennenkahdeksannen, nimittäin "Lincolnin valtion" merkiksi.

-- Eihän se sitä vielä oikeutta myöten ole, mutta hengeltään kyllä.

Toistaiseksi tämä lippu ripustettiin liehumaan yhteen Graniittilinnan ikkunaan ja sitä tervehdittiin kolminkertaisella eläköönhuudolla.

Talvi läheni loppuaan. Näytti jo siltä kuin tämä toinenkin talvi menisi menojaan ilman mitään erikoista. Mutta elokuun 11. päivää vasten yöllä sattui tapaus, joka uhkasi tuottaa tuhon koko Näkötornin ylängölle.

Kello neljän tienoissa aamulla siirtolaiset äkkiä heräsivät Topin rajuun haukuntaan. Tällä kertaa se ei haukkunut kuilun partaalla, vaan kynnyksellä. Jup seisoi sen rinnalla vihaisesti möristen.

Kaikki hyppäsivät vuoteeltaan, riensivät ikkunoihin ja tempaisivat ne auki. Koko rannikko oli vastasataneen lumen peitossa. Mitään epäiltävää ei näkynyt, mutta sen sijaan yön pimeydestä kuului kummallista haukuntaa. Harbert kurottautui ikkunasta tarkemmin kuullakseen ja ilmoitti muille, että ulkona varmaankin oli lauma villikoiria, joitten haukuntaa hän ennenkin oli metsäretkillään kuullut Punapuron puolelta.

-- Mutta miten ne ovat tänne päässeet? Pencroff kysyi.

-- Eivät suinkaan muualta kuin rantasiltaa myöten, insinööri vastasi, -- se on joltakulta jäänyt nostamatta.

Silloin Gideon Spilett muisti jättäneensä edellisenä iltana sillan paikoilleen.

-- Sepä oli kaunista! huudahti Pencroff.

-- Tehty mikä tehty, reportteri vastasi. -- Nyt on ryhdyttävä toimiin.

Viivyttelemättä he sieppasivat käsiinsä kirveitä, luodikoita ja revolvereita ja laskeutuivat hissillä alas.

Villikoirat ovat nälkäisinä sangen vaarallisia, mutta siitä huolimatta siirtolaiset hyökkäsivät heti niiden kimppuun.

Ensimmäiset laukaukset, jotka salamoina leimahtelivat yön pimeydessä, saivat lauman etummaiset rivit peräytymään. Tärkeintä oli estää pedot pääsemästä Näkötornin ylängölle, sillä siellä olisi kanatarha joutunut niiden saaliiksi ja viljelykset niitten jalkoihin. Sen vuoksi siirtolaiset asettuivat joen ja vuorenseinämän väliseen solaan katkaisten niiltä täten pääsyn ylängölle.

Ja nyt alkoi kauhea ottelu, johon Top ja Jupkin osallistuivat, edellinen raivokkaasti ryntäillen koirien kurkkuun ja kuristaen niitä, jälkimmäinen raskaalla nuijalla iskien niitä kuoliaiksi. Lopulta, kun yhä uusia petoja näytti tulevan tapettujen sijaan, täytyi siirtolaisten käydä kirves kädessä vihollisten kimppuun. Niitä kaatui oikealle ja vasemmalle. Aivan vammoitta eivät siirtolaisetkaan päässeet, vaikka heidän haavansa olivat onneksi mitättömiä. Muuan koirista karkasi kuin tiikeri Nabin niskaan, mutta Harbertin revolverin luoti pelasti hänet. Jup huitoi nuijallaan kuin vimmattu. Kaipa sen silmät näkivät pimeässä paremmin kuin muitten, koskapa siltä ei yksikään isku mennyt harhaan. Viimein se joutui liian kauas keskelle vihollisten laumaa. Revolverin lauetessa näkyi, kuinka se riehuessaan väliin vingahdellen taisteli yhtaikaa viittä, kuutta suurta villikoiraa vastaan.

Kaksi tuntia kesti tätä tuimaa ottelua, kunnes viimeiset pedot vihdoin pakenivat pohjoiseen, laskujoen toiselle rannalle, minkä jälkeen Nab heti nosti sillan ylös.

Mutta missä oli Jup?

Aamun sarastaessa nähtiin tanterella vähintään puolisataa pedonraatoa ja niitten joukossa kauempana Jup pitkällään maassa, katkennut nuija yhä vieläkin kädessään, rinnassa syviä haavoja.

-- Hengissä on vielä! huudahti Nab kuultuaan sen hengittävän.

-- Ja henkiin se jääkin, Pencroff lausui. -- Me vaalimme ja hoidamme sitä kuin omaa lähimmäistämme.

Jup painoi päänsä hänen olkaansa vasten ikäänkuin olisi ymmärtänyt merimiehen sanat. Jup kannettiin nyt Graniittilinnaan ja pantiin patjalle makaamaan, kun sen haavat oli pesty huolellisesti ja sidottu niin hyvin kuin osattiin. Sitten sille juotettiin virvoittavaa teetä.

Apina raukka vaipui kohta uneen, ensin hyvin levottomaan, mutta vähitellen sen hengitys alkoi kulkea yhä tasaisemmin. Top hiipi tuon tuostakin hiljaa ystävänsä luokse ja nuoleskeli sen hervotonna riippuvaa oikeata kättä.

Kovasta verenvuodosta oli Jup heikentynyt koko lailla, ja ruvettiin jo pelkäämään pahinta; eläimen vahva terveys kuitenkin voitti jo alkaneen kuumeen, ja elokuun 16. päivänä se inahti pyytäen ruokaa. Silloin Nab paistoi sille sokeroituja ohukaisia, joita Jup pisteli poskeensa.

-- Syö syö, poikaseni, Nab puheli, -- vertasihan sinä vuodatit meidän edestämme. Tästä saat lisää. Syö, poikani, syö!

Jup parani päivä päivältä.

Kerran -- elokuun 23:ntena -- kajahti Nabin huuto. Hän kutsui siirtolaisia kiireimmän kaupalla tulemaan Jupin komeroon.

-- Katsokaa! Nab sanoi nauraen kohti kurkkuaan.

Mestari Jup istui tyynenä lattialla jalat allaan kuin turkkilainen ja poltti piippua.

-- Minun piippuni! huudahti Pencroff. -- Jup on ottanut minun piippuni! Mutta pidä omanasi vain, pidä ja polta, ystäväiseni, polta, niin että piippu laulaa.

Cyrus Smith ei kummastellut tätä lainkaan. Hän tiesi kertoa monta tapausta, jolloin apinat ovat tottuneet polttamaan piippua. Onpa joistakuista tullut koviakin tupakkamiehiä.

-- Eiköhän tuo vain lienekin ihminen, Pencroff välistä puheli Nabille. -- Mitäs sanoisit, jos se jonakin päivänä alkaisi puhua?

-- Sitähän minä tässä olen kummastellut, miksei se oikeastaan puhu. Eihän siltä puutu muuta kuin sanoja.

-- Olisi se sentään lystiä, jos Jup joskus sanoa päläyttäisi: "Eikös vaihdeta piippuja, Pencroff?"

-- Olisipa niinkin, Nab myönsi. -- Miksihän se syntyikään mykkänä?

Aluksen rakentaminen edistyi nopein askelin. Laidat olivat paikoillaan; entisten valekaarien sijaan pantiin nyt vesihöyryssä taivutetut oikeat kaaret. Vedenpitävyyden aikaansaamiseksi vuorattiin alus sisältäkin. Vuoraus ja kansi saatiin valmiiksi syyskuun 15:ntenä. Saumat tilkittiin kuivatulla meriruoholla ja voideltiin kiehuvalla piellä.

Sisustus tehtiin niin yksinkertainen kuin suinkin. Kokka- ja peräkajuutassa oli seinävierillä lavitsat, jotka samalla toimivat arkkuina. Masto pystytettiin kajuuttain väliin. Sen korkeat mutta lujatekoiset vahvikerenkaat oli taottu hormien pajassa.

Alus valmistui lokakuun ensimmäisellä viikolla ja heti päätettiin tehdä saaren ympäri koekierros, jotta nähtäisiin, minkä verran se kesti merellä.

Sillä välin ei laiminlyöty kotiaskareitakaan, vaan pidettiin hyvä huoli sekä eläimistä että puutarhasta ja hankittiin runsaasti metsänriistaa.

Lokakuun 10:ntenä alus vihdoin laskettiin vesille. Pencroff ihan loisti mielihyvästä, ja kun nousuvesi kohotti aluksen pinnalle, hän päästeli eläköönhuutojansa kovemmin kuin koskaan ennen.

Yhteisestä päätöksestä julistettiin Pencroff purren kapteeniksi, ja hänen ristimänimensä mukaan pantiin sen nimeksi _Bonadventure_.

Aamiaisen jälkeen kaikki astuivat alukseen, Top ja Jup muiden mukana. Ankkuri nostettiin, purje vedettiin ylös, Lincolnin lippu nostettiin mastoon, ja _Bonadventure_ irtosi rannasta. Liittolahdesta ulapalle kuljettiin myötätuulessa, ja silloin alus osoittautui varsin nopeakulkuiseksi.

Kierrettyään Löytöniemen ja Kynsiniemen alus kohtasi vastatuulen, mutta suoriutui siinäkin erittäin hyvin. Siirtolaiset olivat ihastuksissaan.

Kynsiniemestä Pencroff lasketteli suoraan ulapalle seitsemän, kahdeksan kilometriä pysytellen kuitenkin yhä Ilmapallon valkaman kohdalla. Sieltä käsin he saivat ihailla Käärmeniemen ja Kynsiniemen välistä näkyvää kaunista saartaan. Silmän kantamattomiin peitti viheriöivä metsä saaren pintaa, ja kaukana pohjoisessa kohosi uljas Franklinin vuori.

Ulapalta käännyttiin takaisin Ilmapallon valkamaa kohti, siinähän oli oleva _Bonadventuren_ satama. Sen vuoksi oli väylä tarkoin tutkittava. Kulku luovimalla oli hidasta. Ja yhä hitaammaksi se kävi, kun tuuli alkoi laimeta. Vähäinen viri pyyhkäisi vain silloin tällöin meren pintaa.

Alus oli enää vajaan kilometrin päässä rannasta, kun Harbert, joka oli seisonut tähystäjänä kokassa, äkkiä huusi:

-- Ylähankaan, Pencroff, ylähankaan!

-- Mikä siellä on? Kariko vai?

-- En tiedä varmaan, puheli Harbert, -- en erota oikein ... nosta vielä ... nyt lähemmäs!

Hän kumartui laidan yli, kurotti kätensä veteen ja nosti jotakin ylös.

Se oli pullo!

Hän ojensi sen Cyrus Smithille. Sanaakaan sanomatta tämä kiskaisi korkin auki ja veti pullosta kostean paperin. Siinä luki:

_Haaksirikkoinen... Taborin saari... Pituus 153° 0', leveys 37° 11'_.

Kolmastoista luku

Arveluja. Bonadventure matkalla. Taborin saari. Etsintä rannalla. Etsintä metsässä. Autio mökki.

-- Haaksirikkoinen! huudahti Pencroff. -- Ypöyksinään muutaman sadan meripenikulman päässä meistä! Mr Smith! Te olette tähän saakka hiukan vastustanut minun ehdotustani, että käväistäisiin Taborin saaressa. Panetteko vielä nytkin vastaan?

-- En, Pencroff, insinööri vastasi. -- Lähdetään kiireimmiten.

-- Vaikka huomenna?

-- Vaikkapa huomenna.

Cyrus Smith tarkasteli pullosta ottamaansa paperia kauan ja virkkoi:

-- Tästä me voimme päättää ensiksikin, että Taborin saarella oleva haaksirikkoinen on ammatiltaan merimies, koskapa on osannut tarkoin määritellä saaren aseman, ja toiseksi, että hän lapun kielestä päättäen on joko englantilainen tai amerikkalainen.

-- Olipa onnellinen ajatus rakentaa alus, virkkoi reportteri.

-- Ja onnellinen sattuma, että _Bonadventure_ osui kulkemaan juuri pullon ohi.

-- Eikö juuri se seikka näytä teistä kummalliselta, Pencroff? kysäisi Cyrus Smith.

-- Onnen potkaus vain, mr Smith! Johonkinhan pullon piti joutua, ja mikä ihme se on, että se joutui tänne?

-- Ehkäpä niinkin, Pencroff, insinööri vastasi, -- mutta kuitenkin...

-- Minusta näyttää, sanoi reportteri, -- että tuo lappu on kirjoitettu vasta vähän aikaa sitten. Vai mitä, mr Smith?

-- Sitä on vielä vaikea päättää.

_Bonadventure_ kulki nyt täysi purjein kotiin päin ja laski kello neljän tienoissa ankkurin Laupeudenjoen suulle.

Illalla suunniteltiin huomista matkaa. Jos pursi lähtisi seuraavana päivänä, lokakuun 11:ntenä, se voisi tuulen pysyessä ennallaan päästä perille kahdessa päivässä, sillä sen pitempää aikaa se ei tarvitsisi tuolla kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin matkalla. Päivä perillä, kolme, neljä paluumatkalla -- siis saattaisi _Bonadventure_ tulla takaisin lokakuun 17:ntenä. Ensin päätettiin, että matkalle lähtevät vain Pencroff ja Harbert; mutta Gideon Spilett, yhä uskollisena _New York Heraldin_ kirjeenvaihtajana, pani jyrkän vastalauseensa sanoen lähtevänsä vaikkapa uimalla perässä. Hänet määrättiin siis myös lähtemään.

Vielä samana iltana kannettiin alukseen makuuvaatteita, keittoastioita, aseita, ampumavaroja, kompassi sekä eväitä noin kahdeksaksi päiväksi.

Seuraavana aamuna kello viisi sanottiin jäähyväiset, ja _Bonadventure_ lipui merelle. Kuljettuaan neljännespenikulman matkustajat näkivät kahden miehen seisovan Graniittilinnan harjalla ja heiluttavan heille jäähyväisiä.

Alus kulki hyvää vauhtia. Puolenpäivän jälkeen oli Lincolnin saari kadonnut sen näkyvistä.

Kapteeni Pencroff oli tyytyväinen niin purteensa kuin laivamiehiinsä, jotka vuorotellen auttoivat häntä peränpidossa. Hän lupasi vanhaan totuttuun tapaan "korttelin viinaa miestä kohti".